turisti

Ei.

Et saa.

Et saa unelmiesi taloa, koska Mies, jonka kanssa elät parisuhteessa ei ymmärrä paskaakaan hyvän päälle. Uusi pitäisi olla, niin ei tarvitsisi remonttia tehdä. Uusi pitäisi olla ja tietenkin Helsingistä tai korkeintaan Nurmijärveltä, mutta ei jumalauta mistään muualta.

Minäpä kerron pienen tarinan uudesta omakotitalosta Helsingissä. Sellainen nousi tuohon aidan taakse menneenä kesänä. Tontti, kantti kertaa kantti, rahtusen alle viisisataa neliömetriä maksoi naapuriparalle snadisti vajaat kaksisataatuhatta kunnallistekniikoineen. Talo, kantti kertaa kantti, kaksi ja puoli kerrosta, tuli kaiken kaikkiaan kustantamaan noin kaksituhattaseitsemänsataa monikansallista per asuinneliö ja neliöitä on asumiseen ihan kokonaista sataneljäkymmentä, mutta hintaa nosti se, että yksi vittumainen rajanaapuri teki valituksen talon alkuperäisestä korkeudesta ja taloa jouduttiin madaltamaan vajaa puoli metriä. Ahtaasti asutulla alueella vittumaisen rajanaapurin mahdollisuus on kuitenkin hyvin todennäköinen, etenkin kun puhutaan paskantärkeistä helsinkiläisistä, joten kannattaa varautua.

Liki kuusisataatuhatta euroa koirankopin kokoisesta talosta. Kallis? Elämä on.

Sen sijaan voisi ostaa talon, jolla on seitsemänsadan neliön tontti ja jossa on asuinpinta-alaa 138 neliötä plus kellarikerroksessa seitsemänkymmentä neliötä lisää. Talo on vanha, mutta kivijalka ja runko on täydellisessä kunnossa. Kunnallistekniikassa löytyy. Öljylämmitys, joka ei ole suosikkini, mutta menee paremman puutteessa. Ikää on yli viisikymmentä vuotta, remonttia tiedossa putkistoon sähköihin ja kaikkiin pintoihin ja ennen pitkää myös eristeisiin ja verhoiluun, mutta kuitenkin täydellisen asuttavassa kunnossa. Velaton hinta tontteineen vähän reilu kaksisataatuhatta. Remontit voisi sijoittaa vapaasti seuraavan viiden - kymmenen vuoden välille. Pintaremontit voisi tehdä itse, lvi- ja sähköremonttiin pitäisi palkata ammattilainen.

Mutta ei.

Vittu että korpeaa tämä eräiden kädettömyys ja uskonpuute omiin kykyihinsä. Kaikki pitäisi valmiina ostaa ryöstöhintaan, kun puuttuu maalaisjärkeä ja uskallusta.

Vitut ostan mitään uutta. En saatana lähde tähän päättömään hintaralliin mukaan. Armon Pääkaupungin ja Yhden sopii pitää älyvapaa hintakuplansa ja ahtaa se sinne missä ei aurinko lämmitä. Ja tämä nykyinen postimerkin kokoinen mörskä passaa laittaa myyntiin vaikka tältä istumalta.

Minä lähden takaisin Kuopioon. Nurmijärvi ei kelpaa, minä en missään saatanan tuppukylässä suostu asumaan! Ostan samalla hinnalla Kuopion Rönöstä kolmesadan neliön luksustalon järvinäköalalla.

Vittuun Helsinki. Meillä oli sentään tuolla pohjoisessa jo pysyvää asutusta, kun tämä kirottu paskaläpi oli vielä merenpohjaa.

Pitäkää tunkkinne.

Talo, jonka ohitse olen usein kävellyt, on tullut myyntiin.

Rintamamiestalo. Juuri sellainen, kuin siinä elokuvassa. Juuri sillä tiellä.

Tuttu mies heitti minut haudanhiljaisen työpäivän jälkeen tuopin kautta kotiin, mutta uupuneena kävin vielä ulkoiluttamassa Miestä ja Koiraa. Katselin pimeää taloa ulkopuolelta. Meditoin haljenneeseen kivijalkaan nojaten ja mietin mitä tehdä. Mietin mitä elämältä haluan ja kenen kanssa.

Omenapuiden oksilla oli lunta.

Jos juurtuisin tuohon pihamaahan, noiden omenapuiden väliin, tuohon taloon. Jos lakkaisin juoksemasta päättömästi ympyrää ja ryhtyisin onnelliseksi. Jos tyytyisin siihen mitä saan.

Vuosikymmenten päästä hankkisin kiikkustuolin ja katselisin kuistilta käsin omenoiden kypsymistä.

Ja olisin tyytyväinen.

Kiitos kyydistä. Ja kiitos muutenkin.

Njaahas…

Milloinkahan ehtisi ihan vain makoilla selällään koko vapaan? Eilinen meni ohi hoitaessa juoksevia asioita. Tänään pitäisi vielä tehdä suursiivous, käydä kaupassa hankkimassa apetta Miehelle, viedä Piski koirapuistoon ja päivittää taloyhtiön kirjanpito.

Seuraava vapaa on joskus kolmen viikon päästä ja silloinkin on ohjelmaa enemmän kuin tarpeeksi.

Äiti sanoo, että mikäli pidän tällaista tahtia yllä vielä muutaman kuukauden, niin tulen takuulla raivohulluksi ja sitten tulevat valkotakkiset sedät ja vievät köysissä lataamoon.

Jippikaijei.

Kaksi päivää vapaata.

Hukutan raivoni italialaiseen punaviiniin.

Hukkukoon maailma paskaan.

Pettäminen.

Sana saa karvani nousemaan pystyyn, oli sitten kyse pettämisestä parisuhteessa tai ihan muuten vaan selkään puukottamisesta.

Minua on petetty ja minä olen pettänyt. Molemmista tapauksista jäi suuhun katkera maku. En ymmärrä mikä ajoi toisen ihmisen minua pettämään, mutta ymmärrän kyllä mikä minut siihen ajoi. Hain jotain jännittävää, jotain muuta, jotain erilaista. Hoin itselleni, ettei ihmisiä oltu tehty yksiavioisiksi ja että se olisi vain seksiä ja että kukaan ei koskaan saisi tietää, eikä kenenkään näpit kärsisi palovammoja. Ei mennyt ihan suunnistelmien mukaisesti. Ei sinne päinkään.

Molemmilla kerroilla parisuhde päättyi siihen, vaikkei kummassakaan suhteessa oltu etukäteen sovittu, että pettäminen olisi kiellettyä. Se vaan oli sanomattakin selvää.

Nykyisessä parisuhteessani tästäkin asiasta on sovittu, vaikka asia meille molemmille olikin sanomattakin selvä.

Minulle pettäminen on peuhaamista partnerin -tarkoitan tällä nyt vakituista seurustelukumppania- selän takana. Flirttailu ei ole pettämistä, ajan viettäminen ystävien kanssa ei ole pettämistä. Seksuaalinen kanssakäyminen ilman vakituisen partnerin hyväksyntää on. Ja ei, minulta ei sellaista lupaa heru. Jos se, mitä minä voin tarjota, ei partnerilleni riitä, niin sääli. Sitten sopii etsiä sitä lisätarjontaa juuri päättyneen parisuhteen ulkopuolelta. En ole kiinnostunut kolmannesta pyörästä, enkä myöskään ole kiinnostunut olemaan se kolmas pyörä. Jos osallistujia on kolme tai enemmän, kyseessä ei ole enää parisuhde, vaan jotain ihan muuta. Parisuhde on parisuhde ja kaksi osanottajaa riittää.

Jos vieras pesä tai patukka kiinnostaa, kannattaa minun mielestäni valita sinkkuelämä. Silloin voi naiskennella ympäriinsä ihan vapaasti, eikä kukaan pahoita mieltään. Kolmiodraamassa on aina mukana joku, jolle niin käy ennenpitkää. On itsensä pettämistä, jos kuvittelee, että asialla ei ole merkitystä. Seksillä parisuhteessa on mielestäni erittäin suuri merkitys ja jos parisuhteen jompikumpi osapuoli laajentaa seksin harrastamisen parisuhteen ulkopuolelle, niin se toinen osapuoli kärsii aivan takuulla. Puhun nyt oikeasta parisuhteesta, jossa on mukana rakkautta ja toisen ihmisen kunnioittamista, enkä mistään mukavuusviritteisestä kulissista.

Pettäminen on nykyään -ja on varmasti ennenkin ollut- liian helppoa. Ihmisillä on liian suuret odotukset, liian paljon vapaa-aikaa ja aivan liian paljon ärsykkeitä tarjolla. En usko itse olevani tässä asiassa yhtään sen vahvemmilla kuin kukaan muukaan, mutta osaan viheltää pelin poikki riittävän ajoissa. Näen maailman myös oman laatikkoni ulkopuolella. Osaan ajatella asioita -anteeksi nyt, anoppi ja äiti, tämä on kamalan härskisti sanottu- posliiniani pidemmälle. Olisihan se varmaan jännittävää sen lyhyen hetken, mutta se ei takuulla olisi sen toiselle aiheutetun mielipahan ja oman moraalisen krapulani arvoista. En anna itselleni anteeksi, jos tyrin, vaan asia nakertaa minua maailman tappiin asti. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Pettäjän leima on asia jonka kanssa on vittumaista elää, vaikkei se leima muille näykään. Omassa sisikunnassa se kuitenkin tuntuu, mikäli ei ole täydellisen kyynistynyt ja maailmalle periksi antanut. Mikäli on jonkinsortin länsimainen moraalintaju jäljellä. Mikäli ei halua elää pellossa, kuten Vaari-vainaa tapasi sanoa.

Vieraaseen syliin juostaan jos jonkinmoisella verukkeella. Yleisin kai lienee parisuhteen viileneminen. Mutta eikö silloin olisi itsellekin helpompaa luopua parisuhteesta? Miksi haaskata aikaa, jos ei tunnu hyvälle enää ja jos on kaikkensa yrittänyt? Onko pakko vehkeillä toisen selän takana?

Omassa parisuhteessani on ollut pienempiä ja suurempia kivikkoja. Viime viikkoinakin on ollut henkilökohtaisella tasolla perkeleellisen hankalaa, kun on joutunut vakavasti harkitsemaan vieläkin tiiviimpää sitoutumista. Kun yhtälöön vielä lisätään pari todella herkullista, suorastaan naitavan herkullista, miestä, jotka olisivat kiinnostuneita muustakin kuin kevyestä flirtistä, niin on kieltämättä hankalaa ja ahdistavaa taistella arjen halki puhtain paperein.

Mutta millainen ihminen olisin, jos antaisin hetkelliselle mieliteolle periksi? Lapsellinen..? En ihminen ollenkaan..? Vain kakarat ja elukat seuraavat sokeasti viettejään, niitä kyseenalaistamatta tai kykenemättä vastustamaan kiusausta.

Hammasta purren ja kädet täristen on ollut pakko kääntä selkä ja kävellä kotiin.

Silti hyvillä mielin.

Pitihän se arvata että illallisen taustalla oli jotain, josta piti lepytellä etukäteen.

Mies on saanut joltain työpaikkansa horatsulta “joululahjaksi” bokserit.

Minä etsin sen nartun käsiini, revin siltä silmät päästä ja pumpun rinnasta ja syötän ne takapihani oraville.

Ja pihtaan juhannukseen asti.

Ihana tulla kotiin, kun sinua odottaa kynttilöiden loiste, Miehen valmistama illallinen ja upea, palkintojakin voittanut laatuviini.

Käpylullukka pääsi yllättämään minut täydellisesti. Voiko tuota nyt olla rakastamatta, vaikka ihania uroita lappaa jatkuvasti tyrkylle ovista ja ikkunoista?

Koiramme Kakkelsonkin pääsi yllättämään. Valitsi kusipaikakseen huushollin uusimman alcantaran heti illallisen päätteeksi.

Geezuz…

Ihmisillä on vilkkaampi mielikuvitus kuin osasin odottaa.

Meillä on työpaikalla aika pienet piirit ja vähän uutta puhuttavaa niiden arkisten “tämä-homma-kusee”-juttujen lisäksi.

Itseäni ei juurikaan vaivaa, jos kollegoiden kanssa ei tule päivän aikana puhuttua juuri muusta kuin säästä, mutta salihenkilökuntaa tuntuu riivaavan jatkuva mehevien juorujen puute.

Eilen saivat puhuttavaa.

Ravintola on juuri hiukkasen hiljentynyt. Keittiöön naksahtaa kymppipöydän bongi. Turisti saa paskahalvauksen, kun tajuaa ettei reservissä ole kypsää kanaa. Parila täyteen ja varovainen vilkaisu salin puolelle. Kympissä istuu tuttu mies. Ei hätää, tämä tuskin saa raivaria jos joutuu odottamaan muutaman minuutin pidempään.

Tarjoilija, jonka kolmanneksella pöytä numero kymmenen sijaitsee, on juuri lähtenyt tupakalle, kun Turisti nostaa annoksen luukulle. Loput mimmeistä juoruilevat jossain baarin puolella. On aivan eri asia juosta salin puolella kiikuttamassa apetta pahimmassa kiireessä, kuin viedä annos tuttavalle, joten Turisti toimittaa annoksen pöytään ihan itse ja vaihtaa pari sanaa miehen kanssa, ennen kuin palaa jatkamaan keittiöön.

Tässä vaiheessa baarin puolella on alkanut jo kuhina. Herramunjee-kuka-on-tuo-mies-jolle-Turisti-hymyilee!?

Kolme minuuttia ja ensimmäinen on luukulla vaatimassa lisäinformaatiota. Pikkujäynän nimissä Turisti paljastaa jotain äärimmäisen ympäripyöreää. Vartti ja Turisti ei saa rauhassa polttaa ansaitsemaansa norttia takaovella ilman tiedusteluja parisuhteen tilasta ja tuosta tuntemattomasta miehestä. Tunti ja huhumylly pyörii jo ylikierroksilla.

Puoli vuorokautta ja minulla on kova kiire töihin kuulemaan mihin mittoihin ravintolamme uusin lööppi on paisunut.

Parhaat huvit eivät maksa penniäkään.

Kiva-kiva.

Pääsee taas töihin lauantain kunniaksi. Pikkujoulukausi on pärähtänyt käyntiin ja kun viimeksi torstaina vilkaisin varauskirjaa, niin se oli jo buukattu täyteen tämän päivän osalta. Kun vilkaisin eilen salin miehitystä, totesin sen olevan vituillaan. Vuorovastaava ja neljä extraa. Suuri Intiaanipäällikkö ei ole tietenkään salissa itse paikalla katsomassa miten paska lennähtää tuulettimeen jossain iltaseitsemän kieppeillä. Eikä Herra Heittiömestari ole keittiössä todistamassa huhuja siitä, että meillä hellapoliisitkin juoksevat salissa näyttämässä tarjoilijoille mallia siitä miten annoksia kannetaan pöytiin.

Tänään on siis odotettavissa saatanan huonoa palvelua ja keittiöhenkilökunta kapinan partaalla kun annokset seisovat luukulla, jos niitä ei itse pöytiin kanna.

Kannattaa pysyä poissa Töölöstä.

Kaiken tämän hauskuuden lisäksi minulla ei ole tänään optiota Punaiseen Kostajaan, mistä syystä kotiin raahautuminen keskellä yötä tulee olemaan jälleen ihan oma ohjelmanumeronsa.

Vituttaa jo valmiiksi.

Oooh…

Ne ovat vaalean shampanjan sävyä. Yksitoista senttiä stilettokorkoa, avonaiset kärjet. Ihanat, muhkeat, viettelevän pehmoiset höyhentupsut koristavat jalkaterää.

Orgastisen ihanat, uudet aamutossut.

Korkokenkäpari numero kuusikymmentä.

Aamun massiivinen väsymys parin unettoman yön jälkimainingeissa ajoi minut kuuntelemaan Madonnan Hung Up -biisiä luuppina koko yhdeksäntuntisen työpäivän.

Olo on hiukkasen parempi, mutta asiat vaivaavat. Tietyt asiat, tietyt ihmiset ja tietyt asenteet ovat ilmestyneet vaaleanpunaiseen todellisuuteeni tehden siitä ainakin hetkellisesti oudon ja vieraan.

Ei ole mitään sanottavaa.

Odotan vain puhelimen soivan.

Pelottaa ja vähän itkettääkin.

Ei ymmärtänyt liikkuvan poliisin vanhempi konstaapeli Hämäläinen savolaista huumoria.

Se vilautteli punaisia ja sinisiä valoja Turistin taustapeiliin Tuusulantiellä ja vaati pysähtymään. Nokkelana flikkana Turisti etsi pikapikaa poppikoneesta asiaankuuluvaa musiikkia ja väänsi nupit kaakkoon ja seisahtui oikeaoppisesti tien laitaan vilkkua näyttäen.

“Poliisi, minne sinä meet?
Poliisi, mitä siellä teet?

Päälle virkatakki,
päähän koppalakki.
Oma takki kaappiin,
sitten heti Saabbiin.”

“Jahas, näyttäsikö rouva (!) ajokortin ja rekisteriotteen ja laittaisi niitä stereoita vähän pienemmälle”, kysyy vanhempi konstaapeli Hämäläinen.

Turisti kaivaa tarvittavat asiakirjat esille, säätää stereoita vain hieman pienemmälle ja hymyilee nätisti.

“Njaa… Tietääkös rouva (!!), että tuo vänkärinpuolen takavalo ei pala?”
“Neiti. En tiennyt, mutta oikein ystävällistä että ilmoititte. Pitää viedä auto varmaan huoltoon, kun ei me tytöt näistä jutuista mitään tiedetä.”

No eipä…

“Poliisi, minne sinä meet?
Poliisi, mitä siellä teet?

Toss’ on hyvä mutka,
pistä siihen tutka.
Virittele ansa,
tulee Tapsa Kansa.”

“Ja sitten jos rouva (!!!) vähän vähemmän polkisi sitä kaasupoljinta. Oli vähäsen ylinopeutta. Tässä on satasen rajoitus ja rouva (!!!!) ajeli sataaneljää.”

No voi saatanaolla. Ihanko niin paljon meni yli? Kokonaista neljä kilometriä?! Herramunjee.

“Voi! Herranen aika sentään?! Anteeksi nyt kamalasti!”

“Poliisi, minne sinä meet?
Poliisi, mitä siellä teet?

Odotapas vähän,
puhallapas tähän.
Sammuta se nortti,
näytä ajokortti.”

“Njaa no ei tässä nyt sakkoja silti anneta, mutta tuohon pilliin jos henkäiset.”

Turisti puhaltaa pilliin, vaikka mieli tekisi napata vanhempaa konstaapelia pillistä kiinni ja purra pää irti.

“Kiitoksia. Njaa… Nollia tämä näyttää. Hyvää matkaa sitten rouvalle (!!!!!aaaargh!!!!!), ajakaahan varovasti kun on märkä tie. Ei satu sitten vahinkoja. Ja sitä radiota ei kannata huudattaa niin kovalla. Eikä varsinkaan tuollaista musiikkia.”

No nyt minä tiedän mihin ne minun verorahani menevät.

“Poliisi, minne sinä meet?
Poliisi, mitä siellä teet?”

Pöh.

Mieleni tekisi kiharaa hiukset, pukea ylle vaaleanpunainen kesäleninki ja vetää stayupit ja strassikorkkarit jalkaan. Huulikiiltoa ja ripsiväriä voisi laittaa myös ja aurinkopuuteria.

Mutta ei. Ilmasto on kylmännihkeä kuin ruotsalainen feministi, joten pakko tyytyä villasukkiin, farkkuihin ja poolopaitaan.

Helvetin helsinkiläinen marraskuu.

Mieluinen yllätys kesken maailman vittumaisimman työpäivän oli, kun pehmeänkarhea miesääni lausahtaa luukun yli,

“Piti tulla ihan livenä onnittelemaan.”

Siihen Turisti täydellisesti hämmentyneenä loihe lausumaan,

“Jude, perkele.”

Harvat ovat onnistuneet yllättämään. Sen kunniaksi oli pakko tarjota sapuskat.

Niin ja kiitos, jos en hikisenä, haisevana ja hämmentyneenä muistanut sitä sanoa.

Minä ja Mieheni menemme kihloihin jouluna.

Asiasta päätettiin varhain tänä aamuna.

Hassua kuinka paljon perhosia vatsaan voi mahtua.

(Anoppi ja Äiti, hengittäkää syvään. Eikä nyt ryhdytä sitten vielä soittelemaan sukulaisille. Kahvitarjoilusta päätetään myöhemmin.)

Kiitos teille, veroviranomaiset.

Kiitos siitä, että rohkaisette ihmistä tekemään töitä pihistämällä reilut kymmenykset hänen vaivalla ansaitsemistaan rahoista. Kiitos, että kannustatte ihmistä kohentamaan elintasoaan sijoittamalla niitä jäljelle jääneitä pennosia paremman ostovoiman kaipuussa. Kiitos.

Kolmetuhattakahdeksankymmentä kiitosta.

Ja vitun hyvää loppuvuotta.

Colajuomaetikettejä keräilemällä voi kuulemma saada Sony Vaion.

Miksi nähdä tällainen vaiva, kun kyseisiä koneita saa ostettuakin?

Häiriintynyttä vaihtotaloutta.

Tällaisena päivänä toivoisin omistavani järeäkaliiberisen käsiaseen ja muutamia osoitetietoja.

Pääsitte minusta melkein eroon. Lopullisesti.

Naapurin akkaan ja tämän vaatimuksiin taloyhtiön kattotalkoista vittuuntuneena päätin itsetehostuksen nimissä kiivetä oksalle ylimmälle ja putsata omat aaltotiilineliöni ihan omakätisesti.

Kinttu lipesi keittiön kulmalla ja olin kepsahtaa kukkapenkkiin. Siinähän olisin puskenut japaninhanhikkia elämäni viimeiset minuutit, mutta onnistuin kuin onnistuinkin hilaamaan maitohappoisen varteni pergolan tukirakenteita apuna käyttäen takaisin räystäälle.

Omituisinta koko tapahtumassa olivat kuitenkin irrationaaliset ajatukset hädän hetkellä. Ainoa asia mielessä oli, että jos nyt heitän lusikan nurkkaan, niin makaronilaatikko palaa uunissa.

Ostimme Miehen kanssa uuden pelin, kun sellainen oli tuonne markettiin ilmestynyt.

Nopeasti meni puoli päivää.

Planet Perfecto. Minä asun siellä.

Sitä helposti kuvittelee pääsevänsä pyhäpäivän kunniaksi töistään helpolla. Paitsi meidän töissä.

Sillä siunaamalla kun ovet avattiin, oli sali täynnä ihmisiä. No minä fiksuna tyttönä ryntäsin vetämään nopean tupakin, kun kuvittelin etten seuraavaan pariin tuntiin varmaan sitten ehtisikään. Olin sinänsä ihan oikeassa, paitsi etten ehtinyt seuraavaan seitsemään tuntiin edes kuselle. Työvuorolistat laatinut älypää oli järjestänyt tälle päivälle sunnuntaimiehityksen, mikä olisi varmaan ollut ihan jees, mikäli kyseessä olisi ollut normaali sunnuntai, eikä yksi saatanan kansallinen juhlapyhä! Olisi tarvittu lauantairemmi kehiin and then some.

No, misat jäi tekemättä, keittiö jäi täyteen jätesäkkejä ja paskaisia välineitä ja tiskinurkkakin oli täynnä pesemättömiä astioita, mutta kymmenen tunnin jumppaamisen jälkeen totesin ettei minulla ole hommassa penniäkään kiinni ja lähdin kylmän viileästi kotiin. En saatana suostu ottamaan kaikkea vastuuta ravintolan pyörittämisestä näillä palkoilla ja tällä virkanimikkeellä.

Jotta terveisiä vaan keittiömestarille. Toivottavasti siellä Brasiliassa on paskat kelit.

Mies oli poissaollessani hankkinut meille canalplussan. Tämä selvisi minulle hetki sitten, kun avasin television ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon ja suoritin nopean kanavasurffauksen.

Mitähän tuohon sanoisi, kun en erityisemmin televisiosta perusta. Tulisihan sieltä toki yhtä sun toista mielenkiintoistakin, mutta kun en normaaliolosuhteissa ehdi töllöttimen ääreen kuin ehkä kerran viikossa, niin esimerkiksi sarjojen seuraaminen on yhä tuskaa, puhumattakaan siitä että ehtisin röhnöttää sohvalla täyspitkän elokuvan ajan useammin kuin kerran kuukaudessa.

Minun puolestani tuon olohuoneen nurkassa kököttävän matolaatikon voisi vaihtaa vaikka akvaarioon. Ei tarvitsisi harmitella ettei ehtinyt taaskaan kotiin avaralleluonnolle, kun voisi katsella muikun lakonista uintia. Ja onhan meillä nuo takapihan oravatkin. Nytkin ne närerotat tappelevat keskenään lintulaudan antimista ja käyvät aika-ajoin vittuilemassa koiralle ikkunan takaa.

“Ota, Musti, pähkinöitä. Tsihk-tsihk.”

Näin työpaikkaristeilyn jälkimainingeissa olen pohdiskellut suomalaista kekkerikulttuuria. Ja suomalaista matkailukulttuuria.

Molemmat ovat hiukkasen vinoutuneita ja rahtusen hanurista.

Leikitäänpä tällainen ajatusleikki.

Kuukausisotalla töitä paiskinut nuorehko naishenkilö saapuu yökerhoon. Ilta on nuori, eikä paikalla ole vielä liiemmälti ihmisiä muutamia pikkujouluja juhlivia miehiä ja naisen omia työtovereita lukuunottamatta. Nainen on pukeutunut ruudullisiin, lantiomallisiin housuihin, valkoiseen ihonmyötäiseen kauluspaitaan ja korkokenkiin ja on lisäksi pitkästä aikaa tuhlannut kolme tuntia meikkiin ja frisyyriin. Nainen nauttii gintonicin, polttaa savukkeen ja kun deejii soittaa naisen pyytämän kappaleen, nainen ryntää typötyhjälle tanssilattialle. Nainen tanssii ja vauhtiin päästyään ei malta lopettaa kuin hakeakseen baaritiskiltä jäävettä. Hän ei ole moksiskaan siitä, että seuralaisensa eivät uskalla tulla tanssimaan, koska ovat nauttineet vasta kaksi tuoppia ja tanssilattia on enimmäkseen hyvinkin tyhjä.

Pikkujouluja viettävän miesryhmän yksi jäsenistä lähestyy naista tanssilaittialla ja kysyy saako liittyä seuraan. Nainen vastaa myöntävästi, koska ei omista tanssilattiaa. Deejii soittaa salsaa, jota nainen osaa tanssia. Mies, joka on nauttinut illan kuluessa runsaasti alkoholia, innostuu salsaa tanssivasta naisesta siinä määrin että käy kähmimään tätä. Ottaa naista kiinni takapuolesta ja yrittää suudella tätä. Nainen lopettaa tanssimisen välittömästi, työntää miehen kauemmas ja ilmoittaa ettei häneen saa koskea.

Nainen siirtyy tanssilattialla kauemmas ja jatkaa tanssimista. Hetkisen kuluttua mies hakeutuu jälleen naisen läheisyyteen ja yrittää jälleen kähmiä. Nainen suivaantuu ja poistuu tanssilattialta kavereidensa seuraan ja palaa tanssilattialle vasta myöhemmin heidän seurassaan vain todetakseen että kähmijä liimautuu jälleen häneen kiinni, tällä kertaa tarttuen takaapäin lantioon kiinni ja hieroen haarojaan naisen takapuolta vasten. Nainen irrottautuu miehen otteesta nopealla kiertoliikkeellä, ohjaa miehen käsivarresta ja kyynärpäästä vasten tanssilattian parkettipintaa ja rannelukon ohella tiedustelee eikö mies ymmärtänyt aikaisempia ohjeita naisen koskettelemisesta.

Naisen irroitettua otteensa mies poistuu tanssilattialta järjestysmiehen saattelemana. Miehen ystävä tulee naisen luo ja kysyy naiselta mikä tätä vaivaa, tämähän on risteily ja mies tahtoi pitää vain hauskaa? Nainen toteaa ettei antanut miehelle lupaa koskea ja mies jätti ohjeen huomioimatta. Miehen ystävä haukkuu naista nartuksi ja huoraksi.

Kuka teki väärin ja kuka oli epäreilu? Mistä lähtien “risteily” on oikeuttanut seksuaalisen ahdistelun?

Toinen ajatusleikki.

Nainen herää aamulla väsyneenä. Laiva on saapunut Tallinnan satamaan ja matkustajilla on mahdollisuus vierailla kaupungissa. Naisen työkaverit ovat massiivisesta krapulasta huolimatta päättäneet lähteä kaupungille ostoksille, vaikka aikaa on vain muutama tunti. Tiedustellessa selviää, että työkavereiden ostosmatka kohtistuu jossain vanhan Mustamäen torin liepeillä sijaitsevaan Prismaan, josta saa halvalla kaljaa. Nainen päättää olla lähtemättä. Hän perustelee päätöstään sillä, ettei juo juurikaan olutta tai alkoholia muutenkaan ja että tarvitsemansa alkoholit hän ostaa mieluummin maista joitakin erikoistuotteita lukuunottamatta, mutta nekin hän saa laivalta varsin huokeaan hintaan. Ystävät kertovat naiselle että tämä saisi kaipaamansa erikoistuotteet ainakin euron halvemmalla. Nainen toteaa ettei hän viitsi itkeä vaivaisen euron takia.

Työkaverit eivät ymmärrä naisen asennetta.

Nauttiessaan ylellistä lounasta laivalla nainen tuntee hiljaista myötätuntoa työtovereitaan kohtaan. He ovat vasta kaksikymppisiä.

Lounaan nautittuaan nainen käy hakemassa laivan myymälästä kaipaamansa ginipullon ja uuden parfyymin. Hän ostaa lisäksi Miehelleen tämän toivomia suklaamakeisia ja ison pullon vaaleaa rommia.

Osa työtovereista myöhästyy laivasta ja laivaan selviytyneet painelevat hytteihinsä nauttimaan hankkimiaan tuliaisoluita. Nainen menee hierojalle ja saunomaan.

Olisiko naisen pitänyt solidaarisuuden nimissä luopua lounaasta ja rentoutumisesta lipittääkseen väkisin alekaljaa työtovereidensa kanssa, joihin hän ei ikäerosta johtuen osaa samaistua? Miksi alekalja on suomalaiselle kuluttajalle niin tärkeää, että sitä täytyy hakea Virosta mukaedullisesti (risteilykustannukset, ruoka, juoma, taksikuljetus Tallinnassa) viidentoista euron säästöllä?

Olen palannut kotiin.

Ennakkotiedoista poiketen olen hengissä ja minulla oli aivan liian hauskaa.

Soittakaa ruumisauto huomenissa Olympiaterminaaliin noin kello 16.30. Kiitos.