On sydäntäsärkevää katsella kun pieni nappisilmä suree rikottua laumaansa.
Kakkelson-parka on yhtä haluton ja alamaissa kuin emäntänsäkin. Laahustaa levottomana ympäriinsä, eikä jaksa innostua niistä riemukkaista lempileikeistään, joita aikaisemmin jaksoi leikkiä tuntitolkulla.
Eihän koira omaa tuskaansa tiedosta. Ei se tiedä miksi tuntuu pahalta. Se ei analysoi. Ei syytä itseään, eikä muita.
Mutta silti.
Toivon niin hartaasti, ettei minun tarvitse Pikistä luopua. Sen rakkaus on kuitenkin aitoa ja pyyteetöntä. Se antaa minullekin voimaa nyt, kun sitä kipeimmin tarvitsen.
Eikä se koskaan tule minua pettämään.
Ei koskaan.
Voi pikkuista Pikiä, halatkaa toisianne ja nauttikaa toistenne seurasta, saatte siitä varmasti molemmat voimia jaksaa kaiken tämän yli.
Voimia teille molemmille!
Comment by Rintti — September 30, 2006 @ 11:39 pm
Voimia niin emännälle kuin pikkuhauvalle.. annatte eittämättä pontta jaksamiseen toisillenne. Koiran vaikutus on aivan uskomattoman terapeuttinen, ehdoitta annettu rakkaus, joka ei raukea kyllästymisen tai henkisen kehityksen puutteen takia. Usein tuntuu, että kyllä noiden eläinten, etenkin oman haukun, kanssa viihtyisi paremmin kuin yhdenkään ihmisen.
Comment by Vakiolukija — October 1, 2006 @ 1:03 am