Elämällä on kiero huumorintaju.
Hetki sitten herätessäni ajattelin, että kaunis aamu vaatii kaunistautumista. Sängyssä kelliessäni päätin, että tänään laittaudun nätiksi, menen iloisena töihin ja teen työkaverinikin iloisiksi.
Kylpyhuoneen peiliin vilkaistuani totesin että otsanahkaan, suoraan silmien väliin, on yön aikana kasvanut myyrän kokoinen näppylä.
Että se siitä kaunistautumisesta.
Väsyttäisi.
Puhelin on viikkojen hiljaisuuden jälkeen soinut tänään niin useasti, että en ole jaksanut edes vastata viimeiseen viiteen tuntiin. Yhtäkkiä puolet suvusta ja epämääräiset hyvänpäiväntutut sekä suuri joukko kavereita kyselevät kuulumisia ja ehdottelevat lähtöä tuopilliselle.
Anteeksi vain, jos olen kieltäytynyt, vaikuttanut haluttomalta jutusteluun tai mikä pahinta, jättänyt vastaamatta. Työpäiväkin meni harakoille, kun piti jatkuvasti vastata puhelimeen. Kaupan kassajonossa juttelin kolmen eri henkilön kanssa puhelimessa.
Kuuden jälkeen olen antanut kapulan soittaa Tohtori Sykeröä ja tanssia ympäri keittiön pöytää ihan itsekseen. Olen salaa toivonut, että akku loppuisi. Vaan ei taida loppua. Ei minun tuurillani.
Jostain syystä kommunikointi ei huvita minua tällä hetkellä ollenkaan. En jaksa puhua, enkä jaksa kuunnella puhetta. Kun olen yksin kotona, kuuntelen yleensä radiota tai vähintäänkin televisio on päällä jossain taustalla. Tänään olen pitänyt talon hiljaisena. Ainoa kuuluva ääni on ilmanpuhdistin, joka humisee monotonisesti olohuoneen nurkassa. Ja juuri tällä hetkellä näppäimistön verkkainen nakutus.
Taidan olla allerginen äänille. Ja yliterhakalle ravintolapäälliköllemme. Ja yli-innokkaalle uudelle keittiömestarille, joka aloitti tänään.
Tunsin oloni typeräksi opastaessani esimiestäni työntekoon keittiössämme.
Olisi koko ajan tehnyt mieli pyytää anteeksi ihan varmuuden vuoksi.
Eikä vähiten siksi, että puhelimeni soi essun taskussa vartin välein.
Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa…
Siitäkin huolimatta, että juhlaväki kiitteli pöydän antimia, niin olisi ihan eri tavalla jännää olla joskus ihan vain vieraana juhlissa. Olisi aika erikoista ja kivaa istua valmiiseen pöytään. Syödä vaikka makaronilaatikkoa, kunhan sitä ei olisi itse tarvinnut valmistaa.
Aamuvarhaisella alkanut viilaaminen kyökin puolella johti siihen, etten jaksanut enää raahata väsynyttä ahteriani Kollegan syntymäpäiville, vaikka siellä olisikin varmasti päässyt mainitsemaani valmiiseen pöytään. En vaan pystynyt. Sen sijaan päristelin Kuplalla kotiin ja ryömin suihkun kautta suoraan sänkyyn.
Näin painajaisia, joissa olin rahaton, onneton opiskelija ja koko maailma oli tulessa. Ja se typerä kansantalousieteen professori, joka omisti sen maailman ainoan paloauton, piti aarteellaan niin kovaa hintaa että koko maailma sitten paloi poroksi. Siinä sitten istuin savuavilla raunioilla ja itkin, kun minulla ei ollut enää tonnikalaa ja nuudeleita.
Olen tulossa hulluksi. Apua.
Enpä olisi kyllä ikinä uskonut joutuvani tappelemaan Stockmannin naistenvaateosastolla viimeisestä vaatekappaleesta 150-kiloisen ja kaksimetrisen monsterin kanssa, vaan niinpä silti jouduin.
Huomenna on Anopin Isän 70-vuotispäivät ja oli pakko lähteä vielä viimehetken paniikkiostoksille, kun totesin ettei kaapissani ole mitään tilanteeseen sopivia prinsessareleitä.
Ja sitten se lahtivalas rantautui siihen viereeni, kun olin viimein löytänyt kerrassaan hurmaavan hamosen (en oikeasti ikinä käytä hameita) ja kurottauduin poimimaan sen rekistä pieniin oravankätösiini.
VIUH!
Hame katosi salamana jonnekin sivuvasemmalle. Tajusin tuijottavani maailman suurimman akan ryntäitä lähietäisyydeltä. Katsoin ylöspäin, jonnekin kohti kattoa, ja näin ilkeän vinon hymyn. Päässä naksahti.
“Oletsä optimisti vai etkö tunnista numeroita? Se on kokoa kolmekasi. Telttoja myydään urheiluvälineosastolla.”
VIUH!
Hame kiisi salamana kainalossani kohti kassaa.
Minä ihan oikeasti pelkään pitkiä, yli satakiloisia naisia. Jäin kolmevuotiaana Ähtärin eläinpuistossa sellaisen alle, kun se romahti omaan mahdottomuuteensa.
Tänään, yli kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin Itäkeskuksen Stockmannilla pääsin vihdoin asian yli.
Pitäisi lähteä anopin kanssa ruokaostoksille huomisen kekkereitä silmälläpitäen.
Kehtuuttaa. Olen nukkunut kuin tukki muutaman yön ajan, mutta siltikin on tehot täydellisen nollilla, eikä mikään oikein huvita tai jaksa inspiroida kahta minuuttia pidempään. Kurkku on kipeä. Pää on kipeä.
Enkä kuollaksenikaan muista mitä pari viikkoa sitten suunnittelemani juhlamenu piti sisällään. Koko homma on kaikonnut synapseistani kuin hauki kaislikosta.
Latasin pääni ja palasin kotiin.
Tolkuton väsymys ei ole silti kadonnut mihinkään, enkä kertakaikkiaan siedä suuria ihmismassoja juuri tällä hetkellä. Sunnuntaina pitäisi kuitenkin pystyä menemään töihin. Ahdistaa. Taidan sitäpaitsi olla tulossa kipeäksi.
Halsholmen oli kaunis ja viihtyisä, kuten aina aikaisemminkin. Söin hyvin, saunoin hartaasti. Paluumatka kesti odotettua kauemmin Sipoonselän aallokon takia. Pitäisi hankkia purjevene, niin reissunteko olisi pehmeämpää. Tunnin murtovesirodeo on niin sanotusti “syvältä”.
Että silläviisiin. Kotona kaikki on kuten aikaisemmin. Kodikasta. Mukavaa. Lämmintä. Ja ennenkaikkea rakastavaa.
Jään tänne.
Tultuani kaljalta ja painettuani vielä yhden päivän tiukkaa duunia, minulla on ilo kertoa teille seuraavaa:
Lähden hetken kuluttua ulkosaaristoon lataamaan päätäni. Mukana evästarpeita sisäfileestä korvasieniin ja tuoreesta parsasta pakastemustikoihin (tuoreet on hiukka kiven alla tähän aikaan vuodesta) ja muutama pullo viiniä. Aion viettää laatuaikaa itseni kanssa.
Hei, hei!
Kiitoksia vain kaikki siellä koti-Kuopiossa lähettämistänne sähköposteista.
Kun en jaksa kaikkille vastata erikseen, niin vastaan täällä, kun tätä blogia näköjään seuraatte.
Ei. En aio mennä itseeni. Kyllä te tiedätte mitä paskaa tässä vuosien mittaan olen joutunut nielemään. En välitä paskaakaan että sijaiskärsijänä on nyt Mies. Se teki itse oman valintansa mennessään juhliin ja pilatessaan yöuneni metelöinnillään. Juhlimisessa ei sinällään ole mitään pahaa, mutta se ei vittu vetele, että se tehdään minun kustannuksellani. Kukaan ei tällä pallolla ole minulle niin arvokas, että antaisin vedättää itseäni miten sattuu. En veny tässä asiassa milliäkään. Enkä enää kyllä missään muussakaan asiassa.
Ei. En aio tehdä ilmoitusta naapurin poliisista. Aion kostaa samalla mitalla. Ghettoblasteri vaan pauhaamaan takapihalle joku kaunis arki-aamu, kun se mulkku tulee yövuorosta kotiin. Jos siis itse palaan joskus kotiin.
Ei. En ole tulossa Kuopioon, vaikka mieleni tekisi. Aion sen sijaan suunnata jonnekin vitun kauas muutamaksi päiväksi ja vetää sellaiset käkkärät että jollen kuole viinaan, niin kuolen sitten krapulaan.
Ei. En saa unirytmiäni korjattua varmaankaan ihan heti, kun se niin pahasti meni sekaisin. Viimeyönä nukuin kyllä muutaman tunnin, mutta tänään tuli jo ensimmäinen paniikkikohtaus. Täytynee aloittaa lääkitys uudelleen, ettei mene pahemmaksi. Vituttaa vain, kun vajaa vuosi sitten ajettiin homma alas, kun kohtaukset ehtivät loppua tyystin ja pysyivät poissa melkein kaksi vuotta.
Kyllä. Olen fasistipaska. Edelleenkin. Kiitoksia vain kysymästä, Juha.
No niin. Nytpä lähden kaljalle.
Hei.
Minun nimeni on Turisti ja olen valvonut puolitoista vuorokautta, koska lattapäänaapurini pitivät pirskeet. Vittupäämieheni otti osaa pirskeisiin ja hänen ansiostaan ne vitun kekkerit jatkuivat entistä äänekkäämpinä aina aamuviiteen.
Vedin herneen nekkuun.
Lähdin kävelemään.
Nukkuminen on homojen hommaa. Siispä tuhoankin nyt tämän äskettäin hankkimani hienon viskipullon ja paskat nakkaan huomisesta.
Tässä hotellissa on muuten aivan vitun mageet huoneet ja hyvä palvelu.
Olipas oikein harvinaisen rentouttava päivä töissä!
Ensin tulivat ne kaikki miljaardit motoristit, jotka kevätajelivat tänään Nummelasta Makasiineille. Eihän siinä mitään. Motoristeja ruokin mielelläni.
Sitten tuli se saatanan selkärangaton haistpaska extra töihin. Mies, jolle pitäisi ahtaa harjaterästä rectumiin että olisi edes jonkinlainen selkäranka.
Sitten tulivat ne kaikki halvan näköiset horatsut ja oldspiceltä lemuavat vitun juntit, jotka olivat asustuksesta päätelleen menossa Sexhibitioniin.
Sitten se vitun ameeba tuli mutisemaan hellaan että hänellä on nyt vähän paha olo ja että hän lähtee kotiin.
Sitten se takakireä perkeleen salin vuoropäällikkö tuli sanomaan että se kuivakka ravintolapäällikkö oli lähettänyt terveisiä että minun pitää jäädä paikkaamaan sitä vitun alkueläintä, joka juuri käveli ovesta ulos.
Lauantai-ilta. Vain yksi kokki keittiössä. Iso pyörä pyörii…
Sitten jäin.
Sitten tulivat ne säälittävät helvetin pissikset, jotka olivat maistaneet messuilla olutta ja ostaneet ruoskia ja dildoja. Ja ne samat vitun halvalta partavedeltä lemuavat juntit, jotka luukun ohi hoippuessaan retostelivat sillä miten olivat panneet joukolla jotain halpaa venäläistä huoraa b-rappuun viimeviikolla Tallinnassa.
Olisi pitänyt päästä kotiin viideltä. Lähdin litomaan yhdeksältä. En jaksanut odottaa bussia. Tilasin taksin. Sitä odotellessani joku saatanan atm-juntti yritti tehdä tuttavuutta.
“Lähdetäänkö meille ottamaan pienet?”
Apina oli ottanut messuilla jo näemmä muutamat vähän isommat ja alkoi esitellä rohkeasti messuhankintojaan.
“Katos… Mä ostin tällasia.”
“Kiitos ei.”
“Nooh… Älä nyt oo noin rajottunu, hei. Lähetään meille kokeileen.”
“Vedä kuule kuppamuna kätees ja kuole siihen!” totesin noustessani taksiin.
Vittu millaisten vähäpäiden kanssa sitä joutuu tässä kaupungissa elämään.
No niin.
En ole ikinä pitänyt vihreästä. Molemmat suomenkieliset blogini ovat tähän mennessä olleet pääsääntöisesti väriltään vihertäviä, mutta eipä enää!
Toivottavasti aivonne vuotavat verta! Uusi ulkoasu sopii Turistille paremmin. Vähän kuin juoksisi silmä edellä viiden tuuman naulaan.
Nolona tapauksena mainittakoon, että kun viikkojen askartelupaskartelun tuloksena sain uuden templaatin asennettua (kun en paskaakaan näistä nörttihommista oikeasti tajua), niin sehän olikin sitten ilmaantunut tuonne Blogsomen teemoihin. Olisin päässyt helpommalla, jos olisin pitänyt silmäni auki.
Vaan jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.
Älkää ikinä hankkiko omakotitaloa.
Kamala vaiva ja revohka.
Sisältä alkaa näyttää jo ihan kivalta. Verhot on saatu ikkunoihin. Anopille suurkiitos ompelukoneen lainasta.
Ulkoa ei näytä vielä läheskään yhtä hyvältä. Aita on lähes valmis. “Takapihallemme” nousi talven aikana iso kivitalo, joten piti laittaa aita väliin. Muuten piha onkin sitten vielä vain valtava kraateri. Kaikki on revitty irti ja nyt pitäisi koota palikoista, pulikoista ja jumalattoman kalliista rosteriruuveista puinen patio ja sitten hankkia jostain liuskekiveä kulkuväylille. Pitäisi valaa betonikakku ja muurata grilli. Pitäisi tuhlata vielä miljaardi kesäkukkiin ja muihin härsvärkkeihin.
Töissä homma maistuu puulta. Hälyttivät aikaisemmin sorvin ääreen ja jäin vielä ylitöihinkin. Vitutti kuin oravaa käpyjen jäätyessä. Viikonlopun misat on nyt kuitenkin tehty ja huomenna töissä aion istua tyylikkäästi kahvilla ainakin viisi tuntia. Ei vaan jaksa kiinnostaa tänä viikonloppuna.
Ensi viikolla on neljä vapaata. Lähdemme kesämökille saunomaan, käymme moottoripyörillä Fiskarsissa juomassa limut, pistäydymme Kuopiossa ja vapaiden päätteeksi järjestän ruokatarjoilut anopin isän 70kymppisille. Ja siinähän ne rentouttavat vapaapäivät sitten menevätkin.
Harakoille menevät. Pah.
Stressi on alkanut tehdä tehtäväänsä. Kroppa oireilee oikein kunnolla ja kunnolla nukkunut olen viimeksi milloin? Ennen pääsiäistä? Mutta kun en osaa sanoa ei. En osaa olla suostumatta jos kerran kauniisti pyydetään.
Ihan perseestä. Ja oikein syvältä ja poikittain.
Remontoimme yhteistä kotia. Siksi en päivitä.
Katsotaan jos huomenna ehtisin tilittämään porakoneista, miehistä ja verhovaijereista.
Eilen oli kaikkien aikojen kiukkupäivä kotona. Paiskoin ovia, haukuin siippani ja hetken aikaa harkitsin kamojeni pakkaamista ja oven sulkemista perässäni lopullisesti. Ikävä muistutus siitä, että sisälläni asuu todellakin Turisti, joka pari kertaa vuosikymmenessä pääsee pintaan.
Ilta päättyi yhteiseen itkuun ja anteeksipyytelyyn. Riidan (tosin minähän siinä todellisuudessa vain riitelin ja Mies otti paskaa niskaan oikein saavitolkulla) syykin oli typerä. Minua vitutti kun mies olisi halunnut lähteä kanssani moottoripyöräilemään, vaikka talo oli mullinmallin ja minulla hankala päivä töissä. Hän olisi halunnut piristää minua ja siitäkös minä pillastuin. Todella loogista. Täytyy oikein onnitella itseään. Helvetin Kiukku-Iita.
En minä ikinä täältä mihinkään lähtisi. Minulla on täällä kaikki hyvin. Ja tuon Miehen kanssa minä haluan vielä istua kiikkustuolissa, kun tissini ovat valahtaneet polviin ja naamani on ruttuinen kuin pakanamaan kartta.
Linkkilistaani on lisätty uusi linkki. Blogi joka kuuluu pamaukseeni, mutta joka jostain syystä on unohtunut listalta.
Lukekaa Soopaa.
P.S. Kiitoksia postista. Mailissa olisi voinut olla enemmän hatea.
Sanokaa mitä sanotte, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että Tallinna Külmhoonen Ice Dream Chocolate on maailmankaikkeuden paras jäätelö. Sitä voi syödä vaikka aamupalaksi.
Ja näin lounaalla maistuvat Kotijäätelön Taikuri-mehujäät.
Voiko sokeri tappaa?
Posti toi tänään jotain, mitä olen odottanut kahdeksan vuotta. Opintolainan velkakirjan.
Se on nyt vihdoin maksettu pois.
Jos nyt lähtisin takaisin koulun penkille, niin en ainakaan lainaa ottaisi. En etenkään kun tiedän ettei sillä viisinumeroisella, jonka ehdin vuosien mittaan nostaa, ainakaan mitään opiskelua rahoitettu. Ehei. Sillä juhlittiin, ostettiin vaatteita ja laajakuvatelevisioita ja kaikkea pientä kivaa. Käytiin kekkeröimässä Oslossa ja Tukholmassa. Käännettiin Budapest katolleen. Opiskelu rahoitettiin istumalla Prisman kassalla ja kituuttamalla valtion tuilla.
Enkä kertaakaan korkoja maksanut. Aina kun tuli kirjelmä, että maksatko vai liitetäänkö lainapääomaan, niin liittelin ilolla. Ja kun sitten vihdoin työelämään päästyäni ryhdyin makselemaan, niin sitä pääomaa oli mummonmarkoissa liki satatuhatta. Mutta nyt ei ole enää yhtään. Vuosi sitten en olisi uskonut että pääsen velkataakasta eroon näin nopeasti. Vaan pääsinpä kuitenkin. Onneksi tulin hannanneeksi pätäkkää vähän sivuun. Maanantaina hoksasin että jumalauta, tilillä on riittävästi rahaa koko velan maksamiseen ja keskiviikkona maksoin. Nyt on pala sielua palautettu.
Lähetteessä luki kauniisti “palautetaan kiittäen”.
Kiitoksia itsellenne. Tuli kevyt olo.
Koska te epatot tietenkin odotatte minun haukkuvan Blogsomen lyttyyn, niin teen sen nyt.
“Hei te vitun tissiposket siellä jossain hikisellä saarella. Hankkikaa perkele palomuurit ja rensselit ettei hakkerit kaada alimitoitettuja servereitänne. Kiide. Terveisin Turisti.”
No joo. Oli sen verran kiva päivä, etten jaksa kiukutella.
Tai siis oikeastaan voisin kiukutella siitä, että Mies lähti töihin tänään yhdeltä ja palaa takaisin astialle huomenna kello kuusi. Terveisiä vaan taas sinne työnjohtoon. Reiluja olette, kun riistätte minulta unikaverin ja käpylullukan. Tosi reiluja. Niin reiluja että tekisi mieleni tappaa.
Äh… Eipä ole oikeastaan mitään sanomista tällä hetkellä. Sähköpostini on edelleen täynnä hatemailia ja sitä on alkanut tulvia ihan uusilta tahoilta edellisen postauksen jälkeen. Kalasteletteko te kutsua gourmetgrillikekkereihin? Jumankekka. En ole vielä päättänyt kuka voittaa kutsun, joten aikaa on vielä osallistua kilpailuun. Voittajalle/voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti.
Suomalainen on typerä elukka. Se uskoo kirjoitettuun sanaan, eikä uskalla sitä kyseenalaistaa.
En ole aikoihin tarkastanut tuossa oikeassa palkissa killuvaa sähköpostiosoitetta. Hetki sitten tarkastin. Paljon tyhjänpäiväisiä ilmoituksia kommenteista ja törkeän paljon vihapostia.
Yllättävän moni on ottanut pahasti nokkiinsa kuka mistäkin kirjoittamastani. Yllättävän moni on erehtynyt tekemään kuka millaistakin syväluotaavaa analyysiä persoonastani vain sen perusteella mitä olen kirjoittanut. Yksikään kirjoittelija ei ole henkilöä Turistin takana koskaan tavannut, saati sitten ottanut yhteyttä minkään muun asian tiimoilta, kuin vain kertoakseen että vihaavat, inhoavat, halveksuvat ja niin edelleen ja niin pois päin. Jokainen heistä siteeraa yksittäisiä kirjoituksia, yleensä useampia kuin yhtä. Jopa vanhaa Turistia siteerataan vielä, vaikkei se ole ollut saatavilla enää vähään aikaan.
Kuinka moni teistä lukijoista on oikeasti Turistin tavanut? Kymmenen? Kaksikymmentä?
Kuinka moni on jutellut hänen kanssaan? Viisi? Kymmenen?
Itse väittäisin että Turistilla ja minulla on hyvin vähän yhteistä. Kyllä, työskentelemme samalla alalla. Asumme yhdessä saman Miehen kanssa. Pankkitileillämme on rahaa prikulleen samat summat. Vihaamme molemmat maksalaatikkoa.
Siinä missä Turisti raivoaa ja nillittää hikisellä nettipalstallaan, minä täällä nimimerkin takana hoidan asiat siivosti puhumalla. Kiroilen nykyään erittäin harvoin. Hymyilen paljon ja löydän kaikista jotain hyvää sanottavaa. Olen erittäin pidetty työpaikallani. Ystävystyn helposti ihmisten kanssa. Olen realisti/optimisti. Nauran paljon ja keskityn elämässäni itselleni tärkeisiin asioihin, eli työhön ja puutarhanhoitoon.
Vaikka kaikissa Turistin kirjoituksissa onkin totuuden jyvänen (tai siis ei tietenkään ole, kuten disclaimerissäni väitän), niin mitään ei silti pidä ottaa kirjaimellisesti. Tämä ei ole mikään päiväkirja, jonne orjallisesti kirjaan arjen kulkua, vaan pikemminkin kanava purkaa negatiivista energiaa, jota minunkin sisälleni patoutuu. Joskus muinoin purin sitä energiaa harjoituksissa, mutta kun kerran vetäisin sparraajaa nekkuun oikein huolella vain koska sattui kohdalle huono päivä, niin totesin etä on löydettävä jokin fiksumpi tapa raivota. Siksi Turisti.
Turisti on minun vittumainen alteregoni. Se joka piiskaa minua eteenpäin päivinä joina ei huvittaisi nousta sängystä. Kaikki minun muistoni, niin hyvät kuin pahat vuosien varrelta; minä en kaikkea muista, mutta Turisti muistaa. Turisti on ylpeä, itsekeskeinen ja julma. Turisti on täydellinen materialisti. Turisti ei ole rakastettava persoona, vaan kusipäinen narttu, jonka elämäntehtävä on provosoida, ilkeillä ja piikitellä.
Mutta kertauksen vuoksi painottaisin vielä kerran, että tätä näppäimistöä ei nakuttele Turisti, vaan joku ihan muu. Täällä nimimerkin takana asuu mukava ihminen.
Seuraava vihapostin lähettäjä saa kutsun kyläilemään Turistilaan. Tarjoan kaljat ja hyvää grilliruokaa. Saat mahdolisuuden tutustua vihaamasi ihmisen kääntöpuoleen.
What Ice Cream Flavor Are You?
brought to you by Quizilla
[via Marjut]
Ja sitten se toinen. Eli mihin elokuvamaailmaan jäisit asumaan.
Tämä on helppo. Taru Sormusten Herrasta Hobittila olisi minun kotini. Olen pätkä, rakastan puutarhanhoitoa ja pidän ruuasta. Voisinko oikeasti asua missään muualla kuin Hobittilassa? No en. Sitäpaitsi olisi jännä asua kolossa. Omassa kolossa. Aika ajoin voisi käydä seikkailemassa, hengata haltioiden kanssa ja vetää örkkejä nekkuun.
Juuh. Hobittila.
[via Tira]
Kyllä teknologia on iloinen asia. Tai siis on niin kauan, kunnes väliin tulee se heikko lenkki, eli toisin sanoen ihminen. Avasin taannoin pankkitilin Sampoon. Sellaisen tilin, jonne ohjasin palkkani ja jolta makselen niin asuntolainan että parin kulutusluoton kuukausierät. Nettipankkipalvelun, joka maksaa minulle kolmisen euroa kuukaudessa, piti avautua samana päivänä. Vaan eipä avautunut, kun joku ylityöllistetty valkokaulusheebo unohti koodata tietoni pankin hienoon järjestelmään. Väliin sattui joukko iloisia pikku juhlapyhiä ja puhelinverkkotuki ei ollut auki, kuten ei tietenkään myös itse pankki. Eräpäiviä sekä laskuille, että luotoille tuli ja meni ja minä en tietenkään päässyt niitä makselemaan, kun tilaamani pankki/visakorttikin viipyili jossain Postilaitoksen lonkeroissa. Ei korttia, ei rahaa, ei nettipankkia.
Soitin juuri erittäin ärtyneen puhelun pankkini konttoriin. Kiittelin loistavasta verkkopalvelusta, josta maksan, mutta joka kertoo minulle aina yrittäessäni sisäänkirjautumista että “Ole hyvä ja tarkista asiakasnumerosi ja salasanasi”. Kiittelin myös virkailijaa, joka lupasi hoitaa asian kuntoon tämän päivän nimissä, mikäli pääsen käymään konttorissa. Lupasi että loppuvuonna ei sitten tarvitse maksaa palvelumaksuja, kun homma ei toiminut heti alkuunsa.
Jumalauta. Hyvä tietää minkä arvoinen olen pankille asiakkaana, joka tunnollisesti maksaa velkaansa joka kirottu kuukausi vielä seuraavan 26 vuoden ajan. Heidän ryssimisensä on heidän mielestään 23,2 euron arvoinen paha. Mikäli olisin käynyt hoitamassa laskunmaksuni ja lyhennykseni itse konttorissa ja vaivannut virkailijaa, olisin kärsinyt maksuista 6 euroa per laaki, eli yhteensä 42 euroa. Koska pankki ei kuitenkaan ollut auki viime torstaina (Helatorstaina), merkittynä eräpäivänä ja en perjantaina päässyt siellä käväisemään töiden takia, maksan viivästyskorkoa nyt yhteensä 37,4 euroa. Maksuautomaattia en voinut käyttää koska kortti ei ollut vielä saapunut. Ja senkin käyttö olisi maksanut.
Mutta eipä hätää! Saanhan minä 23,2 monikansallista hyvitystä kokemastani vaivasta. Sehän minua lohduttaa. Saatana. Sen rahan saan työpaikallanikin ihan vaan tunnin chillailusta normaalipäivänä. Eikä se vituta.
Mutta vituttaa se, että pankki sijoittelee parhaillaankin tililläni lepäävää viisinumeroista ja kääri rahat itselleen. Ja hyvähän sitä on sijoitella, kun asiakas ei pääse rahoihinsa käsiksi muuten kuin maksamalla.
Kannattaa saatana ryhtyä ison rahalaitoksen huoraksi.
Perkele. Kadullakin tienaisin paremmin.
No niin.
Nyt toivon mukaan pääsemme eroon kiusallisista haamupäivityksistä. Olen ollut pahasti kiireinen viimepäivät, joten en ole asiaa ehtinyt korjaamaan aikaisemmin.
Niin ja ihan vaan sitten innokkaimmille tiedoksi, että titteli on vielä kuitenkin “neiti”. Emme karanneet maistraattiin vihille tai pitäneet muitakaan salarakastelukekkereitä. Sopimus tehtiin (myös kirjallisena) mutta jääköön kuitenkin arvoitukseksi se sopimuksen lopullinen laatu. Eihän sitä ihan kaikkea voi paljastaa, jotta mielenkiinto säilyisi teilläkin, vai?
Kun häät ovat tiedossa, niin sitten pidetään oikein kunnon peijaiset. Tai vaikka on-line vihkiminen ja blogimiitti.
Se kalisutteli kirurginteräksisiä artefaktejaan, lausui loitsun ja kiskaisi minua kolme vuotta piinanneen viisaudenhampaan irti.
Siitä kuului ruma ääni. Olen aika varma että leukani on murtunut, mutta se selviää vasta kohta, kun loputkin puudutuksesta häipyy.
Kaksi päivää Saigonissa. Jee… Pääsen heti sunnuntaina juhlistamaan äitienpäivähelvettiä työpaikalle.
Lysti maksoi 176 monikansallista. Sain ison alennuksen, kun lupasin heittää kuutamokeikan noitatohtorin nelikymppisillä joskus elokuussa ja asioida uudelleen hammaskiven ja kolmen muun viisaudenhampaan tiimoilla.
Reikiä nolla.
Vittumaisen päivän jälkeen oli ihanaa herätä uuteen vittumaiseen päivään.
Poski on turvoksissa ja viisaudenhammas loistaa suun perukoilla kuin joku halvatun majakka.
Soittelin epätoivoisena kaupungin hammashuoltoon, josta en tietenkään aikaa saanut. Sitten soittelin Yhtiön sopimushammaslääkäreille, mutta niiltäkään en tietysti aikaa saanut. Lopulta soitin vain eri hammaslääkäreille ja sain ajan. Joltain vinkuintialaiselta, joka hädin tuskin ymmärsi kumpaakaan kotimaista, tai edes lontoota.
No, ihan sama loppupeleissä. Revittiinhän niitä legoja suusta keskiajallakin, ei se mitään helvetin salatiedettä voi olla. Yksityisellä saa yleensä ainakin hyvän puudutuksen ja ilokaasua. Toivottavasti saa vähän saikkuakin, ettei tarvitse näyttäytyä ihmisten ilmoilla muotopuolena hamsterina. Mutta toivottavasti se kiskoo tuon palikan irti.
Kokeilkaapa ihan huviksenne työntää mandariini vasempaan poskeen ja katsokaa sitten peiliin.
Tällaisia päiviä voisi olla harvemmin.
Kun on valmiiksi väsynyt ja jotenkin voimaton olo, niin helvetillinen illallisrumba töissä ei ole omiaan kohottamaan mielialaa. Rysä alkoi yhdeltä ja kesti kahdeksaan. Annokset seisoivat luukulla, koska sali ei saanut showtaan kasaan. Kymmeniä annoksia meni uusiksi, koska ne ehtivät jäähtyä ennen kuin päätyivät asiakkaan nenän alle. Viive oli pahimmillaan reilusti yli tunnin.
Ja sitten kuulin että huomisen illan joudun hinkkaamaan kahden extran kera.
En jaksa edes kiroilla ja se on harvinaista. Kai siitä hengissä selviää? Tai ainakin vähin vammoin? Poltin tänään käsivarteni mallikkaasti salamanteriin. Parkaisu kuului varmasti kadun toiselle puolelle. Lääkekaapista oli kylmägeeli loppu, joten tyydyin sivelemään arven öljyllä ja laittamaan puristussiteen. En uskalla ottaa sidettä pois, nahkat lähtevät takuulla mukana ja sitten on kämmenen kokoinen avohaava kyynärvarressa. Turha haaveillakaan lääkäriin menosta, saati sairaslomasta. Käpälä toimii kuitenkin joten kuten.
Toivon vain että Käpylullukka tulisi kotiin ja halisi minut kuoliaaksi.
No niin, nettipellet! Rauhoittukaa! Hajaantukaa!
En voi sille mitään että kommentit aiheuttavat Blogsomen päivittymisen. Ihan turha siitä on tulla meikäläiselle nillittämään. Aika säälittävää, jos ei elämään mahdu muuta kuin se, että kyttää tämän saitin päivittymistä…
Sen sijaan, että olisin tuhlannut kallista aikaani nettiskeidan tuottamiseen ja syynäämiseen, olen viettänyt tänään aikaa Miehen kanssa. Sellaista laatuaikaa.
Olemme tänään tehneet sopimuksen, joka pitää meidät yhdessä toivottavasti koko loppuelämämme. Mikäänhän ei ole tässä maailmassa pyhää, eikä mikään instituutio voi pakottaa kahta ihmistä pysymään yhdessä, mutta symbolisia ja vilpittömiä lupauksia voi silti tehdä. Ja sitten voi vain toivoa parasta.
Juhlistaaksemme päivää päräytimme vesille jokunen aika sitten lasketulla paatilla Suomenlinnaan piknikille. Shampanjaa, paahtopaistia, itsetehtyä perunasalaattia, pikkuleipiä, tuoretta ananasta ja muita lempiherkkujamme. Auringonlasku Suomenlahden yllä, muutama lokki ja me kaksi rakastunutta.
Aivan turha tulla aukomaan päätä jostain vitun haamupäivityksistä. Arvatkaapa kiinnostaako minua?
P.S. Jos ei ole elämää, hanki asunto.
Which O.C. Character Are You? Find out @ She’s Crafty
Lauantai on yleensä kiireinen, mutta muuten miellyttävä päivä tehdä iltavuoro ravintolassa.
Vapunaattolauantai ei todellakaan ole.
Känniääliöitä, haalariasuisia känniääliöitä, teinikänniääliöitä ja yrjökännikääliöitä. Ruokaa menee tuskin nimeksi, mutta sali kyllä näyttää siltä kuin siellä olisi juuri järjestetty maailmanluokan festarit. Oksennusta, roskaa ja luoja ties mitä törkyä joka halvatun pöytä täynnä.
Emmekä siis todellakaan ole edes ydinkeskustassa, missä suurin osa juhlijoista liikkuu, vaan Töölössä.
Menin töihin kaksi tuntia etuajassa ja pääsin tunti työajan loppumisen jälkeen vihdoin kotiin. Yhdentoista tunnin tuskallinen helvetti.
Bussipysäkki Mannerheimintiellä oli täynnä oksentelevia teekkareita.
Soitin taksin ja jätin kympin tippiä kuljettajalle, joka varmaan vielä tänä yönä joutuu kuskaamaan niitä samaisia vitun oksentelevia teekkareita takaisin Otaniemeen ja toivoo hiljaa mielessään että sota tulisi ja tappaisi.