Olisiko se nyt saatana soikoon liikaa pyydetty, jos edes hormonitoiminta olisi jokseenkin vakio, vaikka nupissa viiraakin?
Ensin on Nipponin teemapäivät myöhässä kuukauden, aiheuttaen hillittömän paniikin Turistilassa. Sitten muutaman teemapäivän sijasta juhlitaankin kokonaiset kaksi viikkoa. Sitten on muutama kuiva päivä ja taas mennään.
Ehdin jo riemuita viikko sitten, että johan korjaantui perkeleen kierto viimein.
JA VITUT!
Mitä muuta voisi toivoa, kun pakastimeensa puolikasta lammasta?
No ehkä loppua vitutukseen.
Tarkastellaanpa lausetta.
“Taikka sitten kahdentoista karaatin timantti.”
Liitetään se kontekstiin “pettämisen hyvittäminen”.
Mitä lause tarkoittaa?
Mikäli ihminen elää luterilaisen yhteiskunnan ahtaan ajattelun ikeessä, niin helpostihan sitä varmaankin erehtyy kuvittelemaan, että kallisarvoinen timantti on vihkisormuksen jatkeena.
Kun viime viikolla kirjoitin siitä, mitä toivoisin hyvitykseksi luottamukseni pettämisestä, annoin kaksi vaihtoehtoa. Anteeksi pyytämisen tai kahdentoista karaatin timantin. Kaksi hyvin erilaista vaihtoehtoa, joista toinen on se, mitä sopii tilanteessani odottaa ja toinen kahdentoista karaatin timantti.
Kahdentoista karaatin timantti. Ilman sormusta.
Kahdentoista karaatin virheetön timantti. Sillä voisi kuitata asuntolainan ja muuttaa palmun alle ryystämään geeteetä. Sellaiset timantit, katsokaas, maksavat helposti reilusti yli puoli miljoonaa monikansallista. Jopa miljoonan.
Mutta sitä anteeksipyyntöä arvostan enemmän ja sen olen jo saanut.
Niin että ei sillä timantilla niin väliä.
Mutta jatkossa kannattaisi varmaan opetella lukemaan siellä linjoilla. Jos siinä ei lue “sormus”, niin sillä ei myöskään sormusta tarkoiteta.
Tympii. Lähden reissuun.
Heippa.
Ja katso, hän oli blogannut kolme vuotta.
Vuodattaminen alkoi marraskuussa 2003.
En ole koskaan lämmennyt käsin kirjoittamisesta. Pidemmän päälle se sattuu sormiin ja saa niskani jumittumaan. Kun varhaisteini-iässä luokkakaverit kirjoittelivat päiväkirjoihinsa kakara-angstisia merkintöjään, minä kirjoittelin koomisia ja yliromanttisia novelleja Isin tietokoneella. Päiväkirjan kirjoittaminen ei käynyt mielessäkään.
Ajatus sai odotella kypsymistään.
Se kypsyi, kunnes minulle vittuiltiin riittävästi.
Ja sitten ryhdyin bloggaamaan.
Ja vaikka eilen ajattelin lopettaa, niin en sittenkään taida.
Jatkan, kunnes vittuilu loppuu. Ja helvetti jäätyy.
Henkilökohtaisella tasolla kiinnostaisi tietää, mikä nykyisessä elämäntilanteessani on niin kiehtovaa, että tusinoittain ihmisiä jaksaa jakaa minulle ohjeitaan sen elämiseen ja miten joillakin riittää intoa vieläpä blogatakin siitä. Luulisi, että minä olen ainoa, jota enää huvittaa aiheesta yli kahden kuukauden jälkeen kirjoittaa.
Uskon kuulleeni jo kaikki mahdolliset neuvot, ohjeet, analyysit ja ennusteet.
On neuvottu jättämään Mies ja yrittämään sitkeästi kaikesta huolimatta. On esitetty, että Mies ei ansaitse rakkauttani ja on esitetty että minä en ansaitse rakkautta tai mitään muutakaan positiivista. On sitkeästi ennustettu, että suhteellamme ei ole mitään mahdollisuutta. On tuomittu Miestä ja on tuomittu minua.
Siitä vaan.
Loppujen lopuksi minua kiinnostaa äärimmäisen vähän mitä edes oma Äitini asiasta on mieltä.
Minulla ja Miehellä oli hyvä ja toimiva suhde kahden vuoden ajan. Jotain tapahtui ja Mies petti. Minä sain kärsiä seuraukset ja valitettavasti ne seuraukset muistuttavat minua edelleen päivittäin. Olen saanut kokea häiriintyneen naisen katkeruuden, kun puhelimeni on soinut lukuisia kertoja, kun Mies on ollut töissä. Autoamme on tuhrittu lentokentän henkilökunnan parkkipaikalla. Minusta on levitetty ikäviä huhuja, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa muualla, kuin tuon naisen päässä, joka petti omaa avokkiaan Miehen kanssa, koska luuli saavansa siten makeamman elämän.
Minä olen rakentanut sitä makeaa elämää Miehen kanssa. Sijoittanut siihen kaiken mitä minulla on. Kaikki rahani ja kaiken henkisen pääomani. Ihan niin kuin hänkin. Totta on, että matto vedettiin jalkojeni alta, mutta eipä ole elämä hellinyt ennen Miestäkään.
Kaikkein eniten minua kuvottaa se vallalla oleva asenne, ettei luottamuksen pettäneelle ihmiselle tulisi antaa anteeksi. Että pitäisi kostaa. Että ei pitäisi olla kyseisen ihmisen kanssa enää missään tekemisissä.
En voi käsittää mistä tuo asenne kumpuaa.
Jos ihmistä on rakastanut pyyteettömästi ja suunnitellut tämän kanssa yhteistä tulevaisuutta, kotia ja perhettä, niin miksi ei saisi yrittää rakentaa luottamusta takaisin? Miksi pitäisi haudata yhteiset haaveet, mikäli pettäneellä suhteen osapuolellakin on siihen tahtoa ja motivaatiota?
Kaikkein eniten minua ovat tässä helvetillisessä tilanteessa loukanneet kaikkein läheisimmät ihmiset. Ne ihmiset, joilta olisin eniten odottanut ymmärrystä, sillä juuri heidän luulisi minut parhaiten tuntevan. Liian moni on sanonut, ettei anna Miehelle anteeksi tämän tekosia. Liian moni on sanonut, ettei Mies ole tervetullut yhteisiin tapaamisiin. Jos minä voin antaa anteeksi, miksi eivät he? Jos Mies on tervetullut kaiken tämän jälkeen viereeni nukkumaan, niin miksei sitten myös illanistujaisiin ja muihin kissanristiäisiin?
On totta, että rakkaudessa on suuri särö. Mutta ihan oikeasti, miten monta täydellistä rakkautta ja täydellistä suhdetta olette nähneet? Minä en ole nähnyt ensimmäistäkään, vaikkeivät säröt pettämisestä olisi syntyneetkään. Olen nähnyt lukemattomia pariskuntia, joilla kullakin on ollut omat ongelmansa, olivat ne sitten luonteiden ristiriitoja, viinaa ja väkivaltaa, uskottomuutta tai mitä hyvänsä muuta. Valitettavan monen parisuhteen olen nähnyt rikkoutuvan, vain koska kummallakaan osapuolella ei ole ollut selkärankaa tehdä asioille mitään, vaikkakin ovat ongelmat tiedostaneet.
Me olemme tiedostaneet ongelmamme. Me tahdomme tehdä asioille jotain. Me tahdomme olla yhdessä ja tavoitella yhteisiä unelmiamme.
Jos se ei suhteemme ulkopuolisille tahoille sovi, niin ei sitten.
Ei minullekaan enää sovi, että minun päätöksiäni, minun henkilökohtaista yksinoikeuttani omaan elämääni ja omiin ratkaisuihini ei kunnioiteta. Kaikesta huolimatta minäkin olen onnistunut säilyttämään kunnioituksen, niin Miestä kuin itseänikin kohtaan.
Jos jollakulla on asiasta eriäviä mielipiteitä, niin sopii jatkossa pitää ihan omana tietona.
Täällä päässä ei ole enää ketään, joka korvaansa lotkauttaisi.
En ole ihaillut kenenkään kielellistä taituruutta yhtä paljon, kuin Juice Leskisen.
Juice Leskinen on poissa.
Rakasta minua nyt,
kun kaikki muut ovat menneet
Kun varjot hiipii yli lattian
Minä riisun kengät pois,
sillä sinä olet palava pensas
Hautajaiset seis,
vainaja puuttuu
Varis lentää pellon yli
eikä itke yhtään
Kahvilat avaa ovensa vähitellen
Tänään liikenteessä kuolee
jonkun teräsvartalo
Vieläkö meillä on kaljaa?
Juice Leskinen - 3.30
Uskokaa tai älkää, mutta olohuoneen lattia on nyt valmis!
Tämän kunniaksi nautin nyt lasin kivennäisvettä ja migreenilääkkeen.
Itsestään voi tehdä koomisen ihan tietämättään.
Koskapa painoni on syksyn aikana laskenut kuin lehmän häntä, ei minun tarvitse enää avata tai sulkea nappeja ja vetoketjuja vetäessäni housuja jalkaan. Etenkin kotioloissa suosin mustia combatpöksyjä, joissa on riittävästi taskuja ja mukavasti tilaa liikkua vapaasti. Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, housuihin mahtuisi nykyisellään helposti toinenkin kokoiseni.
Kävipä niin, että noustuani kuolleista aamupäivän viimeisinä hetkinä piti nopeasti suoriutua ulos ovesta ja rynnätä lähikauppaan. Tupakat olivat päässeet loppumaan.
Housut jalkaan, huppari niskaan, pipo päähän ja menoksi.
Eivät soineet hälytyskellot, kun pöksyt tuntuivat jotenkin omituisilta.
Kaupan kassajonossa, pankkikorttia taskusta kaivaessa tajusin, että olin vetänyt housut jalkaan väärin päin ja että kannikoitani hassusti hangannut jokin oli vetoketju, jonka paikka olisi ollut edessä napani alla.
Nykyään tuntuu miltei päivittäin siltä, ettei ihmisillä oikeasti ole juurikaan mielikuvitusta.
Leikitäänpä ajatuksella, että henkilö N on hävinnyt henkilölle Y:lle leikkimielisessä, pienessä kisailussa, koska ei ole onnistunut osoittamaan järin suurta omaperäisyyttä.
Henkilö N, läpeensä mielikuvitukseton kun on, ahtaa häviöstään kimpaantuneena sierainaukkoonsa palkokasvin siemenen. Henkilö N tahtoo kostaa henkilö Y:lle soittamalla tälle häirikköpuheluita. Hän ei saa toivomaansa vaikutusta (pelko) aikaan henkilö Y:ssä, vaan näpäytyksen hupsusta käytöksestään itseltään seriffiltä.
Tylsää, eikö?
Paljon jännittävämpää olisi vaikkapa vihjata henkilö Y:lle, että fantasioi päivittäin Y:n silmän kaivamisesta ulos kuopastaan hohtavan kiiltävällä kahvilusikalla ja odottaa sitten kärsivällisesti lähestyvää kirkollista juhlaa, johon länsimaissa liitetään voimakkaasti lahjojen antaminen. Juhlan lähestyessä askartelisi viehättävän kortin ja liittäisi kortin mukaan kauniin, hohtavan kiiltävän kahvilusikan.
Ikäänkuin lahjaksi.
Vuoden mittaan askartelisi aina juhlapyhien edellä teemaan sopivia kortteja ja lähettäisi ne henkilölle hohtavan kiiltävien kahvilusikoiden kera, kunnes lopulta henkilö Y:llä olisi upea ja hintava kahvilusikkasetti, johon henkilö Y:llä ei todellisuudessa itsellään olisi muuten varaa!
Niin ja saattaisihan sitä vähän jännittääkin aina juhlapyhien edellä!
Oikeastihan kukaan ei tietenkään koskaan soittele häirikköpuheluita, eikä kukaan varmastikaan lähettele kalliita kahvilusikkasettejä huonoille häviäjille.
Eihän?
Jos viitsisi edes pukeutua.
Eilen oli jälleen kolossaalinen ärsäri, kun piti heti aamusta raahautua venerantaan rakentamaan talvisuojaa paatille.
Paatille, jonne Mies loppukesästä raahasi huoransa.
En rehellisesti sanoen tiedä kuvitteliko Mies, että olisin tarttunut toimeen riemusta kiljuen. En tarttunut.
Vitutti niin silmittömästi, että harkitsin jo hetken koko kirotun veneen sytyttämistä tuleen. Riitahan siitä tuli. Ensimmäinen laatuaan sitten Rajamäelle paluun.
Onnistuin vihdoin ja viimein kertomaan hyvin tarkkaan, miltä minusta tuntuu. Onnistuin myöskin sanomaan, että Miehen jatkuva “olen pahoillani” -hokeminen ei tee oloani yhtään paremmaksi, sillä pahoillani olen minäkin ja puoli vitun valtakuntaa. Mieluusti kuulisin sanan “anteeksi” ja vielä kattavan selityksen kera. Mieluusti ottaisin vastaan jonkinlaisen hyvityksen.
Tuntuu, että Mies kuvittelee sähköjäniksenomaisen remonttidraivinsa toimivan hyvityksenä pettämisestä. Tuntuu, ettei hän oikeasti ymmärrä, että kun minulla jokunen kuukausi takaperin oli samanlainen virta päällä tekemisen ja remontoinnin suhteen ja hänen intressinsä kohdistuivat siihen ah-niin-ihanaan yksinhuoltajapyrkyriin, niin minä olin yksin ja minun oli pakko hyväksyä tilanne. Ja herramunjee, jos otin asian puheeksi ja epäilin pettämisestä, niin olin kohtuuton ja paha ihminen! Hän odottaa nyt, että hänen vastavuoroinen virtapiikkinsä olisi hyvitys kärsimästäni pahasta. Tuon ontuvan logiikan mukaan kai minun pitäisi nyt suunnata ulos ovesta panemaan jotain yksinhuoltajaisää ja julistamaan tälle rakkauttani omat periaatteeni myyden.
Mies kun on suhteemme alkuajoista asti julistanut, ettei kasvata kuin omia lapsiaan ja ettei voi sietää pettämistä.
Minulle hyvitykseksi riittäisi vallan mainiosti kattava meriselitys, ilman että minun täytyy kaivaa totuutta Miehestä esille. Riittäisi, jos hän ottaisi asian puheeksi. Riittäisi, että hän suojelisi minua siltä hullulta lehmältä, ilman että minun itse täytyy viedä asiat käräjille.
Taikka sitten kahdentoista karaatin timantti.
Niinhän siinä yleensä käy, että kun ylpeänä rintaansa rummuttaen ihailee työnsä jälkeä, niin jossain kohtaa huomaa traagisen virheen.
Asennettiin aamutoimina laminaattia lattiaan. Tusinan varvin jälkeen, työkaluja kokoon kerätessä ja lattiaa lakaistessa huomattiin, että aloitusvarvi oli hyppännyt pois pontista.
Kaksi sanaa tästä asiasta.
Uusiksi meni.
Sen siitä saa, kun sunnuntaina töitä tekee.
Todettuani tilanteen kertakaikkisen epiksi, kampasin naamani ja hurjastelin saksalaisella matalalentokoneella pitäjästä itäiseen kantakaupunkiin sunnuntailounaalle raitiovaunuja ja liikennevaloja uhmaten. Kivaahan se taas oli, kuten usein aikaisemminkin. Kebab oli tosin hiukkasen mieto makuuni. Ja sisäpiiriläisten kahvihetki lounaan jälkeen kerrassaan mainio.
Hypermarketin ja Anoppilan kautta kotiin Kakkelsonia ruokkimaan.
Loppuilta meneekin oivallisesti opettaessa nelijalkaista epattoa seisomaan terhakkaasti pöydällä.
…älkää kysykö…
(Edit: Kakkelsonille marketista löytämäni hammaskiveä poistavat puruluut tuoksuivat houkuttelevasti grillatulle kanalle. Maku ei tosin vastannut tuoksun herättelemää assosiaatiota. Piski ei tosin tuntunut olevan moksiskaan.)
Mies lähti töihin.
Nyt olisi mahdollisuus valita, syljeskelenkö kattoon koko päivän vai asennanko olohuoneeseen laminaatin.
Lonkan vetäminen olisi hetkellisesti varmaankin oikein kivaa. Mutta väistämättä kärsin jälkeenpäin moraalisesta krapulasta, mikäli en mitään hyödyllistä tee koko päivänä.
Laminaatin asentaminen yksin on kutakuinkin yhtä viihdyttävää kuin nuppineulojen työntäminen varpaankynsien alle. Mutta ainakin se olisi hyödyllistä ja jälkeenpäin tulisi hyvä mieli siitä, kun on tehnyt taas jotain remontin hyväksi.
Kolmas mahdollisuus olisi tietenkin hypätä Punaisen Kostajan puikkoihin ja katsoa minne asti Volvossa puhti riittää. Voisi käydä uimassa ja solariumissa ja hieronnassa ja suunnata sitten vaikka shoppailemaan.
Tai sitten voisi vaan nöyrästi raahautua autotalliin virittelemään pöytäsahaa ja ryhtyä pilkkomaan tuota kirottua lattiapäällystettä.
All work and no fun makes Katie a dull girl.
Lystiä on, kun saa laittaa ruokaa hyvässä seurassa.
Vielä lystimpää, kun ruoka on vehnällä lihotettua, pehmoista ankkaa. Ankkaa confit. Ja italialaista arboriota risotoksi keiteltynä.
Mielestäni kokkailu on parhaimmillaan juuri sellaisina päivinä kuin tämä. Kun on harmaata ja ankeaa ja mieli tekisi vain kieriä lämpimissä lakanoissa. Tiukka ote omasta niskasta, nopea naamavärkin kunnostus ja pitkäripaisen kautta itäiseen kantakaupunkiin. Riisit kuullottumaan, iineksen tissit pannuun ja sitten jutustelua fiksussa ja filmaattisessa seurassa ennen tarjoilua. Ja lisää jutustelua aterioinnin ohessa ja vielä jälkeenkin.
Voiko ammattilainen enempää pyytää? Ei voi.
Ei varsinkaan, kun itkupotkuvitutus jäi seuran ansiosta tältä päivältä väliin kokonaan.
Lie maltanko odottaa sunnuntailounasta.
Tänään vitutti niin paljon, että olisi tehnyt mieli lyödä puukolla keuhkoon.
Omaan keuhkoon.
I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
Oh God, it feels like forever
but no one ever tells you that forever
feels like home, sitting all alone inside your head
How do you feel?
That is the question
But I forget you don’t expect an easy answer
When something like a soul becomes
initialized and folded up like paper dolls and little notes
you can’t expect a bit of hope
And while you’re outside looking in
describing what you see
remember what you’re staring at is me
Cause I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
All I know is that it feels like forever
but no one ever tells you that forever
feels like home, sitting all alone inside your head
How much is real?
So much to question
An epidemic of the mannequins
contaminating everything
When thought came from the heart
it never did right from the start
Just listen to the noises
(No more sad voices)
Before you tell yourself it’s just a different scene
remember it’s just different from what you’ve seen
I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
And all I know is that it feels like forever
but no one ever tells you that forever
feels like home, sitting all alone inside your head
And it’s the stars
The stars
That shine to you
And it’s the stars
The stars
That lie to you
Stone Sour - Through glass
Ei pärjää ihminen kolmen ja puolen tunnin yöunilla.
Aivot tilttaa.
Olohuoneen takan edusta on laatoitettu. Siitä tuli hieno. Katsoin hölmönä kun Isi kampasi laastia ja läpsi laatat paikoilleen. Ja vielä hölmömpänä, kun Isi tasoitti loput olohuoneen lattiasta lattialämmitystasoitteella.
Se ei takuulla ole niin helppoa kuin mille näyttää.
Illan päätteeksi ajattelin laittaa saunan lämpenemään, mutta en sitten osannut puolinukuksissa tehdä sitäkään oikein.
Oli ehkä maailman kylmimmät löylyt.
Ja kun nyt pitäisi nukkumaan mennä, niin arvatkaapa mitä?
No ei tietenkään nukuta.
Kauppaan pitäisi mennä.
Hakea tarpeet isänpäiväkakkuun, kun Isi ja Veli tulevat parin päivän visiitille remonttiavuksi.
Minulla on maailman paras isä.
Isi on sellainen jalat maassa -tyyppi. Käytännöllinen ja viisas. Korjaa melkein mitä vain ja rakensi talonkin tuosta vaan, vaikka hoitaa työkseen hulluja ja vieläkin hullumpia. Isi suhtautuu asioihin rauhallisesti ja järkevästi. Jos Isi sanoo, että jokin asia on niin, niin sitten se varmasti on. Isi viihtyy kotona.
Jos Isi ei olisi isi ja parikymmentä vuotta nuorempi, niin varmaankin vaihtaisin Miehen Isiin.
Minä olen Isin tyttö.
Ja minä rakastan Isiä.
(Ja äitiä myös. Mutta tähän aikaan vuodesta erityisesti Isiä.)
Nythän on niin, että minun elämässäni on ihan riittävästi paskaa.
Sitä piisaa omiksi tarpeiksi ilman kaikenmaailman moraalivammaisten lattapäiden kommentointia ja sähköpostittelua.
Ryhdyn kerrassaan omavaltaisesti bannaamaan ja poistamaan kommentteja, jotka eivät sovi pieneen pirtaani. Ihan vain, koska voin tehdä niin, sillä tämä blogi on ihan minun ikioma. Ja IP-osoitteetkin on jo neljältä vähäpäältä selvillä. Ei se kuulkaas lapset rakkaat toimi niin tämä netti, että nimimerkkiä vaihtamalla anonymiteetti mukamas säilyisi.
Ja suosittelisin kevyttä kertausta suomen kieliopin parissa. Pesäpallo maila kirjoitetaan yhteen.
Vitun analfabeetit.
(Jukalle suurkiitos myyräntyöstä. Kaikki neljä aasia saavat minulta henkilökohtaisen joulutervehdyksen.)
Terapeuttini totesi tänään, että minun pitäisi purkaa kiukkuani.
Ei tosin kertonut mihin tai miten.
Minua vituttaa aivan silmittömästi.
Kaikki. Ihan kaikki.
Talo. Autot. Koira. Mies. Masennus. Pettäminen. Remontti. Vene. Se Kapinen Huora. Sairasloma. Oma naama. Seksuaalinen haluttomuus. Vaatteet päälläni. Pelko. Kostonhimo.
You name it.
En voi itkeä. En osaa enää. En voi huutaa. En voi suuttua.
Jossain ihoni alla lymyää pieni, rikkinäinen harpyija, joka kirkuu lakkaamatta ja kynsii minua sisältä päin. Syyttää, moittii ja halveksuu sitä, kuka ja mikä olen.
Oksettaa nähdä omat kalvakat kasvot peilistä joka päivä. En pysty katsomaan enää peiliin ja näkemään sitä rakastettavaa ja kaunista naista, joka joskus olin. En pysty enää näkemään peilissä naista. Vastaan katsoo väsynyt, sukupuoleton ruumis, joka kavahtaa kosketusta.
Ruumis, joka ei reagoi.
Ruumis, joka kelpaa enää makaamaan patologin jääkaapissa.
Vittu, mikä päivä.
Aamun ratoksi tutustuin talon sähkötauluun.
Tusinoittain sulakkeita pistorasioista kodinkoneisiin.
Alimmassa rivissä, toiseksi viimeisenä sulake, jonka alapuolelle on merkattu siistillä printillä kirjainyhdistelmä ATM.
Nappasin sulakkeen irti ja kävin läpi kaikki pistorasiat ja vimpaimet. Kaikki toimi normaalisti niin asuinkerroksessa, kuin alakerran varastossa ja autotallissakin.
Väistämättä hiipi mieleen, että mahtoiko jossain joku kaksilahkeinen ressukka simahtaa kesken aamutoimiensa.
Päivän mittaan ehti puuhastellessaan pohtia lukemattomia asioita.
Jännittää miten Kakkelson pärjää joulukuun koiranäyttelyssä. Jännittää pitääkö Mies hänelle neulomastani kaulaliinasta. Jännittää muhiiko kylpyhuoneen lattian alla kosteusvaurioita.
Ehtii miettimään ystäviään. Niitä, joilla menee hyvin. Niitä, jotka ovat onnellisia. Niitä, joita maailma on julmasti potkinut. Ehtii arvioimaan omaa pätevyyttään ystävänä. Pitäisikö soitella enemmän, tavata useammin.
Ehtii moneen otteeseen tuijottamaan nimettömään pujotettua kultaista sormusta ja sitä mitä se merkitsee. Ehtii useasti pelätä ja useasti toivoa parasta.
Ja useammin kuin kerran pohtii, josko illalliseksi laittaisi kinkkukiusausta vaiko kenties kaalilaatikkoa.
Ajattelinpahan tulla vain kertomaan, että minua vituttavat niin silmittömästi viime kuukausien tapahtumat, niiden hatarat ja kaukaa haetut syyt ja selitykset ja paskamaiset seuraukset, että mieleni tekisi ottaa pesäpallomaila ja aiheuttaa massiivisia fyysisiä ja henkisiä traumoja jok’ikiselle häntäänsä vieraassa helmassa heiluttavalle rakkiroiralle ja kaikille niille moraalivammaisille, halvoille nartuille, jotka jakavat pilluaan kyseisille rakkikoirille makeamman elämän toivossa.
Rakas Joulupukki, olen ollut kiltti tyttö.
Saisinko tänä vuonna lahjaksi pesäpallomailan ja vuorokauden mittaisen puhtaan anarkian tähän maahan?
Ei kerrassaan mitään sanomista, saati mielipidettä päivän polttaviin aiheisiin.
Olen juonut litran kaakaota, tuijottanut aivottomana musiikkikanavaa tyhmälaatikosta ja neulonut viimeiset viisi tuntia.
Oikea etusormeni on verestävää muhennosta ja Punaisen Kostajan vaihdelaatikko on paskana.
Arvatkaapa herättääkö kumpikaan ikävä tosiasia minussa mitään tuntemuksia?
Juuei.
Sain puikot ja sain lankaa.
Lahjaksi.
Voe elämä!
Olen todistettavasti neulonut elämäni aikana yhdet villasukat ja kaksi kaulaliinaa. Ja niistä on aikaa reilusti yli kymmenen vuotta molemmista. Itseasiassa lähemmäs viisitoista vuotta. Tänään olin elämäni ensimmäistä kertaa neulebloggaajien kokoontumisajoissa.
Nyt teen elämäni kolmannen kaulaliinan. Ja siitä tulee hyvä ja lämmin. Tästä se lähtee tälläviisiin.
Keljuttaa.
Kun Mies kysyi aamusella syytä keljutukseeni, en osannut vastata.
En minä osaa sanoa mikä minua keljuttaa. En tiedä itsekään. Jos tietäisin, tekisin asialle varmasti jotain.
Yksittäisiä syitä on paljon.
Sairasloma keljuttaa. Masennus keljuttaa. Keljuttaa, kun on kylmä. Keljuttaa, kun pitäisi remontoida, vaikkei ole motivaatiota nimeksikään. Keljuttaa se halpa huora. Mies keljuttaa myös. Oma haluttomuus keljuttaa. Kaikki lääkityksen sivuvaikutukset keljuttavat. Keljuttaa, kun koira kakki portaalle. Keljuttaa, kun auton vänkärinpuolen ovi on jäässä. Keljuttaa, kun otsassa on näppylä. Väsymys keljuttaa. Maailma keljuttaa. Ihmiset keljuttavat.
Kun kaikki nuo pienet asiat ynnää yhteen, niin siitä tulee massiivinen ärtymys ja vitutus. Ja kun lääkkeet tekevät minusta harvinaislaatuisen tasaisen, niin en saa purettua ärtymystäni huutoon ja raivoon, itkusta puhumatakaan, niin jäljelle jää vain paha mieli, itsesyytökset ja ketjutupakointi.
Perkele.
Helvetin perkele.
Vaikka ei olisi napannut kakkaakaan, niin otin ja maalasin eteisen seinät. Hienot tuli.
Viimeisen kolmen päivän aikana on ahdistanut siinä määrin, ettei käyrä tahdo pysyä skaalalla.
Peilikuva ahdistaa, kaupassa käynti ahdistaa, remontti ahdistaa, nukkuminen ahdistaa. Kymmenen uutiset, lempiohjelmani, ahdistaa. Eikä ole sellaista nappia, jonka naamaansa nakkaisi, joka veisi ahdistuksen pois. Rintakehälleni on parkkeerattu täyspitkä rekka.
Pahinta lienee käsien vapina. Mielialalääkityksen viehättävin sivuvaikutus.
Taidan hankkia balalaikan. Tällä vapinalla soitto varmaan luonnistuisi.
Edit: Onnittelut sille työn sankarille, joka tulla rysäytti sivustolle Kokkolan kaupungin IP-osoitteesta. Olitte kahdessadasviideskymmenestuhannes (voisiko sanoa neljännesmiljoonas? -ai ei vois.) kävijä.