turisti

Ai että tykkään tästä vuodenajasta.

Aamulla raahautuessani terapiaan, taivaalta leijaili kauniita, pieniä lumihiutaleita. Terapian aikana katselin ikkunan takana pienten lumihiutaleiden asteittaista muutosta kosteanoloisiksi jalkaräteiksi. Autoa käynnistäessä jalkaräteistä oli tullut jo räntää. Pian satoikin jo vettä.

Ja nyt sataa alijäähtynyttä vettä.

Veikkaanpa, että aamulla näen taas lumihiutaleita.

Tai sitten alijäähtynyt vesi on jäätynyt kaikille pinnoille ja maailma näyttää siltä, kuin se olisi pomadalla kuorrutettu.

Ja sitten liukastun ja katkaisen niskani.

Alkava talvi on melkein yhtä lystiä, kuin palleatyrä.

Kiireetön sunnuntai-iltapäivä kiisi ohi pikajunan lailla, kun oli hyvää seuraa, riittävästi tupakkaa ja lämmin mukillinen sitruunateetä.

Hämmästyttää, että niinkin erilaisilla taustoilla voi tulla ihmisen kanssa niin hyvin toimeen, ettei tarvitse turhia arastella. Että voi kertoa kaiken hyvän elämästään ja purkaa kaiken pahan ja toinen ymmärtää. Ja että voi tuntea itsensä tarpeelliseksi tässä tyhjää täynnä olevassa maailmassa, kun voi ilahduttaa ja auttaa ystävää, joka olosuhteiden pakosta käy läpi samankaltaista helvettiä kuin itsekin.

Sana vertaistuki on saanut kohdallani arvoisensa merkityksen.

Kiitos, Lostis.

Aina se jaksaa vain ällistyttää tuo kaksilahkeisten putkiaivoisuus.

Kas kävipä niin, että tuli aika vaihtaa autoon talvirenkaat, kun säätiedotus lupaili alkuviikolle pakkasia ja lumisadettakin ja viimeisen puolen vuorokauden aikanakin on täällä maalla sadellut alijäähtynyttä vettä. Ei kiehtonut enää ajatus autoilusta viimeisiä vetelevillä, kuluneilla kesärenkailla.

Tunkki esiin autotallista, varastosta talvinakit ja ei kun hommiin.

Näyttihän se homma varmaan vaivaiselta, kun allekirjoittanut kärsii roiman painonlaskun aiheuttamasta väsymyksestä ja lihasheikkoudesta. Ähkien ja kiroillen piti ruosteisia pyöränpultteja aukoa.

Tottakai siihen piti sitten jonkun ohikulkevan, kaksilahkeisen besserwisserin tulla päätään aukomaan.

“Kuule, ne pultit aukeaa kun kiertää vastapäivään!”
“Älä? Mihinkäs suuntaan herra kuvittelee minun näitä kiertävän?”
“No varmaan väärään suuntaan, kun ei näytä aukeavan.”

Just joo.

No, kun aikani rangasraudan päällä pompittuani sain pultit irti, olikin aika todeta, että yksi talvirenkaista on tyhjä kuin allekirjoittaneen säästötili. Mies asialle toisella autolla, kun oli ehtinyt siihen jo renkaat vaihtaa. Jäin rengaskasan päälle istuskelemaan täytettyä rengasta odotellessani. Postilaatikolle joutui kaksilahkeinen koiranulkoiluttaja.

“No en ole ikänäni nähnyt naisihmisen vaihtavan autoon renkaita!”
“No nyt näette. En viitsi maksaa töstä jonka voin tehdä itsekin.”
“No eikös se viimeinen rengas ota mennäkseen paikalleen?”
“Ottaa se, mutta paineet on huonot. Mies lähti täyttämään.”
“Etkö itse osaa?”
“Noi fysiikan jutut on sellaisia henkimaailman asioita. Mä keskityn vaan tähän tekniikkapuoleen.”

Pässi.

Ei se nyt voi olla, jumalauta, niin vaikea asia y-kromosomille käsiteltäväksi, että nainen kelpaa muuallekin kuin hellan ääreen ja reidet levällään sängylle makaamaan!

Näyttääkseni persettä kaikkitietävälle miessukupuolelle, väänsin pultit vittuillessani lopulta vielä momenttiin.

Ettei laakerit suotta rasitu.

Olisi varsin hienoa, jos remontti jaksaisi inspiroida kauemmin kuin kaksi sekuntia kerrallaan.

Vaan kun ei.

Kun vain katsookin kevytpinnoitepäniköitä ja maalipurkkeja sekä lastoja ja suteja, niin nousee paskan maku suuhun. Ja seinät kaatuvat niskaan.

Ei tunnu että tekisi itselleen.

Ei vaan löydy luottoa vielä.

Ei nukuta.

Ei yhtään.

Iiiih!

Puki yllensä mustan, ihoa myötäilevän asun. Veti jalkaan mustat saappat. Sitoi mustat hiukset poninhännälle, puuteroi kasvonsa ja laittoi silmiin tummaa meikkiä. Nappasi eteisestä kainaloonsa pienen paljettiveskan.

Ajoi autonsa Grand Casinon eteen.

Joi muutaman alkoholittoman drinkin. Hypnotisoitui vilkkuvista valoista.

Sai Olavi Uusivirralta silmää.

Kew’lle kiitos. Aivan järjettömän hieno ilta!

No, nyt on sekin koettu, mitä on antaa haastattelu aikakauslehteen. Ja mitä on olla salamavalojen välkkeessä, kunnes harmaa mössö korvien välissä alkaa varoitella lähestyvästä epilepsiakohtauksesta.

Ja mitä on tajuta hetkeä ennen kuvauksia, että oma kotikeittiö ammottaa tyhjyyttään ja miten helvetillisen vaikeaa on metsästää sopivaa rekvisiittaa, jotta kotoinen kyökki näyttäisi edes hiukan ammattimaisemmalle.

Pienoinen ihme on kuitenkin se, mitä kaikkea parilla puntilla persiljaa, puolella kilolla sipuleita, viiden litran teräskattilalla, rosterisilla jääkaapin ovilla sekä runsaalla puuterilla saa aikaan.

Hyvät naiset ja herrat, Turistin perskohtainen julkisuusvartti ilmestyy Kotivinkin numerossa 18, hieman ennen joulua.

Pääsette taasen vittuilemaan, kunhan maltatte jokusen viikon vielä.

Eräs kauneudenhoidon pienistä asioista, joita naisena perskohtaisesti vihaan ehkä hieman maksalaatikkoakin enemmän, on ihokarvojen kuumavahaus.

Helvetti soikoon mitä masokismia!

Ei sillä, etteikö siloinen iho olisi palkitseva asia, mutta pitääkö sen hankkiminen olla niin järjettömän hankalaa ja kivuliasta?

Valvoin koko viime yön vatvoessani asioita päässäni.

Tästä yöstä näyttää tulevan piinaavan hidas uusinta.

Sielussa pauhaa Faithless’in Insomnia.

Mikäli maalaat omistamasi kiinteistön sisäkattoa Tikkurilan värikartan mukaan sävytetyllä (sävy nro 4685) puolihimmeällä kalustemaalilla ja hiuksesi ovat sävytetty Schwarzkopf Live -värikartan (sävy nro 90 “Cosmic Blue”) mukaan, käytä asianmukaista päähinettä tai suojaavaa huivia.

Ettei kävisi kuten allekirjoittaneelle.

Yst. Terv. Nimim.

“Tee-se-itse-raidat”

…sitä aina epäillään…

…On mielestäni ihan väärä lähestymistapa inhimillisiin erehdyksiin.

Viimeisen parin viikon aikana olen saanut jos jonkinlaista neuvoa siitä, miten minun tulisi Mieheen ja rikkoutuneeseen parisuhteeseen suhtautua. On tullut rohkaisevia kommentteja ja sitten niitä “jätä-se-paska-se-tekee-sen-kuitenkin-uudelleen” -kommentteja.

Minä olen pettänyt kerran elämässäni. Tasan kerran. En ole tehnyt niin toistamiseen, enkä tee.

Asia on katsokaas niin, että ihminen voi valita. Voi valita oppiiko vahingoistaan vai onko oppimatta. Voi valita, pitääkö pöksyt jalassa vai ottaako ne pois. Jokainen tekee erittäin huonoja valintoja aina silloin tällöin elämässään.

Ihan jokainen.

Mutta se mikä erottaa ihmisen eläimestä, on kyky tehdä valintoja. Kyky oppia muutenkin, kuin ehdollistumisen kautta, perustui se sitten keppiin tahi porkkanaan.

Tämä on minun ja Miehen tekemä yhteinen valinta. Olemme molemmat valinneet tilanteen vapaaehtoisesti. Olemme molemmat oppineet korvaamattoman tärkeitä asioita toisistamme viimeisen kuukauden aikana. Valitettavasti osa niistä asioista on kaukana kukkahatuista ja kaikesta lystistä, mutta elämä ei saatana soikoon ole alunperinkään tarkoitettu silkaksi riemuksi ja yhtäjaksoiseksi kekkeriksi kehdosta hautaan.

Elämä on.

Ja iso osa siitä haisee.

Elämä on kertakäyttökamaa, mutta vallitseva käsitys siitä, että ihmisetkin ovat kertakäyttöisiä ja korvattavissa uusilla heti huonon päivän koittaessa on mielestäni oksettava. Toista poskea ei tarvitse kääntää, vaikka kristillinen kirkko sen puolesta saarnaakin, mutta anteeksiantaminen ja toisen hyväksyminen kaikkine puutteineen on jotakin korvaamattoman arvokasta.

Ei se helppoa ole.

Palkitsevaa kyllä.

Mikä kerpeleen tauti se sellainen on, joka iskee Hämeentien ja Kolmannen Linjan risteyksessä alle viidessä sekunnissa?

Kallion hyppykuppa?

Jos olin eilisessä blogimiitissä hieman huonolla hapella, niin nyt olen sitten ilman happea. Kuumetta ei tietenkään ole, joten olo on uusimaalaista ulkoilmaakin koleampi. Korviin koskee, nielussa on pienikokoinen siili ja keuhkoputket on valettu täyteen lyijyä. Ja pää on täynnä räkää.

Ja tänään olisi sitten minun vuoroni toimia kuskina sovitun illanvieton jälkeen.

Olen intoa täynnä kuin ilmapallo.

Not.

En kertakaikkiaan voi muistaa teidän kaikkien nimiä, joita hetki sitten tapasin.

Suuri osa oli ennestään tuttuja, ihania ihmisiä.

Osa ennalta tuntemattomia, ihania ihmisiä.

Erityiskiitos Junakohtaukselle. Sanoit jotain sellaista, joka valoi uskoa väsähtäneeseen ihmiseen.

Nauroin ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Vilpittömästi, teeskentelemättä.

Naamani kramppaa.

Ensimmäiseksi tapaaminen pankissa. Sitten haastattelu toimittajan kanssa aikakauslehteen. Sen jälkeen tapaaminen ystävän kanssa ja sitten toisen ystävän kanssa.

Ja sitten blogimiitti Milenkassa.

Tulee todella kiireinen perjantai.

(Miitissä ei sitten tarvitse märehtiä näitä viimeaikaisia tapahtumia, jookos. Jutellaan kaikesta kivasta mieluummin. Eikä kannata tarjota juomaa allekirjoittaneelle. Tää ei jois viinaa pitkään aikaan.)

Meitä on moneen junaan. Naisia siis.

On niitä, jotka parisuhteessa ja sen ulkopuolella tekevät parhaansa ja tahtovat kanssaihmisilleen vain hyvää, myös silloin, kun elämä on potkinut naamaan.

Sitten on niitä, jotka eivät voi hyväksyä elämän tosiasioita. Sitä, että kanssaihmiset tekevät itse omat valintansa ja sitä, että kaikkea ei voi saada. Naisia, jotka eivät ymmärrä, että asioiden eteen pitää tehdä töitä, jos mielii saavuttaa unelmansa. Naisia, jotka kääntyvät toisiaan vastaan. Typeriä, sivistymättömiä, hulluja lehmiä.

Toinen nainen on saanut käsiinsä puhelinnumeroni. Soittelee milloin sattuu. Valehtelee, että Mies on ollut hänen kanssaan milloin missäkin, vaikka todistettavasti olemme olleet yhdessä jossain ihan muualla. Inttää epätoivoisesti, että puolet talosta, autoista, veneestä ja elämästäni on pian hänen, koska niin on sovittu ja paperitkin on jo tehty.

Ja tällä naisella on vielä lapsikin. Unelmaäiti! Kouluja käymätön, psykoottinen jakorasia, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan kapuloiden lyöminen muiden rattaisiin, mikäli hän ei saa asioita, joita ei ole edes ansainnut.

Mittani tuli täyteen.

Lähden poliisilaitokselle tekemään ilmoituksen kotirauhan häirinnästä.

Kiitos pojat.

Ettette sakottaneet…

…tyhjäkäynnistä.

Ikkunat olisivat huurtuneet viileässä illassa. Eihän sitä toki muuten olisi moottoria turhaan käynnissä pidetty.

Pelko.

Se on muhii pinnan alla koko ajan.

Huomenna lähden takaisin Rajamäelle. Mies tulee hakemaan.

Pelottaa kamalasti, vaikka miten yrittää vakuutella itselleen, että jää eloon tapahtui sitten mitä hyvänsä.

Pelkään yksinoloa, pelkään läheisyyttä. Pelkään rakkautta ja rakkaudettomuutta. Tyyntä ja myrskyä.

Pelkään Miestä ja pelkään itseäni.

Mutta enemmän silti ehkä itseäni.

Harvat asiat jaksavat piristää millään tapaa tässä vaiheessa elämää, kun Karma kaataa paskaa niskaan.

Kyhäsin illallisen Kummipojan perheelle.

Pihviä niin että napa ruskaa, valkosipulikermaperunoita, höyrytettyä ruusukaalia ja limettivoikastiketta. Jälkiruuaksi omena-valkosuklaapannacottaa ja puolukkacoulis’a.

Perheen miehet suukottelivat kokkia molemmille poskille. Oli kuulemma “täydellistä”.

Väittävät, että jos on hyvää ruokaa, niin on sitten parempi mielikin.

No, väitteen todenmukaisuudesta minä en mitään tiedä, mutten ainakaan suosittele noin raskasta ateriaa kolmen viikon paastoa katkaisemaan.

Taisin saada palpitaatioiden lisäksi pysyvän aivovamman.

Niitä on seitsemän!

Ne ovat pieniä, pörröisiä ja niillä on terävät pienet hampaat. Ne nuolevat korvaasi, natustelevat hiuksiasi ja repivät sukkiasi. Ne kakkivat ja syövät salamana tuotoksensa.

Ne ovat tulevia kakkelsoneja. Perkeleellisiä riiviöitä. Ihanan riehakkaita ja suloisia otuksia.

Ne ovat cairneja, kuten Kakkelson.

Ja niitä on kokonainen lauma!

Minä lauleskelin viisivuotiaana irlantilaisen laulu- ja soitinyhtye U2:n radiohittiä Sunday Bloody Sunday.

Kummitädin ylpeys, Elias, pistää paremmaksi nyt, neljännen ikävuoden kynnyksellä.

Pätkä rakastaa Iron Maidenia.

Huutaa kurkku suorana stereoiden kanssa kilpaa.

Run to the hills!
Run for your lives!

Iron Maiden - Run to the hills

Toivoisin nyt hieman malttia kaikilta, joita asiani tuntuvat niin kovasti kiinnostavan ja joiden mielipiteitä ja ohjeita elämästäni ja sen elämisestä olen viime viikkoina saanut lukea ja kuunnella.

Tilanne on tämä.

Mies pyysi minua takaisin Rajamäelle katsomaan asiat loppuun saakka.

Aion mennä.

En sano, että anteeksiantaminen olisi helppoa. En ole anteeksi vielä antanut. Aion silti yrittää. Luottamuksen palauttaminen ihmiseen kaiken tapahtuneen jälkeen ei myöskään varmasti ole lasten leikkiä, mutta aion yrittää.

Minä en halua marttyyrin viitta harteilleni. En usko että kärsimys kirkastaa kruununi.

En kuitenkaan halua myöskään pyyhkiä persettäni suhteella, jonka eteen olen antanut kaikkeni ja sijoittanut kaiken henkisen ja fyysisen pääomani. Tahdon katsoa tämän kappaleen elämästäni loppuun asti, kesti se sitten vielä viisi päivää tai viisikymmentä vuotta. En ole koskaan ollut sitä ihmistyyppiä, joka nostaa kätensä pystyyn vastoinkäymisissä. En halua olla se, joka luovuttaa heti kun edessä on elämää suurempi vuori paskaa ja kädessä vain lasten lelulapio.

Helppoa ja hauskaa tuskin tulee olemaan. Masennukseni ei tällä parane, eikä asioiden läpikäynti ja lisästressi tule paranemisprosessia taatusti nopeuttamaan.

Tiedän, että helpompaa olisi vain pakata tavarat ja vaihtaa osoitetta.

Mutten antaisi koskaan itselleni anteeksi, ellen olisi ainakin yrittänyt.

I would tell you about the things
They put me through
The pain I’ve been subjected to
But the Lord Himself would blush
The countless feasts laid at my feet
Forbidden fruits for me to eat
But I think your pulse would start to rush

Now I’m not looking for absolution
Forgiveness for the things I do
But before you come to any conclusions
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes

Depeche Mode - Walking in my shoes

Paluu kaiken tämän jälkeen Rajamäelle tuntui oudon… ei miltään.

En tunnista tätä taloa enää kodiksi. En tunne Miestä, joka taloa asuttaa.

Ensi viikolla, keskiviikkona, tämä kaikki on minun osaltani ohi. Olen sitten vapaa tästä talosta; minut lunastetaan ulos.

Ei tarvitse kuin ottaa omat tavarat ja mennä. Minne vaan.

Pois täältä.

Hetken kuluttua pitäisi lähteä.

En tiedä olenko reissuni aikana linjalla missään vaiheessa. Jos olen, niin ilmoittelen itsestäni. Jos en, minut saa kiinni puhelimesta.

Jos en perjantaihin mennessä ilmoittele itsestäni, en todennäköisesti selvinnyt takaisin elävänä.

Siihen saakka. Tai sitten ei.

Out of my life
Out of my mind
Out of the tears we can’t deny
We need to swallow all our pride
And leave this mess behind
Out of my head
Out of my bed
Out of the dreams we had, they’re bad
Tell them it’s me who made you sad
Tell them the fairytale gone bad

Sunrise Avenue - Fairytale gone bad

Minä rakastan leikkokukkia.

Eikä minulla ole koskaan ollut parisuhdetta, jossa miehet olisivat minulle kukkia kantaneet.

Mutta.

Kunhan saan itselleni kodin, aion pitää huolen siitä, että minulla on tuoreita, tuoksuvia, ihania kukkia maljakossa vuoden jokaisena päivänä.

Joka päivä.

Huomenna alkava “hoida-bisneksesi-kuntoon” -reissu suunnalle Helsinki-Nurmijärvi ahdistaa aivan p-e-r-k-e-l-e-e-s-t-i.

En tiedä tarkkaan missä vietän yöni. Tarjouksia on tullut muutama, mutta kun en nyt oikein osaa päättää. Ainahan voin tietysti varata huoneen hotellista, mutta toisaalta, ainahan voin jättää lähtemättäkin.

Oikeastaan olisi kuitenkin pakko hypätä auton rattiin ja mennä. Käydä mulkoilemassa asuntoja, käydä pankissa hoitamassa muutamia perusasioita, nähdä muutamia henkilöitä ja käydä toimittamassa sairauslomapaperi työpaikalle. Siellä varmaan riemastutaan, kun paperi pistää duunarin hyllylle joulukuun alkuun saakka.

Ahdistaa.

Väsyttää.

Nukkuminen on lääkkeiden kanssa tai ilman pelkkää levotonta kierimistä nihkeissä lakanoissa ja heräämistä pienimpäänkin rasahdukseen.

Huomenna pitäisi suunnata taas kohden pääkaupunkiseutua. Järjestää asioita. Tavata ihmisiä. Yrittää pitää itsensä kasassa ja olla itkemättä julkisilla paikoilla.

Totuus on kuitenkin se, että tahtoisin vain ryömiä maan alle ja jäädä sinne. Vaipua uneen ja herätä vasta kun tämä helvetti on ohi ja olen unohtanut kaiken. Kun maailma on muuttunut ja uusi.

Jos silloinkaan.

Miksi sen pitää olla niin?

Että päivisin voi olla itkemättä, mutta iltaisin sänkyyn ryömiessä kyyneleet tulevat väistämättä.

Osaan sanoa kymmenellä kielellä kiitos
Osaan hyvää uutta vuotta toivottaa
Mutta aamuöisin loistavaa tähteä en kiinni saa

Heikosti tajuan mä elämisen taikaa
Pelasta minut, jos sinulla on aikaa
Pelasta mut
Pelasta

Jonna Tervomaa - Rakkauden haudalla

Jep.

MINÄ TODELLAKIN OLEN VIHAINEN NYT.

Siitäkin huolimatta, että olen tänään jutellut kallonkutistajan kanssa ja saanut sairaslomaa reilut seitsämän viikkoa lisää. Ja siitä, että olen kuullut ystäväni äänen, kun tämä soitti kuulumisia Aurorasta. Ja siitä, että työpaikan motoristikomistus laittoi piristävän tekstiviestin.

(Miksi, voi miksi, se poika ei voi olla kymmenen vuotta vanhempi?)

Tässä päivässä on ollut paljon hyvää, mutta myös hyvin paljon pahaa.

Eikä vähiten pahaa liene se, että eräs elämääni hiljattain huomattavasti vaikeuttanut henkilö vaikeutti sitä jälleen vähän lisää.

Se on vaan niin vitun lystiä huomata, kun on menossa hankkimaan elintärkeitä lääkkeitä ynnä muuta tarpeellista, että tilillä onkin vain kolme vitun monikansallista valuuttaa, kun lainanlyhennys oli lupauksista ja vakuutteluista huolimatta lähtenyt kuitenkin minun tililtäni hänen tilinsä sijaan.

Toisaalta, ei yllättänyt yhtään.

Tuska ja itsesyytökset alkavat vähitellen muuttua tulipunaiseksi raivoksi.

Toissailtana olin jo lähdössä takaisin pääkaupunkiseudulle kera nopean auton ja teroitetun kirveen.

“Hell hath no fury like a woman scorned.”

Eilen kiroilin koko päivän, kunnes illansuussa tarjoutui mahdollisuus lähteä Kuopioon hyvien ystävien seurassa iltaa viettämään. Dramaattisen painonlaskun ja syömättömyyden seurauksena nuppi meni sekaisin muutamasta. Juhlin sinkkuuteni neljättätoista päivää.

Tänään pääsen vihdoin juttelemaan tutun psykiatrin kanssa. Ainoa huono puoli asiassa on se, että psykiatri on todellakin perhetuttu. Sellaiselle ei ole helppoa kertoa kaikkea. Mutta koska en ole kirjoilla tässä pitäjässä, niin on pakko tyytyä siihen mitä on tarjolla. Yksityinen ei tuhotussa taloudellisessa tilanteessani tule kysymykseenkään ja julkiselta minut ulkopaikkakuntalaisena naurettaisiin ulos, vaikka kävelisin paikalle köysi kaulassa ja uhkaisin hirttäytyä kriisiosaston ulko-oveen.

Teko, joka kaikessa karmeudessaan kiehtoo ajatuksena.

Tulipahan vain tuossa mieleeni, hyvän ystävän suotuisalla avustuksella seuraava biisi.

Hei mitä ihmettä sä haet täältä?
Mikä kumma saa sut mulle moikkaamaan?
Kuvitteletko että meidän välillä on enää mitään?
Vedä käteen!

Vedä käteen!

Don Huonot - Valehtelija

Tulipahan vaan mieleen.

Ihan aikuisten oikeasti, te, jotka lähettelette minulle sähköpostia ja kerrotte miten olen saanut ansioni mukaan ja te, jotka puitte nykytilannettani omissa blogeissanne, onko teidän elämänne tylsää ja sisällötöntä?

Kuvitteletteko, että voisin mahdollisesti kärsiä hitusen enemmän, kun pääsette kertomaan omia, faktoihin perustumattomia analyysejänne ja mielipiteitänne?

Voin kertoa, ettei kosketa. En yksinkertaisesti pääse tämän syvemmälle surussani. Te ette tiedä puoliakaan niistä asioista, jotka tilanteeseen ovat johtaneet. Eivätkä ne myöskään teille kuulu.

Vaikka kirjoitankin blogia ja teen se omalla nimelläni, omia henkilökohtaisiakin asioita julkituoden, on kaikki kuitenkin tarkkaan editoitua.

Tuijottakaa lisää sitä olohuoneenne nurkassa seisovaa tyhmälaatikkoa.

Ja kannattaa pitää mielessä, että BBkin on editoitua mediamateriaalia. Rahalla saa katsoa sitten kaiken, jos lystistä haluaa maksaa.

Mutta yhdelläkään teistä ei ole varaa Turisti-kakskytneljäseitsemään.

Ystäväni Lostis soitti juuri.

Pyysi kertomaan lukijoilleen, että hän on nyt turvallisesti sairaalassa toipumassa. Lostis ei luonnollisestikaan päivitä hetkeen, mutta syytä paniikkiin ei ole. Tyttö on turvassa ja palaa aikanaan.

Miehet.

Onko niillä paskiaisilla minkäänlaista käsitystä siitä, millaista tuhoa ne kylvävät ympärilleen?

Sain sähköpostia tuntemattomalta lukijalta, mieheltä.

Hän ehdotti tapaamista, koska olen nyt “niin sanotusti vapailla markkinoilla”. Hän kirjoitti, että on “rakastunut persoonallisuuteeni, eloisuuteni ja kauniisiin silmiini ja ilmiselvään seksikkyyteeni”. Oli nähnyt sanojensa mukaan kuvani jonkun toisen blogissa joskus.

Millä helvetin vapailla markkinoilla minä olen? Onko minun olemassaoloni tarkoitettu vain vapaaksi markkinatavaraksi? Ja mitä hän muka tietää persoonallisuudestani? Siitä todellisesta Katista, joka on rikottu niin monta kertaa ja niin monin julmin tavoin, että jäljellä on vain hauras kuori, jonka sisällä on vain kylmää katkeruutta ja epäluuloa.

Eloisuus? Mitä eloisaa siinä on, että toivoo vain että seuraavan kerran suojatietä ylittäessä, joku siellä ratin takana unohtaa jarruttaa ja päästä minut kärsimyksestäni.

Kauniit silmät? Silmät, jotka ovat loputtomista kyyneleistä turvonneet, verestävät ja täynnä epätoivoa.

Seksikkyyteeni? Mitä väliä sellaisella ominaisuudella on, kun ei voi antaa kenenkään koskettaa itseään. Mitä iloa on saastutetusta ruumiista?

Rakastunut? Miten toista voi rakastaa kirjoitusten perusteella? Tietääkö tämä ihminen mitä todellinen rakkaus on? Tietääkö hän mitä on toisen puolesta uhrautuminen, toisen pyyteetön palveleminen ja kunnioitus? Tietääkö hän mitään unelmista ja toiveista ja siitä mitä on investoida koko elämänsä yhden lupauksen varaan?

Tapaaminen? Kuinka voisin tavata ketään, kun en siedä edes omaa seuraani?

Minä en ole mikään esine.

Minä en ole mikään nätti tavara, jota voi ylpeänä esitellä tutuille työpaikan kokkareissa.

Kaksi vuotta ja kolme kuukautta minä leikin kaunista pikkuvaimoa selkäänpuukottavalle paskiaiselle. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta tein kaikkeni, jotta tulevaisuus olisi kaunis, että joskus perustaisimme Miehen toivoman suuren perheen ja että lopulta istuisimme kiikkustuolissa katsellen lastenlasten leikkejä. Yhdessä.

Mutta minä en lopulta riittänyt.

Minut nakattiin syrjään kuin tylsäksi muuttunut leikkikalu.

En kelvannut enää.

Miksi siis itsekään ketään kelpuuttaisin? Miksi luottaisin sanoihin, jotka pettävät kuitenkin lopulta?

Kaikki te olette samasta, mädästä puusta veistettyjä. Kaikki te miehet, jotka minua haluatte.

Minulla ei ole mitään käyttöä teille.

Jos voisin saada sentin jokaisesta vuodattamastani kyyneleestä, olisin jo miljonääri.

How can you see into my eyes
Like open doors
Leading you down into my core
Where I’ve become so numb
Without a soul
My spirit sleeping somewhere cold
Until you find it there and lead it back home

Wake me up inside
Wake me up inside
Call my name and save me from the dark
Bid my blood to run
Before I come undone
Save me
Save me from the nothing I’ve become

Evanessence - Bring me to life

Keskustelu Miehen kanssa alkoi iltakahdeksalta ja jatkui pari tuntia yli puolen yön. Se oli enimmäkseen vain kyyneliä ja ahdistusta ja loppujen lopuksi hyvin satuttavaa.

Enkä minä lopulta pystynyt nukkumaan sekuntiakaan.

Maanantaina suuntaan keulan kohti Helsinkiä ja myös Rajamäkeä.

Joitain käytännön asioita on pakko hoitaa, vaikkei huvittaisikaan. Mies on pakko tavata kasvotusten, vaikka tunteet heilahtelevat välinpitämättömyydestä katkeruuden kautta silkkaan murhanhimoon päivittäin ja useaan otteeseen. Lääkärissä täytyy käydä. Ja pankissa. Ja varmaan katsastamassa asuntoja, jos hyvä tuuri käy.

Miljoona asiaa, joita ei unettoman yön jälkeen mielellään ajattelisi.

Hiljaa mielessäni pohdin, selviänkö elävänä takaisin.

En vain yksinkertaisesti jaksa enää.

Ei minulla ole mitään hyvää syytä jaksaa.

Eikä mitään syytä edes yrittää.

Viimeisen kahden viikon aikana painoni on pudonnut järkyttävän paljon.

Olen tainnut keksiä maailman parhaan dieetin.

Bentsoja, kivennäisvettä ja aski tupakkaa päivässä.

-7 kilogrammaa.

Taitaa tosin olla kaikki kadotettu silkkaa lihaskudosta.

Vaikka miten illalla toivoo, ettei aamulla herää, niin herää kuitenkin.

Edessä on taas raskas päivä. Asunnon loputonta metsästämistä, puhelimessa roikkumista, epätoivoisia yrityksiä saada pikkukoira piristymään ja innostumaan edes jostain. Epätoivoisia yrityksiä saada pidettyä itsensä kasassa.

Epätoivoa. Ahdistusta. Kyyneliä.

Yhtä ja samaa.

Joka päivä.

Itkin koko ajan.

Keskustelin Miehen kanssa useamman tunnin.

Koirasta, sairaudestani, siitä mitä olisi voinut olla, siitä mitä hän teki, parisuhdeterapiasta.

En voinut luvata mitään. En edes sitä, että jaksaisin hengittää.

Toivon edelleen, että kun seuraavaksi painan pääni tyynyyn, niin huomista aamua ei tule.

Koko vitun universumi on minua vastaan.

Asuntoasia ei ota järjestyäkseen ei sitten millään.

Yksitoista vuokranantajaa on kieltäytynyt vuokraamasta asuntoa minulle, koska minulla on koira. Ei ole auttanut selittää, että on laajat kotivakuutukset, vastuuvakuutukset ja koirallakin vielä vakuutus, jos se sattuu toisen omaisuutta tuhoamaan.

Yksi vuokranantaja on kieltäytynyt, koska erehdyin mainitsemaan, että olen vastikään eronnut. Kuulemma tuleva juhliminen voi tuottaa ongelmia.

SIIS MIKÄ VITUN JUHLIMINEN?

Joo, joo. Minähän olen vittu sen sortin bailukuningatar aina ollutkin, että ei toista löydy! Helvetti. Viihdyn kotona, en käytä alkoholia nimeksikään.

Vittu.

Vittu.

Vittu.

Jospa vain heittäytyisin hulluksi.

Saisin sitten ainakin valtion kustantaman ilmaisen pehmustetun huoneen.

Kun herää kauan ennen auringonnousua omaan hysteesiseen itkuunsa, tietää, ettei päivästä voi tulla hyvä.

En minä Miestä itke.

En rakasta häntä enää. En tunne häntä kohtaan yhtään mitään. En mitään.

Itken itseäni. Itken koiraa, joka on yhtä masentunut kuin minäkin. Itken pilalle mennyttä elämääni. Itken henkistä ja fyysistä kipua.

Itken ja tahdon vain pois.

Mindyn kommentti aikaisempaan postaukseeni antoi kieroutunutta potkua.

Nythän minä voin.

Kun löydän sopivan asunnon, minä voin sisustaa sen juuri niinkuin haluan. Ei tarvitse välittää paskaakaan yhdenkään nilviäisen vinkumisesta. Minä voin hankkia jo kauan himoitsemani kristallikruunun. Minä voin sisustaa muutoin pesäni äärimmäisen minimalistisesti.

Minä voin pukeutua jälleen pelkkään mustaan. Minä voin värjätä jälleen hiukseni korpinmustiksi. Minä voin tehdä juuri niinkuin itse tahdon.

Minä voin tavata ketä haluan, milloin haluan.

Minä voin elää juuri niinkuin tahdon.

Minä voin tarttua vastedes jokaiseen työtarjoukseen, ilman että minun täytyy ajatella ketään muuta kuin itseäni.

Minä voin halutessani karata ulkomaille ja palata jos huvittaa.

Ja minä voin pyörittää maailmaa vaihteeksi oman napani ympärillä.

Vittu.

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä.

Niitä, jotka omaavat tarkan käsityksen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmisiä, joilla on vahva moraalikäsitys, kyky empatiaan ja tahto ottaa vastuu omista teoistaan. Ihmisiä, jotka ymmärtävät miten yhteiskunta toimii ja miten siinä toimitaan. Ihmisiä, jotka mieluummin sopivat ristiriitatilanteet, kuin lyövät lisää bensaa liekkeihin.

Ja sitten on niitä sivistymättömiä, löyhämoraalisia, omaa etuaan muiden kustannuksella tavoittelevia kretiinejä.

Tässäpä tunkkinne, tehkää hyvin.

Sopivan asunnon löytyminen pääkaupunkiseudulta on silkkaa tuskaa tähän aikaan vuodesta.

Olen kahlannut läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat asuntoilmoitukset, nettisivustot ja vuokranantajat. Jos asunto on ollut muuten miellyttävän oloinen ja sopivan hintainen, niin lemmikit ovat ehdoton ei. Ja ne asunnot, johon pienen harmittoman koiran voisi ottaa, ovat oksettavia, koirankopin kokoisia murjuja kiskurihinnoilla.

Useatkin ystävät ja tuttavat ovat tarjonneet sohvaansa tilapäismajoitukseksi, mutta valitettava fakta on, ettei aikuinen ihminen voi pyöriä muiden nurkissa muutamaa päivää pidempään. Se ei vain toimi niin.

Tarvitsen oman turvallisen pesän, jossa voin säilyttää oman onneni sirpaleita ja koota itseni. Paikan, josta voin halutessani ajaa kaikki muut pihalle, tai todeta sisään pyrkiville, että passaa painua vittuun.

Tarvitsen puhtaan, neitseellisen sängyn. Tarvitsen pöydän ja läppärin. Tarvitsen kauniita esineitä.

Ja tarvitsen rauhaa.

Yritin nukkua ilman unilääkkeitä ja rauhoittavia. Antaa alitajunnan tehdä työtään.

Painajaiset riivasivat minua koko yön.

Mies ja toinen nainen tappoivat minut kerta toisensa jälkeen unissa. Kiduttivat. Repivät ruumiini rikki kymmenin eri tavoin, hitaasti, julmasti ja tuskallisesti. Kerta toisensa jälkeen.

Miksi tämä ei voisi olla jo ohi?

En jaksa enää hengittää.