turisti

Kesäloma alkaa tasan yhdeksän kuukauden kuluttua.

Neljä viikkoa lakisääteistä, yksitoista jp-päivää, ainakin neljä tasoitusvapaata ja äksät ja veet loman molemmin puolin. Kolmekymmentäseitsemän päivää, vähintäänkin.

En malta odottaa, että pääsen näyttämään persettä Suomen lokakuulle ja häipyä psykoottisen naurun kaikuessa vielä Seutulan terminaalissa sinne missä pippuri kasvaa. Maailmanympärimatkasta luovuttiin, kun löydettiin jotain ihan muuta. Yksi kahdeksastatoistatuhannesta saaresta Eteläkiinanmerellä. Ei muita turisteja, ei sähköjä, ei langallista tai langatonta puhelinverkkoa.

Vain aurinkorasvaa, snorklausvälineet ja malariarokotus, sekä hohtavan valkoisen hiekan reunustama turkoosi laguuni ja bambumaja. Ja kuukausi aikaa haistatella maailmalle.

Koen ansainneeni sen.

Niin että mikä paikka?

En voi kertoa. Mutta sen voin kertoa, etteivät matkatoimistot ole siitä paratiisista kuulleetkaan.

Eikä Google.

Enhän minä tietenkään muistanut, että tämä on se maanantai, kun se uusi harkkaripoika tulee meille leikkimään kokkia.

No, mitä teet, kun on kauhea kiire ja hässäkkä ja paniikki ja et kertakaikkiaan ehdi opastaa keltanokkaa?

Annat hänelle kolmekymmentä kiloa juureksia, sekä veitsen ja kehoituksen olla varovainen.

Iiiiiigh.

Oletteko kuulleet juttua siitä yhdestä liemenlämmittäjästä, joka teki duunia aivottoman extran kanssa niin kauan yhtenä lauantai-iltana, että se vaan otti ja kuoli?

Minua vituttaa ihmiset, jotka eivät äänestä, vaikka oikeutettuja siihen olisivatkin.

Minunkin lähipiiriini kuuluu aivan liian monta, jotka jälleen tänä vuonna jättävät äänioikeutensa käyttämättä. Ja jostain kumman syystä nämä kyseiset tyypit ovat niitä, jotka kaikkein hanakimmin räksyttävät että homma kusee ja päättäjät ovat aaseja.

Minä olen sitä mieltä, että jos jättää äänestämättä, niin samalla luopuu oikeudestaan räksyttää. Jos ei ole edes yrittänyt vaikuttaa siihen kuka vallankahvassa on kulloinkin kiinni, oli sitten kyse presidentistä, eduskunnasta tai vaikka vain kunnallisista päättäjistä, niin on aivan turha tulla jälkeenpäin määkimään miten epiä taas on. Ja vielä säälittävämpää mankumista on väittää, ettei sillä yhdellä äänellä mitään merkitystä ole.

Entä kun niitä äänestämättä jättäviä mankujia on vaikkapa satatuhatta? Eikö niillä äänillä mukamas olisi ollut mitään merkitystä? Rohkenen epäillä.

Huomenna on presidentinvaalin toisen kierroksen virallinen vaalipäivä. Jos et ole äänestänyt ennakkoon, niin anna äänesi huomenna. Lunasta itsellesi oikeus räkyttää.

(Se yksikin ääni voi olla yksi ääni pois demarilta.)

Huomasitte varmaan, että täältä puuttuu jotain.

Niin puuttuu. Arkisto on väliaikaisesti privatisoitu, syynä oman nimen julkistaminen. Aikaisemmat postaukset tullaan ajan myötä palauttamaan tämän blogin alaisuuteen.

Sisältö tarkastettuna.

Vaikka onkin rohkea, niin ei kannata olla tyhmä.

Olen harkinnut jo jonkun aikaa ryhtyä bloggaamaan omalla nimelläni.

Eipä sillä, enhän ole tähänkään päivään mennessä piilotellut nimimerkkini takana. Olen esitellyt naamani julkisesti ja suuri joukko ihmisiä tietää myös oikean nimeni. Ja olen sen myöskin maininnut täällä blogissa.

En tiedä miksi haluaisin ulos kaapista. Voisin ihan hyvin sanoa kaiken uudelleen ja ihan samaan sävyyn. Voisin edelleenkin tuoda julki antipatiani sosiopaatti-pomoani kohtaan ja julistaa henkilökohtaista paremmuuttani.

Me kaikkihan tiedämme, että minä voitan aina. Minulla on sellainen tapa. Ja aivan perkeleellinen tuuri.

Niin että jos ryhtyisin tekemään tätä omalla nimelläni.

Se saattaisi olla vapauttava kokemus.

Ravintolapäällikkö eväsi siirtoni taas. Lie ollut jo viides tai kuudes kerta.

En helvettiläinen kyllä ymmärrä. Olen käsittääkseni tehnyt kantani selväksi sille pikkuhitlerille, etten ole halukas jäämään nykyiseen paikkaan koska,

a) haaskaan ammattitaitoani liian yksinkertaisissa työtehtävissä
b) en tahdo tehdä töitä rivikokkina ainiaan ja minua ei ole vieläkään päästetty vuoromestarikoulutukseen
c) minusta johtumattomista syistä työilmapiiri on äärimmäisen tulehtunut, enkä ole halukas ratkomaan muiden ihmisten ongelmia
d) olen kyllästynyt jatkuvaan joustamiseen työajoissa ja työnantajan puolelta tapahtuvaan jatkuvaan vedätykseen ja kusetukseen.

Tänään, aamuisen palaverin päätteeksi uhkasin ensimmäisen kerran ottavani lopputilin koko konsernista, mikäli meininki ei pikkuhiljaa ala muuksi muuttua. Siinähän pyörittäisivät ravintolaa kahden vakituisen kokin voimin ja etsisivät ammattitaitoista liemenlämmittäjää töihin. Ne kun ovat tässä kaupungissa harvassa. Elleivät suorastaan uhanalaisia.

Tuntuu siltä, että minua on huijattu. Ei sen puoleen, olehan minä saanut tästäkin kusetuksesta palkkioksi sievoiset summat rahaa, mutta silti. Edes näillä korotetuilla liksoilla en viitsi loputtomiin tuhlata aikaani ja haaskata kalliilla hankittua koulutusta tuossa syöttölässä. Raha ei koskaan voi korvata kaikkea sitä murhetta, stressiä ja turhautumista mitä olen viimeisen vuoden aikana kokenut. On inhottavaa katsella vierestä kaikkea sitä kieroilua, paskanjauhantaa ja kapuloiden lyömistä toisen rattaisiin ja yrittää itse olla puuttumatta ja olla ottamatta osaa siihen rumaan peliin, mitä työpaikalla muutamat ihmiset pelaavat. Ei se ole hauskaa, eikä edes siedettävää, mikä on minun mielestani vähimmäisvaatimus työpaikan ilmapiirille.

Kun olisi edes siedettävää.

Kun työpaikalla on lämmintä enemmän kuin tropiikissa ja kun on aina ja iänkaikkisesti kiire ja kun jatkuvasti saa käydä polilla paikkauttamassa palo- ja viiltohaavoja, niin soisi nyt edes, että hommaa voisi tehdä hyvässä yhteisymmärryksessä. Toivoisi, että voisi luottaa työtovereihin.

Että edes joskus voisi lähteä kotiin hyvillä mielin.

Kai se täytyy lähteä tästä työpaikalle teeskentelemään että homma kiinnostaa edes hiukkasen.

Nyt se sitten tapahtui.

Kadotin lapaset. Ne olivat valkaisemattomasta suomenlampaanvillasta kudotut. Uniikit. Lämpimät.

Voi suru! Kiertelin kaupungilla kaksi tuntia, mutta en löytänyt mieleisiä tilalle.

En ymmärrä neulomisesta mitään. Kun täällä Blogistaniassa on paljon neulomiskykyisiä yksilöitä, niin väsäisikö joku minulle uudet? Maksan mieluusti materiaalista ja vaivannäöstä. Värillä ei väliä, mutta tykkään pinkistä. Kämmenen leveys 8 senttiä ja pituus 17 senttiä. Peukalon mitta 6 senttiä. Mieluusti vähän pidemmät, kuin lyhyemmät varret.

Arvostaisin, tykkäisin ja rakastaisin.

Tällainen nettideitti-ilmoitus vetoaa naisiin.

Paskanmarjat ja mansikat.

Tällainen nettideitti-ilmoitus vetoaa vain yhdensorttisiin naisiin. Se ei esimerkiksi vetoa tippaakaan allekirjoittaneeseen naiseen, eikä olisi koskaan vedonnutkaan. Kaikkihan me luonnollisesti tiedämme, että nyt on jo liian myöhäistä edes yrittää vedota allekirjoittaneeseen naiseen, koskapa tämä on varattu ja rengastettu.

Minun lähipiiriini ei kuulu ensimmäistäkään tuollaista paskanmachoilijaa, olettaen nyt, että kyseisen ilmoituksen mieshenkilö todellisuudessa edes kykenee vastaamaan huutoonsa ja on juuri sellainen kuin väittää olevansa. Asia, jota rohkenen epäillä. En ylipäätään ole koskaan edes tavannut totaalista machoa, vaikka monta miestä on vuosien varrella tullut tavattua. Kokemukseni mukaan kun nuo kaikkein karskeimmankin ulkokuoren omaavat ja henkseleitään paukuttelevat urostelijat ovat ihan yhtä hellyyttäviä tissiposkia, kuin kynäniskaiset nörtitkin.

Ei naisten kiinnostus ole oikeasti kiinni lihaksista tai niiden puutteesta, korkeakoulututkinnoista tai pelkästä peruskoulun päästötodistuksesta. Ei naisia kaadeta moottoripyörillä, urheiluautoilla, eikä myöskään amistuunatuilla japsiautoilla. Naisia ei ylipäätään kaadeta millään yksittäisellä vippaskonstilla. Mutta varsinkaan naisia ei kaadeta nyyhkimisellä ja olemattomilla sosiaalisilla taidoilla ja ilmiselvällä idiotismilla.

Mielestäni tuollainen marttyyrimainen “me ei kelvata niille, kun ne tahtoo vaan tommosia miehiä”-asenne on aikuisessa miehessä jumalattoman ärsyttävä ja lapsellinen piirre, etenkin kun se ei perustu vallitsevaan todellisuuteen, vaan näiden keskenkasvuisiksi jääneiden poikien perusteettomasta katkeruudesta vääristyneeseen maailmankuvaan, jota he itse ruokkivat kieriskelemällä itsesäälissä ja etsimällä epätoivoisesti syytä paskaan naisflaksiinsa sekä naisista, että oman sukupuolensa kilpailevista edustajista. Vika on aina muissa. Niissä naisissa ja niissä miehissä. Mutta ei näissä pikkupojissa itsessään. Ei missään herran nimessä! Ei tietenkään.

Jos noiden pikkupoikien argumentointi, naiskäsitys, ihannenaiskäsitys ja todellisuus joskus edes kohtaisivat jossain loogisella maailmantasolla, niin se olisi hienoa. Mutta kun kuuntelee ja lukee tarinoita siitä, miten kaikki naiset ovat huoria ja pissiksiä ja mitä nyt nämä nulikat keksivät milloinkin julistaa, niin väkisinkin huvittaa. Ulvovaa naurua aiheuttaa se, miten seuraavassa lauseessa nämä samaiset nulikat listaavat ne ominaisuudet mitkä unelmanaiselta pitäisi löytyä, mutta eivät kuitenkaan tajua itse juuri kuvailleensa niitä paheksuttavia huoria ja pissiksiä, jotka edellisessä lauseessa on haukuttu lyttyyn ja joihin on vannottu olemaan ikipäivänä koskematta, kun ne varmasti levittävät tauteja ja ovat muutenkin fasisteja.

Erityisesti minua huvittaa se, miten näille pikkumarttyyreille ei valtaosa naisista kuitenkaan kelpaa, jos vaikka joskus sitä piparia sitten tarjolla olisikin. Kun ei omaa kokemusta ole, niin ei saisi kokemusta olla sitten sillä piparillakaan. Tähänkin koomiseen ilmiöön on tullut törmättyä. Ihan kuin se järvi soutamisesta kuluisi.

Oikeastaan olisi varmaan parempi, jos nämä pikkupojat eivät koskaan pääsisi saastuttamaan ihmiskunnan geeniperimää omallaan, mutta todellisuus on kuitenkin se, että valtaosa heistäkin ennen pitkää pukille pääsee.

Harvemmin kuitenkaan ennen kuin ovat kasvaneet aikuisiksi ja kehittäneet pienehköjen kiveksien lisäksi myös otsalohkon ja edes ne yksinkertaisimmat vaadittavat sosiaaliset taidot.

Ihmisillä on putkiaivot.

Menet ystäviesi tupaantuliaisiin autolla, koska ystäväsi asuvat kaupunginosassa, johon on omilta kotikulmiltasi kovin puutteelliset kulkuyhteydet. Ystäväsi tarjoavat sinulle viiniä, josta kuitenkin kohteliaasti kieltäydyt. Kerrot heille tulleesi omalla autolla ja suunnitelmistasi palata myös kotiin kyseisellä kulkuneuvolla. Lisäksi mainitset, ettei toinen munuaisesi välitä liiemmälti alkoholista nykyään. Ystäväsi ovat hämillään ja pyytävät sinua liittymään seuraan tupakalle. Kieltäydyt kohteliaasti ja kerrot ystävillesi, että olet ollut kolme viikkoa polttamatta ja että olet ajatellut jatkaa samoilla linjoilla.

Viiden minuutin kuluttua supatteleva ystäväpariskunta rohkaisee mielensä ja tulee onnittelemaan sinua ja kysymään laskettua aikaa.

Voi saatana.

Onko mitään hauskempaa kuin tulipalopakkaset ja ripuloiva koira?

Onko mitään hupaisampaa, kuin lämmön mittaaminen terrieriltä?

Kakkelson on ollut viimeiset kaksi vuorokautta vatsataudissa. Mitä lie kakkaa natustellut ja tullut kipeäksi. Makaa raukka vain lattialla ja syö vastentahtoisesti velliä. Vaatii päästä ulos vähän väliä.

Kun on ihmisellä koiran kanssakin tällaista, niin mitä se sitten on, jos erehtyy lapsia hankkimaan? Kyllähän koiran kakkataudin vielä kestää, mutta entä sitten lasten korvatulehdus? Tai oksennustauti? Tai vesirokko? Tai koko talven kestävä räkätauti?

Viimeksi tänään Kannelmäen Prisman leluosaston läpi pujotellessa oli Miehen kanssa epämääräistä keskustelua lapsien hankkimisesta. Tai pikemminkin ehkä siitä, että niitä ei ehkä ihan vielä pidä erehtyä hankkimaan, vaikka sukulaiset jo innokkaana pikkumiehiä ja pikkuturisteja odottelevatkin. Ja periaatteessa kai minunkin pitäisi tässä iässä olla jo edes hiukkasen kiinnostunut hankkiutumaan tiineeksi.

Vaan kun ei. On liian pieni talo, liian keskeneräinen ura ja olen ihan liian vähän naimisissa.

Ja ihan liian kipeä koira.

Tästä lähtien käyn suihkussa ainakin viidesti päivässä.

Maailman paras syntymäpäivälahja.

Kun kerran haastettiin, niin pakko kai se on paljasataa nämäkin synkät salaisuudet.

1. Minulla on kamalan ujo pissi. Siis todella ujo. Laitan kotonakin toisinaan stereot täysille, kun menen vessaan.

2. Olen neuroottinen ruuan suhteen. Jos on vieraita tulossa kyläilemään, niin on pakko tarjota hienointa mitä osaan vain suinkin tehdä. Siis pakko. Tai muuten ranteet auki.

3. Olen aina vähintään vartin etuajassa.

4. Minulla on oma kieli. Kun nukuttaa, niin sanotaan “nuu”. Huulirasva on “huu” ja suudelma on joko “suukki-suu” tai “pusu-puu”. Ja näitä sanoja on satoja. Nykyään voin puhua kokonaisia virkkeitä ihan omilla sanoilla ja parasta kaikessa on se, että maailmassa on yksi ihminen, joka puhetta vielä ymmärtääkin. Olen sen tyypin kanssa kihloissa.

5. Minulla on aina vähintään kolme herätyskelloa soimassa, vaikka heräänkin aina poikkeuksetta puoli tuntia aikaisemmin.

Olisi huippua tietää mitä outouksia Kyynö, Mila ja Minya sekä Ainailona ja Sellisti harrastavat. Tosin Sellistin kummailuistahan tiedämme jo hänen pakonomaisen tarpeensa linkittää minuun.

Siis nythän on niin, että meillä järjestetään kihlajaiskaffetarjoilu vain kerran. Ja se tapahtuu tänään.

Asia on myöskin niin, että meillä ei kihlajaiskaffepöydässä ole mitä tahansa ghettomättöä, vaan käsityönä alusta loppuun valmistettuja croustadeja, scampitahnalla, kylmäsavulohella ja siianmädillä täytettynä. Ja sitten on samaa laatua parmankinkulla ja pecorinolla. Tillinoksat ja vesikrassit on näperretty koristeeksi pinseteillä. Ja savuporokorppuja on myös kanttarelleilla ryyditettynä.

Ja kakku on täytetty bavariankermalla, jossa on mansikoita ja shampanjaa.

Että passaa suvun tulla ja ahtaa tyhjät vatsansa täyteen minun puolen vuorokauden työllä, maistelematta sen tarkemmin.

Kiittämättömät.

(Hyvää syntymäpäivää minulle. Ostin itselleni lahjaksi elämäni ensimmäisen ryppyvoiteen.)

Pikkuveli järjestää aina toisinaan kivoja yllätyksiä.

Kuten muutaman kilon kylmäsavustettua lohta, jokusen peltopyyn, muutaman sorsan ja jäniksen.

Huomennakaan ei siis tarvitse mennä supermarkettiin ruokatarpeita hakemaan. Eikä välttämättä ylihuomennakaan. Tai koko viikolla.

Paitsi kakkutarpeet pitää hakea, vaikka olenkin kokki, enkä mikään kondiittori. Tiistaina olen taas vuoden vanhempi.

“Tohtori, minua vituttaa niin, ettei veri enää kierrä päässä.”
“No mikä se nyt silläviisiin keljuttaa?”
“Opiskelin aikoinani kokiksi, en lastenvahdiksi. Nyt minun vastuulleni on laitettu kaksi alaikäistä työharjoittelijaa, enkä ehdi enää hoitaa muita velvollisuuksiani. Töitä on liikaa, enkä esimiehen mielestä ole enää oikeutettu taukoihinkaan, kun lopetin tupakoinnin. Muut saavat kyllä röyhytellä tupakkapaikalla, mutta jos minä menen ulos happea haukkaamaan, niin se on työnvieroksumista ja syntiä. Lisäksi tämä kyrpä otsassani vie minulta yöunet ja saan itkupotkuraivareita nykyään lähes päivittäin, koska kuulen bongikoneen raksutusta jo vapaa-aikananikin. Se keljuttaa.”
“Mitataanko tuo verenpaine varmuuden vuoksi.”

Tohtori mittaa. Omronin mansetti kiristyy niin että Turistilta on taju lähteä.

“Herran perkele. 160/100. Mikä se normaali teillä on ollut?”
“110/70.”
“Milloinkas se viimeksi on mitattu?”
“Joulukuussa.”
“Ettekä ole ryhtyneet elämään pelkällä voilla ja suolalla?”
“En. Syön päivittäin ämpärillisen rehua ja hiukkasen kuolleita eläimiä. Painokin on tipahtanut jokusen kilon joulusta.”

Tohtori pohtii asiaa hetkisen ja nakuttaa jotakin tietokoneen näytölle. Turisti tajuaa kirskuttelevansa hampaitaan.

“Ja että vituttaa.”
“Niin. Mieleni tekisi uppopaistaa esimies ja polttaa ravintola. Ja tappaa ehkä kaikki.”
“Ehkäpä on parempi että lepäät nyt pari viikkoa. Yrität rentoutua vähän. Ja iltaisin voisit kokeilla nukahtamislääkettä näin alkuun. Ja minä soitan sinne ravintolaan ja tiedustelen mitä helvettiä siellä oikein puuhataan. Olet jo kolmas tällä viikolla samasta syöttölästä ja samalla asialla.”

Jostain syystä tuo uutinen saa vahingoniloisen hymyn karehtimaan Turistin suupielissä.

Kivaa tietää, ettei ole ainoa.

Nyt tuli mitta täyteen.

Jos ei saatanaolla keittiömestari saa sen verran vuorossa aikaiseksi, että vaihtaisi rasvakeittimiin öljyt ja misaisi edes ne välttämättömät mämmit, niin kuka? Minunko tehtävä se on, vaikka tulen iltavuoroon ja on nimenomaan sovittu, että aamuvuoro hoitaa, ettei iltavuorossa tarvitse, kun on muutenkin aina kiire? Mitä?

Huomenna, heti aamuvuoron hoidettuani kävelen lähimpään lääkäriin ja vaadin sairaslomaa, koska minulta hajoaa pää.

Firma on minulle 17 tuntia pelkkiä ruokatunteja velkaa. Olen kiltisti joustanut viimeksi tänään ja aloittanut työt puoli tuntia aikaisemmin. Olen tehnyt kaiken parhaan taitoni mukaan ja huolellisesti.

Vittuako tässä enää tetsaamaan, kun päällystöllekin ravintolan pyörittäminen tuntuu olevan paskanhaileaa.

Perseen nuoleminen on koominen piirre ihmisessä. Niin koominen, että naurattaisi, jos ei itkettäisi. Suomalainen on vieläpä aivan käsittämättömän huono imartelun jalossa taidossa. Suusta tursuaa ilmoille jos jonkinmoista sammakkoeläintä ja amfibia.

Tällä viikolla kuultua:

“Voi juma toi teidän uusi auto on luksuspeli!”
-naapurin akka Turistilan karvahattumallin VW Golf Variant 1.9 TDIstä-

“Siis aivan ihana kampaus!”
-pissisharkkaritarjoilija Turistin frisyyristä, johon ei ole kampaaja koskenut sitten heinäkuun-

“Sä olet ihan sairaan viisas ja kaikkee. Respect.”
-goottiharkkarikokki Turistin musavisatietämyksestä-

“Olisinpa mäkin yhtä rohkee kun sä.”
-hyvänpäiväntuttu Turistin itsetuhoisesta aikeesta lähteä lomalle Kambodzaan-

“Sä otit paljon paremmin poskeen kun se.”
-Turistin ex-poikaystävä toisen miehen mukaan lähteneestä tuoreesta aviovaimostaan-

Olen niin otettu saamastani positiivisesta palauteesta, että voisin kuolla.

Käsittämätöntä, miten aikuiset ihmiset eivät hallitse edes kaikkein yksinkertaisimpia käyttäytymissääntöjä.

Niinkuin sitä, että ruoka syödään sivistyneesti haarukalla ja veitsellä ja että pöydässä istutaan muutenkin siivosti ja ihmisiksi. Ja että tuntemattomille ihmisille ollaan asiallisia. Ja että “kiitos” on hieno sana.

Vittu, tällaisten työpäivien jälkeen olen täydellisen vakuuttunut siitä, että kun ihmiskunta jonain kauniina päivänä tuhoutuu, niin se on tasan tarkkaan sen ansainnut.

Laitoin paahtopaistin uuniin. Kokeilin samalla uutta elektronista paistomittaria/ajastinta.

Mies vilkaisi uunin luukun välistä esiin kiemurtavaa anturivaijeria ja sen päässä hiljakseen tikittävää ajastinta.

“Mitä sitten tapahtuu, kun tuo menee nollille?”

“…?…”

“Räjähtääkö se?”

Joku taloudessamme katsoo vähän turhan ahkerasti kaksnelosta ja muita äksönjäksön-sarjoja.

Massiivinen migreenikohtaus kaatoi Turistin jo heti aamusta takaisin sänkyyn.

Tuska on kirkas ja valkoinen.

Iltapäivän tunteina vastentahtoinen ja lääkehuuruinen Turisti raahattiin Miehen toimesta puoliväkisin tohtorille saikkupaperia hakemaan.

Päänsäryn laannuttua poppamiehen ihmeinjektiolla, puolitajuton Turisti pakattiin autoon ja ajelutettiin Lundialle katselemaan kaappeja ja pöytiä. Jotain puhetta uudesta työpisteestä, kirjahyllystä, arkistokaapista ja tietokonepöydästä.

Kotona Turistin naaman eteen työnnettiin ämpärillinen salaattia ja pala kuollutta lehmää. Käteen annettiin haarukka.

Olen menettänyt vuoden ensimmäisen torstain.

Olen paha ihminen ilman nikotiinia.

Paha, paha.

Sääliksi käy niitä, jotka hallitsevat vain mikroaaltouunin käytön ja joille gourmet tarkoitaa einesaterioita.

Ihan kohta meillä istahdetaan myöhäiselle lounaalle.

Liekitetyt pampashärän sisäfileet, kermassa haudutettua pinaattia ja paistettuja tatteja. Miehelle lisäksi ämpärillinen kermaperunoita ja allekirjoittaneelle samanverran salaattia.

Ja ehkäpä hiukkasen tuota italialaista punaviiniä myös.

Mutta vain hiukan. Illalla mennään ravintolaan iltapalalle.

Missä olit, kun vuosi vaihtui?

Minä olin bussipysäkillä Mannerheimintiellä ja poltin tupakkaa.