Olen ollut viikon verran hyvin väsynyt ja aika ajoin pelottavan lamaantunut, enkä ymmärrä mistä kaikki johtuu. Tuntuu kuin lääkkeet olisivat yhtäkkiä lakanneet tyystin toimimasta.
Itkettää, ahdistaa, raivostuttaa, pelottaa.
Vähäinenkin sosiaalinen kanssakäynti repii hermoja.
En tiedä mitä tekisin. Ainoa hiukan houkutteleva asia on ryömiminen peiton alle maailmanloppua odottamaan.
En jaksa. Ei minulla ole välineitä tai motivaatiota kiskoa itseäni ylös tästä suosta.
Ei ole maailmassa asiaa tänään, joka ei tavalla tai toisella keljuttaisi.
Voi taivas, jos omistaisin pesäpallomailan ja muutaman käsikranaatin.
Maailmassa on paljon asioita, jotka eivät tunnu kivalle.
Kuten esimerkiksi se, kun sormen kärkinivel kääntyy yhdeksänkymmentä astetta akselinsa ympäri, repien jänteitä hajalle.
Se oli sitten viimeinen sormi oikeassa kädessäni, joka ei ollut vielä osumaa ottanutkaan.
Kerpele! Tietoyhteiskunta, väittävät!
Kenen byrokraatin aikaansaannosta on tämä, että Kusti toimittaa Verokarhun toimesta kirjelmän, jossa pyydetään lisäselvitystä omaisuuden luovutuksesta? Ja vieläpä sellaisen omaisuuden luovutuksesta, josta Byrokraatilla on jo kaikki tarvittavat tiedot hallussaan!
Tietävät milloin on hankittu, mitä ja millä hinnalla. Tietävät milloin on luovutettu, mitä ja millä hinnalla. Tahtovat 28 prosenttia hinnasta.
Saatteessa on numerot ja päivämäärät kauniissa rivissä. Optisesti luettavaan lomakkeeseen pitää nuo numerot ja päivämäärät siirtää ja laskea tuliko jättipotti vai persnetto. Ja sitten nimeä alle päivämäärän kera ja palautettava annettuun päivämäärään mennessä.
Mitä helvettiä! Ettekö itse osaa siellä Uudenmaan verovirastossa, vaikka on kaikki faktat jo kerran tiedossa? Ynnätkää itse ja lähettäkää lasku! Ja miksi ei ole palautuskuorta? Itsekö pitää tyhjästä postimaksu maksaa tai autolla Vantaalle ihan sinne byrooseen asti kiikuttaa?
Jumankavita! Kuka siellä vetää lonkkaa ja teettää työt muilla, hä?
Joku kirjoitustaidoton suojatyöläinen vai, kun nimenikin oli kirjoitettu päin helvettiä? Mitä?
Haistakaa luomua siellä!
Terveisin,
Katti Wilhelmiina Kinnunen
Ei ymmärtänyt valkohäntäpeura, ettei ruotsalaisvalmisteisen hyökkäysvaunun puskuriin kannata nojailla.
Autoon ei tullut edes lommoa, mutta samaa ei valitettavasti voi sanoa peurasta.
Kamalaa, kun Kati on paha, paha ihminen.
Edellinen postaukseni aiheutti jälleen kerran sähköpostien tulvan.
Koskapa katselen mielelläni kauniita ihmisiä ja heitän härskiäkin flirttiä mielelläni ja vielä kirjoitan siitä, niin olen itsensä Saatanan morsian ja Babylonin portto.
Kaksi sanaa teille.
VITUN PYHISTELIJÄT.
Tiedättekö te miten ihmisen mieli toimii?
Ihminen on pohjimmiltaan eläin. Siinä missä eläimiä ajavat vaistot, ne samaiset vaistot ajavat myös ihmistä. Seksuaalisuus, joka on yksi ihmistä voimakkaimmin hallitseva tekijä, perustuu puhtaasti vaistoon ja hormonitoimintaan, koska ihminen, kuten eläimetkin, on yksinkertaistetusti tehty lisääntymään.
Se, mikä erottaa ihmisen eläimestä, on kyky kontrolloida itseään ja toimia vaistojen vastaisesti. Se, että joku vastaantulija herättää seksuaalista mielenkiintoa, ei automaattisesti tarkoita sitä, että kyseistä vastaantulijaa olisi pakko paneskella. Paneskelu on tahdonalaista toimintaa, herännyt mielenkiinto ei. Mielenkiinnolleen ei voi mitään.
Jos joku kehtaa tulla väittämään, ettei olisi parisuhteessa katsellut koskaan ympäröivän populaation muita edustajia sillä silmällä, on tekopyhä valehtelija.
Mutta vain ne, jotka ovat tehneet tietoisen päätöksen nakata pöksyt narikkaan ovat niitä halpoja yksilöitä, joita voi portoiksi kutsua.
Minä en häpeä pätkääkään sitä, että monetkin miehet saavat stringini kostumaan. Mitä sitten?
Vain yhdelle olen antanut luvan ne riisua ja sen henkilön nimeä kannan nimettömääni pujotetussa sormuksessa.
Vaikka pakkaset ovatkin vasta alkaneet, niin ilmassa on selkeästi kevään merkkejä.
Henkilökohtaisesti reagoin voimakkaasti valon lisääntymiseen. Hormoneilla.
Tekisi mieli laittaa hellemekko päälle ja korkeakorkoiset sandaalit jalkaan. Tekisi mieleni kirmata nakusillaan nurmikolla. Ja tekisi mieli.
Tosin ihan väärässä seurassa.
Ei ole ollenkaan mieltäylentävää yllättää itsensä herkuttelemasta kaiken maailman lapsilta kielletyiltä ajatuksilla kesken ylipitkäksi venähtäneen työpäivän. Kiusallista huomata tuijottavansa helvettiä kuumemmassa virkapuvussa patsastelevaa nuorempaa konstaapelia kuola suupielistä valuen. Ja päivän pohjanoteeraus lienee, kun vakavissaan mietiskelee mihin kaikkeen kivaan työpaikan kuivavarastoa oikeasti voisi käyttää.
Onneksi kotona odottaa aina takuuvarma pudotus maanpinnalle.
“Jestas! Sulla on ihan kamala näppylä tuossa!”
Kiitos tiedosta.
Nyt voinkin mennä rauhassa nukkumaan, kun ei enää huvita.
Tiedättehän te sisäisen jukeboksin. Sen sellaisen viallisen synapsin aivoissanne, joka soittaa tilanteeseen sopivaa teemamusiikkia.
Menneellä viikolla Viking Linen terminaalissa päässäni soi Lemmenlaivan tunnusmusiikki.
Love Boat, soon will be making another run… The Love Boat, promises something for everyone…
Perjantaina Mäkelänkadun iltapäiväruuhkassa se oli Teuvo, Maanteiden kuningas.
Kotikaupungin katu oli hiekkainen tie, siinä Anglia katolleen kääntyi…
Jostain helvetin syystä henkilökohtainen hömppäradioni on piinannut minua koko helvetin päivän Madonnan Justify My Lovella.
Kuolen.
Miksi kutsutaan ihmistä, joka seitsemän päivän työputken ensimmäisenä päivänä suostuu tekemään tuplavuoron?
-Tyhmäksi.
Rajamäen residenssin kylpyhuoneremontti edistyy uhkaavaa tahtia.
Ja tässä yhteydessä on pakko mainita, että matalan majan saunaosastosta tulee niin jumalattoman hieno, että ei kellään! Tosin, aika syvän kyykyn joutuu duunari tekemään koko lystin maksamiseksi.
Elämä on.
Lähden tästä kaupunkiin. Ei viitsi viimeistä vapaapäivää tuhlata kotona neljän seinän sisällä, kun voi tuhlata sen kuppilassa neljän seinän sisällä ja vieläpä itseään paremmassa seurassa.
Sitten tehdäänkin taas viikko töitä.
Tukholma oli yhtä viehättävä kuin aina ennenkin.
Seura oli parasta mahdollista. Spektakulääristä, etten sanoisi. Olen nähnyt “kodin” ja kävellyt pitkin Evighetsvägeniä. Kiitos, Kitty-Cat.
En tiedä parempaa tapaa viettää syntymäpäivää, kuin rankkoja tiimipaitoja shoppaillen, kielen persiiseen vievää viskikaffetta nauttien ja herkullista ruokaa napaan ahtaen. Ja ne Apple Caket! Oioioi!
Kotiin palatessa (ilman krapulaa, mind you!) vastassa Rajamäellä oli erinomaisesti edistynyt kylpyhuoneprojekti, Äiti ja Isi. Ja syntymäpäivälahja. Ompelukone! Ihan oma! Hankintalistalla jo vuosia keikkunut ompelukone! Valtaisat kiitokset Miehelle, Äidille, Isille, Velipojalle, Anopille, Appiukolle, Pojille, Vaarille ja Mummille!
Oooooh… Olen täynnä herkkuja, drinkkejä, lahjontaa, hyvää mieltä ja kiitollisuutta.
Se kaikkein vähiten odottamani syntymäpäivä osoittautui lopulta elämäni parhaaksi.
Näin pari päivää ennen kuin olen taas vuoden vanhempi, on vanheneminen alkanut keljuttaa oikein toden teolla.
Kun olin teini, minulle hoettiin, että usko pois, kymmenen vuoden päästä ei ole enää iho-ongelmia. Kymmenen vuoden päästä asiat eivät enää niin kamalasti ärsytä. Kymmenen vuoden päästä sitä, kymmenen vuoden päästä tätä.
Kukkua, sanon minä.
Viisitoista vuotta on kulunut ja edelleen vaan nousee näppylöitä naamaan ja vituttaa.
Viisitoista vuotta sitten oli helpompaa. Ainoat ongelmat olivat näppylät ja vitutus. Ei tarvinnut huolehtia sellaisista asioista kuin asuntolaina, parisuhde ja päivätyö. Riitti että kävi tunnollisesti koulussa, eikä jäänyt kiinni pussikaljan kittaamisesta. Jos keljutti, sen pystyi purkamaan äidille tai ärsyttää Pikkuveljeä niin, että sitäkin alkoi keljuttamaan.
Äitiä en ongelmillani enää viitsi vaivata. Pikkuveli on kasvanut niin isoksi, että vääntäisi tämän kääpiön solmuun.
Huomenna lähden Tukholmaan.
Keskiviikkona herään syntymäpäivään edellisillan meikit naamalla, krapulaisena. En vaivaudu avaamaan puhelinta, sillä en tahdo onnentoivotuksia asiasta, joka ei minua onnellisemmaksi tee.
Jos joku tahtoo kahvia ja pullaa, menkööt Strindbergille.
Että sellainen päivä.
Joku päästään ilmeisestikin viallinen naisihminen oli käynyt pyöräyttämässä lapsen lentokentän asiakas-wc:ssä. Ei ollut tulossa lennolta, eikä lähdössä sellaiselle. Tuli vaan synnyttämään. Veikkaan että asiasta voitte lukea lisää huomisesta lehdestä.
Ja sitten lempiaiheeseeni, eli muiden tielläliikkujien dissailuun.
Jo on perkele kyvytöntä sakkia nämä pääkaupunkiseudun autoilijat. Apua! Lunta! Sumuvalot päälle! Mateluvauhtia eteenpäin!
Eihän siinä mitään, jos vauhtia hidastaa. Siitä vaan. Nopeammat menevät sitten ohi. Mutta jos ne nopeammat menevät ohi, niin pitääkö vittu kaasuttaa sitten perään ja jäädä perskarvoihin roikkumaan? Ja jos se nopeampi sitten joutuu jarruttamaan, kun edessä on taas liukastelevia torspoja nopeilla, kalliilla autoillaan, allaan Pirellin matalaprofiiliset, maailman paskimmat renkaat, jotka eivät suomalaiseen loskaan pure, niin pitääkö saatana sitten huudattaa tööttiä ja ajaa hätäpäissään ojaan!? Ja pitääkö vittu soikoon tulla aukomaan päätään, jos jäädään auttamaan? Mitä?
Terveisiä vaan sille Maanteiden Kuninkaalle.
Kulje julkisilla, jos et osaa takavetoista lahnaasi liukkaalla ajaa. Opettele ohjaamaan luiston suuntaan, jos perse irtoaa tiestä.
Äläkä jumalauta rupea pullistelemaan, jos et osaa.
Selvinpäin, aamuneljältä lauantaina ei jaksaisi väitellä vähäpäiden kanssa. Ei varsinkaan työpaikalla.
Kulunvalvontakorttia lukijaan tarjotessa välähteli punainen valo. Yhä uudestaan ja uudestaan. Turhautuneena ja unisena raahauduin Ilmailulaitoksen päivystystiskille selvittämään ongelmaa.
Vilautan henkilökorttia ja annan kulunvalvontaläpyskän virkailijalle.
“Tää kortti ei skulaa.”
“Mihin oveen sä sitä kokeilit?”
Kerroin oven nelinumeroisen tunnuksen.
“No jos ei se toimi, niin ei sulla oo lupia siihen oveen.”
“No on ollut viime vuoden huhtikuusta asti. Mä olen tossa pääkeittiöllä töissä.”
“No sitten sulla ei oo enää lupaa siihen oveen.”
“Ja miksiköhän asia olisi näin?”
“No jos on työsuhde vaikka loppunut.”
“No ei ole kukaan mulle kertonu ja puolelta pitäis aloitella.”
“No mut ei me sille mitään voida jos se kortti ei toimi.”
“Ai-jaa? Miksi täällä sitten on päivystys näitä ongelmatilanteita varten?”
“Älä nyt jaksa. Sulla ei oo lupaa siihen oveen, jos se ei toimi.”
“Ja kortti ei tietenkään voi olla rikki?”
“No ei ne nyt noin vain rikki mene.”
Kyrpä otsassa vain kasvaa kasvamistaan.
“Ajattelitteko muuten käydä tänään brekulla tossa kulman takana?”
“No heti kuudelta, kun se avataan.”
“NO VOITTEKO VITTU PÄÄSTÄÄ MINUT SITÄ BREKUA LAITTAMAAN, VAI TILAATTEKO MIELUUMMIN PIZZAT?”
Saatanan suojatyöläiset.
On se jumalauta raskasta ja vaativaa, jos joutuu puhelimen luurin nostamaan ja pikavalintanäppäintä painamaan! Siihenhän varmaan tarvitaan vittu koulutustakin!
Miten vitussa putkiaivoisimmat kretiinit saavat aina vaikutusvaltaisimmat jakkarat työelämässä?
Kehityskeskustelu.
Sillä sanalla on ikävä kaiku ja varmaankin siksi sitä alallani kutsutaanikin “haistatteluksi”.
Miten tämän nyt sanoisi. Sain kehuja. Vain kehuja. Nolostuin kamalasti ja punastuin niin, että keittiöön Mestarin kanssa palatessani vastassa oli taputuksia ja vihellyksiä ja vihjailevia kysymyksiä siitä mihin olimme kadonnet ja mitä tuli tehtyä, kun posket rusottivat ja hymyilytti.
Vihjaileviin kysymyksiin vastaukseksi yhtä vihjaileva, pehmeän käheällä äänellä lausuttu.
“Kerrassaan m-i-e-l-l-y-t-t-ä-v-ä-ä palautetta.”
Kotiin palatessa postilaatikossa odotti työtyytyväisyyskysely, jossa tiedusteltiin muun muassa esiintyykö työpaikalla seksuaalista häirintää.
Ei, meillä esiintyy ihan vain seksististä vihjailua, rankkaa vittuilua ja huonoa läppää. Asioita, jotka tuli todettua tänään paikkansapitäviksi jälleen kerran, kun töitä piti tehdä Motoristikomistuksen kanssa. Tasotonta keskustelua, tuhmaa puhetta.
Just the way I like it.
On se jumantsuikka kumma, että kaikki paska pullahtaa pintaan mielen syövereistä ihan ykskaks.
Tänään siihen riitti lausunto “kyllä minä ainakin ihan mielelläni sillä Volvolla ajan.”
Niin varmaan, vittu joo, ajatkin. Vaan et voinut ajaa syksyllä, kun piti käydä uudemmalla bilikalla huoraamassa Lahdessa. Et sittenkään, kun sen raadon kaasuvaijeri jumittui ja minä pääsin melkein hengestäni moottoritien rampilta laskeutuessani. Et vittu voinut edes huoltoa varata, kun piti kuppaisen pillun perässä juosta, vaikka kotoa olisi löytynyt tervettäkin.
Vittu, vittu, vittu.
Melkein tekisi mieleni lähteä kävelemään tai ainakin kokeilla riittääkö viisitoista vuotta sitten saatu uimamaisteritutkinto tammikuisessa merivedessä Tukholmasta takaisin Helsinkiin.
Tohtorisetä kuunteli keuhkoja hämmentynyt ilme kasvoillaan.
“Ja että on pölyä kotona ja sitten on ollut kuumettakin viime aikoina.”
“Joo. Ja nyt ei henki kulje.”
“Tämä kuulostaisi vähän nyt keuhkoputkentulehdukselle. Ja astmalle. Tai sitten jommalle kummalle. Melkoinen vinkuna noista palkeista kuuluu.”
“Aha.”
Jotta antibioottikuuria ja astmalääkettä, joka ei ole yhteensopiva masennuslääkkeiden kanssa.
“No mutta ajattele se asia siten, että jos et voi hengittää, niin ei se masennuskaan parane.”
Fiksu mies.
Talon toisesta päästä kuuluu työn ääniä.
Siellä rehkii ehkäpä maailmankaikkeuden pornoin kylpyhuoneurakoitsija. Kasvot kuin enkelillä ja ruumis kuin Jumalan ruoska!
Tytöt, jos joskus tarvitsette maksullista miestä rakentamaan itsellenne uuden kylpyhuoneen, minulta saa yhteystiedot.
Ka, kylläpä kävihii keljuttammaan kesken kirkasta päevee piäkaupuntilaesten tyhjänpäevänen tärkeys. Ku sitä väkisinniin joutuu toesinaan olomaan sosijaalinen ja kuuntelemmaan näijen paekallisten loppumatonta vouhkausta omasta paremmuuvestaan ja siitä miten ankijaa on, kun pittää lommailla susj’rajan huonommalla puolen. Herra hallitkoon, ku ee oo kepappikiskoo jokkaesessa kavunkulumassa ja elokuvateatterija joka pitäjässä! Kamaloo on, kun immeiset puhhuu ouvvosti murteella, eekä kukkaan tunnu langia ymmärtävän. Ja kehtoovat vielä väettee, että se on jotennii kaaheen noloa, ku eevät siellä muakunnassa langia puhu suati ymmärrä.
Eevät ite ymmärrä, että se penteleen langi ei oo mittään oekeeta kieltä. Ruohtalaesten ja ryssien sanojahan se on viärällään. Mittee oekeeta kieltä se semmonen on? Ja mikä se susj’raja on? Se kolomoskehäkö? Myö savolaeset nähhään se asia silläviissiin, että kusj’raja se sieltä vastaan tulloo, mitä etelämmäs männään. Ja varmaan ymmärrettään sitä teijän langia, mutta ee kehata sitä teille maenostoo, ettettä lookkaannu suottapäeviään siitä, että myö sille teijän langille vähä naaretaan.
Se on kahtokees taevahan tosj’, että myö pykättiin Kuopijossa ensimmäestä tornija pystyyn ku tämä etelän perämehtä olj’ vielä meren pohjoo.
Ja se torni. Uskokee tae elekee, mutta se on mualjiman napa. Sen ympäri työkii kierrättä, vaekettä myöntee uskallakkaa.
Katteellisija outta vuan, koko roekka.
Elämä olisi varmaan kylpyhuoneremontista huolimatta siedettävämpää, jos edes Kakkelson olisi kotona. Pikkukoira on kuitenkin Kuopiossa remonttievakossa.
Pienen koiran mustaa pikinokkaa on ikävä, kun se yöllä työntää kuononsa kiinni nenänpäähäni ja tuhisee. Ei ole pehmeää karvamasua, johon upottaa palelevat varpaat, kun katselee illalla televisiota. Eikä iloista tervehdystä ja villisti vispaavaa häntää ja pientä, pyörivää koiran peffaa, kun palaa töistä. Eikä innostunutta haukkua, kun sanoo taikasanan “ruoka”. Eikä kukaan nuole aamuisin korvaa.
Eikä ole suihkuakaan.
Saunasta nyt puhumattakaan.
Ihmisiin ei voi luottaa.
Ihmiset myöhästelevät töistä jättäen sinut pulaan, puukottavat selkään jos et ole varuillasi, puhuvat paskaa sinusta kun et ole paikalla, pettävät ja vehkeilevät ja rikkovat unelmasi ja haaveesi. Ja olettavat sinun sitten kuitenkin näyttävän vielä hymyilevää naamaa ja sanovan kauniita sanoja.
Ei oikeasti hirveästi enää huvita katsella miten löyhämoraaliset kusipäät rellestävät muiden kustannuksella.
Vittu!
Tällaisina päivinä olisi kirveelle töitä.
Pieni on maailma.
Tänään aloitti töissä uusi supervisor.
Viimeksi olen nähnyt kyseisen ihmisen vuonna -91, kun koulut loppuivat ja kesäloma alkoi.
Naapurin Sedän naamalla oli aika erikoinen ilme, kun ovikelloon vastasi kaksi yltäpäältä kivipölyllä kuorrutettua ihmistä.
“Niin tuota… Ajateltiin tuossa vaimon kanssa, että jos pääsisitte huomenissa kahville.”
“Joo, kiitoksia, ilman muuta.”
“No, huomiseen sitten.”
“Huomiseen! Ja kiitoksia kutsusta!”
Tuli vasta jälkeen päin mieleen, että olisiko Sedälle pitänyt mainita, että olemme koko päivän meuhkanneet iskuporakoneen kanssa kylpyhuoneen laatoitusta purkaen ja siksi ehkä hieman siivottoman näköisiä.
No, kerrotaan sitten huomenna.
Eilen illalla kuuden tietämissä makasi Castréninkadulla tajuton mieshenkilö.
Paikalle kutsuttiin ambulanssi. Kolme kertaa.
Olkoonkin, että kyseinen mies oli niin sanottu laitapuolen kulkija, olen ollut siinä uskossa, että kun yleiseen hätänumeroon soittaa ja pyytää apua, sitä myös saa. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, ei ainakaan Helsingin Kalliossa. Eikä ainakaan sen samaisen rakennuksen edessä, jonka kyljessä komeili ainakin vielä jokin aika sitten teksti “Aluehälytyskeskus” ja jonka pihassa seisoi eilisiltanakin useita ambulansseja.
Hälytyspäivystäjän puhelimessa antamat ohjeet olivat myös käsittämättömän amatöörimäisiä. Tajutonta ja reagoimatonta potilasta kehoitettiin lyömään avokämmenellä kasvoihin. Mitä on tapahtunut niille vaarattomammille kipurefleksin testaamiseen käyttettäville toimenpiteille, kuten rintalastan painamiseen rystysillä tai korvannipukan vääntämiselle? Lyönti avokämmenellä kasvoihin voi aiheuttaa vakaviakin vammoja ja silti näin kehoitettiin tekemään. Terve järki kuitenkin voitti. Ei lyöty.
Kolmannen hätäpuhelun vastaanottanut päivystäjä vähätteli tilannetta. Kakkosluokan kansalaisen avuksi riitti hänen näkemyksensä mukaan poliisipartio. Päivystäjä sivuutti täysin annetut faktat pulssin epätasaisuudesta ja hengityksen katkonaisuudesta, kuten myös kipurefleksin puuttumisesta ja tajunnan tason heikkoudesta.
Paikalle saatiin lopulta ambulanssi pysäyttämällä ilmeisesti hälytysajoon lähtenyt hoitoyksikkö ajoradalle hyppäämällä ja huitomalla. Päivystäjän lupaamaa poliisipartiota ei näkynyt, eikä kuulunut, vaikka ensimmäisestä puhelusta oli aikaa kulunut jo reilusti yli puoli tuntia.
Minua kiinnostaisi tietää, mikä on Hätäkeskuslaitoksen kanta tällaiseen tilanteeseen ja millä he perustelevat sen, että kansalaisten saama hätäapu määräytyy selkeästi yhteiskunnallisen ja sosiaalisen aseman mukaan. Uskaltaisin väittää, että jos maassa tajuttomana maannut henkilö olisi ollut kalliiseen pukuun pukeutunut, nahkaisella salkulla ja kiiltävillä kengillä varustettu mieshenkilö, apu olisi ollut paikalla muutamissa minuuteissa. En myöskään usko, että tajuttomalle olisi kehoitettu tarjoamaan luuvitosta hereille saamiseksi.
Toiminta oli mielestäni ala-arvoista, suorastaan luokatonta.
Ensin se soitti, että on ottanut seinästä kakskakskymmentä näpeilleen.
Ja sitten se astui naulaan.
Vaarallista päästää ukkoja remonttihommiin.
Vielä yksi päivä töitä ja sitten ansaittuja vapaapäiviä viettämään.
Helpotuksen huokaus.
Työssähän ei mitään vikaa ole. Työ on kivaa, vaikkei alan palkat kummoiset olekaan. Työkaveritkin ovat loistavia. Ja nykyisessä työpaikkassani myös esimiehet.
Mutta ne paskamaiset huhut. Luulisi, että työpaikalla, joka tarjoaa puuhasteltavaa rahaa vastaan tuhansille duunareille, olisi piirit vähän suuremmat. Vaan ei. Yksi herneen nenäänsä vetänyt horatsu kentän toisessa päässä kuuluu aukean toiselle laidalle liiankin hyvin.
Kun huomenna leimaan kortin puoliltapäivin ja nakkaan kotosalla kulunvalvontakortin ja iideen naulaan, en jumantsuikka ennen lauantaiaamua uhraa ajatustakaan Helsinki-Vantaan suuntaan. Lähden bilehileilemään Lostiksen kanssa pikkulauantain kunniaksi, enkä just tasan varmasti selviä yöksi kotiin.
Tipaton tammikuu, my ass.