turisti

Olen yrittänyt koko päivän motivoida itseäni huomiseen työpaikkaristeilyyn. Tulokset ovat olleet jokseenkin laihoja.

Keittiömestari ja vuoromestari eivät lähde mukaan ja minut on ainoana risteilylle osallistuvana kyökkipiikana dumpattu samaan hyttiin itse Saatanan, Rouva Ravintolapäällikön kanssa. Olen asiasta yhtä innostunut kuin palleatyrästä.

Mihinkähän säälittävään tekosyyhyn sitä vetoaisi, ettei tarvitsisikaan lähteä mukaan?

Voin vain kuvitella illan kulkua. Ravintolapäällikkö vetää käkkärät jo terminaalissa, mutta minä en voi paskan munuaiseni takia juoda itseäni tajuttomaksi. Kun pääsemme matkalaukkuinemme laivaan, alkaa Suuri Intiaanipäällikkö känisemään siitä, ettei Keittiömestari lähtenyt mukaan ja hän on ainoa esimies risteilyllä, vaikkei kukaan häntä oikeasti sinne olisi mukaan halunnutkaan ja siinä hän on aivan oikeassa.

Sitten se juo lisää. Jossain vaiheessa se alkaa itkemään ja pyytelemään anteeksi, se tekee niin joka kerta. En edelleenkään voi juoda itseäni tajuttomaksi. Muu salihenkilökunta on jo kauan kyntänyt baarin kokolattiamattoa turvallaan. Vittuunnun ja lähden hyttiin, jonne Ravintolapäällikkö todennäköisesti raahautuu myös hyvin pian. Yritän nukkua, mutten onnistu, sillä Päällikkö oksentaa ja itkee vessassa.

Aamulla iloinen joukkiomme ulostautuu laivasta Tallinnaan ja ryntää tasoittaville. Minä jään laivaan, koska tajuan sen olevan ainoa rauhallinen paikka levätä. Muutaman tunnin päästä remuava jengi tulee takaisin tuliaisten kera. Päällikkö on tässä vaiheessa jälleen umpitunnelissa, itkee ja halailee vuoronperään.

Kun laiva saapuu takaisin Helsinkiin, kerään tavarani, kävelen ulos väsyneenä, pettyneenä ja ilman tuliaisia. Kierrän sataman Kauppatorin puolelle ja astelen tyynesti Kolera-altaaseen. Vilkutan Suomenlinnan lauttaan nouseville harvoille matkustajille, painan pääni veden alle ja hengitän syvään.

Olipa saatanan hauska reissu.