turisti

Joskus on riemastuttavaa ilahduttaa toista ihmistä.

Hetki sitten tapahtunutta.

“No mitäs Turistille kuuluu, ei olla nähty pitkään aikaan?”
“No mitäpäs, eipä erityisiä.”
“Ai, miten ihana kaulakoru sulla on! Saanko katsoa?”
“Ole hyvä, se on nyt sinun.”
“Enhän minä sillä tarkoitanut sanoa, ett-”
“Enkä minä sitä sen takia sinulle annakaan, vaan siksi että pidät siitä.”

Jos joku aidosti pitää siitä mitä olen omin käsin tehnyt, niin voiko kohteliaisuudesta enää vilpittömämmin kiittää.

Minulle tuli niin hyvä mieli.

Heitettyäni Miehen aamuvarhaisella töistä kotiin ja kuskattuani Miehen kollegan kaupungin keskustaan, löysin itseni keskeltä Mäkelänkadun aamuruuhkapuuroa.

Radiossa roi REMin Everybody Hurts.

Ajatus nousta autosta ja kävellä tyynesti pois tuntui houkuttelevalta.

Miten kerrassaan miellyttävää onkaan lähteä loistavan ystävän kanssa spontaanisti mattokauppaan, ihastella ohimennen vaaleanpunaisia minipallogrillejä ja jauhaa joutavia ja vähemmän joutavia.

Nopeasti kyhätty illallinenkin oli likipitäen juhlaa, kun seura oli sopivaa.

Kiitos taas. Näillä eväillä jaksaa taas tapella kaikkea epiä vastaan.

Kerrankin asiaa joka kiinnostaa minuakin.

Eräs kallonkutistaja totesi minulle jokunen vuosi takaperin, ettei minusta saa otetta. Että väistelen kysymyksiä ja vastaan kysymyksillä. Että olen vaikeasti lähestyttävä ja että pidän turhankin tiukasti kiinni sielunelämäni pimeistä sopukoista.

Mieleni teki tuolloin vetää tätiä lättyyn. Inhotti ja oli paha olla muutenkin ja sitten vieressä naukui vielä joku kirottu kukkahattu esittämässä kysymyksiä äitisuhteestani.

Tänään jaoin spontaanisti, sen enempää ajattelematta, elämäni kipeimmän kokemuksen ensimmäistä kertaa toisen ihmisen kanssa. Seitsemäntoista vuotta olen asiaa hautonut ja tänään se tuli ulos ihan vahingossa. Ihan tuosta vaan.

Olen käsittämättömän iloinen, että pääsen viikonloppuna pois Helsingistä, ilman että minun täytyy mennä arvioitavaksi ja vertailtavaksi. Olen ikionnellinen että voin mennä jonnekin, missä kukaan ei minua oikeasti tunne.

Että voin jättää aivoni ja elämäni KehäIII:lle ja ottaa aikalisän.

Siitä on aikaa kun viimeksi nollasin prosessorin.

Mikään ei ole huisimpaa, kuin vääntää poppikoneen nupit kaakkoon kesken keskiviikkoisen iltapäivän ja antaa palaa!

Bassot kuului postilaatikolle asti!

Just näin, pojat.

Piti oikeasti ostaa vain kevättakki ja uudet rintsikat.

Ihan tosi, ei ollut tarkoitus hankkia niitä farkkuja. Tai sitä paitaa. Eikä varsinkaan sitä huivia. Eikä ainakaan sitä käsilaukkua.

Ja ne kengät, ne olivat silkka vahinko!

Tällaista blogia olen odottanut saapuvaksi jo kauan!

Minkä ihmeen takia henkilö ei koskaan voi näyttää tavalliselta kansalaiselta virallisissa valokuvissa?

Minkä tähden ei?

On se nyt laitaa, että ajokortissa näyttää ihan saatananpalvojalta, passikuvassa neljätoistavuotiaalta teinipojalta ja nyt uusimmassa otoksessa pirihuoralta, joka ei ole nukkunut kuukauteen!

Ja tuo taideotos kaulassa pitäisi sitten keekoilla tämän maan ainoalla kansainvälisellä lentokentällä seuraavat viisi vuotta.

Universumi on hyvä ja haistaa luomua.

Helmiina on lanseerattu, joten voitte lopettaa sen supattelun ja silmien pyörittelyn.

Turisti ei ole mikään helmiblogi.

Pitäisi tehdä asioita.

Pitäisi käydä uudella työpaikalla hoitamassa pakollisia paperitöitä. Pitäisi näyttää ihmiseltä kulunvalvontakortin valokuvaa varten. Pitäisi siivota. Pitäisi käydä lenkillä. Pitäisi lämmittää takka. Pitäisi pyykätä vaatevuori kylpyhuoneesta veks. Pitäisi tuunata uutta helmiblogia, jotta sen voisi julkaista.

Miksiköhän maanantaisin on aina kammottava kiire, vaikkei töissä olisikaan?

Sellaiset päivät kuin tämä sunnuntai, voisivat jäädä tapahtumatta.

Miten kaikki mahdollinen voikin mennä niin kuninkaallisesti vituilleen?

Luulin tietäväni kaiken haavoista käsissä, johtuen ammatistani puukkojen parissa.

Mitään tiennyt.

Ensimmäinen koskaan näpertämäni helmikoru syntyi kuunnellessani Scandinavian Music Groupin uutta kappaletta “Hölmö Rakkaus”. Lopputulos ei varmaankaan yllätä ketään. Kaulakorussa ei ole lukkoa laisinkaan, eikä se ole edes perinteisen kaulakorun muotoinen, vaan pitkä nirunaru, joka kiedotaan kaulan ympäri niin että ahdistaa. Siinä se sitten muistuttaa rakkauden syvimmästä olemuksesta, kun pärstäkerroin käy pikkuhiljaa sinertämään.

Tämä kaveri lähteekin heti samantien maailmalle. Sen saa lahjaksi ystävä, joka kerran jos toisenkin on kuunnellut itkuani hölmöstä rakkaudesta. Malliin olen hakenut häikäilemättä inspiraatiota Eni Okenilta. En koskaanikinämilloinkaan tule olemaan yhtä taitava, kuin hän.

Palaan nyt nuolemaan haavojani.

Ne ovat syviä ja kipeitä.

Narraavat että Tampesterissa olisi joku nettipäiväkirjoittelijoiden kokoontumisajo aprillipäivänä.

Sehän nähdään, sillä aion mennä paikan päälle tarkastamaan.

Mikä loistava tekosyy näyttää peppua Helsingille! Siitä on aikaa kun viimeksi laitoin Tampereen katolleen.

(Autossa on tilaa lisäkseni kolmelle täysimittaiselle immeiselle. Mikäli haluat kyydin sinne ja sunnuntaina takaisin, niin se järjestyy ilman erillistä maksua. Halukkaat voivat ilmoittautua kommenttilootaani.)

Oi, ne ovat niin kauniita!

(Posti luovutti prinsessan tilaamat helmet, kun prinsessa kävi polkemassa postisedille pientä jalkaansa.)

Sedis, tuo sedistä hotein, kirjoittaa siitä, miten aika ja taksiblogit ovat ajaneet blogilistoilla hänen ohitseen.

Jouduin viime viikolla pohdiskelemaan omaa menestystäni tällä saralla, kun törmäsin tuttavan kautta Turisti-faniin. Olin tietenkin otettu saamastani huomiosta, mutten onnistunut kiskomaan henkilöstä esiin syitä siihen, miksi millään kirjoittamallani olisi mitään todellista merkitystä tai arvoa. Tai miksi Turistilla olisi edes viihdearvoa, sillä tämä ei ole huumoriblogi. Tahatonta komiikkaa lukuunottamatta.

En saanut kysymyksilleni loogista vastausta.

Menestys.

Siitä puhutaan paljon ja se on kuulemma tärkeää. Siis tärkeää myös Blogoslavian ulkopuolella. Oikeassa elämässä.

Minulle on tärkeää menestyä elämässä. Tahdon menestyä työssäni, sillä minua riivaa helvetillinen ammatillinen kunnianhimo. Tahdon menestyä ihmissuhteissani ja tarkoitan sillä henkilökohtaista onnellisuutta, jota läheiseni minulle tuottavat, sekä sitä, että voin olla ystävilleni ja rakkailleni se, jonka puoleen voi aina kääntyä ja jonka vierellä on aina tilaa. Tahdon menestyä harrastuksissani ja saada niistä irti kaiken mahdollisen; tahdon että kaikki ne sadat kukkasipulit ja mukulat puhkeavat kukkaan tänäkin vuonna ja että naapurin akka on taas katkera.

Mutten enää tiedä aloittaisinko bloggaamisen uudelleen yhtä kunnianhimoisena kuin silloin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun taoin hysteerisenä ensimmäisen postauksen bittiavaruuteen. En usko, että nyt kun tiedän mitä tiedän, perustaisin Turistin uudelleen. En välttämättä viitsisi enää pelata uudelleen niitä lukemattomia eriä sitä sosiaalista risti-nollaa, mitä huipulle kiipeämiseen on tarvittu.

Ei se tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi lukijoitani tai sitä, etteikö saamani huomio hivelisi arpista egoani. Arvostan suuresti sitä kaikkea ja olen kiitollinen, vaikken koekaan ansainneeni siitä mitään, sillä en ole lahjakas kirjoittaja taitavasta puhumattakaan, sorrun populismiin, eivätkä kaikki mielipiteeni ole edes omiani.

Minua pelottaa kaikenlainen valta, jota minulle annetaan, koska pohjimmiltani en usko olevani reilu. Pelkään tekeväni vielä jotain väärin. Aiheuttavani mielipahaa. Pelkään että painan jonain kauniina päivänä vääriä nappuloita ja pistän koko asetelman paskaksi jollakin typeryydellä, mitä blogiini postaan.

Mutta kaikkein eniten pelkään olla suurennuslasin alla.

Sillä jos tyrin, se näyttää todellista suuremmalta.

Maaliskuinen keskiviikko, klo 06.20. Vapaapäivä.

Nukkuva havahtuu verhojen välistä valkenevaan aamuun ensimmäisenä ajatuksenaan, että posti ei tule vielä kuuteen tuntiin.

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi odottanut jotain kuin kuuta nousevaa. Muistan että joskus mukulana odotin joulua tai matkaa Mummilaan samanlaisella intensiteetillä, kuin odotan nyt postinsedän lappua, että paketti odottaa postitoimistossa ja on noudettavissa klo 16.00 jälkeen.

Mitäihm? Uusi ruokablogi!

Olen tuttujen luona juomassa olutta.

Pelkäänp että auto jääpi Kallion kaduille odottelemaan.

Olen takuuvarmasti sekoamassa.

Näin agenttiunta tuunatusta maitoautosta, Clancy Brownista ja pahiksista. Jälleen kerran.

Paitsi että tällä kertaa minulla oli ällistyttävien kungfu-kykyjen lisäksi helmillä täytettyjä kotitekoisia putkipommeja, joilla liiskasin pahiksia ja terroristeja. Yhdysvaltojen agenttiukkelit ostivat minulta pommin patentin, minusta tuli ällistyttävän rikas ja sain 1.luokan “Jack Bauer”-kunniamerkin.

Tänään on tiistai.

Tiistai ei ole mikään tekosyy pistää ranttaliksi.

Jos jokin on typerää, niin parisuhdekeskustelu arkiaamuna kolmelta.

Keskustelun kauaskantoisista vaikutuksista on paha sanoa tässä vaiheessa, mutta välittömät vaikutukset näkyvät nyt myöhäisessä iltapäivässä.

Koko päivä on mennyt pelastusarmeijalle, mikäli ei lasketa mukaan nopeaa autoilua ja lääkäri- ja laboratoriokäyntiä. Mitään en ole saanut aikaiseksi, vaikka olisi ollut jälleen kerran oiva mahdollisuus toimia kotitalousrobottina ja siivota, tiskata ja pyykätä.

Joskus ei vain jaksa.

Joskus on vain nuu.

Juo jääkaapista kaikki maito ja jätä tyhjä purkki hyllylle odottamaan seuraavaa idioottia.

Ihan oikein sille riistäjälle.

Tämä lomailu alkaa viedä veronsa.

Minulla on ihan liikaa aikaa käsissäni ja mikäli en ole pahanteossa, olen shoppailemassa tai ärripurri. Kerrassaan viehkoa seuraa kaikille läheisilleni.

Ajattelin jos palaisin vielä sorvin ääreen ennen kuin uusi duuni kuun vaihteessa alkaa.

Olisin taas vain perusmöksö ja sosiaalisesti nöyrä. Lienee pahastikin tuota masokistin vikaa, kun tekisi mieli vielä kertaalleen näytää erinäisille tahoille sorvin ääressä mistä se kana pissii.

Minulla on likainen salaisuus.

Se on pakkomielle, joka ei jätä minua rauhaan.

En voi itselleni enää mitään.

Minun on pakko päästä harrastamaan.

Helmitöitä.

Taisin olla tosi möksön näköinen, kun kävelin paikalliseen automarkettiin hakemaan huusholliin apetta.

Nuori mieshenkilö lykkäsi käteen viisi heliumilla paranneltua ilmapalloa ja toivotti aurinkoista päivänjatkoa. Olin jo sanomassa jotain epäkorrektia ja antamassa palloja takaisin, mutta tulin sittenkin toisiin aatoksiin ja puristin kasvoilleni väkinäisen hymyn.

Hulluilla on nimittäin halvat huvit, ja meillä idiooteilla ilmaiset.

Kaikki laulamaan!

Hei kuu-ukko,
ei pidä sinun sureman!
Tämä rakettimme hetkessä valmistuu
ja sen määränpää on kuu!

Jos minulla ei olisi sellaista ystävää kuin Kyynö, niin olisin varmaan ajautunut tärviölle jo aikoja sitten.

Kiitos, Kew, kun et taaskaan vetänyt minua turpaan, vaan kuuntelit maanista ja hysteeristä sekoiluani niin kuin vain sinä osaat.

Ja mitä pihviin tulee, niin puoli kiloa argentiinalaista härkää on ehkä sittenkin liikaa kokoiselleni tytölle. Luulenpa että se Muu on tehnyt nassuuni pesän.

Some things in life are bad,
They can really make you mad.
Other things just make you swear and curse.
When you’re chewing on life’s gristle,
Don’t grumble, give a whistle!
And this’ll help things turn out for the best…
And…

…always look on the bright side of life!
Always look on the light side of life…

If life seems jolly rotten,
There’s something you’ve forgotten!
And that’s to laugh and smile and dance and sing,
When you’re feeling in the dumps,
Don’t be silly chumps,
Just purse your lips and whistle — that’s the thing!
And… always look on the bright side of life…

Come on!

Always look on the bright side of life…

For life is quite absurd,
And death’s the final word.
You must always face the curtain with a bow!
Forget about your sin, give the audience a grin,
Enjoy it, it’s the last chance anyhow!

So always look on the bright side of death!
Just before you draw your terminal breath.

Life’s a piece of shit,
When you look at it.
Life’s a laugh and death’s a joke, it’s true,
You’ll see it’s all a show,
Keep ‘em laughing as you go.
Just remember that the last laugh is on you!

And always look on the bright side of life…
Always look on the bright side of life…

Monty Python -Always look on the bright side of life
Elokuvasta Life of Brian

Joku hiippari selitti minulle joskus vuosia sitten, että siinä on jotain todella eroottista, jos naisella on edellisillan tahriintuneet meikit kasvoillaan, kun se aamulla herää.

Enpähän tiedä.

On asioita, jotka ansaitsevat maininnan.

Mutta kaikkea ei voi sanoa ääneen.

Kiitos.

Voisin helposti koukuttaa itseni tuohon messengeriin.

Se on oiva, enkä minä piruparka ole keksinyt sitä aikaisemmin! Häpeä ja suuri synti! Pukeudun säkkiin ja sirotan tuhkaa ylleni! Voi elämä!

Ihan liian kivaa ajanvietettä. Tai sitten olen vaan yksikertainen.

Todennäköisesti olen yksinkertainen.

Puoli kuudelta vapaapäivänä sitä kuvittelisi olevansa vielä nukkumassa, vaan ei.

Puoli kuudelta ihminen havahtuu unestaan johonkin triviaaliin omakotitalon naksahdukseen, eikä enää pysty nukkumaan. Ei siltikään, vaikka on mennyt nukkumaan vain kolme tuntia aikaisemmin. Pukee vaatteet ylleen, vetää pipon sotkuisten hiusten yli korvilleen, ottaa koiran ja käy.

Hoksaa kesken lenkin olevansa edelleen tuiskeessa yöllä nauttimastaan viinistä.

Epämääräisen ärtyneenä yrittää löytää jotain positiivista keskiluokkaisesta elämästään ja ylihinnoitellusta pientaloalueesta jolla asuu. Katsoo pala kurkussa keski-ikäistä rouvaa tyylikkäässä takissaan kusettamassa puleerattua puudelia ja näkee itsensä kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Tuntee jumittuvansa. Tietää jumittuvansa.

Palaa kotiin ja yrittää hakea rakennetta henkilökohtaiseen kaaokseensa joka-aamuisesta hunajajugurtista vain todetakseen että kyseinen rutiini on typerä, eikä jugurtti ole edes kovin hyvää.

Keskiviikko.

Loistava tekosyy pistää ranttaliksi.

Ihan oikeasti.

Sitä voi yrittää kaikkensa ja enemmänkin.

Mutta jos toinen nukkuu, niin toinen nukkuu.

(kirosana)

“Toss’on hyvä mutka,
pistä siihen tutka.
Virittele ansa,
tulee Tapsa Kansa.

Polii-iii-iii-iii-si, minne sinä meet?
Polii-iii-iii-iii-si, mitä siellä teet?”

Turisti kiittää Itä-Suomen läänin automaattivalvontayksikköä ja Juvan Halla-ahon telkänpönttöä!

(Saakutan skojjarit, olette vaihtaneet kameroiden paikkaa!)

Voitteko kuvitella, että ihminen elää liki kolmikymppiseksi käyttämättä ikinä meseä?

Latasin juuri ensimmäistä kertaa historiassani tuon Microsoftin pikaviestipalvelun koneelleni.

Osaisinpa vielä käyttää sitä.

Ja olisipa kavereita, eikä pelkkiä nimituttuja.

Toivottavasti tukehdutte perunoihinne, perkkeleen hiivalitkun ryystäjät.

Nimim. “Good luck! Mind the road!”

IiiiiiiiiiiIIIIIIiiiiiIIIIIiiiiiiiii!

Avasin töllöttimen, naksuttelin itseni maksullisille leffakanaville ja siellä se oli!

Clancy Brown, ilman rihman kiertämää sekunnin ajan.

JA SITTEN SE TYPERÄ OHJELMA LOPPUI! VÄÄRYYS!

Mitä pahaa minä olen tehnyt?

Pitäisi ottaa luuri käteen ja soittaa Irlannin suurlähetystöön ja mankua heiltä jonkin sortin paperia siitä, ettei minulla ole rikosrekisteriä heidän pikkuisella saarellaan. Ja sitten pitäisi soittaa Unkarin suurlähetystöön ja mankua heiltä samanlaista paperia, vaikkei Unkari mikään saari olekaan.

Luulisi että nykyään kun on netti ja EU ja Interpol ja muita hienoja juttuja, niin työnantaja saisi rikosrekisterin kaivettua helposti esille, vaikka olisit Vinku-Intiassa asustellut. Vaan ei. Suomesta löytyy tiedot, joo, mutta loput pitääkin sitten työntekijän itse kalastella paikallisilta viranomaisilta.

En usko Irlannin poliisiviranomaisten tuottavan sen suurempia hankaluuksia, mutta ne Unkarin viranomaistahot, ah, ne osaavat olla melkoisia veijareita! Jemmasivat muinoin oleskelulupaani ja passiani paikallisella kamarilla ja väittivät kivenkovaa, etteivät voi lupia myöntää (saati passia palauttaa!!), kunnes epätoivoisena maksoin selvää rahaa saadakseni edes passini takaisin vain todetakseni, että oleskelulupanikin oli leimattu jo viikkoja aikaisemmin ja että mitään ongelmaa ei ollut.

Vitun käärmeet.

Jurppii vieläkin.

Niinhän se on, että ei se tyhmä ole, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Jään tänäkin vuonna ilman kesälomaa, mutta mitäpä noista, kun pääsen myös maksamaan rutkasti lisää veroja.

Uusi työ alkaa heti, kun Ilmailulaitos on tarkastanut rikosrekisterini.

Suurelle Intiaanipäällikölle ja Heittiömestarille tahtoisin lausua pari sanaa.

“Pitäkää tunkkinne.”

Kappas.

Hoksasin tuossa hetki sitten, ettei tässä taloudessa olekaan keitelty kahvia sitten tammikuun kihlajaiskahvittelujen. Käytetty suodatinpussi puruineen oli onnellisesti muumoitunut MoccaKoneen suodattimeen. Desinfioin varmuuden vuoksi koko rakkineen ennen kahvinkeittoa, vain todetakseni ilokseni nyt hieman myöhemmin, että jokin osa jäi ilmeisesti huuhtelematta, koskapa kahvissani on mieto ammattikäyttöön tarkoitetun L4:n aromi.

Nooh, jos se nyt on vähän syövyttävää, niin mitäpä noista. Lusikka ei ainakaan ole vielä sulanut.

Pidetäänkö ensi viikon perjantaina (17. maaliskuuta) bileet?

Oltaisiinko yhden illan ajan taas kauniita ja menestyviä?

Inhottaa tällaiset illat.

Kotona on vain välinpitämätön kissa, tottelematon koira ja yksinäinen minä.

Täytyy mennä yksin suihkuun, katsoa yksin elokuva, kusettaa koira yksin ja lopulta nukahtaa kylmään sänkyy ihan yksin.

Toisinaan vituttaa ihan silmittömästi, kun työ ajaa parisuhteen edelle. Kun näkee enemmän kollegoja kuin parempaa puoliskoaan ja kun yhteistä aikaa on vain vartti aamuin illoin. Arki on moninkerroin vittumaisempaa meillä, kun kummankaan työvuorot eivät kohtaa valtaväestön todellisuutta.

Suututtaa. Turhauttaa.

Elämässä ei ole enää seikkailua.

Kevät on silleensä vähän ärsyttävää aikaa, kun ruumis elää vielä keskitalven pimeitä päiviä.

Aamuisin, kun ei ole kiire herätä, herää kuitenkin. Ulkona on liian valoisaa ja valo hiipii sälekaihtimien välistä makuuhuoneeseen piinaamaan väsynyttä. Minä elän vielä joulukuun lopun kaamosta, mutta pihalla räyhäävä talitiainen ei sitä ymmärrä, saati kunnoita. Huutaa vain ikkunan takana, että ti-tyy. Perkeleen citylintu, ei osaa edes laulaa oikein.

Ja sittenkin kun on ihmisellä vapaapäivä, kuten vaikka huomenna, niin ei voi vain kääntää herätessään kylkeä, koska joku kaksilahkeinen on mennyt buukkaamaan aikaa kiinteistövälittäjälle.

Voi myrkky.

edit: Joillakin on helpompaa tänäkin aamuna.

Onko tätä blogia mainostettu jossain, kun yhtäkkiä lappaa väkeä sisään ovista ja ikkunoista?

Ihan vaan mielenkiinnosta…

Olen yrittänyt etsiä virtaa koko aamun huudattamalla poppia stereoista ja syömällä hunajajugurttia.

Aika väsynyt meininki silti. Voisin mennä takaisin lakanoihin kuhjottamaan.

Nuuskuttaisin tyynyä ja nukahtaisin.

(clancybrownclancybrownclancybrown)

Pakko myöntää, että minulla on todella pehmoinen kohta itseäni reilusti vanhempia miehiä kohtaan. Freudilla olisi varmastikin tähänkin asiaan sanansa sanottavana, mutta onneksi äijä on ollut kuopattuna jo liki seitsemän vuosikymmentä.

Yllätin tänään itseni “flirttailemasta” bussipysäkillä erään vanhemman herrasmiehen kanssa.

Ihana vaari. Lie ollut jotain kuudenkymmenen ja kuoleman välillä.

Miksiköhän lienen kihloissa itseäni reilusti nuoremman miehen kanssa?

(clancybrownclancybrownclancybrown)

(iiiiiiih.)

Eilisen totaalikatastrofin jälkeen työmaalle palaaminen kiinnostaa kuin kilo turvetta. Pelkkä ajatus siitä, että eilinen aamuvuoro oli jättänyt käytännöllisesti katsoen kaiken mahdollisen tekemättä ja että se kaikki mahdollinen on nyt minun niskassani reilun tunnin kuluttua, ei ole omiaan nostattamaan tämänaamuista nollamoraaliani.

Ei vaan kiinnosta.

Eikä kyllä kiinnosta huominenkaan työvuoro, kun joku saatanan älykääpiö on mennyt ottamaan iltaan kolmenkymmenen hengen pokan. Eikä tilauksia tietenkään ole tehty etukäteen. Ei tietenkään. Arvatkaapas ihan huviksenne riittääkö kokin ja keittiön hetkellinen kapasiteetti kolmeenkymmenneen lautasannokseen, kun mitään ei voi misata ja mämmin pitäisi nousta luukulle alle puolen tunnin?

No eipä riitä ei.

Arvatkaapas tuleeko siitä sanomista, kun asiakkaat sitten ovat tyytymättömiä. Arvatkaapa kelle siitä sanotaan? Vihjeenä voin kertoa, että ei ainakaan sille vitun vähäpäälle, joka sen pokan otti.

No allekirjoittaneellehan siitä valitetaan.

Arvatkaapa otanko lopputilin lähiaikoina?

Kylläpä vain.

Yksi niistä asioista, jotka ärsyttävät kohtuuttomasti, on se, kun et kertakaikkisesti saa kakistettua ulos jonkun ihmisen nimeä tai jotain kysyttyä asiaa, vaikka tiedät tietäväsi vastauksen pilkulleen. Iso ratas pyörii tyhjää, kunnes sitten yhtäkkiä päivien tai jopa viikkojen kuluttua muistat.

Minä näin viime yönä aivan hillitöntä agenttiunta, jossa ajettiin tuunatulla maitoautolla, taisteltiin sukurutsaisia pahisjuntteja vastaan ja jossa minulla oli aivan miiiieeeelettömän hotti taistelupari, josta en vain voinut pitää näppejäni erossa… Siitäkään huolimatta, että pahisjuntit olivat kidnapanneet Miehen. So kill me.

Se überhotti oli näyttelijä, mutta unessa sen nimi taisi olla Mikko tai jotain.

Sattuisiko kenellekään tulemaan mieleen näyttelijää, joka varmaankin on amerikkalainen, muistuttaa hieman näyttelijää nimeltä Richard Kiel (007 Moonrakerin Jaws, se tyyppi jolla oli rautainen purukalusto)? Vaaleahkot hiukset, taitaa olla aika pitkä ja on näytellyt varsin usein pahista tai muuten vaan tuhmaa eri elokuvissa, muttei ole koskaan tehnyt mitään suuria pääosarooleja? Anyone?

Tämä on ihan kamalaa.

(Anteeksi, Justiina, että varastin unessa sorkkarautasi, enkö suostunut laulamaan Mombasaa ilman paitaa. Eihän muistella pahalla?)

Muuten kaikki onkin ihan okei.

Kiitoksia kaikille, jotka ovat haastaneet minut rojumeemiin. Minulla ei valitettavasti ole kummallista rojua, koskapa tähän koirakoppiin ei sellaista mahdu. Täällä kaikella on funktio.

Koko yön heiluin unissani nortti huulessa.

Yääk.

[via Pörrö]

Ex tempore -reissu Kuopioon huipentui eilen illalla uuden saunan vihkimiseen samppakaljalla ja HK Bleullä. En ole varma kumpi oli parempaa, kuohuva ranskalainen vai kiukaalla hauduteltu vihannes, mutta löylyt olivat ylimaallisen hyvät. Mahdollisesti parhaat ikinä.

Muutenkin tuo tuleva perintötalo on muutenkin kerrassaan mykistävä.

Jonain päivänä minulla on Kesämökki isolla koolla.