turisti

Huoh.

Päivä rakennustyömaalla kuolemankrapulaisena tekee vitutukselle hyvää.

Vanhempani rakentavat uutta taloa, kun velipoika sai vanhan ennakkoperintönä. Tai siis vanhempani pikemminkin laajentavat Mummilaa. Rakasta Mummilaa, jossa minäkin kesäni vietin mukulana. Mummilaa, jossa Mummi vielä asuu ja johon se jääkin asumaan, kunnes aika jättää. Mummilaa, jonne vanhempani muuttavat jouluksi. Mummilaa, jonka minä aikanani perin kokonaisuudessaan.

En olisi ikinä uskonut, että vanhasta hirsihuvilasta voi tulla supermoderni hirsilinnoitus. Paskakaivokin (savolainen nimitys sakokaivolle) on tietokoneohjattu. Pinta-ala on kolminkertaistunut, tai kolminkertaistuu, kunhan kaikki seinät ovat pystyssä ja uudet kerrokset valmistuvat.

En ole aikaisemmin ollut juurikaan kiinnostunut uudisrakentamisesta ja vanhan saneeraamisesta, mutta nyt olen. Tänään asennettin lattialämmitystä saunaosastolle ja vilpolaan (sellainen lasitettu terassi, niinkuin vanhoissa maalaistaloissa ruukkaa olemaan). Oikeasti mielenkiintoista hommaa, etenkin kun näkee kivijalasta lähtien mitä kaikkea lattian alle kätkeytyy. Huomenna homma jatkuu ja sen lisäksi pääsemme vielä saneeraamaan vanhaa välipohjaa, josta pitäisi poistaa 60-luvulla eristeenä käytetty sahanpuru ja sanomalehdet ja korvata kaikki puhallusvillalla.

Lisäksi opin teroittamaan moottorisahan terän. Taito, jolla pääsen kyllä ennemmin tai myöhemmin pätemään Helsingissäkin. Ihmetelkööt sitten kaupunkilaiset miksi prinsessa osaa teroittaa Partnerin teräketjun ja mitä se sillä taidolla tekee?

Mummila… Minun Mummila.

Paitsi tietenkin minun tuurillani Äiti elää 120-vuotiaaksi ja pääsen nauttimaan kesähuvilastani vasta 90 vuoden varttuneessa iässä.

Ihan vittuillessaan se varmaan sen tekee.

Ärsyttää aivan kohtuuttoman moni asia. Eihän nyt pitäisi ärsyttää mikään, kun olen lomalla ja kaiken pitäisi olla kivaa ja mukavaa. Mutta kun ei. Turhauttaa, kun ei ole mitään järjellistä tekemistä. Sitten loman alkamisen en ole nukkunut kunnolla ensimmäistäkään yötä, koska patja on huono tai tyyny on muhkurainen tai paleltaa, tai on liian kuuma tai on liian monta hyttystä samassa huoneessa tai Mies ei ole vieressä. Kelit on perseestä. En saanut kaupasta mieleistäni mekkoa, koska kaikki pienet koot oli viety. Sama scheisse jatkui kenkäkaupassa, koska harvoista kävelimistä tehdään kokoa 36, ellet sitten halua ostaa jalkineitasi lastenosastolta.

Vanhempien luona on tylsää, mutten viitsisi roikkua koko aikaa kavereidenkaan kanssa.

Ja sitten on ihan kamala ikävä Miestä, joka jäi lomalle tänään, mutta tuleekin ilmeisesti tänne Kuopion suunnille vasta perjantaina! On kuulemma niin paljon tärkeitä asioita hoidettavana. Entäs minä? Eikö minuakin kuuluisi hoitaa?

Tekisi mieleni tapella. Ihan kenen kanssa vaan. Ihan kunnolla, nyrkein.

Taisin juoda rähinäviinaa.

No, onpahan ainakin booli kehitelty varsin tuloksekkaasti launtain juhlia silmällä pitäen.

Harvoin tunnen oloani yhtä vaikeaksi kuin hetki sitten kuopiolaisen autokaupan edustalla.

Kuopiolaisen autokaupan, johon menin ystävieni kanssa käymään ja jonka virkaatekevänä ylipäällikkönä toimii tätä nykyä entinen heilani jostain vuodelta käpy ja kurahousut. Ylläri!

Tuo muinainen suhde lienee ainoa joka on kaivellut minua vielä vuosia jälkeenpäin. Asiat menivät vain jotenkin oudosti ihan väärin. Minä täytin kahdeksantoista ja hän lähti vaihto-oppilaaksi ison meren taakse. Minä sössin kaiken juhlimalla ja naiskentelemalla hänen parhaan ystävänsä kanssa.

Pyysin ja sain anteeksi, koko homma unohdettiin, mutta silti on aina vähän kummallista törmätä. Minä ahdistun aivan käsittämättömän paljon ja hän on oma hurmaava itsensä. Tekisi mieli vetää ranteet auki.

Onko reilua että parin kuukauden mittainen suhde on tikkuna omassatunnossani vielä melkein kymmenen vuoden jälkeen? Onko epäreilua Miestä kohtaan, että mietin mitä olisin voinut joskus tehdä toisin, etten olisi satuttanut toista ihmistä niin pahasti? Onko sillä enää väliä?

Kyse ei ole siitä että vanha suola janottaisi. Ei janota. Kuluneet vuodet ovat pitäneet huolen siitä. En ole koskaan antanut anteeksi itselleni mitä tein. Enkä edelleenkään aina jaksa uskoa että olen joskus ollut niin täydellisen piittaamaton toista ihmistä kohtaan. Että olen saattanut olla niinkin täydellinen paskiainen. Nykyään ei tulisi mieleenikään enää pelata sellaisia pelejä.

Oksettaa ja ahdistaa. Taidan vetää lärvit.

Telekommunikaatiovälineistöä kauppaavaan liikkeeseen ei kannata mennä hame päällä ja korkkarit jalassa.

Überhotti myyjä puhuu helposti prinsessan ostamaan kalleimman mahdollisen härsvärkin, jonka puhe- ja viestiominaisuudet ovat vain sivuseikka.

Pohdiskelin tuossa erään kollegan kanssa puhelimessa tapausta Lehtovaara.

Kyseinen kollega on toiminut aikaisemmin kokkina, mutta johtaa nykyään varsin korkeatasoista ravintolaa Tampereella.

Hän oli pöyristynyt kuullessaan Lehtovaaran tempauksesta. Ihmetteli suureen ääneen, miten laadukas ja aikaisemmin hyvämaineinen ravintola voi noin harrastelijamaisesti tehdä sosiaalisen itsemurhan yhdessä yössä.

Samaa olen miettinyt itsekin, etenkin nyt, kun bittiavaruudessa on herännyt kaikenmaailman spekulointia tyytymättömän asiakkaan vaikuttimista ja ryhdytty analysoimaan hänen persoonaansa leimaten henkilö milloin snobiksi, milloin kiihkoporvariksi, joka kuvittelee itsestään liikoja.

Millä tavoin tyytymättömän asiakkaan persoona on tässä tapauksessa relevantti spekuloinnin kohde? Eikö pikemminkin pitäisi keskittyä epäonnistuneen palveluntarjoajan ja ahneen ravintoloitsijan persoonaan, nämä kun ovat omien sanojensa mukaankin vain “rahastamassa pois”. Henkilökohtaisesti minua ärsyttävät suunnattomasti tällaiset kommentit, etenkin kun ne tulevat niin sanottujen “ravintola-alan ammattilaisten” suusta. En voi olla pohtimatta onko tässä tapauksessa juristi-ravintoloitsija todellakin yhtä kehno molemmilla valitsemillaan aloilla? Vai onko suusta nyt vain hypännyt valtaisa sammakko, joka pian tukkii ravintolan etuoven niiltäkin asiakkailta, jotka olisivat vielä kiinnostuneita Lehtovaarassa asioimaan.

Ravintola-ala Helsingissä on tukala ilman paskanhajuista julkisuuttakin, sen kuvittelisi jokaisen ammattilaisen tietävän. Asiakkaat tulevat ja menevät milloin minkäkin trendin perässä ja joka ikinen ravintola terävintä huippua lukuunottamatta (Lehtovaara ei ole ikinä näihin kuulunut, sillä puhun nyt tähditetyistä ravintoloista) taistelee olemassaolostaan ja asiakkaistaan. Tyytymättömiin asiakkaisiin ei kenelläkään ole oikeasti varaa. Ei liioin ole varaa ylimielisyyteen.

Varsinkin meitä kokkeja riivaa aika ajoin helvetillinen ammattiylpeys, joka helposti sotkee pään. Vaiva on vähäisempi tarjoilijoilla, mutta hovimestarit ja sommelierit ovat samassa häkissä kokkien kanssa. Vuosisataiset perinteet vaativat kokkeja olemaan fanaattisia ruokansa suhteen, hovimestareita tuijottamaan pientä ihmistä nenän vartta pitkin ja sommelieriä snobbailemaan tiedoillaan. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet kilpailun myötä. Kun kaupungissa on kahden ravintolan sijasta kaksisataa ravintolaa, jotka kilpailevat samoista asiakkaista, on syytä olla hyvin nöyrä. Pettyneenä kotiin lähtenyt asiakas syö seuraavan kerran pahimman kilpailijasi pöydässä ja se luonnollisestikin sinulta pois. Jos näitä pettyneitä on paljon, niin sitä enemmän se on sinulta pois, kunnes sitten yhtenä kauniina päivänä huomaat että kaikki on viety. Olet ulkona ravintolabisneksestä ja koko kaupunki nauraa sinulle.

Helsinki on paikkana niin pieni ja ravintola-ala sen sortin sisäpiirikerho, ettei täällä ole varaa sammakoihin. Sana leviää. Soitin työpaikalleni, joka myöskin sijaitsee Töölössä ja sana oli kiirinyt jo sinnekin, vaikkei kukaan lue blogeja, eikä kuulemma päivän lehtiäkään ollut kukaan ehtinyt selaamaan. Kollegan kollegan kollegat olivat kertoneet Lehtovaaran haukanneen hatullisen. Voi sitä ivapilkan määrää langan toisessa päässä.

Näin 2000-luvulla on syytä pitää mielessä, että vaikka omaan napaan tuijottaminen on muotia, niin rahaa ei voi tehdä ilman harrasta ja nöyrää perseennuolentaa. Ei etenkään, eikä ainakaan yksityissektorilla. On tuijotettava oman navan sijasta asiakkaan napaa ja nieltävä kutakuinkin kaikki paska mitä niskaan sataa. Ja ennen kaikkea nieltävä hymyillen ja anteeksipyydellen.

Meidän ravintolassamme tämä strategia on onnistunut loistavasti. Harvoin on tyytymätön asiakas lähtenyt pois kiittämättä. Usein ovat tulleet vielä takaisinkin, koska puutteet palvelussa on paikattu nuolemalla. Ilmaiset jälkiruuat, drinkit ja lahjakortit ovat tehneet tehtävänsä hyvin. Niin hyvin, että myynti kasvaa koko ajan, kun sana palvelusta isolla peellä on liikkunut kaupungilla.

Ikävää katsoa kun paljon potentiaalia omaava ravintola tekee huonon johdon käsissä hidasta harakiriä. Olisi kannattunut olla nöyrä.

Siperia opettaa.

Rakas Asianajotoimisto Kauppi & Molander Oy,

Olette tehneet minulle kamalaa vääryyttä, josta aion rollia äidilleni. Kirjelmässänne Herkko Hietaselle sanoitte seuraavasti:

Ravintolaliikkeen edellä viitatun kirjoituksenne kohteena olleet henkilöt tullevat vaatimaan erikseen korvausta menettelystänne ja heitä kohdanneesta jatkuvasta haitasta. Ravintola-alaa tuntemattomana teidän lienee mahdotonta kuvitella henkistä kärsimystä, joka sanottuja henkilöitä on kohdannut pelkästään ammattikunnan arvostelun ja pilkan osalta.

Ymmärrettekö miten kamalan rumaa ja epiä on vihjata että me ravintola-alan ammattilaiset olemme itkeviä tissiposkia? Ymmärrettekö, miten kamala henkinen kärsimys minua Blogistanin Ylimpänä Liemenlämmittäjänä ja Klassisen Keittotaidon Kuningatarena on kohdannut arvostelevan ja pilkkaavan vihjailunne vuoksi?

Sydämeni on särkynyt. Itkettää ja tekee mieli polkea jalkaa. Tahdon 5000 euroa jokaiselta tuskaiselta häpeän minuutilta. Kello on nyt 23.52 kesäkuun 27.päivänä 2005. Olette minulle jo tällä hetkellä jo velkaa 135000 (satakolmekymmentäviisituhatta) euroa plus tietenkin viivästys-, vitutus- ja prinsessakorot päälle.

On tuhmaa vihjailla että olen pehmo tissiposki.

Ite oot! Ja äitis oli kans, kun sut sai!

Sattui silmiini jotain perin muhevaa!

Ei herran pieksut!

Tätä on pakko kommentoida näin ravintola-alalla työskentelevänä. Olisi alhaista olla ottamatta kantaa.

Jos asiakas on tyytymätön saamaansa palveluun ja palvelun tarjonnut tarjoilijakin sen myöntää, niin onko ravintoloitsijan/ravintolapäällikön järkevää valita vaikkapa lahjakorttihyvityksen ja oikeusjutun väliltä tuo viimeksi mainittu? Etenkin kun asiakas on antanut ravintolalle mahdollisuuden oikaista tökerö menettelynsä lähettämällä myöhemmin netissä julkaistu kirje kyseiselle syöttölälle puoli vuotta aikaisemmin!

Olen itse illallistanut Ravintola Lehtovaarassa kerran.

Ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Ruoka olisi ollut varmasti loistavaa, ellei se olisi ollut kylmää ja palvelu harrastelijamaista. Turhautuneena ja täydellisen pettyneenä valitin asiasta, mutta mitään hyvitystä minulle ei tarjottu, eikä minunkaan tapauksessa asiaa edes pahoiteltu. Salin vuorovastaava vetosi keittiön kiireisiin. Maksoin laskun sanomatta sanaakaan ja äänestin jaloillani. Keittiötä on kylmästä ruuasta turha syyttää. Tiedän itsekin kokkina, että annos nostetaan tulikuumana lautaselle, mutta jos salihenkilökunta ei annosta onnistu kiikuttamaan asiakkaan eteen välittömästi, niin annos jäähtyy. Mutta lopulta on yhdentekevää kenen syy kylmä annos oli. En enää ikinä aio palata mainittuun ravintolaan.

On äärimmäisen valitettavaa, että hyvinkin monet ravintolat ja tahot jotka niitä pyörittävät, eivät ole vielä panneet merkille miten pienet ovat piirit pääkaupunkiseudulla. On myös hyvin valitettavaa, etteivät nämä samaiset tahot ole vielä ymmärtäneet miten suomalainen perusluonne toimii. Suomalainen asiakas ei välttämättä mainitse ala-arvoisesta palvelusta henkilökunnalle, vaan kertoo siitä jälkeenpäin kaikille tuntemilleen ihmisille. Ja potentiaalinen suomalainen asiakas jättää huonot uutiset kuultuaan kyseisen paikan varmuudella väliin.

Vaikka itseänikin äärimmäisen usein suoraan sanottuna vituttaa viikonlopun illallisrysä ja armoton kiire tällä alalla, niin mielessä on kuitenkin pidettävä yksi hyvin tärkeä seikka. Me myymme palveluita. Asiakas maksaa niistä. Asiakkaan täytyy maksaa niistä, vaikka palvelu olisi ollut huonoa. On ravintolajohdon täydellistä välinpitämättömyyttä ja ammattitaidottomuutta jättää asiakkaan mahdollinen reklamointi huomioimatta. On lapsellista hiekkalaatikkopelleilyä kuvitella, että tappioita reklamaatiotilanteessa kokisi itse ravintola, sillä todellisuudessa tällaisissa tapauksissa asiakas on se, joka on kärsinyt taloudellisia tappioita. On itsestään selvää, että jos asiakas ostaa marketista maitoa ja maito on pilaantunutta, niin asiakas saa reklamoidessaan uuden purkin maitoa. Tai jos asiakas ostaa uuden auton ja auto on viallinen, niin myyjä korjaa asian. Tämän periaatteen luulisi olevan päivänselvä asia myös ravintola-alalla, jossa myytävä tuote on ensisijaisesti palvelu. Jos palvelu on ollut asiakkaan mielestä huonoa, niin on vain ja ainoastaan kohtuullista ja järkevää liiketoiminnan kannalta hyvittää se asiakkaalle, eikä lähteä kilpasille asiakkaan kanssa oikeudesta ja korvauksista, jos sana pienissä piireissä lähtee leviämään.

Mielestäni tässä tapauksessa olisi jonkun Ravintola Lehtovaarassa hyvä katsoa tarkasti peiliin ja pohtia mikä on ravintola-alalla pelin henki. Kuka palkat loppupeleissä meille maksaa? Ja mistä hyvästä?

Asiakkaalla on tällä alalla kaikki valta, voima ja kunnia, vaikka asiakas ei aina olekaan oikeassa.

Joskus kuitenkin sekin ihme tapahtuu ja silloin on viisainta vain pitää turpansa kiinni.

Lomailu on aivan luvattoman mukavaa.

Aamulla saa lööbailla kaikessa rauhassa. Takapihan portailla voi istuskella kera oluen ja katsella kun ruoho kasvaa, eikä ole kiirettä mihinkään. Saa ajaa Papan uudella autolla ympäriinsä. Voi syödä jäätelöä monta kertaa päivässä. Saa kikkailla Mummilan rannassa bikinit päällä ja katsella kun ahvenet kisailevat rantavedessä.

Tämä on hubaa!

Tänään lähden vielä ainakin elokuviin vanhojen ystävien kanssa, nautiskelen Kuopion torilla tuopin tai viisi ja sitten painelen savusaunan kautta kuviokellumaan lämpimään järveen.

Ensi viikolla alkavat viinijuhlat. Saa karkeloida taas vanhaan malliin.

Ainoa asia mikä vituttaa, ovat kaikki nämä hyttyset, mäkärät ja paarmat. Minut on purtu, nakerrettu ja kupattu niin huolella, että ihoni on kuin pakanamaan kartta. Täynnä laikkuja, paukamia ja rupia. Joka saakelin paikka kutisee ja kihelmöi ja polttelee. Perkele.

Maalla on mukavaa, mutta siihen oli syynsä miksi muutin joskus kaupunkiin.

Viime kuukausina on Miehen kanssa aina silloin tällöin tullut puheeksi koiran hankinta.

Itselläni on ollut aikoinaan kaksikin koiraa. Koirat, tai siinä vaiheessa vain enää koira, jäivät vanhemmilleni, kun muutin kotoa pois joskus vuonna ‘97. Koiran korvikkeeksi hankin tuon sinkkunaisen peruselukan; kissani MrJonesin.

MrJones, tuttujen kesken Jouni, on matkustanut kanssani vuosien mittaan ympäri Eurooppaa milloin opiskelun, milloin työn perässä. Se on monista raivostuttavista tavoistaan ja tolkuttomasta karvanlähdöstään huolimatta minulle hyvin rakas. Ja se vihaa koiria. Ainakin isoja koiria. Tuttavieni saksanpaimenkoira paskoi alleen Jounin käsittelyssä ja naapurin tappajaterrierikin on saanut jo osansa Jounin kynsistä ja hampaista. Veljeni pienelle suomenpystykorvanpennulle Jouni ei sen sijaan tehnyt mitään.

Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että koiran hankinta vain hankaloittaa elämääni, mutta tiedän itsekin ettei se sitä mitenkään hankaloita, kunhan saan Jounin totutettua uuteen perheenjäseneen. Saisipahan oikeasti hyvän syyn nousta vapaapäivinäkin aikaisin ja painua räntäsateeseen haukkaamaan raitista ilmaa. Pääsisi taas kouluttamaan eläintä. Pääsisi taas näyttelyihin. Pääsisi harrastamaan taas jotain kivaa ja mielekästä.

Nyt olisi hauvakin tiedossa. Kummipoikani vanhempien kennelissä on kohta luovutusikäinen cairnterrierin pentu. Sijoituspentu, jolla teetettäisiin sitten myöhemmin pentuja. Hauveli pääsisi kuitenkin kennelistä kotioloihin asumaan ja kävisi pyöräyttämässä vain pennut kennelissä.

Rotu olisi ainakin kokonsa puolesta juuri sopiva. Mahtuisi mukaan veneellekin. Itsepäisiä terrierit tietysti ovat, mutta itsepäisistä koirista on kyllä aikaisempaakin kokemusta. Ja itsepäisistä kissoista, mutta nekin voi opettaa jopa noutamaan, niinkuin Jouni on opetettu. Ja itsepäinen olen itsekin. Ja Mieskin on. Schäferin tietysti kaikkein mieluiten ottaisin, mutta se on kokonsa puolesta vähän liian iso meidän elämäämme.

Koira. Semmoinen koira, joka jaksaisi leikkiä, harrastaa ja joka kulkisi mukana vaivattomasti. Cairn olisi juuri sopiva.

Voi jos minä sellaisen saisin.

Rauha. Ei kuulu Hämeenlinnantien meteli, ei naapureiden pajatus. Ei notku huutelijoita näillä nurkilla, eikä spurguja näissä puskissa.

Maalla on mukavaa. Eilen saunottiin, juotiin, naurettiin ja laulettiin. Kummipoika oli odottanut minua kuin kuuta nousevaa ja kun pääsin vihdoin perille, niin vastassa oli vesseli hymy naamalla.

Mies tulee perässä vasta viikon päästä, joten nyt on aikaa tavata kaikki vanhat tuttavat ja ystävät. Ja auttaa tietenkin äitiä juhlavalmisteluissa ja isää uuden talon rakennustyömaalla. Ja ottaa aurinkoa ja pulikoida lämpimässä järvessä. Iltaisin ehtii karauttaa moottoritietä pitkin Kuopioon ja lilluttaa varpaita Kallavedessä kun laivat huutelevat ja kylmä siideri on parhaimmillaan.

Jos Suomessa olisi aina kesä, niin en koskaan tulisi enää takaisin Helsinkiin. Täällä asiat ovat niin paljon helpompia, ihmiset niin paljon lupsakampia ja meininki niin paljon rennompaa.

Täällä on Koti.

Tänään kello yhdeksän alkaa Turistin loma.

Olen tässä viikkona muutamana lahjonut kulmakuntamme oravia pähkinöillä.

Hetki sitten yksi vakiovieraista toi mukanaan pienen kaverin. Sillä ei ole vielä tupsuja korvien päässä ja häntäkään ei ole järin tuuhea. Kaikenkaikkiaan aika riisitautisen näköinen pikku otus. Mutta rohkeutta riitti. Siinä missä isompi veijareista ei päästä minua puolta metriä lähemmäs, tämä pikkukaveri tuli rohkeasti ja valitsi suurimman ja hienoimman pähkinän suoraan kädestäni, istahti siihen kosketusetäisyydelle ja vetäisi pähkinän karvaiseen naamaansa tapittaen minua samalla mustilla nappisilmillään.

Olen niin otettu! En tiedä onko pikkukaveri sen isomman poikanen, kun en ole sen tarkemmin perehtynyt oravien vuodenkiertoon. Reilusti pienempi se ainakin on, eikä näköjään paljon ihmistä vierasta. Ei ainakaan ihmistä jolla on herkkuja tarjottavanaan.

Pieni oravankäsi omalla, ihmisten mittapuussa pienellä kädelläni tuntui vallan herttaiselta. Sen kosketus oli sanalla sanoen kevyt.

Kukkapenkkini on vallannut elämänlanka, tuo viheliäinen rikkaruoho. Se on ryöminyt aidan tälle puolen naapurista.

Mieleni tekisi kaivaa varastosta rounduppia ja myrkyttää se, mutta sitten kuolevat kyllä kaikki muutkin kasvit. Mieleni tekisi myös myrkyttää muutama kädellinen samalla kertaa. Toleranssini kaikenmaailman vasemmistohippejä ja kukkahattuja kohtaan on tällä hetkellä absoluuttinen nolla.

Sieppaa aivan jumalattomasti tarpoa muiden ihmisten paskassa päivästä toiseen.

Enää kaksi päivää töitä ennen kesälomaa.

Ei huvita mikään.

Ärsyttää, kun on koko sairasloman puoliväkisin joutunut joka perkeleen aamu heräämään aikaisin. Ärsyttää, kun elämä on tuon toisen puoliskon toimesta nyt vain yhtä perkeleen hikistä moottorivenettä ja sen kanssa teluamista. Ärsyttää, kun takapihaprojekti seisoo, koska vesipumpun siipipyörä on pation rakentamista tärkeämpää. Ärsyttää, kun lakanat ovat olleet vaihtamatta jo kaksi viikkoa ja sänky petaamatta joka helvetin päivä. Ärsyttää kun kissankarvaa on joka jumalan siunaama ruumiinontelo täynnä, koska ei ehdi imuroimaan. Ärsyttää ettei jalkapöytä/nilkka ole osoittanut minkäänlaisia paranemisen merkkejä ja huomenna täytyy mennä töihin. Ärsyttää, kun pitäisi tehdä ruokaa vaikkei itsellä ole edes nälkä. Ärsyttää pässit naapurit. Ärsyttää kaikki paskantärkeät purjeveneilijät. Ärsyttää kaikki tämä perkeleen rahanmeno. Ärsyttää kun on joka päivä huono hiuspäivä ja kaikenpelastava huivi on kateissa. Ärsyttää.

Ärsyttää kun ainoa asia mikä tulee mieleen aina kun jokin asia alkaa ärsyttämään on tuo suomalaiskansallinen “perkele”.

(Perkele.)

Tämä lähtee nyt takaisin Puotilaan. Mies on töissä, mutta uusi perheenjäsen vaatii vielä hoivaa ja huolenpitoa. Ei auta itku markkinoilla. Putsattava ja jynssättävä on.

Jos on jotain asiaa, niin minut löytää laiturilta E. Puhelimeenkin saatan vastata.

Hietasaaren huvivenesatama Oulussa. Sää oli kaunis ja lämpöä 26 Celsiusta.

Äärimmäisen pahanhajuinen kemiantehdas aivan venesataman vieressä. Hyi-yäk.

Loisto Oulun eteläpuolella. Meri oli tyyni.

Kokkolan Mustakarilla sää muuttuikin sitten sateiseksi. Äkkäsimme samalla hetkellä ettei veneen Wallas (lämmitin) toimi. Kiukutti.

Seuraavana päivänä ilma oli jälleen kuin morsian.

Silta Vaasan edustalla.

Kaskisten rantakatu. Aika hiljainen.

Auringonlasku Suomen pienimmässä kaupungissa oli kuitenkin kaunis.

Olkiluodossa tehdään sähköä.

Aurajoella istuu Sigyn.

Ja joku Outolintu.

Niillä on Turussa ihan oma linnakin.

Hangossa tankattiin varmaan Suomen kalleinta polttoöljyä.

Jussarön saari on nykyään avoin myös matkailijoille. Kuvassa vanhan rautamalmikaivoksen torni.

Kotiin tultiin luonnollisesti Kustaanmiekan kautta.

Kun puoli Blogistaniaa kärsii tänään krapulasta, niin tämäpä lähteekin hyvin nukutun yön jälkeen heti aamutuimaan takaisin Puotilanlahdelle Miehen kanssa puunaamaan venettä.

Matka oli tosiankin loistava. Pääsimme starttaamaan Oulusta tiistaina puoliltapäivin. Yö vietettiin Kokkolan Mustakarilla. Oli kylmä ja satoi vettä ja totesimme riemuksemme ettei lämmitin toiminut. Ei mikään ihme, kun vene on seisonut käyttämättä kaksi vuotta. Yön oli nihkeä ja minua palelsi. Niin ja kipeänä olivat sitten molemmat koivet, kun onnistuin tunkemaan oikean kävelimeni pollarin ja veneen väliin rantautuessa ja Mies ei tajunnut että uusi vene painaa kolme kertaa enemmän kuin entinen, joten se ei pysähdykään vain pelkällä puhalluksella, vaan hommaan tarvitaan lihaksia. Lihaksia, joita on vaikea käyttää jos toinen jalka on nalkissa pollarin ja veneen keulan välissä. Au.

Keskiviikko oli tolkuttomasta ruhjevammasta huolimatta edellistä parempi päivä. Meri oli pläkä ja aurinko paistoi. Nukuin pitkät päiväunet täydessä vauhdissa, koska edellisenä yönä ei uni tullut. Illansuussa saavuimme Kaskisille, jonne jäimme myös yöksi. Kävimme syömässä hyvät biffit ja painelimme saunan kautta nukkumaan. Tällä kertaa yö oli vain hieman viileä, mutta ei kylmä, sillä aurinko paistoi iltaan asti.

Torstaina olimme avomerellä jo ennen aamuyhdeksää. Ei tuulta, ei aallokkoa. Saavuimme Aurajoelle Turkuun illalla vähän ennen seitsemää. Tapasimme ystäväni Herrat Artistit, joimme vähän “limpparia” ja turisimme mukavia, kunnes Miehen ja minun piti palata veneelle nukkumaan. Nukutti hyvin.

Perjantaina nukuimme pommiin, mutta ehdimme merelle ennen puoltapäivää. Turun satamassa teimme alustavaa moottoriremonttia vaihtamalla vesipumpun siipipyörän ja kaikki hihnat, kun näyttivät vähän kuluneilta. Totesimme että jokin stefoista kusee merivettä moottoritilaan. Ei mikään ihme, kun vene on seisonut kuivalla maalla kaksi vuotta. Matka jatkui Hangon ja Elisaaren kautta Helsinkiin, jonne saavuimme prikulleen tuhat kilometriä myöhemmin illalla kello seitsemän.

Kuviakin tuli räpsityä pilvin pimein, mutta ne tulevat näytille aikaisintaan huomenna, kunhan saan purettua kameran sisällön koneelle .

Sori etten jaksanut tulla blogimiittiin illalla. Naama oli palanut, koivet kipeät ja haisin aika pahalle. Sen lisäksi että olin yltä päältä konehuoneen rasvassa ja ties missä mönjässä.

Niin ja se paljon puhuttu matkavauhti oli juuri sitä mitä aikaisemmin mainitsin. Tilasin Pekka Poudalta hyvät ajokelit ja sain mitä pyysin. Muuten olisimme ehkä tulleet etelään vähän hitaammin, vaikka puolella teholla ajeltiin suurin osa matkaa nytkin.

Kotona ollaan. Takana tasan 1000 kilometriä tyyntä Itämerta.

Tilitystä huomenna. Nyt juon tämän ansaitun siiderin, syön vähän ja menen suihkun kautta nukkumaan.

Viimeinen postaus ennen lähtöä. Starttaamme aamulla klo 05.00.

Toivotaan että tapaamme taas pian.

Juuh…

Käy tämä sairasloma sielun päälle. Ahdistaa. Tai ahdistaa ainakin huomisaamuun asti. Huomenna tapahtuu nimitäin seuraavaa.

(Te kaikkihan tiedätte, että tulimme hankkineeksi avomerikelpoisen veneen. Vene on todellakin hankittu, mutta se pitäisi saada vielä Helsinkiin. Ja se vene on tällä hetkellä Oulussa. Paatin rahtaaminen maanteitse kävi niin työlääksi prosessiksi sen silkan koon takia, että päätimme loppuviimein ajaa aluksen Helsinkiin.)

Lennähdämme Ouluun heti aamutuimaan. Pakkaamme veneen täyteen ruokaa, dieseliä ja itseämme. Ajamme Perämereltä Turun saariston kautta Helsinkiin. Arvioitu matkanopeus vajaa 30 solmua tunnissa. Pysähdymme ainakin Vaasassa, Turussa ja Inkoossa. En ole ikinä milloinkaan seilannut pohjoista Itämerta noin huolella, saati päässyt katselemaan Suomen rantoja noin pitkältä matkalta. Jänskättää. Venekin on ihan uusi ja outo, joten jänskättää ihan senkin takia. Tarkoitus olisi kuitenkin olla perillä Helsingissä perjantaina, tai viimeistään lauantaina puoliltapäivin.

Tämä tarkoittaa luonnollisesti myöskin sitä, etten välttämättä pääse kesämiittiin perjantaina. Voi olla että olen vielä jossain päin pohjoista Suomenlahtea.

Mutta pitäkää hauskaa.

Täällä saattaa olla hiukka hiljaista ennen viikonloppua.

Heippa!

Olen henkilökohtaisesti ollut jo kauan sitä mieltä että nuo apinat tuolla Atlantin toisella puolella ovat ihmiskunnan suurin mätäpaise.

Opiskelin kansantaloustiedettä Budapestissä 1999-2000 yli kolmentuhannen jenkin kanssa. En muista kokeneeni vastaavanlaista vitutusta koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Ison rahan jenkkipropagandaa joka helvetin tuutista, muiden kulttuurien häikäilemätöntä vähättelyä ja tallaamista päivästä toiseen. Amerikkalainen pässienemmistö kaikilla mahdollisilla kursseilla ja luennoilla. Yliopisto, joka elää kai vieläkin amerikkalaisella rahalla ja jonka henkilökunta nuoli jenkkien persettä joka käänteessä.

Yritin olla kovasti välittämättä pässienemmistöstä, mutta jostain kumman syystä viimeinen lukukausi tuli vietettyä vain ja ainoastaan eurooppalaisten opiskelijatovereiden kanssa jenkkejä halveksien. Tuli opeteltua vihaamaan amerikkalaisia ja heidän edesottamuksiaan; tietämättömyyttä ja ylimielisyyttä. Tekopyhyyttä.

Amerikan Taleban.

Amen.

You need security.
There has been many changes in your life and
you have had to live in an unstable
environment. This has lead you to be suspicious
and always on guard. Your mind has a hard time
to unwind and this could lead to you having
sleeping problems, since you think too much.
People are a category you don’t give much trust
at, and find yourself to be a better secret
keeper than they could ever be. Because in your
changing world you have learnt that you only
have yourself in all times.

What Do You Need in Your Life? [dark pics]
brought to you by Quizilla

Eilinen nilkuttaminen ei tehnyt koivelleni hyvää. Koko kirottu jalkaterä on nyt turvoksissa ja tolkuttoman kipeä. Ärsyttää. En saanut nukuttua kunnolla, kun murehdin työpaikan kaaosta. Siellä on kusistakin kusisemmat paikat, kun poissa ovat sekä Kesähessu, minä ja pari muuta tyyppiä, jotka kesälomailevat parhaillaan. Vakituisesta henkilökunnasta on paikalla vain Mesukka.

Ahdistaa. On aivan riivatun huono omatunto.

Talokin on kuin räjähdyksen jäljiltä. Velipoika lähti kotiin pari tuntia sitten. Mies lähti töihin heti perään. Minun pitäisi saada paikat järjestettyä, mutta miten helvetissä saan kaiken tehtyä kontaten?

Mariassa sanoivat perjantaina ettei koipi ole murtunut, mutta olen vahvasti alkanut epäillä ylityöllistetyn röntgenlääkärin lausuntoa. Menen huomenna yksityselle, maksoi mitä maksoi. Jos tassu on turvoksissa ja sinivioletti, niin kyllä siinä jotain on jumankekka vialla. Jotain muuta kuin “venähdys”. Jos laitan yhtään painoa jalalle, niin kipu soi korvissa asti.

Miten vitussa ihminen voi ylipäätään “venäyttää” jalkapöydän?

Samalla metodillako kuin murtaa korvanlehden?

Alivuokralainenkin pärähti käymään.

Luvassa grillaamista, korealaisia elokuvia ja kaljaa.

Hubaa! Tulkaa tänne, täällä on kekkerit!

Velipoika otti ja soitteli eilenillalla kymmenen korvilla. Heitin ehdotuksen, että tulisi käymään. Kolmen aikaan yöllä soi ovikello.

Tyyppi oli ajanut Savosta Helsinkiin.

No, siitähän me emme ole moksiskaan. Rikoin eilen jalkapöytäni ja olen pitkällä sairaslomalla. Kun en kärsi kävellä paljoa, niin paskaakos tässä. Juodaan sitten velipojan kanssa kaljaa ja turistaan turhia.

Mila paiskasi kepillä, joten laitetaan vahinko kiertämään.

Kuusi kappaletta juuri tällä hetkellä.

U2 - Staring at the Sun
Madonna - Holiday
Blue Oyster Cult - The Reaper
Ramones - Pet Sematary
Weezer - Island in the Sun
Monty Python - Always Look on the Bright Side of Life

Ja olisi hauskaa tietää, mitä Alivuokralainen, Natina, Marinadi, Birdy, Velikulta ja Eksynyt juuri tällä hetkellä mieluiten kuuntelisivat.

Muovi maksaa 18,82 monikansallista per kilo.

Vielä kaksi tuntia ja sitten paatti on meidän.

Viime yö oli uneton, vaikka vietimmekin sen kesämökillä Sammatissa. Suunniteltiin kesän venereissuja. Saunottiin. Juteltiin veneestä. Syötiin. Hehkuteltiin uutta venettä. Laitettiin peti valmiiksi. Mietittiin venetrailerin hankintaa. Mentiin nukkumaan. Pohdittiin olisiko mukavampaa lähteä käymään Saarenmaalla vai Visbyssä.

Vatsa on täynnä perhosia. On aivan samanlainen olo kuin kolme vuotta sitten Kuplaa hankkiessa. Jännittää. Kihelmöi.

Minulla oli lapsena valitettavan vähän leluja. Legoja oli jokunen ja vaarin kakkosnelosesta veistelemä puinen kuorma-auto. Olisin halunnut formularadan, mutten saanut. Barbie olisi ollut myös kova sana, mutta sain serkun vanhan Cindyn, jolla ei ollut hiuksia.

Näin vanhemmalla iällä olen päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiini. Olen hankkinut leluja. Sellaisia leluja, että kulmakunnan muksut olisivat todella kateellisia, jos ymmärtäisivät mitään hyvän päälle. Mutta ne taitavat leikkiä kuitenkin formularadoilla ja Barbie-nukeilla vielä.

En ole enää kateellinen. En yhtään.

Kappas vaan. Kun jossain vaiheessa Turisti haamupäivittyi Manta Ray Holdings Ooyyn mestaroimalle blogilistalle kymmenen kertaa päivässä, niin nykyäänpä ei sitten näytä päivittyvän ollenkaan.

Juuh…

Töissäkin oli täysi rähinä taas päällä. Salista oli jengiä yllättäen “sairastunut”. Yllättävää oli tietenkin se, että kyseiset henkilöt ovat kaikki kolme juuri pari päivää sitten valmistuneita. Juokse siinä sitten keittiön ja salin välillä, kun ravintolapäällikkökin ilmoitti ettei kesämökkeilyltään nyt millään ehdi paikkaamaan, vaikka olisi velvollinen ja vuoropäällikkö repii toimistosa hiuksiaan ja itkee hysteerisenä. Kyllähän se talon ainoa vakkarikokki ehtii niitä annoksia kasaamaan ja kantamaan vielä pöytäänkin.

Kun kello löi viisi, tiputin puukot kädestäni ja kävelin suorinta tietä ulos. Minulla ei ole mitään velvollisuutta jäädä ylitöihin, vaikka Konttorin Suuri Intiaanipäällikkö puhelimessa niin pyysi.

“Tsori vaan, täytyy lähteä himaan bloggaamaan”, totesin.

M/s Pannarille löytyi ostaja. Ilmoitus ehti olla netissä alle vuorokauden. Näyttää pahasti siltä, että Turistista ja Miehestä tulee seuraavaksi avomerikelpoisen sillipurkin omistajia. Voi itku, ei harmita yhtään. Pääsee vaikka Tallinnassa käymään ilman että tarvitsee jonottaa johonkin rupiseen, juntteja täynnä olevaan risteilijään.

Ensimmäinen reissu taitaa tosin suuntautua Halsholmenille. Pitäähän sitä tutuille käydä näyttämässä uutta paattia. Enää ei edes hävetä parkkeerata hienojen jahtien kanssa samaan laituriin! Eikä tarvitse enää päteä iltanuotiolla loistavilla eväillä, kun voi valmistaa ne loistavat eväät miellyttävästi sisätiloissa oman veneen kyökissä ja nauttia sitten peräkajuutassa.

Myhäilen tyytyväisenä koko loppukesän.

(edit: Katos perkelettä, päivittyihän se sittenkin.)

Ai että meidän ravintolassamme on hassunhauskoja ihmisiä salivastaavina.

Joku niistä vatipäistä oli ottanut 36 hengen pokan vastaan. Perjantaille, tasan puoleksipäiväksi. Juuri siihen pahimpaan mahdolliseen rysään, kun lounas on juuri lähtenyt pyörimään ja välivuorolaisen saapumiseen on tunti. Se jos mikä osoittaa kerrassaan loistavaa komediasilmää.

Varmaan se on hiljaa mielessään kikattanut, kun on varausta ottanut vastaan.

“Että katsotaanpas miten Turistista tulee raivohullu ja miten sen nenästä sitten alkaa vuotamaan mustaa verta ja miten sen pää sitten poksahtaa ja aivot lentävät ympäri keittiön seiniä.”

Koskee kolmatta päivää putkeen päähän. Eikä edes sillä tavalla kunnolla, vaan ihan vähäsen.

Ärsyttää.

Ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan loppupäivä.

Jostain osui käteen venelehti. Ihan vahingossa.

Löytyi vene. Hieno vene. Uudehko, loistokuntoinen ja uudella padalla varustettu. Oikea helmi.

Iski ihan kammottava venekuume. Tekisi mieli vaihtaa m/s Pannari muutamaa kokoluokkaa suurempaan. Avomerikelpoiseen, kun nykyisellä putputtaa mieluummin vain rantoja pitkin. Olisi septit, kaiut, plotterit, kolme kajuuttaa, kunnon kenttäkeittiö ja kaikki extranamit. Ja tuplasti suurempi pytty.

Kädet tärisevät, korvissa suhisee. Pakko saada.

Maanantaina Paraisille vekseli taskussa.

Aamu seitsemästä asti olen heilunut lapionvarressa.

Nyt on pation pohjatyöt valmiina, kolme metriä kivimuuria rakennettu ja kämmenissä tolkuttomat vesikellukat.

“Rakko laiskan kämmenessä”, ukkivainaa tapasi sanoa. Sillä oli kämmenet kuin kengänpohjat. Paksunahkaiset ja karheat.

Rautakauppaan pitäisi vielä lähteä. Rosteriruuveja ja kulmarautoja. Ja teräsverkkoa grillin sokkelivaluun. Veikkanpa että tätä menoa minulla kasvaa rintakarvoja elokuussa, kun shoppailuretket suuntautuvat näinä päivinä lähes yksinomaan rautakauppoihin.

Mieleni tekisi uutta parfyymiä, mutta ei! Täytyy ostaa kuivabetonia. Me prinsessat tarvitsemme kuivabetonia.

Kaksi päivää vapaata.

Vuorokaudessa eivät tunnit tunnut enää nykyään riittävän. Pitäisi tavata räikeästi laiminlyötyjä ystäviä, hoitaa loppuviikon ruokahuolto kotipesässä, rakentaa patio, huoltaa autoa, siivota, pyykätä, tiskata, toimittaa kissanruokaa työkaverille, Viettää laatuaikaa Miehen kanssa ja olisihan se aika hienoa nukkuakin.

Olen perinpohjin poikki. Mieleni tekisi vain toivottaa hyvää yötä ja nukkua juhannukseen saakka. Jäädä sänkyyn kellimään jokaikinen aamu ja viis veisata mitä makuuhuoneen ulkopuolella tapahtuu. Nähdä unia ja unelmoida. Syödä mehujäitä aina välillä ja painaa sitten pää uudelleen tyynyyn. Kuristaa nokialainen ja Tohtori Sykerö tyynyliinalla.

En vain taida ehtiä. Tulossa on helvetillinen työrupeama. Kesälomat alkoivat juuri pyörimään ravintolassamme ja talon kuopuksena minä, kaikkine viisine lomapäivineni, olen luonnollisestikin sitten se, joka lomalaisia tuuraa. Ruoskin extroja ja teen joka vuorossa kolmen kokin työt. Motivaatio nolla.

Työpäivä tänäänkin oli silkkaa tervanjuontia siihen saakka, kunnes eräs tarjoilijoista keksi tarjota minulle pirtelöä. Hassua, etten ole aikaisemmin tajunnut pirtelön maagista potentiaalia. Ryystin tuota kuohkeaa herkkua kuusi tuopillista ja loppuillan hakkasin annoksia ulos luukusta kuin sähköjänö. Olin aivan liian sokerihumalainen käyttääkseni julkisia, joten tilasin taksin kotiin.

Ajattelin kokeilla silkkaa sokeridieettiä seuraavan kolmen kuukauden ajan.

Jos ei virtaa löydy muuten, niin syödään sitä.