turisti

Tarvitsisin ympärilleni enemmän sellaisia ihmisiä, kuin tämänpäiväinen lounasseurani.

Ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse turhaan hössöttää ja joiden seurassa ei tarvitse varoa sanojaan. Ihmisiä joiden seurassa voi viihtyä nolostumatta ja vaivaantumatta.

Vuosituhannen ensimmäinen vapaa vappu käynnistyi etanoilla Soul Kitchenissä ja seuralaisen nauttimalla pussikaljalla erään koulun pihamaalla. Olisin tahtonut viipyä pidempäänkin.

Kun starttasin auton, ensimmäinen stereoiden arpoma kappale oli Pelle Miljoonan Tahdn rakastella sinua.

Se hymyilytti hiukkasen.

Lindströmin pesulaan lähettäisin terveisiä.

MUURAHAISHAPOLLAKO TE PERKELEET MINUN TYÖVAATTEENI OLETTE PESSEET?

Jumalauta mikä ihottuma!

Kyllä jumalauta ällistytti katsella ihmisten hamstrausvimmaa paikallisessa marketissa perjantaina kuuden jälkeen.

Olkoonkin, että vappu on tulossa, mutta mihin vittuun kolmihenkinen perhe tarvitsee kaksi ostoskärryllistä kaiken maailman gourmetvirityksiä, jos aikomuksena on viettää vappua kotioloissa “ilman mitään konstailuja”, kuten perheen vaimoke kassalla julisti. Mihin?

Meillä nautitaan skumppaa, perunasalaattia ja nakkeja, sekä uusia perunoita ja silliä.

Vappuna mitään viilata, stana. Vappu on työväenjuhla ja tämä työväki viilaa vain töissä.

Ja tänä vappuna tämä työväki pitää ensimmäistä vapaata vappua tällä vuosituhannella.

Harvoin punastun noloudesta. Tänään punastuin.

Tarina alkaa, tai pikemminkin loppuu siihen, kun keittiöpäällikkö kiittää ohimennen hupaisasta vappukilleristä.

Piti pakastimesta noutaa kakkupohjaa. Pakastin on sellainen, missä on iso ovi ja käytävä ja hyllyt molemmin puolin.

Pakastimen ovi oli auki ja sisältä kuului ähertämistä. Keittiöpäällikköhän se siellä pakkaskuormaa purki. Oli vetänyt kaksi täyttä rullakkoa kapealle käytävälle, jotteivat tuotteet sulaisi ja latoi laatikoita hyllyille jossain pakkasen perukoilla.

“Viittitkö heittää laatikollisen sitä vetopohjaa sieltä alaoikealta?”
“No tottahan.”
“Kiitos!”

Asiaa yhtään sen enempää ajattelematta otin laatikon, astuin ulos ja löin oven kiinni. Käytyäni vielä kuivavarastosta hakemassa pussillisen alaskaa ja purkillisen marmeladia, napsautin vielä lihakylmiön ja pakastimen valokatkaisijat käytävän puolelta ala-asentoon ja olin hiljaa mielessäni tyytyväinen, ettei valoja poltella turhaan, kun mestarit ovat kieltäneet.

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Päällikkö oli onnistunut ähertämään itsensä pilkkopimeässä rullakoiden yli oven paniikkikahvalle.

En minä tahallani.

Aikuisten oikeasti.

Onni-Karpin koti valmistui alta aikayksikön, kun Mies ryhtyi väheksymään kykyjäni.

Kas, ostamani valtava, azurinsininen laakea ruukku, johon minulla oli tarkoituksena suihkulähde pykätä, osoittautui hieman liian matalaksi, joten soittelin Miehelle kysyäkseni mihin tämä oli liennyt sähkökäyttöisen kuviosahamme piilottaa, kun ajattelin rakentaa ruukulle korokkeen kyllästetyistä jämälaudoista, joita pihamme on tulvillaan. Mies siihen, että älä nyt hyvä nainen ryhdy mitään vaarallisia (?!?) koneita käyttämään, vaan odota iltaan, huomiseen tai ensi vuoden tiistaihin, että hän saapuu ylitöistä kotiin ja rakentaa armaalleen ihan mitä armas vain haluaa.

No, allekirjoittanuthan ei asiaa suostunut nielemään, vaan vaati saada tietää sahan sijainnin. Informaatiota ei Mieheltä herunut, joten puhelin lensi kaaressa liiterin katon yli pöpelikköön, “pidä tunkkis” -huutojen säestämänä.

Tytöttelystä ja väheksyvistä kommenteista sisuuntuneena Neiti Turisti paineli liiteriin etsimään sitä perinteistä harrikirvesmies-mallin ruosteista perkelettä, jonka oli edellisenä syksynä piilottanut jonnekin puutarharojukasan pohjalle. Saha se on käsisahakin, totesi ja hyökkäsi hampaat irvessä kakkosnelosen ja kansilaudan kimppuun. Puolituntia ja useita kirosanoja myöhemmin Neiti Turisti löysi myös auton takakonttiin piilotetun porakoneen ja järeitä rosteriruuveja ja ananasakäämä! Koroke oli valmis. Siihen sitten bodasi synninpainavan ruukun, askarteli suihkulähdepumpun ruukun pohjalle, koristeli hiekalla ja kivillä, täytti vedellä, löi pistokkeen jatkoroikan välityksellä seinään ja heittipä sekaan vielä Anopilta lahjaksi saadun keraamisen koristeen ja katso!

Suihkulähde oli valmis.

Nyt puuttuu enää lämpimät kelit, jotta soppaan voi ynnätä pari vesihyasinttiä ja Onnin. Ja ympäröidä koko komeuden kaikilla niillä upeilla ruukkuistutuksilla, jotka toistaiseksi näyttävät pelkälle Kekkilän mullalle.

“Hei Kati, hyvä että sain sut kiinni!”
“Kerro?”
“Tuota, toi huominen…”
“Niin?”
“Onks sulla kamala kiire kotiin huomenna?”
“No ei kamala. Kui?”
“Pystyisitsä venymään iltaan asti?”
“Tottakai.”

Huomenna jumpataan viisitoistatuntinen päivä.

Enhän minä voinut kieltäytyä, kun überkomea pomo niin nätisti pyysi!

Oikeasti!

Mies ja Appi-Ukko ottivat taloutemme dieselkäyttöisen saksalaisvahvistuksen käyttöönsä täksi päiväksi. Appi-Ukko, loistotyyppi kun on, jätti taloutemme blondille käyttöön oman, hieman tehottomamman bensiinimoottorisen, mutta yhtälailla saksalaisvalmisteisen farmarinsa.

Mitä tekee blondi?

No hävittää virta-avaimen, tietysti.

(Edit: Kymmenen minuuttia myöhemmin avain löytyi kukkapenkistä, puoliksi hautautuneena mustaan multaan ja ykskakkaakakskakkaan. Mielessä käväisi, että jos sen siihen kesäksi jättäisi, niin kasvaisiko siitä syksyksi vaikkapa uusi VW Golf RS32 tai edes kätevä pikku Polo?)

Koko päivän olen mullassa möyrinyt. Paitsi hetkeen en möyrinyt, kun kävin optikolla. Mutta muuten.

Valmista tulee hiljalleen. Istutukset alkavat olla vähitellen kunnossa. Maa-artisokat on piiloteltu mullan alle muhimaan. Salavat on leikattu. Puukansi putsattu odottamaan käsittelyä. Terassin kulmassa laittoa odottaa suihkulähde.

Ja jossain lähitienoon eläinkaupassa odottaa lähteeseen muuttava karppi.

Sen nimeksi tulee Onni.

Päänsärkyyn ja silmien siristelyyn kyllästyneenä kipitin korkeine korkoineni paikalliseen optikkoliikkeeseen etsimään sopivia varjostimia.

Tietenkin ne ainoat päähän ja pärstävärkkiin istuvat oli Guccit.

Tietenkin.

Tiedän että ulkona on hieno kevätpäivä.

Olin siellä.

Vaan kun on koko talven kykkinyt kaamoksessa, niin pilvettömällä taivaalla kellivä kaasupallukka saa silmät vuotamaan verta ja aivot tirisemään iloisesti omassa liemessään. Pienet kuparisepät ryhtyvät tarmokkaasti kilkuttelemaan otsalohkoa, kunnes on pakko luovuttaa ja raahautua tuskissaan sisälle.

Älkääkä tulko kertomaan minulle, että minun pitäisi käyttää aurinkolaseja!

Kyllähän minä mielelläni, juu, mutta kun Mies ei välittänyt aurinkolaseistani tuon taivaallista muutama viikko takaperin, vaikka oli nähnyt Koiran kanniskelevan niitä suussaan.

Asiasta jälkeenpäin käyty keskustelu meni kutakuinkin näin:

“#!@¤% pallopää, etkö sä yhtään osaa katsoa ton kotieläimen perään?!”
“Mä luulin että sä olit antanut ne sille leluksi!”
“Leluksi? Viiden huntin aurinkolasit?! Mitä vittua sä oikein kuvittelet? Ostat kyllä uudet!”
“En mä niitä syönyt, vaan koira!”
“No hanki piskille sitte duuni, että voin karhuta saatavani siltä!”
“Pitääks sun aina olla hankala?”
“Pitääks sun olla välinpitämätön?”

Miehet. Aiheutatte vaan päänsärkyä!

Suoraan tai välillisesti.

Hävetkää.

Puijon kupeessa kasvaneelle ihmislapselle aukeat paikat ovat lievästi ilmaistuna kauhistus.

Ainoa havainnoimani miinuspuoli uudessa työpaikassani on juuri paikan avaruus ja tasaisuus. Sen lisäksi, että hetkenä minä hyvänsä taivaalta voi tipahtaa tonnitolkulla alumiinia niskaan.

Mutta yksi asia jaksaa päivä toisensa jälkeen viehättää. Kun töihin menee tai töistä lähtee, joutuu väkisinkin tallustelemaan pitkän matkan parkkipaikan ja ulkomaanterminaalin väliä. Koneita nousee ja laskeutuu taajaan, suihkuturbiinit jylisevät ja kerosiini! Sen kitkerä tuoksu tulvahtelee arvaamatta ympäristöön ja saa sieraimet värisemään.

Ilmassa leijuu aina hienoinen kerosiinin aromi.

Tänään olisin tahtonut juosta kiitoradalla kohti pilviä kiihdyttäneen laajarungon kanssa kilpaa.

Kaikkea sitä aikuinen ihminen harkitseekin.

Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään.

[via]

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.

“Hänen käsissään oli monien vanhempien naisten tapaan purppuranpunaisia kuvioita.”
Anthony Bourdain: Kobraa lautasella

[via/via]

Minkähän takia minua on paiskattu vaaleilla hiuksilla, mutta likaisen tiskivedenvärisillä silmillä?

Meillä on töissä eräs nuori nainen, leikitään että hänen nimensä on vaikkapa Maija, jolla on maailman mielettömimmän väriset näkimet. Sellaiset hailakan vaaleansiniset, niinkuin niillä sudennäköisillä arktisilla rekikoirilla, joiden rotua en nyt kuollaksenikaan saa päähäni. Sellaiset silmät, että meinasin laskea alleni, kun ensimmäisen kerran näin.

Mutta koskapa minä olen luonnostani puolisokea, sen lisäksi että silmäni ovat perkeleellisen rumat väritykseltään, olen hurahtanut piilolinsseihin, enkä vähiten siksi, että silmälasit ovat keittiötöissä äärimmäisen epäkäytännölliset. Yritä siinä nyt töitä tehdä, kun linssit ovat milloin rasvassa, milloin höyryn huurruttamat. Vaan taiteilepa silikoninpalaset silmiisi ja avot! Hyvin näkyy!

Tänään posti toi uudet linssit. Olen toki käyttänyt värillisiä linssejä jo vuosikaudet, vaan en vihreitä.

Johan on muikea väri!

Seuraavaksi kasvatan sarvet!

Marinadi, Visukinttu ja Justin todistivat urani häpeällisintä hetkeä kalliolaisessa ravitsemusliikkeessä.

Kokki pisti Turistia kuusnolla, joskaan jälkimmäisen kisaajan onneksi maallikkoseurue taisi missata likipitäen koko pikku episodin. Sehän vaikutti sentään aivan normaalille kahden ammattilaisen väliselle dialogille ammattinimikkeiden hienoisista nyansseista ja tillilihan syvimmästä olemuksesta.

Kiitos kuitenkin oivasta lounasseurasta ja hyvistä nauruista.

Ja jotta te bittiavaruuden haaskalinnut saisitte mahdollisimman paljon juoruiltavaa, niin kiitänpä Justinia vielä erikseen “päiväkahveista”. Alan vähitellen hyväksyä sen tosiasian, etteivät triviaalit ongelmani ole järin uniikkeja.

Keväisen mullan tuoksu on melkeinpä parasta mitä tiedän.

Istutukset on nyt kuitenkin möyritty ja lannoitettu, kivet ja kävyt korjattu syrjään kukkapenkkeja roskaamasta. Kynsien alla on mukavasti multaa.

Tuomiopäivän rusakot ovat jälleen kerran näyttäneet allekirjoittaneelle karvaisia keskisormiaan ja pistelleet poskeensa tällä kertaa pensasmustikat. Viime vuonnahan ne kirotut ristiturvat vetivät naamariinsa krookukset ja yhden omenapuun oksan.

Vaan mitäpä noista. Kunhan tästä haja-asutusalueelle päästään joku kaunis päivä asumaan, niin minä odotan huhtikuussa niitä perkeleitä kera haulikon.

(Paitsi etten tietenkään ammu kohti, sillä ei rusakoita saa huhtikuussa ampua.)

Italialainen punaviiini on parempaa nieltynä, kuin aspiroituna.

Ällistytän itseäni hetkittäin täydellisellä henkilökohtaisella ambitiotyhjiöllä. Toisinaan taas kunnianhimon täydellisellä yliannostuksella.

Tänään huomasin ikävän asiavirheen eräässä ruokablogissa. En kommentoinut asiaa. En siitäkään huolimatta, että vastaavaa virhettä ammattilaispiireissä ei katsotakaan hyvällä, vaikka kyse harrastelijoista onkin.

Eilen viilasin hollandaisereduktiota yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kunnes ne kaksi ruokalusikallista kellertävää lientä oli just eikä melkein.

Sitä vain ihmettelen, että miksi joskus huvittaa ihan vietävästi ja toisinaan sitten taas ei vähääkään? Niinkuin näin kotioloissa minua ei ole tippaakaan huvittanut viikkokausiin ja nyt kun sitten huvittaisi huomattavasti, niin Mies on luonnollisestikin paiskimassa ylitöitä leijojen ja lennokkien parissa.

Perkele.

Jos olisin gourmetravintolassa töissä, niin varmasti menisi hermot. Olisin raivohullu myrkynkeittäjä alta aikayksikön.

Mutta kun huvikseen kerran pari vuodessa viilaa kotioloissa kuusi ruokalajia niin gourmettarve on tyydytetty.

Koirammekin nautti tänään ateriaksi kevätkaritsaa ja voikastiketta. Ja lohta ja rucolamoussea. Ja vähän kissankakkaa, kun emännän silmä vältti. Ja jälkiruuaksi mämmimoussea. Ja pari mansikkaa.

Kyllähän tuo viimeiseen asti viilattu porvarismättö aina koiranmurot voittaa.

Puhuin elämäni pisimmän puhelun.

En ole koskaan liiemmin nauttinut luurissa roikkumisesta, joten reilu tunti rauhallista keskustelua elämän kääntöpuolesta oli yllättävä kuin helle tammikuussa. Ja aivan yhtä tervetullut.

Yllättäen olo muuttui helpommaksi. Iltapäivän uninen ärtyisyys vaihtui alkuillan kultaisiin auringonsäteisiin ja hitaaseen jazz-musiikkiin.

Ei helvetti, minunhan pitäisi vihata jazzia. Olen aina vihannut jazzia.

En vihaa jazzia.

Rakastan sitä.

Kolmen päivän vapaa kesken pyhien. Ah, auvoa!

Mitähän ihmettä tekisi?

Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Tavallaan äärettömän tyydyttävää lähteä töihin siihen aikaan, kun kovakuntoisimmat yksilöt vasta raahautuvat kapakoista koteihinsa.

Kun minä pääsen kotiin, heillä on krapula pahimmillaan.

Kolmen päivän pääsiäisvapaa tuntuu likipitäen lomalta. Jääkaappi on ladattu täyteen hyvää, shampanja on jo viileää.

Graavia lohta ja rucolamoussea, kevätkaritsaa ja parsaa black and white ja mämmimousse kera karpalogranitén. Siinäpä viikonlopun vaatimattomat appeet.

Munarikasta pääsiäistä, siskot ja veljet.

Viimeiseksi olisin odottanut iltapäivän alkavassa ruuhkassa mustasukkaisuuden pistoa ruhjotussa ruumiissani.

Viime viikkoina visusti niellyt raivon kyyneleet kihosivat silmiin. Oli pakko pysäyttää auto kehätien laitaan.

Saatana, että voikin ihmisestä tuntua huonolle. Istuin siinä ja kiroilin hiljaa.

Radiossa soi Tavaramarkkinoiden Kevät.

On siis kevät
Uskoin vakavaan valaan
No, pojat on poikia ne lupaa, muttei palaa
Kevät - kaiketi taivas vielä kestää,
pilvet ja lumi, ei sadetta voi estää
Kevät - sinua, ihmistä pelkään
Minä oli hölmö, otin turpiin ja selkään,
Kevät - Tosiaan ihmistä pelkään

Tänään oli työpaikalla edessä tehtävä, johon kulminoitui koko tähänastinen urani.

Kun misat olivat valmiina ja odotin puhelimen soivan, kädet tärisivät ja vatsaa väänsi.

Kun puhelin viimein soi ja lähtölaskenta alkoi, oli show minun ja vain minun.

Minä menin. Minä määräsin.

Mä kuulen eteisestä askeleet
sä viereen kaadut, tilaa siihen teet.
Et sano sanaakaan
tuijotat mun niskaa vaan
samalla kun mä leikin nukkuvaa

Irina - Hiljaisuus

Putkiaivotesti.

Oma tulokseni 1.12.044.

[via]

Aina kovaa ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkään
Mene vaan, mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan

Lumi on syönyt kaiken
Routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
Unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
Lähtisin, mut se vaan ei mee enää niin
Ei mee enää niin
Se ei mee enää niin
Ei mee enää niin
Ei mikään mee enää niin

PMMP - Joutsenet

Heräsin ennen seitsemää naapuritontilla möyrivän kaivinkoneen kolinaan. Yrittäkääpä joskus nukkua alle viidenkymmenen metrin päässä sellaisesta perkeleellisestä kolistimesta. Yllättävän epätoivoinen yritys.

On paha mieli. Asiat ovat menneet jotenkin vähän oudosti viime viikkoina, enkä välttämättä voi syyttää juuri muita kuin itseäni. Tai voisin, mutten jaksa.

Ehkäpä turvaudun tässä vaiheessa luterilaisiin perinteisiin ja menen tekemään töitä kuin riivattu.

En osaa.

En omaa mitään toimivia työkaluja pettymysten käsittelemiseen.

Perjantaina luulin että saan pian jotain, joka tuo minulle takaisin palan mennyttä maailmaa. Eilen illalla selvisi, etten saakaan.

Raivostutti. Itketti.

Ensi viikolla haen saksalaiseen nuhapumppuun järeimmän virityslastun mitä markkinoilta löytyy. Paskat nakkaan, että rahaa pitäisi sijoittaa järkevimpiin asioihin.

En vaan osaa välittää enää.

Aamulla herätessään vieraasta paikasta sitä hetkellisesti hätääntyy.

Sitten muistaa, ettei olekaan tehnyt mitään sen suurempia typeryyksiä, vaan hassutellut koko rahan edestä.

Kaupunki kaatui, kaatui geeteetä Marian Helmessä, mitäliehyvää Gasellissa, mansikkamargaritaa Iguanassa, shampanjaa Baker’sissä ja geeteetä Bottalla. Vahingossa kaatui geeteet lattiallekin jatkoilla. Allekirjoittanut kaatui likipitäen kipsutellessaan korkeilla koroilla taksiin lauantaiaamun avaukseksi.

Taksikuski katsoi paheksuvasti ahjoista asiakastaan, naapuri katsoi paheksuvasti kotiin palaavaa yöjuoksijaa, kissa ei edes vilkaissut.

Koira sentään heilutti vähän häntäänsä.

Olen juonut bensiiniä, polttanut paperosseja ja syönyt ilmeisesti myyriä.

Life is good.

Tattista vaan puolivillaisista parisuhdevinkeistä, joita sähköpostini on eilisen jälkeen tulvillaan.

Mutta asia on kuulkaas mussukkaiseni sillä tavalla, että yksikään teistä ei tunne minua muuten kuin tämän blogin kautta, eikä kukaan teistä tiedä puoliakaan totuudesta, tai tilanteesta, jossa elän saati niistä seikoista jotka ovat siihen johtaneet.

Jotta ottakaapa neuvonne.

Ja tunkekaapa ne.

Minä lähden nyt kaatamaan kaupungin.

Minua rehellisesti sanottuna hieman harmittaa tällä hetkellä blogata omalla nimelläni.

Harmittaa, koska tutut, ystävät ja sukulaisetkin saattavat lukea ja lukevatkin.

Harmittaa, koska en ole alkuunkaan tyytyväinen.

Haluatteko tietää miksi?

No koska elän keskiluokkaista, tasapaksua pikkuporvariselämää, ajan perheautoa, olen kihloissa, minulla on koira ja kissa ja asuntolaina.

Todellisuudessa haluan värjätä hiukseni taas mustiksi. Todellisuudessa haluan asua vuokra-asunnossa kantakaupungissa. Todellisuudessa en erityisemmin perusta lemmikeistä. Todellisuudessa en välitä nykyään enää paskaakaan rahasta. Todellisuudessa haluan olla sinkku ja pitää vaikka kolmea rakastajaa jos huvittaa. Todellisuudessa haluan takaisin sen sähkönsinisen Camaron, jolla viiletin pitkin Irlannin kapoisia teitä joskus muinaishistoriassa.

Todellisuudessa tahtoisin olla juuri se tunnevammainen ja hankala narttu joka oikeasti olen, enkä leikkiä jotain vitun piirileikkiä puhtoisessa vitun lähiössäni.

Huomenna voisin tuulettaa päätäni. Tulisiko joku mukaan?

Parhaita asioita elämässä ovat aamupalaksi nautitut pizzanjämät edelliseltä illalla, saksalaiset lentoperämiehet ja pienen koiran viileä nenu.

Minua huvittaisi olla ainakin viisi vuotta nuorempi.

Voisin hassutella ja laittaa sen kaiken nuoren iän piikkiin.

On tyhmää olla aikuinen.

Minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa entisestä työnantajastani, paikallisesta osuusliikkestä.

Kaikki se vitun vedätys, päin vittua laaditut työvuorolistat ja muu paska ei unohdu hevillä.

Ei sen vertaa, että ne vitun runkkarit olisivat hoitaneet edes viimeisen velvollisuutensa työnantajina oikein ja maksaneet minulle kuuluvan loppupalkan ja lomakorvaukset ajallaan. Ei. Kun eivät vittu osaa.

Kiitos vaan.

Kiitos vitusti.

Ei tarvitse soitella ikinä perään, ei tarvitse lähettää sitä vitun työtodistustakaan, saati antaa mitään vitun suosituksia.

Hävettää että olen ikinä tehnyt teille töitä.

Hyvästi.

Sain tulppaaneja Mieheltä.

Tulppaanit ovat lempikukkiani. Suosikkeja.

Oli pakko antaa anteeksi taannoinen auton kolhiminen.

Jospa se sen puskurinkin korjauttaisi.

Ihan ylimaallisen hassu tunne tulla kotiin heti puolenpäivän jälkeen ja todeta, että päivä on pulkassa.

Ensimmäinen työpäivä uudessa ravintolassa on ohi.

Miten tuota luonnehtisi?

Lepokoti, hermoparantola, huopatossutehdas.

Rauhallista, miellyttävää, riemastuttavat työkaverit ja iloinen ilmapiiri. Mihinkään ei tarvinnut yksin ryhtyä, aina oli joku ystävällinen sielu opastamassa. Puhuivat perehdyttämisestä.

Sitä ei entisessä duunissa tunnettu.

Minä tykkään. Minä arvostan.

Etenkin kun huomisaamuna taasen taksi noutaa sorvin ääreen.

Kävin Tampeereella Ravintola Plevnassa.

Siellä tarjoili überhot hanipallukka Antti.

Olisin mieluusti laittanut Antin purkkiin ja tuonut mukanani kotiin.

Paikalla oli myös joitain tyyppejä, jotka väittivät olevansa bloggaajia. Mutta ne olivatkin ihania. Otettiin sitten yhdessä parit.

Miksiköhän minulla ei ole yhtään nälkä?

(P.S. Hyviä juoruja oli, tytöt.)

Arvoisat matkustajat,

Tervetuloa Turisti Airlines’in matalalennolle Helsingistä Tampereelle. Arvioitu matkalentokorkeutemme ei täytä Ilmailuhallinnon asettamia standardeja, mutta kaikesta huolimatta arvioitu saapumisaikamme Tampereelle on kello 15.30. Sää Tampereella on nihkeähkö.

Pyydämme teitä kiinnittämään huomiota koneen hätäuloskäynteihin. Ne sijaitsevat molemmin puolin konetta, sekä koneen etu-, että takaosassa. Hätätapauksessa älkää missään helvetin nimessä rikkoko ikkunoita oheisella tai millään muullakaan vasaralla.

Pyydämme teitä nyt kiinnittämään turvavyönne ja pitämään ne kiinnitettyinä koko lennon ajan. Lennolla ei saa syödä, juoda, naida tai tupakoida. Kehoitamme myös sulkemaan matkapuhelimet ja muut elektroniset laitteet ainakin lähtökiihdytyksen ajaksi.

Kapteeni Kaasujalka miehistöineen toivottaa teille miellyttävää ja kuopatonta matkaa.

Ihmisellä ei voi olla tarpeeksi vaaleanpunaisia miniatyyritavaroita.