turisti

Käsimerkit kohdallaan.

Minulla on jonkinsortin viha-rakkaussuhde sunnuntaihin.

Toisaalta sunnuntai on kiva päivä. Ravintola-alan ainoat mainittavat lisätienestit syntyvät sunnuntaiansioista.

Toisaalta sunnuntaisin on ohjaamo aina kättä ja jalkaa täynnä ja töitä saa painaa laikka punaisena.

Mutta jos on sunnuntaisin vapaalla, niin keljuttaa ahnetta ja vaikka onnistuisikin pyhittämään lepopäivän, niin keljuttaa neurootikkoa, kun ei mitään ole aikaiseksi saanut, paitsi tyynyn kuvan ja kuolavanan poskelleen.

Lähdenpä siis töihin.

Ei perkele.

Mitä se kertoo keski-ikäisestä ihmisestä, jos ajelee marketin pihaan eurooppalaisella ylellisyysautolla, kohentelee jatkuvasti mautonta designfrisyyriään ja perheauton hintaista chinchillaturkkiaan ja jää sitten hetken kuluttua kiinni myymälävarkaudesta?

Ja kähvelsi sitten vielä puuterinväriset mammamallin Sloggit!?!

Soittakaa nyt joku läänineläinlääkärille.

Naapurissani asuu hullu lehmä.

(Päivä päivältä tunnun ymmärtävän paloittelumurhaajia yhä paremmin.)

En ole koskaan tämän valtion rajojen sisäpuolella tuhonnut kahden viikon palkkaa ruokaravintolaan.

Nyt olen.

Kiitos.

Jos jotain vihaan, niin nieluviljelynäytteen ottamista.

On se nyt perkele, että pitää nitkuttaa pumpulipuikolla oksetusnappia kurkun perukoilla! Ihan varmaan se laboratoriohoitaja nauttii, kun saa muutenkin kipeät asiakkaansa vielä kakostelemaan ja yökkäilemään niin, että vedet silmistä valuvat. Sadistipaska.

Olo ei ole ainakaan kohentunut, mutta onneksi on kolme päivää vapaata.

Olen koomaillut koko päivän takan loimussa. Paleltaa ihan sairaasti. Aamulla oli kiva kölliä peiton alla Miehen ja Kakkelsonin kanssa, mutta sitten Mies alkoi valittaa, että hänellä on kuuma, koska tungen väkisin iholle kiinni ja olen vielä nihkeän kuumeinen. Ja sitten Koirakin alkoi läähättää ja pyöriä tuskaisena siinä vieressä ja paineli lopulta olohuoneen viileälle lattialle makoilemaan.

Paleltaa. Ja nälkäkin olisi, vaan kun ei kärsi syödä.

Eikä juurikaan juoda, vaikka jääkaapissa olisi ranskalaista siideriä isossa pullossa.

Geeeeeezuz.

Perskohtainen termostaattini on lievästi ilmaistuna viturallallaan. Lämpöä on niin että proteiini koaguloituu!

Eilen kuvittelin, että huonosti nukuttu yö aiheutti päänsäryn ja jäykän niskan. Taisi sittenkin olla jokin ihan muu. Joku pöpö. Jos herää yöllä siihen, että hampaat kalisevat yhteen kylmästä, mutta siitäkin huolimatta on hikoillut lakanat läpimäriksi, niin se on pöpö. Ja jos saksalaisvalmisteinen kuumemittari pukkaa lukemaksi neljääkymmentä, niin pöpö se on.

Kävin torspoilemassa viisi tuntia aamuvuoroa, koskapa sunnuntaiaamuksi kello kymmeneen on hieman ongelmallista löytää sopivaa tuuraajaa. Puhumattakaan siitä, että firman avaimet olivat minun taskussani. Puolilta päivin töihin saapunut keittiömestari ehdotti, että lähtisin kotiin, kun iltavuoro ehtisi paikalle.

Idea oli helmi.

Paitsi, että heti kotiin päästyäni puhelin soi ja työkaveri ilmoitti firman avaimien jääneen, minnepä muualle, kuin minun taskuuni!

Autoilu hillittömässä kuumeessa on ihan oma ohjelmanumeronsa.

Olen varsin vakuuttunut, että törmäsin Hämeenlinnantiellä madonreikään aika-avaruusjatkumossa. Se madonreikä vei suoraan Pohjois-Esplanadille.

Siis sinne, missä työpaikkani ei ole ollut enää helvetin pitkään aikaan.

Missasin Töölön.

Ilman tupakkaa eläminen on helppoa. Pelottavan helppoa. Ja palkitsevaa.

Muinoin muutaman tunnin rääkki salilla tuntui seuraavana päivänä jokikisessä lihaksessa maitohappokramppeina. Ihmekö tuo, kun hapenottokyky oli mitä oli ja vähäinenkin rasitus vei viisaria anaerobisen puolelle.

Vaan ei enää. Tunti spinnausta, toinen potkunyrkkeilyä ja kolmas syvävenyttelyä ja ainoa kipeä kohta löyyy ahterista, siitä mihin liian leveä satula hankasi.

Mutta mitä helvettiä teen viime kesän aikana hankitulle sokeririippuvuudelle? Voisin natustella karkkia päivät pitkät ja lillittää limonaadia litratolkulla. Loputtomasti! Voisin vaikka rouskutella sokeripalasia siltään! Loputtomasti! Ja pirtelöä myös! Loputtomasti!

Sairasta. Vaikka miten olen yrittänyt vaihtaa namit hedelmiin ja lopettaa ylenpalttisen limonaadin litkimisen, niin siltikin vaan tekisi mieli. Olen nähnyt viime aikoina unia kolajuomista ja panaisesta jaffasta. Ja merkkareista ja panttereista. Ja pölysokerista.

Kamalaa.

Ha.

Olen taloyhtiön uusi puheenjohtaja.

Tänään töissä oli jotenkin todella outoa. Siellä oli kivaa. Menin varmuuden vuoksi töiden jälkeen treenaamaan muutamaksi tunniksi, jotta tulisin järkiini.

En tullut.

Mutta rikoin toisen nyrkkeilyhanskan.

Lähdenpä tästä yhtiökokoukseen tappelemaan naapurin akan kanssa.

Jee-jee.

Voisiko joku kertoa, miksi silloin aina tekisi mieli, kun Mies ei ole kotona?

Ihan tyhmää.

Pahoittelen haamupäivityksiä!

Palautan parhaillaan arkistoa nettiin, joten sivupalkki aiheuttaa haamupäivityksiä vielä jonkun aikaa.

Kiitos kärsivällisyydestä!

Jos vaikka veitsenheittoa ryhtyisin harrastamaan.

Ammatin puolesta kun joutuu puukkojen kanssa heilumaan päivittäin, niin olisi vänkää osata viskellä niitä tarkasti milloin mihinkin kohteeseen.

Eilen olisin paiskannut yhden kohti luukulle määkimään tullutta vähäpäätä. Jos on “kiire” lauantai-iltana, niin kannattaa tehdä pöytävaraus etukäteen tai vastaavasti painella snagarille. Vinkkinä kuitenkin, että snagarillakin voi joutua jonottamaan ja odottelemaan.

Toisen olisin paiskannut sen vittupään silmään, joka nojaili autoni konepeltiin puolenyön jälkeen, kun olin valmis raahautumaan kotiin.

Konepeltiin ei nojailla, saatana. Ei varsinkaan vieraaseen konepeltiin.

Miksi Fazerin Kiss-Kiss -nameja ei myydä enää?

Kun minä olin pikkutyttö, sain lauantaisin aina pussillisen Kiss-Kissejä.

Nyt kun olen aikuinen, saan lauantaisin tehdä vain töitä.

Voin kuvitella miten paljon takapihamme oravaa vitutti taannoiset paukkupakkaset.

Rusakkoakin varmasti vitutti kuninkaallisesti tänä aamuna, kun se vahtasi kanaverkon läpi päärynäpuuni siloista runkoa ja sorjia oksia, vaan ei epatto ylettänyt niitä nakertamaan.

Vaan minuapa vituttaa enemmän kuin noita kahta yhteensä.

Jumalauta että osaakin olla sellainen ärsäri päällä, että korvissa soi pinkeän otsasuonen kimeä resonanssi.

Siitä talosta tehtiin tarjous.

Olivat perkeleet ehtineet jo myydä.

Muutaman hassun, huonosti nukutun tunnin jälkeen ei välttämättä huvittaisi lähteä töihin.

Maalle muuttaminen alkaa muuttua päivä päivältä miellyttävämmäksi ajatukseksi. Jopa niin miellyttäväksi, että täytyy harkita retkeä tuttuun rahoituslaitokseen pipo kourassa, nöyrin mielin. Ei tarvitse kuin törmätä erääseen naapuriin ylipitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen, kuunnelle hetki naputusta kondensaatiovedestä vesiputkien pinnalla ja siitä miten on yhtiön asia eristää putket ja sitä on valmis joko raakaan veritekoon tai maaseudun rauhaan. En perkele vieköön jaksa.

Kun olisi omakotitalo omalla tontilla, niin ei tarvitsisi kuunnella saamattoman ja patalaiskan naapurin napinaa siitä, miten yhtiö sitä ja yhtiö tätä. Eikö riitä, että on laiska sa saamaton, pitääkö sitä vielä tyhmäkin olla. Yhtiö tässä pienessä taloyhtiössä olemme me viisi osakasta. Kenenköhän meistä viidestä tulisi ne asiat tälle palikalle valmiiksi tehdä? Kun jonkunhan täytyy, kun ne on “yhtiön” asioita.

Ja paskat.

Jos kaikki menisi hyvin ja voisi viikon päästä yhtiökokouksessa kehottaa naapuria tunkemaan sen yhtiönsä syvälle ja poikittain, niin kivaa olisi.

Tajusin sen juuri.

Minulla ei ole ollut kesälomaa kahdeksaan vuoteen.

Mikäli vaihdan työpaikkaa nyt, ei minulla ole kesälomaa tänäkään vuonna.

Yhdeksän vuotta ilman kesälomaa.

Voi isäkissan vittu.

Nukuttaisi.

Tuli kukuttua taas pikkutunneille, kun uni ei suostunut tulemaan.

On liikaa ajateltavaa.

Maanantaina on työhaastattelu. Tällä kertaa siirtyminen olisi sitten vain minusta itsestäni kiinni, sillä uusi paikka on niin kaukana konsernin ulkopuolella kuin vain suinkin mahdollista. Olen varma että vaihdan työpaikkaa, mikäli minut uuteen paikkaan hyväksytään. Tuskin katson taakseni.

Pitäisi ihan oikeasti päästä eroon tästä jumalan hylkäämästä taloyhtiöstä.

Olen korviani myöten täynnä yhtiökokouksia, taloyhtiön kirjanpitoa ja sitä perkeleen tilinpäätöstä, fuskaavia vesimittareita ja ylipäätään sitä, että on naapureita alle kymmenen metrin säteellä.

Pitäisi päästä pois. Vaikka maalle.

Voisin ihan hyvin asua jossain metsien ja peltojen keskellä. Jossain, missä lähimpään naapuriin on ainakin sata metriä matkaa, mieluusti enemmän. Jossain, missä ei ole kunnallistekniikkaa ja missä paikallinen kylähullu ajelee talvisin t-paita päällä Massikallaan.

Ihan sama. Kun pääsisin vaan helvettiin tästä murjusta.

Kerronko mihin voit profeettasi, fatwasi ja jihadisi työntää?

Loppuuhan se tämäkin, elämää pidempi työputki.

Neljältä iltapäivällä koittaa hetkellinen vapaus. Pakkaan parisuhteen ja eläintarhan autoon ja suuntaan keulan kohti pohjoista.

Kerran en pääse palmun alle, niin sitten Puijon tornin juureen.

Hej då.

Jokunen vuosi sitten, kun en oikeasti paskaakaan välittänyt oikeastaan mistään, oli helppo myydä koko roska ja hypätä ensimmäiseen lentokoneeseen, joka vei pois.

Oli helppo lähteä Unkariin opiskelemaan kahden viikon varoitusajalla. Oli helppo lähteä Irlantiin töihin viikon varoitusajalla. Oli ylipäätään naurettavan helppoa tehdä ihan mitä lystäsi ja tehdä se juuri silloin kun huvitti.

Viime yönä, kun en taaskaan pystynyt nukkumaan, kiroilin mielessäni sitä, että tuli ryhdyttyä pankin huoraksi ottamalla asuntolainaa. Ärsytti hetkellisesti, että on sitonut itsensä parisuhteeseen ja veronmaksuun ja koiraan. Viime yönä olisin nostanut kytkintä, jos elämäni olisi vielä se entinen. Olisin ottanut muutaman vaatekappaleen reppuun, ottanut passin ja käynyt nostamassa tilini tyhjäksi.

Taioin itseni puun alle meditoimaan. Taioin itselleni bungalowin palmujen katveeseen. Taioin lähistölle muutaman lisää, joita voisin vuokrata ja taioin pienen terassiravintolan, jossa voisin kestitä asiakkaita yömyöhään.

Raivostuttavinta tässä on se, että olisin joskus ollut tarpeeksi vähäpäinen toteuttaakseni tuollaisen haihatelman.

Vaan en kai sitten enää.

Tajusin juuri, että isäni näyttää täsmälleen Dr. Phililtä, joskin ilman viiksiä.

Friikkiä.

Ja koirani tunnistaa ja menee sekaisin sanasta “ruokaa”.

Vähän niin kuin emäntänsä.

Hoksasin myös, etten ole polttanut neljään viikkoon.

Ja että alkoi juuri tehdä kamalasti mieli tupakkia.