turisti

On sydäntäsärkevää katsella kun pieni nappisilmä suree rikottua laumaansa.

Kakkelson-parka on yhtä haluton ja alamaissa kuin emäntänsäkin. Laahustaa levottomana ympäriinsä, eikä jaksa innostua niistä riemukkaista lempileikeistään, joita aikaisemmin jaksoi leikkiä tuntitolkulla.

Eihän koira omaa tuskaansa tiedosta. Ei se tiedä miksi tuntuu pahalta. Se ei analysoi. Ei syytä itseään, eikä muita.

Mutta silti.

Toivon niin hartaasti, ettei minun tarvitse Pikistä luopua. Sen rakkaus on kuitenkin aitoa ja pyyteetöntä. Se antaa minullekin voimaa nyt, kun sitä kipeimmin tarvitsen.

Eikä se koskaan tule minua pettämään.

Ei koskaan.

Kaikkein eniten toivon, että voisin unohtaa kaikki ne kauniit onnen hetket viimeiseltä reilulta kahdelta vuodelta.

En tahtoisi muistaa yhteisiä retkiä Suomenlinnassa ja merellä. En tahtoisi muistaa sitä hetkeä, kun rakastuin katsellessamme delfiinejä Särkänniemessä.

Tahtoisin unohtaa sen onnen, kun menimme kihloihin. Onnen, kun rakensimme yhteistä tulevaisuutta.

Tahtoisin vain unohtaa. Tahtoisin muistaa vain huonot hetket.

Tahtoisin vain muistaa, että se kaikki oli valhetta.

Että mitään onnea ja rakkautta ei koskaan ollutkaan.

Teille, jotka kuvittelette minun olevan vaaraksi ympäristölleni.

Olette väärässä. Olette väärässä, koska ette tiedä kaikkia tosiasioita, ettekä tunne minua ihmisenä.

Teille, jotka kuvitelette minun olevan vaaraksi itselleni.

Olette väärässä. Minä en aio tappaa itseäni. En, koska olen luvannut niin läheisilleni ja minä en riko antamiani lupauksia.

Teille, jotka tuputatte minulle “ammattiapua”.

Olette myöhässä. Olen hakenut ammattiapua jo kauan ennen kuin kirjoitin siitä, miten minua on petetty ja huijattu.

Teille, jotka olette tarjonneet minulle myötätuntoa ja tukea.

Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Levolle laske Luojani,
Armias ole suojani.
Jos sijaltain en enää nousisi,
ei kukaan menettäisi mitään.

En tahdo, että kukaan koskee minuun.

Olen likainen.

Saastunut. Pilalla.

En voi antaa kenenkään koskettaa.

Eilinen käynti Rajamäellä oli julmaa kidutusta.

Miehen tapaaminen oli kuin potku kasvoihin.

Kerroin hänelle totuuden tilanteestani. Siitä että olen vain askeleen päässä laitoshoidosta. Että olen tyhjän päällä ja murskattu. Että joka ilta nukkumaan mennesssäni toivon etten aamulla enää herää. Että vihaan ja inhoan itseäni. Että olen saastainen.

Ja että kaikki on hänen syytään.

Mies pitää korvausvaatimustani kohtuuttomana.

Minä pidän minulle tehtyä pahaa kohtuuttomana.

Olisi mieluummin tappanut minut, kuin vienyt minulta kaiken. Tappanut minut henkisesti. Varastanut haaveet ja unelmat.

Tuhonnut kaiken, jonka vuoksi elin.

Jouni oli kaunis kissa.

Se tuli luokseni, kun sen suuret vihreät silmät olivat vielä puolittain kiinni. Eläinlääkäri ei pienelle killiäselle antanut toivoa, mutta mutta minä ruokin sitä pipetillä ja pidin anorakkini isossa vatsataskussa lämpimään kaulahuiviin käärittynä. Hieroin sen pientä vatsaa ja pyyhin sen pepun kostealla rievulla.

Jouni matkasi mukanani ympäri Eurooppaa. Se kasvoi nopeasti ulos anorakkini taskusta, mutta viihtyi repussa, katsellen sieltä suurkaupunkien vilinää.

Jouni on nyt poissa. Se nukkuu koiriemme Akun, Jyskyn ja Tupun vieressä maailman kauneimman kuusen juurella, ison kiven vieressä.

Lepää rauhassa, Mister Jones.

Huomenna minun täytyy käydä Rajamäellä.

Täytyy hakea vaatteita. Ja kissa.

Täytyy löytää voimaa olla vuodattamatta kyyneleitä.

Heaven help me.

En osaa kirjoittaa, kuten sinä. En osaa laulaa, kuten sinä osaat.

Sinä tiedät, kuka olet.

Ja tiedät, että olen kiitollinen sinulle.

So close, no matter how far
Couldn’t be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters

So close, no matter how far
Couldn’t be much more from the heart
Forever trusting who we are
No, nothing else matters

Metallica - Nothing else matters

Uni ei taaskaan kantanut kauas.

Vaikka lukemattomat tahot ovat hokeneet minulle viime päivinä, että minun pitäisi antaa itselleni aikaa toipua shokista, en voi olla tekemättä edes jonkinlaisia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Minä tarvitsen suunnitelmia, sillä ilman niitä minulla ei ole syytä jatkaa. Ilman suunnitelmia voin ryhtyä puskemaan horsmaa vaikka tällä minuutilla.

Alan hiljalleen kallistua ajatukseen, että palaan kaikesta huolimatta pääkaupunkiseudulle. Työt ovat siellä. Mikään muu minua niillä suunnilla ei pidättele.

Kuopiossa ei vakituista työtä tunnu olevan tarjolla.

Asunnon löytäminen tuottaa vain ongelmia. Tuntuu järjettömältä maksaa liki puolet kuukausituloistaan jostain naurettavasta koirankopin kokoisesta läävästä.

Lemmikit ovat myös ongelma, sillä niitä ei vuokra-asunnoissa tunnuta nykyään sallivan. Kissa pitää näemmä viedä piikille ja koira palauttaa kasvattajalle. On luovuttava niistä ainoista, jotka eivät koskaan minua pettäisi.

Kiitoksia vain, Mikael. Toivottavasti huorasi on tuskani arvoinen.

Tänään on ollut huono päivä.

Eilen olin täynnä pyhää vihaa, tänään olen tyhjä ja lamaantunut.

Olen yrittänyt katsella asuntoja, uutta kotia itselleni. Mutta ei. Mikään ei herätä mitään tunteita.

En tiedä mistä keräisin voimaa käydä läpi jälleen kerran kaikki tavarat, pakata jälleen kerran koko elämä, tai se mitä siitä on jäljellä laatikoihin ja muuttaa.

Olen niin yksin.

Rampa ja vereslihalla.

Olen ruma.

Inhoan sitä, mitä näen peilistä.

En usko, että kukaan voi koskaan rakastaa minua. En voi antaa kenenkään koskettaa itseäni, koska en ole viehättävä.

Inhoan itseäni.

Nukuin ensinnäiset normaalit yöunet lähes kuukauteen.

Tosin hyvin vahvasti lääkittynä.

Aamun ensimmäinen ajatus oli muisto siitä, kun ensi kerran epäilin Miestä pettämisestä ja kysyin miten asian laita on. Se murjotti ja sanoi että moiset epäilyt loukkaavat häntä valtavasti.

Paskapää valehtelija.

Tein tänään vanhempieni pyynnöstä BDI-testin.

VAKAVA MASENNUS.

Kuvittelin, että se olisi keskivaikeaa, kuten neljä vuotta sitten, mutta se onkin vaikeaa.

On niin vaikea käsittää, miten kaksi vaivaista kuukautta voi ajaa ihmisen tähän jamaan. Ei voi syödä, ei nukkua, mikään ei kiinnosta, eikä millään ole mitään merkitystä. Mikään ei ole mielekästä ja seksuaalisuus on kuollut täysin.

Minä vihaan niitä, jotka tämän minulle tekivät.

Minä vihaan ja toivon heille pahaa.

VOI VITTU JUMALAUTA ETTÄ VITUTTAA!

Kerroin ehtoni Miehelle.

Minut voi ostaa ulos Rajamäen talosta hintaan 130 tuhatta, mutta uusi auto jää minulle. Talon arvo on 230 tuhatta ja lainaa on otettu 30 tuhatta yli ostohinnan.

Tai vaihtoehtoisesti voin maksaa puolet lainan ylijäävästä osuudesta, mutta auton lisäksi tahdon myös uudet huonekalut, jotka odottavat noutamista liikkeessä.

Tämä on hinta suunnitelmallisesta ja petollisesta harhaanjohtamisesta, joka on alkanut jo ennen talon hankintaa ja joka on johtanut kohdallani työkyvyttömyyteen, keskivaikeaan masennukseen ja paniikkihäiriöön.

Kallista?

Elämä on.

Ja niin on sen tuhoaminenkin.

Illat ja aamut ovat pahimpia.

On kammottavaa mennä nukkumaan ihan yksin. On painajaismaista herätä yöllä yksinäisyyteen. Unilääkkeiden, joita minulle on annettu, pitäisi kaataa hevonenkin viikoksi. Minä en pysy niiden avulla koomassa muutamaa tuntia pidempään. Viime yönä nukahdin puolen yön jälkeen. Ennen aamu viittä olin jo hereillä.

Mieli tekisi purkaa tuskaa huutoon ja raivoon, mutten löydä voimia kuin ahdistuneeseen asioiden märehtimiseen ja itkuun. Ei ole mitään mielekästä tekemistä, joka veisi ajatukseni pois.

Mies oli aloittanut suhteen toiseen samoihin aikoihin, kun aloittelimme muuttoa kaksi kuukautta sitten.

Kaksi kuukautta valhetta. Petosta.

Samaan aikaan, kun hän hoki minulle rakastavansa, hän puhui naiselle samaa.

Samaan aikaan, kun minä yritin valaa häneen uskoa yhteiseen tulevaisuuteen, se petturi kusi omaan pesään.

Valehteli päin naamaa.

Heräsin parin tunnin unen jälkeen sietämättömään pahaan oloon.

Ahdistaa niin saatanasti, etten tiedä miten päin olisin.

Ajatukset rullaavat omaa pientä vittumaista kehäänsä. Missä se, jota rakastin, on nyt? Missä hän vietti yönsä? Kenen kanssa? Miksi minun pitää olla yksin?

En pysty enää itkemään. Kyyneleet ovat ehtyneet ja jäljellä on vain ontto olo, jota kipu ja pettymys täyttävät hitaasti mutta varmasti.

Mieheltä tuli viesti, ettei hän ole vielä heittänyt sormuksiamme pois.

Mitähän vittua se sillä yritti sanoa?

Että kaduttaa?

Mutta vaikka kaduttaisikin, niin voinko minä ikinä sellaiseen ihmiseen luottaa vähääkään? Voiko sellaista edes harkita antavansa anteeksi?

Useampaan otteeseen on viimeisen kuukauden aikana diatsepaamia tyrkytetty.

Tänään otin.

Hetken velatkin tuntuivat saatavilta.

Nyt ei tunnu miltään.

Kohta oletettavasti taas sattuu.

Odotan sitä hetkeä, kun tämä tuska ja ahdistus muuttuu vihaksi.

Minun on aina ollut helppoa olla vihainen. Todellisuus tuntuu silloin siedettävämmältä, selkeältä. Silloin pystyn tekemään vaikeitakin päätöksiä vaivattomasti.

Vielä en ole vihainen. Vielä en vihaa Miestä. Enkä toista naista.

En tosin ymmärräkään, enkä viitsi edes yrittää ymmärtää.

En väitä että olisin itse puhtoinen. Olen minäkin väärin tehnyt. Mutten koskaan ole tuhonnut toisen ihmisen elämää. En ole vetänyt mattoa jalkojen alta. En ole saastuttanut omaa pesää.

Hiljaa mielessäni toivon, että voisin kääntää kelloa takaisin.

Ja jos en voi, niin toivoisin ainakin, että pääsisin pois.

Pahinta ovat itsesyytökset.

Vaikka tietää yrittäneensä kaikkensa, ajatukset kiertävät loputonta kehää. Mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä sanoa ja jättää sanomatta. Vaikka tietää toisen iskeneen veitsen selkään, niin silti pohtii, miten iskun olisi voinut väistää.

Syytösten jälkeen tulee pelko. Mistä löytyy uusi koti? Uusi työ? Uudet haaveet ja unelmat? Luottamus?

Minua ei pettänyt vain Mies, vaan myös hänen vanhempansa, jotka tiesivät vehkeilystä selkäni takana jo kauan ennen minua.

Voinko luottaa edes omiini?

Miehellä on toinen nainen.

En tiedä mitä sanoisin, mitä tekisin. En tiedä miten auttaisin itseäni.

Olen aavistellut pahaa jo kauan, mutta vasta tänään asioiden todellinen tila selvisi.

Vasemmassa nimettömässäni ei ole enää kultaista sormusta. Eikä minulla ole enää paikkaa mihin mennä; ei ole kotia.

Olen kotiseudullani toistaiseksi. Puhelin on kiinni.

Mietiskelimme aikaisemmin päivällä parin tyttökaverin kanssa, jos vaikka moottoripyörät hankkisimme ja oman kerhon perustaisimme.

Hankkisimme mittatilaustyönä teetetyt ja mahdollisimman epäkäytännölliset, tiukat ja piukat ajoasut. Ajosaappaissa pitäisi olla tolkuttomasti vartta ja tiukka nyöritys. Ja pyörissä penkki perkeleen matalalla, roimasti kromia ja hävyttömän monta hevosvoimaa reisien välissä. Ja helvetisti matalaa twincamin jylinää.

Hengailtaisiin tallilla kaiket päivät, moottorirasvaa tahrittuna strategisen provosoivasti juuri oikeisiin kohtiin. Aina silloin tällöin naukkailtaisiin halpaa bourbonia ja huudatettaisiin stereoista maantierokkia. Illan tullen cruisailtaisiin sitten kaikki Helvetin Perkeleet ja Bambinosit kumoon.

Pelottavinta suunnitelmassa lienee, että innostuimme oikeasti ja olimme tosissamme.

(Kiitoksia vain työpaikkamme nuorelle motoristikomistukselle, kun on levittänyt hulluutta. Poikarukka ei tainnut arvata seurauksia.)

Mitä tekee monessa liemessä keitetty, hiljalleen kyynistyvä ja vain naftisti alle kolmikymppinen nainen, kun hädin tuskin kaksikymppinen alfa pyytää häntä varovaisesti kanssaan drinkille töiden jälkeen?

-Punastuu.

Vaikka joutuikin kieltäytymään.

Katsokaapa tuota tekstin taustaväriä.

Hiukseni ovat nyt saman väriset.

Miksi, te kysytte.

Koska hävisin vedonlyönnin.

Lähipiirin Vanhemmalle Naishenkilölle lähettäisin terveisiä hetki sitten käymämme puhelinkeskustelun johdosta seuraavan kappaleen muodossa.

Sovitaanko, että sä vaan kauhot ihan omaa soppaasi.
Älä muitten bisneksiin työnnä turpaasi.
Ressaa ittes vaikka hengiltä, se on sun asias.
Älä uraputkees mua kisko, en aio kantaa paineitas.
Niin sanottua elämänkokemustas tuut mulle tyrkyttään,
no ikäähän sulla on, mutta et oo eläny päivääkään!

Se ei kuulu sulle, mitä mä teen!
Se ei kuulu sulle, mihin mä meen!
Itte valintas teit, älä työnnä mua samaan satimeen!
Se ei kuulu sulle, mihin mä meen!
Se ei kuulu sulle, mitä mä teen!
Vaikka ranteeni viiltäisin ja tunkisin parrun perseeseen!

Klamydia - Se ei kuulu sulle

Ensin ajattelin, että jatkaisin olohuonen remonttia.

Mutten sitten jatkanutkaan.

Jäin sänkyyn makaamaan.

En vaan jaksa. Ei huvita tehdä mitään yksin.

Pitäisi kai pukeutua edes, mutta tunnun viihtyvän paremmin aamutakissa. Pitäisi käydä kaupassa. Voisi kai käydä kaupungissakin.

Mutta mitä minä siellä?

Juuri kun kuvittelee, että tuuletin on paskasta puhdas, päättää Karma vielä muistuttaa olemassaolostaan haisevimmalla mahdollisella tavalla.

Epätoivoiselle vilautetaan porkkanaa, josta on olosuhteiden pakosta kieltäydyttävä, vaikka sielu on jo muutoinkin vereslihalla.

Kas sattuipa niin, että eräs kollega on saanut pestin erään suuren ja erittäin arvostetun hotellikeittiön suurvisiiriksi. Ja pyysi allekirjoittanutta tiimiinsä.

“Hyppää kelkkaan ja maailma on osterisi.” Ja sitä rataa.

Hotelli ei ole pääkaupunkiseudulla.

Ei pysty. Ei voi.

Kun on omakotitalo ja tuore asuntolaina.

Kieltäytyminen tuntui vähän samalta, kuin tammikuiseen pyrylumeen sukeltaminen ilman rihman kiertämää. Kylmäsi ja teki pahaa.

Ja kun kaiken kukkuraksi sitten vielä vähän jännittää oman kuupan kasassa pysyminen tämän kaiken keskellä ja yhtälöön lisätään makaaberia häränpyllyä jostain tuntemattomasta syystä heittävä hormonitoiminta, niin henkilökohtaisen tragedian ainekset alkavatkin olla suurinpiirtein kasassa.

Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Jos olen pieniin päin, syön säkillisen rotanmyrkkyä.

Hautakiveen sitten voi kirjoittaa vaikkapa että “Vittu joo, tässä lepää Kati Koo.”

Harvoin on niin hervotonta töissä, kuin tänään oli.

Ehkä se johtui siitä, ettei allekirjoittanut ole viimeaikoina paljon sängyssä aikaa viettänyt; nukkuen tai muutenkaan. Tai ehkä siitä, että sai tehdä kahdelleen töitä itseään nuoremman motoristikomistuksen kanssa. Tai siitä, ettei hänkään kuulemma ole viimeaikoina juurikaan ehtinyt nukkumaan.

Aamuyön ensimmäisillä työtunneilla puolivahingossa suusta hypähtänyt freudilaissammakko kasvoi aamupäivän aikana valtaisaksi. Toimistokopissa tietokonetta näpeltänyt mestari kuunteli korvat punaisina maailman tuhminta flirttiä ja teiniäkin teinimpää kikatusta ja repeilyä. Uusi, vastavalmistunut extrapoika punasteli ohikulkiessaan.

En tiedä oliko reaktio myötähäpeää, vai silkkaa suomalaiskansallista noloilua. Jutut ainakin olivat hävyttömiä, eivätkä pelkästään miedosti vihjailevia.

Mutta kai sitä tässä iässä saa vähän nuoria poikia kiusata. Ja vähän vanhempiakin.

Kun oli kuitenkin vaatteet päällä.

Maailmassa on paskiaisia paljon enemmän kuin hyviä ihmisiä.

Hyvät ihmiset ovat parhaimmillaan niitä, joiden luokse voi mennä päiväunille ilman sen suurempia ihmetyksiä.

Olen nukkunut alle neljä tuntia yössä viimeisen kuukauden ajan. Viime yönä en nukkunut ollenkaan. Toissayönä pari tuntia.

Parin tunnin torkut tekivät terää.

Kiitos.

Myös unilääkkeistä.

Viimeaikoina olen yhä useammin törmännyt omalla kohdallani ärsyttävään avuttomuuden tunteeseen.

Tiedätte varmaan.

Kun periaatteessa tietää mitä pitää tehdä ja millä keinoin, muttei vaan osaa.

Töissä sellaista ei koskaan tapahdu. Ei edes silloin, kun on jo muutenkin kiire ja sitten vielä pitäisi pystyä puristamaan aikatauluun sadalle ihmiselle pikkuherkkuja ja viidellekymmenelle salaatit. Sen minä kyllä osaan. Hyvin.

Uudessa osoitteessa olen tuntenut oloni avuttomaksi alusta asti. Remontti, joka ei edisty aiheuttaa harmaita hiuksia jo muutenkin vaaleaan kuontalooni. Tiedän kyllä mitä ja miten, mutten vaan osaa. Pakkelia seiniin, mieleiseksi sävytettyä maalia päälle, tiedän. Mutta kun.

Parisuhde, jonka salat luulisi tässä iässä ja tällä kokemuksella tuntevan kuin omat taskunsa, tökkii. Tiedän kyllä mitä pitäisi tehdä ja sanoa tai jättää sanomatta ja tekemättä, mutta kun en vain osaa. En osaa puhua, enkä osaa kuunnella. En vaan osaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun toiseen ei saa minkäänlaista järjellistä kontaktia, enkä etenkään tiedä miten toisen töksäytyksiin ja loukkaaviin tekoihin pitäisi suhtautua.

Pitäisikö itkeä? Nauraa räkäisesti? Lähteä kävelemään? Jäädä kotimarttyyriksi?

En tiedä.

Kun en mitään enää osaa.

Apua.

Päättivät Saunalahdella vihdoin tunkea plugin seinään.

Kiitos siitä. Seuraavalla kerralla voisitte toimia sovitussa aikataulussa, jos olettatte minun maksavan laskuni eräpäivänä.

Unkarissa oli viihtyisää. Komeat kelit, lämmöt lähellä hellelukemia. Loputtomasti ruokaa ja tolkuttomasti juomaa. Vanhoja ystäviä, tuttuja baarimikkoja. Vanha tuttu yliopistorakennus Tonavan rannalla, vanha tuttu vakkarikylpylä. Ja vanha tuttu kantakapakka.

Parisuhdepaskan lapioiminen unohtui vanhoja muistellessa ja Miestä uuteen kulttuuriin tutustuttaessa. Vaan haittaako tuo mitään, kun täällä Rajamäellähän se kakka istui uskollisesti odottamassa kotiinpaluutamme. Kirjoitan siitä ehkä sitten joskus toiste, jos huvittaa.

Tuskin huvittaa.

Laittaisin tähän mielelläni paljon kuvia reissulta, mutten saa ladattua kameran sisältöä koneelle. Kas, se kirottu kaapeli on taasen jossain teillä tietymättömillä. Todennäköisesti se nököttää iloisella solmulla jossain lukemattomista muuttolaatikoista, jotka ovat edelleen purkamatta ja purkamatta saavat ollakin, kunnes remontti valmistuu.

Ja se tuskin valmistuu tällä menolla ennen juhannusta, jos silloinkaan.

Seuraa englanninkielinen osuus.

I’d like to thank you, Andi, for everything you did for us before and during our stay in Budapest. You are and always will be the text book example of Hungarian hospitality as well as a dearest of friends.

Very soon.