turisti

Rajamäen bunkkerista iltaa.

Vihollisjoukkojen pommitus voimistuu hetki hetkeltä. Urhoollinen sotakoiramme Kakkelson vartioi bunkkerin sisäänkäyntiä virolaisen olutryypyn voimalla.

Joukkueemme tiedustelija ilmoitti juuri pusikosta kömpineen esiin vihollisia kranaatit käpälissään.

Laitamme Porilaisten marssin soimaan ja otamma viiniä.

Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Periksi ei anneta.

Ja kaverille ei jätetä.

Minulta penättiin tänään töissä uudenvuodenlupauksia.

En itseasiassa ollut ajatellut luvata mitään.

En ylipäätään oikein ole koskaan ymmärtänyt moisten lupausten syvintä olemusta. Ihmiset tuntuvat lupaavan joka vuosi samoja asioita ja joka ainoa vuosi rikkovan ne samat lupaukset. Luvataan lopettaa tupakointi, luvataan laihduttaa, luvataan kuu taivaalta.

Jos lupaisin jotain, niin lupaisin takuulla vain jotain sellaista, joka hyödyttäisi minua ja vain minua. Vuosien mittaan on tullut luvattua enimmäkseen asioita, joista on ollut iloa enemmän muille kuin itselleni. Kaikki lupaukset on myös tullut pidettyä.

Voisin luvata tehdä vähemmän töitä ja pitää enemmän hauskaa. Voisin luvata shoppailla vailla järjen häivää ja matkustella surutta. Voisin luvata tuhlata tiukkaan tahtiin uusiutumattomia luonnonvaroja ja polttaa kuutiometritolkulla bensaa taivaan tuuliin. Voisin luvata kostaa kaikki kokemani vääryydet korkojen kera. Voisin luvata pistää asetelman paskaksi ja elämän risaiseksi.

Vaan en lupaa mitään.

Paitsi ehkä sen, että vastedes teen juurikin kuten tykkään.

Jos ei sovi, toss’ on ovi.

Ihmiset ovat persreikiä. Sivistymättömiä, sosiaalivammaisia, loogiseen ajatteluun kykenemättömiä persreikiä. Etenkin miehet ja etenkin täällä netissä.

Tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni ja olen valmis poltettavaksi nettirunkkareiden ja aateeämmien toimesta roviolla mielipiteeni puolesta. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että näppylät ovat juurikin näin.

Paskan lennähdettyä parisuhteeni tiimoilta tuulettimeen muutama kuukausi sitten, olen saanut tänään klo 11.40 loppuun saatetun laskelman mukaan 194 (satayhdeksänkymmentäneljä) yhteydenottoa miespuolisilta henkilöiltä sivupalkista löytyvään sähköpostiosoiteeseen. Yhteydenottojen sisältö on ollut monenkirjavaa vaihdellen treffipyynnöistä silkkaan herjaukseen.

Treffipyyntöihin (yhteensä 31 kappaletta) olen kuhunkin vastannut asiallisen ystävällisesti, mutta myöskin kieltävästi. Kuusi kosiskelijoista otti kieltävän vastauksen vastaan kuten aikuiselta ihmiseltä sopii odottaa; asiallisesti. Yksitoista vaati selitystä sille, miksi he eivät kelpaa minulle. Mielestäni selityksen antaminen tilanteessa, jossa ihminen on vakavasti masentunut (F32.2), työkyvytön, petetty; uhkailun, kotirauhan häirinnän ja kiusanteon kohteeksi juuri joutunut ja lisäbonuksena kaiken paskan lisäksi harvinaisen vittumaisen papilloomaviruksen huoraukseen syyllistyneiltä saaneena, on jokseenkin aika helvetin toisarvoista, eikö? Näiden vinkulelujen mielestä ei. Loput seisemän kielteisen vastauksen saaneista ryhtyi haistattelemaan, kuusi haukkui frigidiksi ja yksi uhkasi etsiä osoitetietoni ja tulla käymään. Lupasin keittää kahvit ja leipoa lusikkaleipiä. Eipä ole jätkää näkynyt.

Johtopäätös? Vaikkakin liki viidennes miehistä on järjissään, surullisen suuri osa on persläpiä jo ihan silkan käytöksensä vuoksi.

Entäpä sitten ne kaikki loput sähköpostitse yhteyttä ottaneet? Heidän mielestään olen saanut sen mitä olen tilannut. Perusteluja tiedustellessani sain vastaukseksi olevani muun muassa “halpa huora”, “psykoottinen femakko”, “vittupää”, “nalkuttava lehmä” ja oma henkilökohtainen suosikkini; “luonnevikainen kyrvänlutkuttaja”.

Huoraamisesta en tiedä, kun en ole koskaan pillua rahaa vastaan antanut. Ammattilaisten mukaan psykoottista käyttäytymistä ei havaittavissa ole. Feminismiä en aatteena allekirjoita. Vittupää ei määritelmänä ole järin eksakti. Nalkuttaminen lienee jokaisen naisen helmasynti, mutta lehmäksi en kelpaa lajimääritelmän tai edes kuppikokoni takia. Luonnevika sellaisenaan on myöskin hieman epämääräinen kategoriointi, etenkin kun leimaamista yrittänyt ei ollut halukas määrittelemään yksityiskohtia. Oraaliseksissä ei käsittääkseni ole mitään mitään pahaa, etenkään kun näille kaksilahkeisille kaikille varmaankin suihinotto kelpaisi. Olen mielellään myös vastaanottavana osapuolena, vaikkei seksissä mielestäni olekaan kyse “antamisesta” ja “saamisesta”.

Vain neljä miespuolista henkilöä otti sähköpostitse yhteyttä kertoakseen että ovat pahoillaan siitä mitä minulle on tapahtunut ja että toivovat minun pääsevän asian yli. Kaikki neljä tunnen henkilökohtaisesti tosielämässä.

Kommenttiosastoa en ole jaksanut kahlata läpi ja tilastoida. Enkä jaksa tulevaisuudessakaan. Harkitsen vakavasti koko kommenttimahdollisuuden poistamista.

Anteeksi nyt vain, rakkaat (mitä ilmeisemmin siihen alimpaan kastiin kuuluvat, pillun puutteessa elävät, sosiaalisesti kyvyttömät ja räkänokkaiset) pojat, mutta en käsittääkseni ole teille mitään velkaa. En pillua, en rahaa, enkä etenkään anteeksipyyntöä, sillä yhdenkään katkeraan mielipiteeseen en ole ollut myötävaikuttamassa omilla teoillani.

Se on kuulkaa ihan teidän omien korvienne välissä, jos koko tyhjä elämä pyörii netissä, omissa ja muiden blogeissa. Valittakaa vapaasti, niinhän minäkin teen. Älkää kuitenkaan tulko esittämään käsityksiänne minun persoonani muodostumisesta, tekemisistä ja tekemättä jättämisistäni tai ylipäätään mistään muustakaan minulle sähköpostitse tai edes kommenttilaatikkoon, koska te ette siellä linjan toisessa päässä voi yksinkertaisesti tietää vittuakaan mitä täällä toisessa päässä tapahtuu ja miksi.

Elämä on kuulkaas hieman useamman asian summa, kuin mitä yksi tekee ja miten toinen siihen reagoi. Se muodostuu kunkin subjektiivisesta näkemyksestä, näkemyksiin ja kokemuksiin perustuvasta vuorovaikutuksesta ja kaikista lukemattomista fyysisistä ja psykososiaalisista tekijöistä, joiden tunkeminen johonkin yksinkertaiseen matemaattis-luonnontieteelliseen yhtälöön ei vittu soikoon anna vastausta yhtään mihinkään.

Sulia, mutta perin paskaisia ovat Suomen valtatiet.

Kävin Savossa viihtymässä.

Viihdyin. Jopa niin hyvin, että mitä lähemmäs Uudenmaan rajaa paluumatkalla hivuttauduin, sitä enemmän kävi kyrpimään. Kaksvitosella, kilometri ennen Rajamäen liittymää harkitsin vakavasti jatkavani aina Hankoon saakka ja siitä lautalla Saksaan ja niin pitkälle kuin maantietä riittää.

Olen väsynyt ja vihainen. Tämä on ollut perin paska vuosi kaikin puolin, enkä rehellisesti sanottuna odota paljon muuta tulevaltakaan.

Onneksi työpaikan pukukaapissa on menolippu odottamassa pahaa päivää.

Kun se tulee, minä lähden.

Enkä tule takaisin.

Rauhaton olo.

Hetkittäin suorastaan vainoharhainen olo. Kaikki epäilyttää. Ystävät, läheiset, nimitutut, tyäkaverit, vastaantulijat.

Tekisi mieleni ryömiä peiton alle ja jäädä sinne. Olla tekemättä mitään enää ikinä. Näkemättä ketään, puhumatta kenellekään. Olla vain itsekseen ja antaa ajan kuluttaa itsensä loppuun.

Elämänpiirissäni kiertää inhottava huhu, jonka alkuperää en tiedä ja jonka todellisuuspohjasta en ole varma. Asiat, jotka yritän jättää taakseni, nousevat esiin päivittäin aiheuttaen itkua ja väsmystä. Ja itsepintaista vitutusta, jota en osaa purkaa.

Lyön mummoni vetoa, että saan puukosta selkään päivänä minä hyvänsä.

Osaan sitä jo odottaakin.

Kaulaani koristaa kääty ja timanttiriipus, joiden yhteenlaskettu arvo ylittää moninkertaisesti kaikkien omistamieni korujen arvon.

Sweet!

Kyllä tällä karaattimäärällä saa piparia ainakin juhannukseen saakka.

Jokseenkin ironista on se, että itse hankin Miehelle joululahjaksi nahkaisen lompakon ja hopeisen moneyclipin, mutta niille ei taida olla juurikaan enää käyttöä…

Koko työpäivä silkkaa turhailua.

Mitään en aikaiseksi saanut, mutta toisaalta, eipä ollut paljon tarvikkeitakaan mistä mitään tehdä. Tuorekuorma, jonka olisi pitänyt saapua varastoon aamukahdeksalta, ei tullut vielä puoliltapäivinkään.

Aivan sama. Penniäkään ei ole kiinni.

Ei ole joulumieltä täällä. Ei ensinkään.

Typerä juhla.

Minulla on sellainen tunne, että jotain todella vittumaista on taasen tapahtumaisillaan.

En vain tiedä mitä.

Yksiönsä kuusen latvaan Orava rakensi
Asunto piti saada jouluksi valmiiksi
Näköala etelään, sekä pohjoiseen
Naavaseinä paras olis tuuletuksineen

On Oravan joulu, Oravan joulu
Tänä vuonna pienimuotoinen
On Oravan joulu, Oravan joulu
Alla taivaan tähtikirkkauden

Aknestik - Oravan Joulu

Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta, rakkaat lukijat!

Miksiköhän näin vuoden vedellessä viimeisiään tuleva vuosi tuntuu aina olevan lupauksia paremmasta pullollaan, vaikka kokemuksesta pitäisi tietää, että kulman takana odottaa takuuvarmasti vain lisää kakkaa?

Katsotaanpas.

Tammikuun ensimmäinen palkka tulee olemaan massiivinen. Ylitöitä on tullut tehtyä ja seuraavat pari viikkoa ovat niin täynnä pyhätöitä, että ei ikinä. Kaikki tämä palkitaan juuri ennen syntymäpäivääni.

Syntymäpäivää, jonka tulen viettämään loisteliaan hyvän ystävän kanssa Tukholmassa. Rokkia! Parhautta!

Helmikuun loppuun mennessä pahin osuus remontista on ohi. Kylpyhuone ja sauna valmistuvat.

Kesällä pääsen viettämään elämäni ensimmäistä täyspitkää ja palkallista kesälomaa. Ja mikäli pääsen yli venettämme koskevista kevyehköistä antipatioista, niin luvassa on matkoja ainakin Tallinnaan ja Saimaalle.

Ensi syksynä lääkitystä ryhdytään vähitellen ehkä ajamaan alas.

Ensi vuonna joulua vietetään joko Savossa tai sitten tyylillä ja pätäkällä remontoidussa Rajamäen kodissa.

Kiinnostaisi kuitenkin tietää jo näin etukäteen mitä kepposia universumi on varalleni suunnitellut tulevaksi vuodeksi.

Saanko potkut?

Tulenko hulluksi?

Palaako torppa maan tasalle?

Tuleeko sota ja tappaa?

Menipä vallan hyväntekeväisyyteen koko päivä.

Katsoin elämäni ensimmäisen Bollywood-elokuvan ja nukahdin sitten sohvalle Kakkelsonin kanssa navat vastakkain.

Kuuden tunnin päiväunet.

Huoh.

Katkaravut hyökkäsivät pahaa-aavistamattoman liemenlämmittäjän kimppuun.

Aivotärähdys ja jotain mitä tohtorisetä nimitti distensio partis cervicalis columnae vertebralikseksi. Otti hienoja kuvia nikamista ja antoi niskatuen ihan omaksi.

Onneksi mitään ei mennyt pahasti rikki, vaikka tapahtumassa oli kaikki katastrofin ainekset. Kun kahdentoista kilon pahvilaatikko muksahtaa katonrajasta suoraan päälakeen, niin siinä saattaa kuulemma kuolla tai halvaantua, väittivät. Selvisin kuhmulla ja venähdyksellä. Ja sen harmahtavan mössön heilahduksella.

Mutta yksi yhdeksästä elämästä meni taasen.

Mutta jos joku sattui eilen ihmettelemään miksi en vastaa puhelimeen tai tekstiviesteihin, ne se johtuu ihan siitä.

Sisäriirin sunnuntailounaalla söin yhden siiderin.

Kotiin palattuani iski nälkä. Asiaa hetken pohdittuani iski myös nostalginen kaiho ja mahan pohjassa murahteleva ikävä unkarilaisia herkkuja kohtaan.

Siispä pakastimesta esiin viimeiset kolbászit ja takaisin auton rattiin ja lähikauppaan.

Silloin, kun olin vielä nuori ja kiinteä ja virallisen selityksen mukaan opiskelin madjaarien mailla, tuli kerran aamu, kun voin todella pahoin. Olivat onnistuneet epatot juottamaan minulle pálinkaa ja paljon. Kulmapuodista mukaan tsekkiläistä eliksiiriä ja neljä voikkaria ja Tonavan rantapengermälle istumaan.

Viimeistä voileipää natustaessani, siinä siniharmaan joen hitaasti virtaavaa vettä tuijotellessa, olin hetken maailman onnellisin ihminen.

Juuri tällä hetkellä, tuota lautasella näppäimistön vieressä odottavaa voikkaria katsellessa olen taas pienen, ohikiitävän hetken maailman onnellisin ihminen.

Herkkujen ohje löytyy sivupalkista.

Vähän jännittää.

Jännittää, että johtiko perjantain massiivinen pöllö-öljyn ryystäminen pysyvään aivovammaan.

Päässäni ei nimittäin liiku mikään. Olen jutellut tänään puhelimessa useamman ihmisen kanssa monista eri asioista sosiaalipornosta politiikkaan ja oikeuslaitoksen toimintaan. Enkä ihan oikeasti kyllä muista mitä ja että olinko käytyjen keskustelujen aikana likimainkaan aikaan ja paikkaan orientoitunut saati millään muotoa koherentti.

Sen sijaan päässäni soi loppumattomalla luupilla Mikko Alatalon Känkkäränkkä.

Vaikkei edes vituta.

Ja vielä pitäisi ryhdistäytyä ja olla sosiaalinen livenä.

Jospa ottaisin käyttöön vanhan, hyväksi todetun metodin ja jättäisin osallistumasta mihinkään keskusteluun. Istuisin vain ja hymyilisin nätisti. Ehkäpä kukaan ei huomaisi, että minulla ei ole enää kapasiteettia kuupassani.

Voi juuttahan munat.

Siis ihan oikeasti… Muisti palasi yhtä kirkkaana, kuin kaikki ne nauttimani vodkakopsut.

Vaikka olinkin kyseisellä hetkellä ihan yksin, häpeän puna kiipesi kasvoilleni.

Ryömin takaisin sinne koloon, josta kerran erehdyin ulos kömpimään.

Kännitorspolasta huomenta.

Öööö… Geeteet ja muutamat tiukat napsut tekivät sitten tehtävänsä.

En ilmeisestikään muista ihan kaikkea.

Esimerkiksi sitä, miten olen päässyt kotiin.

Muistan kuitenkin, että pussasin ainakin yhtä naista. Ja että flirttailin Blogoslavian kaikkien kaksilahkeisten kanssa. Ja että selitin kaula-aukkoni olevan osa psykososiaalista tutkimustyötä. Ja että unohdin puhelimeni baariin. Ja että oli ihan helvetin hauskaa.

Lostis, Mari, Veera, Nikke, Jarkko, Junis, Sedis, Minh, Jude, Mitvit, Valpuri… En muista läheskään kaikkien nimiä. Naamat kyllä.

Kiitos paljon.

Anteeksi vähän.

Ranskalaisen sisäkön alushepenet - CHECK
Mustat stay-upit - CHECK
Korkeakorkoiset pornohokkarit - CHECK
Musta hame - CHECK
Antava kietaisupaita - CHECK
Kiliseviä koruja - CHECK
Pankkikortilla katetta - CHECK

Baila-baila.

Rehellisesti sanoen toivon, ettei tänä vuonna tulisi joulua ollenkaan ja uusi vuosi jäisi kerrankin väliin.

Kaksi päivää töitä vielä ja sitten saa kekkeröidä.

Ja kekkeröidä aionkin.

Sanokoot lääkärit, terapeutit ja vanhempani mitä hyvänsä, niin minä vietän perjantaina sellaiset pikkujoulut että kusi seinille roiskuu, kuten Vaari-vainaa tapasi sanoa.

Jään perjantaina suoraan töiden jälkeen Kaupunkiin ja palajan Rajamäelle vasta lauantaina, jos silloinkaan. Ja lauantai-iltana, jos enää kynnelle kykenen, painun jatkamaan kekkeröintiä vielä Firman pikkujouluihin. Ja kotiin palaan vasta sunnuntaina, ellei elimistöni ole sanonut poks.

Koko päivän on vituttanut niin silmittömästi, että työtkin tuli tehtyä ennätysajassa silkan vimman voimalla. Olen keskustellut puhelimessa poliisin ja asianajajan kanssa. Olen hautonut päässäni ajatuksia julmasta ja armottomasta kostosta. Rajansa on silläkin miten paljon minä otan paskaa vastaan “ihmisiltä”, jotka on vastoin tahtoani elämänpiiriini tungettu.

Kerran voi heittää paskaa silmille, joskus kahdestikin.

Kolmannella kerralla minä vedän kirveellä vastapalloon.

Hänen Majesteettinsa Kelluvalla Bordellilla.

“Ja missähän mahtaa olla mun Guccin pokat?”
“Eikö ne ole siellä veneessä?”
“Ei. Kukakohan ne on mahtanut viedä?”
“… voi vittu… Soitanko saman tien?”
“Kenelle?”
“Sille parisuhdeterapeutille?”

Saatana. Minun mittani on tullut nyt täyteen.

Toiset ovat yksinkertaisia, toiset eivät.

Koirat siis.

Jos Kakkelsonin ongelma näyttelyssä oli se, että kaveri istahti perseelleen esittelypöydällä ja pari kertaa kehässäkin, niin siitä ei ainakaan voi koiraa syyttää. Toinen kun on opetettu istumaan aina, kun herkkupalaa vilautetaan.

Puolitoista vuorokautta myöhemmin kaveri jämähtää seisomaan kauniissa asennossa, kun hyvät herkut kaivetaan esiin.

“Mamin pieni prinsessa on niiiiiiin fiksu”.

Ja ehdollistuu niin helposti.

Arvosanalla erittäin hyvä Kakkelson sijoittui nuortenluokan kolmanneksi.

Ei hullummin ensikertalaiselta näyttelyssä, jossa palkitaan kansallinen voittaja.

Ruotsalainen tuomari Benny Blid arvioi Kakkelsonin seuraavasti:

Bra huvud och uttryck, bra rygg, bra kropp, lösa armbågar, normala vinklar. Litet lång päls idag.

Totta, että Kakkelsonin turkki oli selvästi pidempi kuin muilla cairneilla. Tosin olipa mukana muutama alusvillalle nypitty yksilökin ja jos rotumääritteessä sanotaan, että turkin tulee olla säänkestävä, niin kai se on makuasia sitten. Ja ainakaan Kakkelsonin päässä ei ollut hiusgeeliä, kuten eräillä hauvoilla…

Eikä emäntä viitannut itseensä missään vaiheessa sanalla “mami” ja koiraansa “pieni prinsessa”. Saati sitten haukkunut tuomaria, kun “pieni prinsessa” diskattiin näykkimisen takia.

Ei. Joku roti sentään nelijalkaisten harrastamisessa pitää olla.

Siitäkin huolimatta, etten ole mitään pystynyt nielemään koko päivänä, suostuin lopulta Miehen pyynnöstä lähtemään ulos syömään.

Tähän aikaan vuodesta ei Helsingissä kannata ravintoloissa asioida ellei ole umpitunnelissa tai umpihullu, joten saksalaisen matalalentokoneen nokka suunnattiin kohti lähintä kaupunkia.

Hyvinkäätä.

Hyvinkää.

On siinä nimellä paiskattu pikkukaupunkia.

No, paikallisessa Amarillossa palvelu oli käsittämättömän hyvää. Ruokakin varmaan olisi ollut, jos olisin pystynyt korvaan tungetulta kaktukselta siitä nauttimaan. Tyydyin lillittämään meksikolaista punaviiniä ja jauhamaan lampaanfilettä kunnes se ei enää maistunut millekään. Mitä lie tarjoilija ajatellut lautasta pöydästä noukkiessaan, kun asiakas kiittelee vuolaasti loistavasta lampaasta, mutta annos näyttää sille, kuin siihen ei olisi koskettukaan tai jos on, niin sitten lihamyllyllä.

Vaan kun ei kärsi niellä. Jo pelkkä nielaisun aiheuttama rutina ja pokse on riittävä pelote, kivusta puhumattamaan.

Joskus ravintolakouluaikoina onnistuin saamaan korvaani tulikuumaa höyryä.

Se oli oikeastaan aika hupaisa tunne tähän verrattuna.

Korvaan koskee.

Ja naamassa on tyynyn kuva.

Muutaman päivän on ollut hieman vetämätön ja tukkoinen olo ja nyt on sitten jo hieman kuumettakin.

Eihän siinä mitään, kun on neljä päivää vapaata. Mutta täytyisi taudista huolimatta kyetä heti huomenissa esittelemään Kakkelson Messukeskuksen piskikatselmuksessa ruotsalaistuomarille ja sunnuntaina syöksähtämään ilmojen halki kotiseudulle parin päivän visiitille.

Plääh…

Kuka on tunkenut kaktuksen korvakäytävääni?

Ensin sanottiin, että ei tarvitse välttämättä mitään kuvia ottaa.

Sitten sanottiin, että laitetaan painoon ihan pieni kuva.

Ja lopulta pärstävärkki on kokonaisen sivun kokoinen.

Kotivinkin numero 18 on myynnissä.

Terveisiä palkkakuopasta.

(Ja tänään sain kuulla päin naamaa työpaikalla, että tissini ovat kutistuneet ja että se ei kuulemma ole ollenkaan hauskaa.)

Töissä oli kerrassaan miellyttävää.

Vanha Kesätyöläinen on palannut yllättäen mukaan kuvioihin. Ja Motoristikomistus viihdytti raskaan työn raatajaa kaikella nuoruuden innollaan.

Mikäs sen mukavampaa.

Pomotkin olivat itsepäisyyspäivän kunniaksi siedettäviä, jopa reiluja.

Huomenna taas. Intoa täynnänsä, kuin ilmapallo.

Tuliko ne kerpeleen veronpalautukset tänään vai vasta perjantaina?

Ja Sampoon terveisiä, että verkkopalvelunne on paska.

Aamu alkoi pahoinvoinnilla.

Ei, en ole edelleenkään pieniin päin, mutta en myöskään ole keksinyt järkevää syytä jo monta viikkoa kestäneelle “aamupahoinvoinnille”. Lienee hormonit kuitenkin asialla.

Elämä tuntuu raskaalta. Ei siksi, että kärsin, vaan siksi, että muut kärsivät. Yksi ystävä on raiskattu. Toinen on saanut jostain ikävän sukupuolitaudin ja epäilykset kohdistuvat aviomieheen. Kolmas hautoo itsemurhaa.

Maailma on tuntunut tänään epäreilulta ja vastenmieliseltä. Ja ei tarvitse kuin avata televisio ja katsoa uutiset, niin asian voi todeta faktaksi. Oikeastaan riittää, kun kuuntelee ihmisten puheita lähimarketissa.

Paskaa kaikki.

Voi kun tulisi sota ja tappaisi.

Tein töitä kolmetoista tuntia. Ja eilen kymmenen.

Ja sovin vuoropäällikön kanssa, että jos tarvitsee tuuraajaa, niin voi soittaa suoraan minulle.

Kotona on usein paha olla. Ja työnteolla saan itseni uuvutettua siihen pisteeseen, kun mikään ei enää satu.

Olen väsynyt. Jalkoihin koskee.

Menen nukkumaan.