turisti

Helvetti.

Välillä tuntuu että minut on tuomittu elämään tällä saatanan planeetalla pelkkien kädettömien idioottien kanssa.

Viime yön unet jäivät varsin menestyksekkäästi väliin. Raahauduin aamutuimaan työpaikalle, mutta takaovella totesin, että joku vitun valopää on lyönyt oven takalukkoon. Ja keittiön avaimillahen ei tietenkään pääse sisään etuovesta. Istuin siinä sitten kyrpä otsassa tunnin odottelemassa salivastaavaa, joka ei tietenkään voinut tulla yhtään aikaisemmin pyynnöstäni huolimatta ja joka ryhtyi samantien inttämään, että minun täytyy merkitä listaan että olen aloittanut työni myöhässä!

Ja vitut! Raivosin naama punaisena sille saatanan takakireälle lehmälle, että jos se olisi viitsinyt raahata laiskan ahterinsa sieltä muutaman korttelin päästä puoli tuntia aikaisemmin, niin olisin minäkin päässyt aloittamaan ajoissa. Kun ravintolapäällikkö ei ole paikalla, niin sillä horatsulla on vastuu tulla avaamaan ovet vaikka keskellä yötä, etenkin kun oli itse sen oven takalukkoon vääntänyt.

Siinähän se päivä alkoikin sitten leppoisasti. Se työtävieroksuva perkeleen keittiöextrakin tuli vartin myöhässä ja paineli saatana vielä ensitöikseen röökille.

Isäkissan vittu. En jumankekka keksi millä saisin tämän raivon purettua.

PERKELE!

En oikeasti edes jaksa kertoa.

Ai kun oli saatanan rentouttava päivä.

Heti aamutuimaan koira veti kahdet paskat käkättimeensä. Kiitoksia vain niistä ananas- ja oluthiivavinkeistä, mutta eivätpä taida meidän Kakkelsonin kohdalla toimia.

Töissä painelin heti ensimmäisenä hakemaan pakastimesta tarvikkeita ja katoppa mokomaa! Se vitun pakastin oli lauennut yöllä. Melkein kymppitonnin arvosta raaka-aineita opetteli uimaan. Hetkeä myöhemmin totesin myös yhden kylmävetolaatikoston jostain syystä sammuneen ja taas piti lapioida arvokkaita evästarpeita roskikseen.

Ja joku pallopää oli jättänyt jo ilmeisesti useampaa päivää aikaisemmin buffetkamikset kabinettiin. Oksennushan siinä tuli, kun raijasin puolimätää, haisevaa safkaa roskikseen.

Vitutustupakka aiheutti saatananmoisen päänsäryn ja vatsakivun.

Ja ravintolapäällikkö pitäisi ampua ihan muuten vaan.

Der Resistance Achtung! You are 38% brainwashworthy, 31% antitolerant, and 66% blindly patriotic

Welcome to the Resistance (Der Widerstand)! You believe in freedom, justice, equality, and your country, and you can’t be converted to the the dark side. Breakdown: Your Blind Patriotism levels are borderline unhealthy, but you show such a love of people from everywhere and a natural resistance to brainwashing, you would probably focus your energy to fight Fuehrer with furor, so to speak. Conclusion: Born and raised in Germany in the early 1930’s, you would have taken up ARMS against the oppressors. Or even your friends’ oppressors. Congratulations! Less than 5% of all test takers earn a spot in Der Resistance!

[via Junakohtaus]

Plääh…

Toisinaan tuntuu vähän siltä, että minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Voisin aika helposti unohtaa blogini päivittämisen ja palata takaisin aikaan ennen bloggaamista.

Ellen ihan väärin muista, niin Turisti on ollut tänä päivänä pystyssä vuoden. Vanha blogi nyt kyllä tuli tuhottua äkkipäissään tuossa keväämmällä, mutta mitäpä noista… Muistan varsin elävästi sen, miten tuli syksyllä kytättyä Pinseriä ja kasvavia lukijamääriä. Oli käsittämätöntä päästä Top100-listalle ja vielä uskomattomampaa kivuta listan kärjen tuntumaan.

Ai miksikö? No ketä nyt oikeasti voisi kiinnostaa itserakas ja vittumainen kokki ja lukea sen paskanjauhantaa? Siis ihan aikuisten oikeasti?

Minulla on loppupeleissä hyvin vähän sanottavaa, eikä varsinaista sanomaakaan ole. Mitä sanottavaa kokoomuslaisella nyt ylipäätään voisi olla? Mehän keräämme vain pääomaa. Pyrimme makeaan elämään…

Elämä ylipäätään on kohdallani muuttunut ratkaisevasti. Kun Turisti ensimmäistä kertaa hapuili näppäimistöä jotain kirjoittaakseen, olin äskettäin aloittanut seurustelun “Miehen kanssa, jonka vierestä olin herännyt”. Parin viikon päästä ajelinkin Miestä kiroten pohjoiseen. Ja muutaman päivän päästä takaisin Miehen luo. Sitten minua etsittiinkin viikkokausia, kun olin muka kadonnut, vaikka todellisuudessa olinkin täällä, talossa johon sittemmin muutin ja josta vähän myöhemmin ostin puolet.

Työpaikkakin vaihtui suomenruotsalaisesta perheyrityksestä suureen ja mahtavaan Firmaan.

Voisin kai tässä vaiheessa kietoa pillit pussiin ja poistua vähin äänin. Aloittaa vaikka alusta jollakin toisella nimimerkillä ja katsoa taas mitä tapahtuu… Mutta enpä taida.

Mitäpä suotta.

Kehtuuttaa vaan välillä, kun lukijat odottavat päivitystä, mutten millään viitsisi raportoida napanöyhtäni väriä tai miten tylsää on ollut.

Harmittaa, kun ei ole mitään sanottavaa.

Miksi valtaosa naisista ei oikeasti ymmärrä autolla ajamisesta yhtään mitään?

Matka Kuopiosta takaisin Helsinkiin oli silkkaa helvettiä muutaman emännän takia. Eihän siinä mitään, että on hienoja ja tehokkaita autoja, mutta olisi suotavaa myös osata ajaa niillä.

Viitostiellä on noita ohituskaistoja aina silloin tällöin ennen ja jälkeen Mikkelin. Yksi emäntä löysi Mersunsa kaasupolkimen kyllä aina ohituskaistan alkaessa, mutta kun sitten palattiin normaaliin päiväjärjestykseen ja tie palasi kaksikaistaiseksi, niin sitten hierottiin taas kymmenen kilometriä alle sallitun nopeuden. Mitä vittua ne oikein kuvittelee? Että ohituskaistalla saa kaahata, mutta kaksikaistaisella se ei sitten vetele? Että vastaantulevat autot purevat?

Minähän en saatanaolla hinkkaa vatuloijien perässä vaan ohitan ne. Kuplalla ohitaa vaikka rekan, jos tietää mitä tekee, mutta sillä ei ajeta missään olosuhteissa sataakuuttakymppiä. Se ei vaan kulje niin kovaa. Ajelin koko matkan -tai pikemminnkin olisin ajanut- viisitoista kilometriä yli sallitun, mutta eipä onnistunut, kun oli näitä perkeleen tanttoja liikenteessä. Ohi kun mentiin ensin kauhealla kiireellä, niin kaksi kilometriä myöhemmin se saatanan hameväki tuli sitten perse edellä vastaan. Kyttää siinä sitten paikkaa vastapalloon tulevien välistä, että pääset ohi.

Jossain vaiheessa toivoin etten olisi antiikkiautolla liikenteessä, vaan että allani olisi jotain uudempaa, tehokkaampaa ja ennenkaikkea painavampaa. Olisin puskenut ne matamit pientareelle.

Perkele. Ensi talvena asennan Kuplaan sen Porschen moottorin, jota olen jemistänyt pari vuotta. Hankin sen tiukemman voimansiirron. Madallan vähän. Askartelen-paskartelen.

Ensi kesänä katsotaan kuka määrää.

Määränpäässämme Jaappanissa maa tärisi.

Käännyimme kotiin.

Ei siinä sinänsä mitään, sainpahan Kuplan suutuspäissäni taas käymään ja kukkumaan.

Kun on kerran näin paskat kelit, ettei voi muuta kuin nököttää kotona, niin lähdetäänpä sitten reissuun.

En kerro mihin, mutta kauas kuitenkin.

Palaan astialle ehkä ensi viikon lopulla.

Moi.

Vähän ihmetyttää tämä kiihkeäksi etusormen heristelyksi kuumennut lapsikeskustelu.

Mitä pahaa siinä on jos ei aio hankkia lapsia? Ja mitä pahaa siinä jos aikoo?

Itse en ole päätäni paljon lastenhankinnalla vaivannut. Oikeastaan ainoa ajatus mitä asialle päivittäin uhraan on pienen valkoisen napin viskaaminen käkättimeen ja se kertonee jotain ainakin tämänhetkisestä suhtautumisestani perheenlisäykseen.

Olen jo vuosikausia hokenut sukulaisilleni, että lapset ovat ihania kermaperunoiden ja punaviinisoosin kera, mutta lapset osaavat kyllä olla ihania muutenkin. Kummipoikani on loistava esimerkki. Lapsi on kaunis kuin enkeli ja käyttäytyy kuin enkeli ainakin kaksi kertaa päivässä. Mikään ei ole hauskempaa kuin mennä kummipojan luona käymään, mutta hauskaa on myös lähteä pois.

Vanhemmuus ei vain sovi kaikille ja uskon vakaasti siihen, että ihminen tietää sen kokeilemattakin. Naurettavaa mennä määkimään vapaaehtoisesti lapsettomalle, etteivät he tiedä mistä paitsi jäävät. Yhtä typerää on ahdistella nuorta naista nykyaikana sillä kivikautisella väitteellä, että lapset pitää hankkia nuorena. Perkele, montakohan kertaa olen kuullut itseäni vanhemmilta naisilta, miten olisi pitänyt pyöräyttää ne kakarat myöhemmin, että olisi ehtinyt opiskella, matkustella ja pitää hauskaa? Montako kertaa äitini on kevyen katkeraan sävyyn vihjannut olevansa minulle kateellinen, kun ei itse nuorempana ehtinyt tehdä kaikkea sitä mitä minä olen ehtinyt, kun en ole sitonut itseäni mihinkään paikkaan, ihmiseen (nyt tosin jo olen) tai lapsiin?

Monta.

Minulle ei olisi mitenkään mahdoton ajatus elää elämääni lapsettomana. Mahdoton ei ole myöskään ajatus lasten hankinnasta joskus myöhemmin. Juttu menee mielestäni niin, että jos kerran kokee ettei vanhemmuus ole itselle tarkoitettu, niin turha siinä on lähteä pilaamaan viatonta elämää luomalla sellainen. Turha pilata myöskään omaa elämäänsä hankkimalla kakaroita vastentahtoisesti.

Turhaa on myöskin surra sitä, jos lapsia ei koskaan tullut hankittua. Jos olisi tullut, niin sitten sitä kuitenkin surisi ettei mitään hauskaa ehtinyt tekemään niiden kakaroiden takia. Lopulta ruoho on kuitenkin aina vihreämpää aidan takana.

Ehkäpä jokaisen (etenkin naisten) tulisi katsoa vielä toisenkin kerran peiliin, ennenkuin hankkiutuu tiineeksi. Nykyään kun tuntuu että raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä ja lasten kasvatuksesta yleensäkin on tehty niin saatananmoisen tulosvastuullinen revohka, että pitää olla päästään vialla, jos siihen pyöritykseen tahtoo vapaaehtoisesti mukaan. Niin valitettavaa kuin se onkin, niin äitien keskuudessa muhii niin paljon eripuraa ja fasismin siemeniä, etten ainakaan itse tässä elämänvaiheessa halua olla kyseisen instituution kanssa missään tekemisissä.

En pysty enkä halua samaistua julki- ja taaperoimetykseen, kantoliinoihin, vaippoihin tai vaipattomuuteen ja loputtomaan nahisteluun siitä saako sitä perkeleen vastiketta ja velliä mainostaa vai ei.

Minä kaipaan niitä äitejä, jotka olivat niinkuin isomummini. Naisia, jotka eivät vauhkonneet vauvanpaskasta tai muistakaan ruumiintuotteista, antoivat tukkapöllyä ja suklaata tasapuolisesti kaikille ja joille elämä, kasvatus ja kakarat eivät olleet mitään elämää suurempaa vaan vain pieni osa sitä.

Mutta se maailma taisi kadota isomummini mukana.

Perkele.

Epätoivoisessa yrityksessäni lopettaa tupakointi, olen tarttunut liian järeisiin aseisiin. Kävin jokunen päivä takaperin hakemassa lääkäriltä reseptin lääkkeeseen nimeltä Zyban. Aloin ottamaan lääkettä ohjeen mukaan.

Elimistöni ei reagoi suurenkaan määrään nikotiinia kuten pitäisi. Itseasiassa tupakka maistuu aivan perkeleen pahalta ja joka kerran rupeaa oksettamaan. Eilen ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen en mennyt ruuan jälkeen tupakalle. Ei vaan tullut mieleenkään. Ja siltikin tekisi mieli polttaa. Tekisi mieli, vaikka se on aivan tyhjänpäiväistä yllämainitun lääkkeen kanssa.

Tänään pitäisi korjata jälleen kalustoa.

Ilman nikotiinia päivästä tulee pitkä ja kivinen.

Tämä ruokameemi löytyi täältä.

Elämäni kuusi (parasta tai mielenkiintoisinta) ruokakokemusta.

1. Isän paistama joulukinkku.

Mikään ei ole ihanampaa, kuin herätä aattoaamuna vanhempien luona kuuman, juuri uunista nostetun kinkun viekottelevaan tuoksuun. Isä nappaa vinkuvainaan päältä kamaran pois ja veistelee maistiaiset kaikille ennen possun hunnutusta sinapilla. Viime jouluna tämä kaksikymmentäviisi vuotta vanha rituaali jäi minulta väliin ja koko joulu oli pilalla.

2. Osterit ja Guinness Galwayn osterifestivaaleilla Irlannissa.

Se oikea irlantilainen aamiainen. Tempaisin kolmekymmentä osteria naamaani parin tuopillisen kera ja olin autuaallisen kipeä seuraavat kaksi päivää. Mutta voi miten hyvää se oli!

3. Äidin tekemät lihapullat ja perunamuusi.

Kukaan ei tee parempia pullia, eikä yhtä hyvää muusia. En edes minä.

4. Silavassa tiristetyt hevosen kellit.

Söin hevosen kiveksiä Unkarissa vuonna 2000. Pustavaellus hevosten selässä päättyi mielenkiintoiseen iltapalaan, joka sanalla sanoen maistui hieman vehkeelle.

5. Pizzaa Venetsiassa.

Kirsikkatomaatteja, ruccolaa, buffalamozzarellaa ja tomaattikastiketta. Taivaallisen hyvää. Sanoinkuvaamatonta.

6. Brunssi Plaza Athénée’n Galerie des Gobelins’issä Pariisissa.

Kallein koskaan nauttimani ateria oli ehdottomasti 400 monikansallisen arvoinen. Ruokaa ei voi kuvailla muuten kuin sanomalla että se oli taideteos, jonka vedin vessasta alas seuraavana aamuna.

Tänään rautakaupassa näin jotain joka pysäytti maailmani.

Tunsin kuinka kulmahampaani kasvoivat, silmäni alkoivat verestää ja selkääni kasvoi takkuista karvaa.

“Hienosäätöä,” kuului murahdus jossain pääni sisällä.

Työkalu, jolla pääsisin käsiksi minulle vituilevaan starttimoottoriin. Työkalu, jolla nujertaisin sen yhteistyökyvyttömän palikan. Työkalu, jolla hienosäätäisin maailman kohdilleen.

Taivasten Avain.

Painoa pari kiloa ja järeän miehekäs varsi.

Lenkkiavain 65mm.

Kesän mansikkasato on sitten talletettu pakastimeen. On kokonaisia, survottuja ja paseerattuja punaisia mullukoita. Juotiin miehen kanssa mansikoiden perkaamisen ohessa parit mansikkamargaritat. Herkkua!

Kakkelson on myöskin ollut koulutuksessa. Motivaatioharjoituksia, luoksetuloa, istumista ja makaamista. Ja sisäsiisteyttä. Ja eitä. En tiedä kumpi on väsyneempi, isäntäväki vaiko hauva, joka ensitöikseen heti kotiin palattuamme ajoi MrJonesin nurkkaan ja räkytti kuin viimeistä päivää. Kissa veti pikkukaveria turpaan, ansaitusti.

Huomasin tuossa myöskin että poissaoleiluni on johtanut puutarhani kuivahtamiseen. Erinäiset kasvit ovat, hömmm… rapeita. Siis käytännöllisesti katsoen kaikki muut kasvit paitsi se perkeleen elämänlanka, joka näköjään alkaa pukkaamaan kukkaa.

Kävimme rentoutumassa Sammatin mökillä.

Koiramme Kaistapää Kakkelson pääsi toteuttamaan itseään riehumalla, uimalla ja jahtaamalla metsän önniäisiä. Vesimittarit saivat rannalla kyytiä, lukuisat perhoset kohtasivat lentonsa pään ja parit kakat tuli syötyä. Ylläri. Saunomista kokeiltiin myös ja olutta maisteltiin. Tällä kertaa tosin ei rähisty pullolle, vaan tuopille.

Itse olin innostunut lähinnä kiiltomadosta, jonka yhytin istua töröttämästä heinänkorrelta. Siinä se kökötti kuin tatti ja hanuri loisti yliluonnollista vihertävää valoa. Suomessa en ole aikaisemmin moisiin törmännyt, ulkomailla kylläkin. Myös maamyyrä, kontiainen, oli hassu tuttavuus, kuten myös hullunrohkea päästäinen, joka kävi nuuskimassa kenkää muurahaisjahdin väliajalla.

Olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta piti tulla takaisin korjaamaan Kuplaa, tuota Hitlerin ylleni langettamaa kirousta.

Ei huvittaisi. Ärsyttää kun ei ole kunnollista autotallia ja rasvamonttua. Hiukkasen vittumaista virittää nelipyöräistä pukeille kadunvarressa ja huhkia sitten makuullaan auton alla ja joka toinen minuutti selittää jollekin ohikulkijalle että kyllä minulla on kaksi x-kromosomia ja kyllä minä todellakin korjaan autoani ihan itse ja etten ole moksiskaan että kynsieni alle menee moottorivaseliinia ja sontaa.

Vittu että eräät ovat sitten suppeakatseisia lattapäitä.

Pitäisi olla varsinainen Zen-mestari, että voisi kiroilematta korjata Kuplaansa.

Mitä helvettiä, jos sopii kysyä, ne saksalaiset insinöörinplantut ovat oikein ajatelleet kätkiessään starttimoottorin paikkaan, jonne ei kunnialla pääse käsiksi irrottamatta pelkääjänpuolen takarengasta, lämmönvaihtajaa sekä moottoritilasta kutakuinkin kaikkea tulipeltiä myöten?

Otsassa on tappi joka ulottuu täältä Wolfsburgiin.

Kiitos vaan.

Danke ‘n Scheiss, hinterhältiger Sohn einer klapprigen Scheissnutte…

Näin todella hämärää unta hillittömistä bakkanaaleista Ainailonan ja Mertenin kanssa. Pelottavaa. Pelottavaa etenkin siksi, että brandyä kiskoneella Ainailonalla oli päässään kuminen tuskanaamari mallia rankka ja Mertenillä se Valintatalon paperisäkki. Itselläni oli yllä vain ja ainoastaan rankaisijamallin aurinkolasit ja flipflopit.

Voin pahoin herätessäni.

Ei pitäisi syödä jalapenoja iltapalaksi.

Opetin koiran istumaan.

Jos joku vielä kertoisi miten saisin sen lopettamaan omien jätöstensä napostelun ja ymmärtämään ettei kalja ole pienten koirien juoma ja että sille Olvipullolle on turha rähistä, jos se on tyhjä ja että täytenäkään se puteli ei sitä mekkalointia varmasti rekisteröi.

Matka olisi varmaan mennyt suunnitelmien mukaisesti, mikäli olisimme löytäneet Tammisaaresta venepaikan. Vaan eipäs löytynyt sellaista. Haistatimme huilut kyseiselle kaupungille ja päräytimme Jussärön saarelle. Sieltä löytyi tarpeeksi tilava paikka, kauniit maisemat ja paras palvelu tähän päivään mennessä, vaikkakin puitteet olivat hyvin askeettiset. Ei makeaa vettä eikä pankkikortti käy maksuvälineeksi. Meidät vastaanottanut nainen kuitenkin kävi varta vasten avaamassa meille keskellä yötä saunan oven, jotta pääsimme pesulle ja oli muutenkin ihanan ystävällinen.

Jussäröstä on aikoinaan louhittu rautamalmia ja vuosikymmenet saari oli armeijan hallussa, kunnes se avattiin matkailijoille alkuvuodesta. Puolet saaresta on luonnonpuistoa, jonka metsät ovat olleet hakkaamatta keskiajalta saakka. Saarella on vanhoja rakennuksia kaivostoiminnan ajoilta ja runsaasti luodinreikiä rakennuksissa armeijan ajoilta. Lisäksi maastosta löytyy kaivoskuiluja 1800-luvulta, joskaan kuiluja ei pääse tutkimaan, sillä ne on turvallisuussyistä aidattu.

Mikäli omistat veneen jolla matka taittuu, suosittelen pistäytymään. Saari on kaunis ja karskilla tavalla eksoottinen, satama suojainen ja syvä ja palvelu loistavaa.

(Suihkusta tuli lämmintä merivettä. Lämmintä se oli tosin meressäkin.)

Lähdemme tästä veneilemään Tammisaaren suunnille pariksi päiväksi.

Laukkuun on pakattu bikinit ja aurinkorasvaa, sixpack ja makkaraa.

Nähdään taas.

“Liitto. Kuinka voin auttaa?”
“Täällä Turisti. Meillä on Ravintolassa trooppinen henki, mutta emme saa ilakoida uima-altaalla drinksujen kera, vaan meidät pakotetaan julmaan orjatyöhön fasistisen sortovallan alla, trooppisessa kuumuudessa.”
“Hyi niitä. Ilmoitamme asiasta varmasti eteenpäin ja annamme niille kapitalistisioille sapiskaa.”
“Kiva! Kiitos! Nastaa että jäsenmaksuille saa vastinetta.”
“Kyllä tietenkin saa, me olemme Liitto. Suojelemme pientä ihmistä.”

“Päivää, minä olen erikoislääkäri. Mihin sattuu?”
“Nenä on kipeä. Olen kaivellut sitä aivan liian syvältä.”
“Voi voi… Katsotaanpas… Voi… No kylläpä olet hyvin kaivellut, kun ei ole enää yhtään smaragdia jäljellä.”
“Voi ei… Mitä minä nyt teen? Olen kokki! Työni on fyysisesti erittäin vaativaa ja raskasta!”
“Nooh… Tämä on yksityinen lääkäriasema. Täältä saa helposti sairaslomaa! Näin erikoislääkärin palkkiolla voin kirjoitella paljon paremmat vapaat kuin nuo yleislääkärit. Paljonkos laitetaan?”
“No jos vaikka pari viikkoa. Ja Buranaa voisin ottaa myös vähäsen, kun saattaa olla krapulapäänsärkyä tuossa viikonloppuna tulossa.”
“Tottakai! Olkaapas hyvä. Ja hyvää lomaa!”
“Kiitos.”

Eilisen työpäivän jälkeen olen vakavasti harkinnut protestisairaslomaa.

Toinen iltavuorolainen oli niin krapulainen, ettei kyennyt toimimaan. Sali oli jälleen kerran alimiehitetty. Misat oli tekemättä. Pyöritin keittiötä käytännöllisesti katsoen yksin. Lämpöä ruhtinaalliset 62,8 Celsiusta. Meni hermot.

Lämpöhalvauksen oireita. Vaikka miten joisi vettä, niin päätä särkee, oksettaa, puuduttaa ja pyörryttää. Ei voi edes nukkua.

Eilen kiskoin töiden lomassa 16 tuopillista vettä. Kertaakaan ei tarvinnut vessassa käydä.

Tänään oli hellassa lämmintä 70 astetta. Ai kun oli hauskaa. Ilmastointia ei kuulemma saada kuntoon ennenkuin taloyhtiön julkisivuremontti on kokonaisuudessaan ohi, eli ei ainakaan seuraavaan kahteen kuukauteen. Tahtoisin vain tietää miksi vitussa ravintolaa ei voi laittaa yksinkertaisesti kiinni samaksi ajaksi. Mitä helvetin järkeä siinä on, että asiakkaat valittavat kuumuudesta, salihenkilökunta pyörtyilee ja keittiössä Turisti oksentaa lounaansa, koska on niin perkeleen tukala olo? Mitä vittua ne siellä mukavasti ilmastoidulla Konttorilla ajattelevat? Omaa vitun tulosvastuutaan ja napaansa ilmeisesti.

Töiden jälkeen suuntasin veneellä Kallvikiin uimaan. Vesi oli ihanan viileää. Tuli vähän parempi olo, mutta vain vähän. Koiramme Kaistapää Kakkelson ui myös, mutta vain pienen hetken. Vesi on kuitenkin vielä liian kylmää pikkuiselle.

Vituttaa tuo töiden teko tällaisella helteellä. Vituttaa kun Kuplasta pamahti startti.

Vituttaa.

Loma loppuu sitten tänään neljältä.

Se siitä.

Tuntuu kuin en olisi lomaillut ollenkaan, enkä oikeastaan olekaan, kun joka ikinen päivä on pitänyt hypätä kuudelta ylös, milloin koiran, milloin jonkun muun asian takia. Viimeksi tänäaamuna, kun koiramme Kaistapää Kakkelson sai kopassaan raivarin kukonlaulun aikaan. Vein kakkamyllyn pihalle ja annoin ruokaa ja sain nukkua vielä kaksikymmentä minuuttia ennen seuraavaa raivaria.

En ikinä milloinkaan hanki lapsia, jos koiranpennustakin on näin paljon vaivaa. Olin tyystin ehtinyt unohtaa kymmenessä vuodessa miten hankalia pennut ovat.

Naapurin pennutkin ovat hankalia. Ne kuvittelevat koiran olevan jonkin sortin lelu.

Kylmää sydäntä nähdä kahdeksanviikkoista aseteltavan skeittilaudalle. Eilen oli pakko todeta että nyt loppuu pelleily koiraparan kanssa. Hulluksihan se piski tuolla menolla kasvaa.

Your Inner European is Irish!

Sprited and boisterous! You drink everyone under the table.

via Skrubu

Tänään on

-pissattu ulos kuusi kertaa -respect
-kakittu ulos kaksi kertaa -respect
-kävelty nätisti hihnassa parisataa metriä -respect
-seurattu nätisti emäntää ilman hihnaa ainakin sata metriä -respect

-liritetty lattialle kolmesti -no respect
-kakittu lattialle kerran -no respect
-syöty kakkaa -no respect
-järsitty tuolinjalkaa kerran -no respect
-järsitty talutushihnaa monesti -no respect
-kaadettu juomakuppi kahdesti -no respect
-raadeltu imurin pölysuutin -no respect
-ajettu kissaa takaa kerran -no respect
-saatu ulinaraivari boksissa kolme kertaa -no respect
-purtu emäntää daisarista kerran -no respect

Lisäksi tätä kirjoittaessani minua purtiin nilkasta, varpaasta ja housunlahjettani revittiin ärinän kera.

Kuullunymmärtämisen ensimmäinen osio “Ei”: pisteitä 0/1.

Absolutely no respect.

Loma vetelee viimeisiään, joten oli pakko tulla takaisin Helsinkiin. Mukana tuli myös uusi perheenjäsen.

Korkeutta kokonaiset 14 senttiä, pituutta kuononpäästä hännänpäähän 41 senttiä, ikää 8 viikkoa, kita täynnä valkoisia naskaleita ja virtaa vaikka koko kylälle. Saanko esitellä…

Sympathetic’s Pick Me Up, tuttujen kesken Piki.

Eläin, joka jaksaa haukkua motivaatiopallolle tuntikausia, jonka mielestä kissamme MrJones on hirviö pahinta laatua ja joka juotuaan menee vesikuppiinsa uimaan. Ja kakkii kymmenen sekunnin päästä syötyään.

Peruskoulun ensimmäinen luokka on pikkukaverille juuri alkanut. Ensimmäisellä oppitunnilla koiramme päähän taottiin sen oikea kutsumanimi, joka on luonnollisestikin Piki-EI!

Seuraavalla oppitunnilla pikku ystävämme jää jälki-istuntoon sisäsiisteyden laiminlyönnistä.

Yksi kestovitutuksen aiheista minulle on aina ollut ihmisten tekopyhyys.

Toinen on aina ollut kateus.

Yksi jos toinenkin on tässä viimeisen vuoden aikana nillittänyt siitä että “Turisti pröystäilee rahoilla”, viimeisin tuossa edellisen postauksen kommenttiosastolla.

Kuulkaas nyt, nutipäät, juttuhan on niin, että minä olen totutellut työntekoon 12-vuotiaasta saakka. Aloitin kesätöillä mansikkapellolla, jossa minulle maksettiin kerätystä kopallisesta markka, sitä ennen olin kerännyt pulloja teiden varsilta saadakseni rahaa. Iski aivan hillitön ahneus. Siitä lähtien olen repinyt rahaa työnteolla mistä vain ikinä olen sitä irti saanut. Olen ollut töissä vanhainkodissa, supermarketissa, tilitoimistossa, hotellissa, sihteerinä, keittöapulaisena ja kokkina. Parhaimmillaan olen tehnyt kolmea työtä yhtä aikaa (en kylläkään suosittele kenellekään; siinä hajoaa pää). Olen opiskellut yliopistotasolla rahoitusta ja sijoittamista ja käyttänyt oppimiani taitoja häikäilemättömästi hyväkseni.

Viimeisen viisitoista vuotta olen juossut rahan perässä, koska toiveissa on, ettei tarvitsisi raataa hautaan asti kynnet verillä, vaan ehtiä hieman nauttimaankin elämästä. Kokea kivoja asioita, joista tulee hyvä mieli.

Olen ällistynyt siitä, että vielä löytyy näitä nihilistipellejä, jotka päästävät suustaan jotain niinkin koomista kuin että “en ole kateellinen, mutta…”

Raha on hubaa. Sillä saa asioita; kaikkea muuta paitsi ikuisen elämän ja onnellisuutta. Onnellisuuden olen löytänyt jostain muusta kuin rahasta, ikuista elämää ovat tarjonneet vain kirkosta, mutta se diili kuulosti huonolta. Rahaa on tullut tehtyä. En ole rikas, mutta tiedän mihin kannattaa sijoittaa ja mihin ei.

Eräs tuohtunut kirjoitteli minulle sähköpostissä näin:

“Jos sä vitun narttu hiffaisit, ett jonain päivänä sä oot puilla paljailla, niin sä et kehuskelis noin vitusti kokoaika.”

Ei ole vaaraa että olisin jonain päivänä puilla paljailla. Ensinnäkin rahaahan painetaan jatkuvasti lisää. Toiseksi, olen kaikkea muuta kuin riskisijoittaja. Kolmanneksi, teen työtä koko ajan ansaitakseni lisää. Ja neljänneksi, säästän kaiken minkä voin; tilille, rahastoon jiiänee, jiiänee. Tiedän sentilleen paljonko minulla kunakin päivänä on rahaa milläkin tilillä ja missä rahalaitoksessa. Olen hyvin tarkka mihin rahojani käytän. Mottoni on “köyhän täytyy olla nöyrä” ja vain siksi, etten koe olevani rikas.

Minua vain kovasti kiinnostaisi tietää, millä tavoin se on keneltäkään pois, jos minulla on jotain? En takuulla ole tonkimassa teidän säästöpossujanne rikastumisen toivossa, vaikka säästöpossusäästämiselläkin voi tarpeeksi pitkäpinnainen ihminen rikastua. Itse sijoitan mielelläni ja annan vinkkejäkin mielelläni -maksua vastaan. Ilmaiseksi voin antaa vain ohjeen siitä, ettei mitään kannata tehdä ilmaiseksi, mikäli haluaa haalia mammonaa. Kaikelle löytyy käypä hinta. Huoraamaan ei silti tarvitse ryhtyä.

Se päivä, kun minä olen puilla paljailla, tulee olemaan päivä kun ruumiini kuopataan. Mitään ansaitsemaani en muukaani voi ottaa.

Mutta siihen saakka voitte nillittää ja vituilla ihan vapaasti. Minä nauran kuitenkin matkalla pankkiin.