turisti

Pitääpäs pohtia hieman.

Täytekakkujen koristeleminen voikreemillä ja hedelmillä on niin syvältä, ettei mitään rajaa.

Suhrasin kolmanneksen työpäivästä vaivaisen viiden baakkelsin kanssa.

Vähänkö olen läpeeni täynnä sokerileipurin töitä ainakin juhannukseen saakka.

Yhdeksän tuntia tauotonta puurtamista ja sitten vielä kaksi tuntia palaveria päälle.

Isä oli kuulemma sanonut Miehelle, että teen liikaa töitä. Tai että otan sen liian vakavasti. Tai jotain sen suuntaista.

Pitänee paikkansa.

Mutta puolustuksekseni tahtoisin kertoa, että tekemästäni työstä:

a) maksetaan parempaa palkkaa kuin satunnaisten ohikulkijoiden hutkimisesta pesäpallomailalla.
b) saan enemmän mielihyvää, kuin esimerkiksi neulojen työntämisestä silmiini.
c) on yhteiskunnalle enemmän hyötyä, kuin esimerkiksi terroristi-iskun suunnittelemisesta Lahteen.

Mielenterveydelleni se tosin olisi siunaus.

Kemiallisin asein, mieluiten.

Olen kirjoittanut joskus aikaisemminkin suhtautumisestani niihin ihmisiin, jotka luokittelen ystävikseni.

Olen kertonut omasta laumasta.

Joillekin tahoille lojaalius ystäviä kohtaan tuntuu olevan pahimmanlaatuinen punainen vaate. Valitetaan kun tahdon seistä ystäväni rinnalla, suojella ja puolustaa. Räkytetään, että se on rumaa, koska kiusaan silloin itse muita.

So fucking what?

Jos joku matalaotsainen moraalivammainen yksilö hyökkää suoraan ilman syytä jonkun laumani täysivaltaisen jäsenen kimppuun, joko tehdäkseen kiusaa tai pahimmassa tapauksessa vääntääkseen veistä haavassa ja minä päätän ilmaista asiasta julkisen mielipiteeni, rehellisesti omalla nimelläni, sen sijaan että huutelisin raukkamaisesti jonkinmoisen haist’vittu -nimimerkin takaa, niin katson että minulla on siihen täysi oikeus. Jos asianomainen katsoo siinä olevan aineksia poliisiasiaksi, niin antaa paukkua vaan. Niin naivi ja lapsellinen en ole, että kirjoittaisin julkisesti mitään, mistä minut voisi saada oikeudellisesti edesvastuuseen, saatika lähettelisi yksityisesti sellaisia sähköposteja, joissa syyllistyisin muuhun kuin paheksuntaan julkisesti lausuttua herjausta tai kiusantekoa kohtaan. (Terveisiä vaan muuten asianajajalle!)

Vastikään yhtä hyvää ystävääni vastaan hyökättiin rumasti ja tarkoitushakuisesti pahaa mieltä aiheuttaen. Kyseinen lattaotsa pitää julkista blogia ja loipa vielä toisenkin ihan vaan ystävääni kiusatakseen. Pitäisikö minunkin vetää vain kukkahattu päähäni ja voivoitella, että olipas se nyt rumaa ja kamalaa ja otatko kupposen teetä?

Ei saatana soikoon sovi minun pirtaani.

Kerroin rehellisesti, omassa blogissani mielipiteeni henkilön toiminnasta käyttäen vain ja ainoastaan niitä termejä, joilla hän on itsekin itseään julkisesti määritellyt. Se että hänen tekonsa on mielestäni kardinaalivirhe ja että toivon tapaavani hänet “nahkurin oksilla”, ei täytä vielä mitään kriteereitä loukkaukseksi, kunnianloukkauksesta puhumattakaan.

Katsokaas, täällä netissä ei kenelläkään ole mitään erivapauksia, mikäli julkisesti tekstiä muiden luettavaksi suoltaa. Siinä missä lattaotsilla on “oikeus” tulla selittämään minulle kommenttilaatikossani tai sähköpostilla, että olen vittumainen akka, kusipää ynnä muuta, on minulla oikeus hutaista takaisin.

Itse teen sen tosin tarkan harkinnan jälkeen ja niin, etten oikeasti kenenkään kunniaa lain silmissä loukkaa.

Sisäpiiri etsii lisää jäseniä liittoumaan. Valloitetaan maailma. Kutsun saa kativilliinalta.

(Tähän salaisia käsimerkkejä ja sotahuutoja.)

Koskapa tarvittavat liuottimet tuli nautittua jo aikaisemmin, vetäisin sunnuntailounaalla sisuksiini kertakaikkisen kardiovaskulaarisystävällisen tusinan etanoita voi-valkosipulilillingissä. Ja suurimmat tuopit colaa, mitä ravitsemusliikkeestä löytyi.

En voi tarpeeksi korostaa aurinkolasien hyödyllisyyttä tällaisina päivinä. Taivaallinen kirkkaus tekee kipeää syntisen ainoalle henkiinjääneelle aivosolulle.

Huoh. Taidan mennä olohuoneen sohvalle suorittamaan katumusharjoituksia suolatikkupussin ja colapullon kera.

Lostiksen blogin salasanaa voi tiedustella häneltä itseltään osoitteesta eksynyt ät welho piste com.

Mitähän myrkkyä lienen eilen juonut?

Ja mitähän läpiä lienen päähäni puhunut?

Soiko jossain murtohälyttimet? Kuka teki spagettia?

Tästä päivästä tulee pakostakin miellyttävä.

Hyppään saksalaiseen matalalentokoneeseen, kidnappaan ystävän Kalliosta kyytiini ja sitten ryhdymme tekemään elämästä siedettävämpää. Aloitamme rakennustarvikeliikkeen sähköosastolta, kierrämme valtion alkoholimonopoliliikkeen kautta ruokakauppaan ja palaamme Kallion kirkon kupeeseen jauhamaan paskaa, mahdollisesti katsomaan elokuvia, napostelemaan lammaslihapullia, humaltumaan ja polttamaan ketjussa kessua.

(P.S. Terveisiä vaan sille selkäänpuukottavalle elämänmuodolle. Kardinaalimunaus käydä minun laumani kimppuun. Nahkurin orsilla tavataan.)

Edit: Ystävän toiveesta poistin toisen linkin.

Taidan olla huilin tarpeessa.

Olen ottanut töissä tavakseni suorittaa.

Viimeiset kolme työpäivää ovat kuluneet siinä määrin suorittamisen merkeissä, että vaadittavat tehtävät on tullut suoritettua useita tunteja ennen työajan loppumista. Aivoni ovat nyrjähtäneet.

Tänään tuijotin keittiön seinäkelloa ja olin vakuuttunut että on aika lähteä kotiin, ettei mene ylitöiksi.

Klaukkalan kohdalla kojelaudan kelloa vilkaistessani sitten havahduin, että olin lähtenyt litomaan tuntia liian aikaisin. Soitin pomolle ja pahoittelin operointiani toiselta aikavyöhykkeeltä ja toiselta todellisuuden tasolta. Ei kuulemma haitannut. Olin kuulemma ansainnutkin lähteä kotiin joskus aikaisemmin ja varsinkin ansainnut tulevat vapaapäivät. Kehoitti laittamaan popin soimaan ja ottamaan iisisti.

Ja minähän otin. Tulin kotiin.

Ja hetki sitten heräsin näppäimistön kuva poskessa.

Tammikuun alkupuolella Kallonkutistajani sihteerikkö soitti ja perui terapia-aikani. Kertoi, että Kallonkutistaja ottaisi yhteyttä seuraavalla viikolla uuden ajan sopimiseksi.

Kallonkutistaja soitti viimein tänään. Yli kuukausi sovittua myöhemmin.

Ei sillä, olisinko ylipäänsä kokenut terapiasuhteen tähänkään asti järin hedelmälliseksi, mutta olen todella pettynyt. Etenkin kun uusi aika järjestyi vasta kolmen viikon päähän.

Siis yli kaksi kuukautta myöhäisemmäksi ajankohdaksi, kuin alunperin oli sovittu.

Mitä vittua tämä nyt oikein on?

Kyllä minä tiedän, että terveydenhuollon ja psykiatrisen sairaanhoidon resurssit ovat räikeästi alimitoitettuja vallitsevaan tarpeeseen nähden, mutta mitä vittua tämä tällainen on?

Toipumiseni on jauhanut pahasti paikallaan vuodenvaihteesta lähtien ja mielialani ihan rehellisesti sanottuna sukeltanut pelottavan matalalle. Mutta kiinnostaako se sitten suuremmin sitä ihmistä, jonka kuvittelisi olevan edes jollain tapaa vastuussa hoitosuhteesta?

No eipä kiinnosta, ei.

Ei vittu sitä vähää, että olisi edes kysäissyt miten minulla on mennyt tänä aikana.

Tai että olisi pahoitellut.

Vittu perkele.

Vedin illalla kunnon kumarat kotioloissa pahimpaan raivoon ja vitutukseen. Yksin.

Aamuyöstä iski hiuko, mutta eihän täällä perähikiällä nakkikioskia ole, joten paistelin jauhelihaa ja natustin sitä suoraan pannusta. Ja sitten nukahdin olohuoneen sohvalle koiran viereen.

On vähän huono olo…

Onneksi ei sentään töihin tarvitse mennä ennen keskiviikkoa.

Taidan ottaa aamupalaksi jääkylmän siiderin.

Forgive, sounds good.
Forget, I’m not sure I could.
They say time heals everything,
But I’m still waiting

Forgive, sounds good.
Forget, I’m not sure I could.
They say time heals everything,
But I’m still waiting

Dixie Chicks - Not Ready to Make Nice

Tappi otsassani ulottuu täältä kuuhun, enkä voi asialle yhtikäs mitään.

Nukuin parin tunnin päiväunet ja näin unta siitä halvasta huorasta, joka on jo reilun puolen vuoden ajan lyönyt kapuloita rattaisiini. Painoin unessa fileerausveitsen sen kylkiluiden väliin ja katsoin kun se oksensi verta ja vinkui.

Hävettää myöntää, että uni oli paras näkemäni vuosiin.

Se on levittänyt jälleen perättömiä juoruja.

Mieleni tekisi piipahtaa visiitillä.

Harvat asiat lämmittävät pihin asuntovelallisen mieltä, niin kuin hyödylliset ja ilmaiset asiat.

Kuten esimerkiksi priimaluokan polttopuumateriaali suoraan tien toiselta puolen, kunnanisien luvalla ja suuren metsäyhtiön positiivisella myötävaikutuksella.

Ehdimme olla jo täpinöissämme puolenkymmenestä pinomotista koivua, joka irtosi omalta tontilta, kun rakennusta häiritsevät puut piti kaataa, mutta että vielä mottisotalla lisää sitä itseään ja vielä leppää toinen, ellei kolmaskin, mokoma! Aikaisemminhan olemme hakeneet polttopuumme Pohjois-Savosta. Nyt riittää, että kiskoo puut kadun yli omalle tontille.

Liiterissä ei kapasiteetti riitä, mutta ihan sama, kun kerran ilmaiseksi annetaan.

Saa sähkön hinta nousta ihan vapaasti.

Meillä lämmitetään ilmaiseksi pari seuraavaakin talvea.

Tänään minulle kerrottiin, että olen vaaleasta nahkastani huolimatta täydellistä vaimomateriaalia.

On isot tissit, leveä persaus, pienet jalat ja pieni nenä.

Ja että kelpo hinta minusta olisi viisikymmentä vuohta ja kolmekymmentäkaksi kamelia.

Isille ja Äitille terkkuja. Nimi vaan paperiin, tavaran voi noutaa Addis Abebasta.

Kahden viikon joutenolon jälkeen työpäivä tuntui harvinaisen takkuiselta.

Ei oikein irronnut läppä, eikä misaaminen. Yleensä hommat kallassa on hoituneet valmiiksi jo ennen puoltapäivää, tänään sai kitkutella vuoron viimeisille minuuteille asti.

Tosin, haaskasin kyllä aikaa notkumalla hetkisen Motoristikomistuksen työpisteessä seuraamassa huvittuneena, kun poika yritti saada lattialle kippaamiaan ryynejä rikkalapion kautta roskikseen, onnistuen vain sohlaamaan mainitut ryynit takaisin lattialle.

Ei se aina onnistu.

Eikä edes kaikilta.

Väsyttää.

Puolet yöstä meni jälleen kerran taistellessa Piskin ja Miehen kanssa tyynyistä, peitosta ja patjasta. Toinen puoli kului hyvän ystävän kohtaloa murehtiessa.

Olen loputtoman pettynyt ihmisten asenteisiin ja omaan kykenemättömyyteeni parantaa läheisteni oloa. Ei omassa olemisessakaan järin suuresti kehumista ole, mutta silti. Pitäisi pystyä enempään. Pitäisi osata paremmin.

Täytyy kai keittää pannullinen kahvia ja kehittää kofeiinin voimalla jonkinlainen suunnitelma.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Kun ulkona on pakkasta rahtusen vaille kaksikymmentä, niin viimeinen asuvalinta allekirjoittaneella olisi sandaalit ja shortsit.

Mutta Helsinki-Vantaan T3:ssa vastaan tallusti tuttu mies yllään juurikin yllämainitut vetimet. Olisi pitänyt parkkeerata auto huoltotunnelin sijasta P7:ään. Sinne parin kilometrin päähän terminaalista.

Ihan vaan kiusalla.

Justin on tullut kotiin.

Perjantaiaamu alkoi rattoisasti eläinlääkärikäynnillä. Kakkelson aristeli pyllyään ja teki kattavan inventaarion vatsalaukun sisällöstä heti herättyään.

Piskin anaalirauhaset piti tulehduksen takia tyhjentää ja sekös pikkukoiraa nyppi. Kolme eukkoa tarvittiin pitämään alle yhdeksänkiloista rääpälettä aloillaan toimenpiteen ajan. Eikä koira suinkaan kiitellyt.

Sen sijaan emäntä kiitteli Nurmijärven Pieneläinklinikka Nupin loistavaa henkilökuntaa ja laadukasta palvelua. Kakkelson ei ehkä osannut arvostaa perusteellista tutkimusta lämmönmittauksineen ja röntgenkuvineen, mutta allekirjoittanut kylläkin. Henkilökunta antoi perusteelliset ohjeet jatkohoidon suhteen, eläinlääkäri kehitteli sopivan lääkecocktailin ja mukaan saatiin vielä nivaska ohjeita ihan paperille printattuna.

Aikaisemmat lääkärikäynnit Helsingin suunnilla ovat olleet poikkeuksetta aina nuivahkoja ja törkeän kalliita.

Kerrankin jäi hyvä mieli.

Pistää niin vihaksi ihmisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan, että tekisi mieli kirkua.

Missä vaiheessa lojaalius ystäviä kohtaan koki niin traagisen inflaation, että kenen tahansa voi odottaa tuikkaavan moraa keuhkoon hetkenä minä hyvänsä?

En tiedä enää miten suhtautua kanssaihmisiin, koska minusta rehellisesti sanottuna tuntuu, että oma uskollisuuteni ystäviäni ja läheisiäni kohtaan valuu varmasti suurelta osin hukkaan. Olen katsonut sivusta, kun lyötyä piestään kuin vierasta sikaa ja joutunut itsekin hyökkäyksen kohteeksi ihan liian monta kertaa.

Asenteeni ystäviin kumpuaa varmaankin siitä tosiasiasta, että minä vartuin aikuiseksi laumassa. Susilaumassa. Tiiviissä ystäväporukassa, jossa puhallettiin yhteen hiileen ja jossa kaveria ei koskaan jätetty. Hyökkäys yhtä lauman jäsentä vastaan oli hyökkäys koko laumaa vastaan ja siitä seurasi takuuvarmasti satinkutia saunan takana. Noina teinivuosina minä opin sen, mitä ystävyys on ja miten siitä pidetään kiinni.

En suinkaan väitä, että lauma olisi edelleen kasassa. Ei, se on hajonnut ympäri maan. Yhteyttä pidetään harvakseltaan.

Mutta kunnioitus on säilynyt.

Mikähän helvetti siinä asiassa on joillekin ihmisille niin vaikeaa?

Miksi eräiden elämänpiiri alkaa vasemmasta ohimosta ja päättyy oikeaan?

Muutaman tunnin päiväunet tekivät hyvää, mutta eivät poistaneet ärtymystä siitä, että lisätutkimusten jälkeen lääkäri passitti jatkamaan sairaslomaa vielä ainakin viikoksi.

Sijoiltaan menneen sormen kärkinivel kun on ryhtynyt kasvattamaan rustoa ympärilleen, tehden elämästä silkkaa helvettiä. Miten helvetissä sormi voikin olla niin kipeä, että päänupin kipuportti ei päästä viestiä vaikkapa kuukautiskivuista rekisteriin asti?

Minä tiedän että minun alavatsani on helvetin kipeä, mutten tunne sitä.

Plääh… Tuijottaisinko telkkaria, vai muhentaisinko aivosolujani rökittämällä naapurikylää vähän lisää Travianissa?

Ääääääää!

Mikä siinä on, että juuri niinä öinä, kun unta tarvitsisi kaikkein kipeimmin, nukkuminen on mahdotonta?

Koko homma meni persiilleen heti alusta alkaen. Sängyssä oli ruuhkaa. Toisella puolen Mies, joka hivuttautui kylmine varpaineen iholle kiinni, ja toisella puolella pierevä koira, joka pommitti Geneven sopimuksen vastaisilla taistelukaasuilla makuuhuoneen ilmatilaa.

Kun ahtauteen alkoi ihminen tottumaan, ryhtyivät hiiret rapistelemaan välikatossa ja pierevä koira sai raivarin. Samoihin aikoihin Mies päätti ruveta kuorsaamaan.

Mekkalan taannuttua koira päätti nuolla allekirjoittaneen varpaanvälit. Mies varasti tyynyn.

Tässä vaiheessa kello tikitti jo aamukolmea. Alkoi vituttaa ja iski levottomat jalat. Ja jos vituttaa, niin nukkumisesta ei tunnetusti tule mitään. Vielä vähemmän, jos kintut vatkaavat.

Aamuviiden tienoilla oli allekirjoittanut jo niin poikki että nukahti.

Kuudelta koira vaati päästä ulos.

Siinäpä se yö rattoisasti kuluikin. Voi olla että tänään joudun pelaamaan vähemmän Traviania ja nukkumaan enemmän päiväunia.

Aamutupakka kiskoessa pohdiskelin likinäköisyyttä. Itsehän olen puolisokea ilman silmälaseja tai piilolissejä.

Jos olisin syntynyt vaikkapa kivikaudella, niin olisinkohan selvinnyt koskaan aikuisikään saakka? Kaikenlainen keräily olisi näillä tihrustimilla jäänyt tekemättä, kun ilman apukeinoja en erota puolukkaa kävystä. Olisiko heimo avittanut, että “otappa tuosta kebabbia, elä sitä ruohoa syö.” Vai olisivatko raahanneet korpeen ja jättäneet sinne?

Olisiko allekirjoittaneelle ollut mitään käyttöä?

Varmaan ei.

Darwinille olisivat uhranneet.

Securitaksen kiva setä kävi asentamassa taloon hienon härsvärkin.

Se piippaa.

Nyt on maallinen omaisuus suojeltu murtovarastelevilta mulqvisteilta. On paniikkinappulat, lakupalat ja kaukosäätimet. Eikä edes maksanut mansikoita. Halvempi kuin intternetti.

Vielä kun koulutan Kakkelsonin tappamaan käskystä, niin on kusiset paikat luvassa kaikille, jotka kutsumatta sisään pyrkivät.

Iski epämääräinen ja toivottavasti hetkellinen paniikki.

Tiedättehän te, miten kolmeakymppiä lähestyvillä naisilla alkavat usein hormonit tekemään temppuja. Tarkoitan nyt niitä temppuja, jotka saavat räkänokkaiset sinappikoneet näyttämään söpöiltä ja yhdeksän kuukauden tiineyden vaikuttamaan kerrassaan loistoidealta, vaikka asuntolainaa on muutama miljoona vanhaa markkaa.

Perheen perustaminen on ollut aina minulle enemmän tai vähemmän itsestäänselvyys. Joskus alle parikymppisenä olin täysin vakuuttunut, että kolmekymppisenä minulla olisi jo kaksi muksua, loistelias ura ja muita perinteisiä porvarissulkia hatussani.

Mutta kas. Se ei tulekaan tapahtumaan.

Natustelen seuraavat pari vuotta sertraliinia sen sortin annoksina, että paksuksi hankkiutuminen olisi silkkaa idiotismia. Olen urallani siinä vaiheessa, että paksuksi hankkiutuminen olisi suorastaan käsittämätöntä idiotismia. Parisuhteeni on siinä kuosissa, että paksuksi hankkiutuminen olisi todella huono vitsi. Ja asuntolainaa on jäljellä vielä neljännesvuosisata.

Tiedän kyllä, että nykypäivänä jälkikasvun hankkiminen yli kolmekymppisenäkin on täysin normaalia. Yleistä, jopa.

Mutta väkisinkin hormonit kummittelevat ja kuiskivat korvaani, että jos et nyt pistä töpinäksi, niin huomaat pian olevasi se maho lehmä, joka myöhästyi karjavaunusta.

Sitäpaitsi, minusta tulisi jumalattoman hyvä äiti kenelle tahansa sinappikoneelle. Se mitä kärsivällisyydessä häviän, voin tisseillä kompensoida. Osaan vaihtaa vaipat ja syöttää maustamatonta, suolatonta mössöä hampaattomille. Sen opin jo viime vuosituhannen lopulla ollessani vanhainkodissa osastoapulaisena kesätöissä. Näytän todistetusti myös yllättävän hemaisevalle puklut paidan rintamuksella, myös selvinpäin. Tiedän myöskin hyvin tarkkaan miten lasta ei tule kasvattaa, jos mieli tuottaa yhteiskuntakelpoisen ja toimivan aikuisen.

Ai miksikö uskallan sanoa että tiedän? Olen peto oppimaan virheistä, myös muiden tekemistä.

Ja Mies tykkää lapsista enemmän kuin minä. Älkääkä jumalauta tulko mussuttamaan minulle siitä mitä hän on tehnyt, se ei vaikuta tähän asiaan millään tavalla.

Kahdeksankymmentäluvun alkupuoliskolla Vaarivainaa uskotteli minulle, että vauvoja saa synnytyslaitoksen alakerran varaston sinisistä ja punaisista laatikoista.

Saako vielä?

Vai pitääkö tyytyä perinteisempiin metodeihin?

(Tämä oli nyt sitten lähinnä retorista.)

En ole koskaan perustanut lintubongauksesta. En ainakaan ennen kuin hetki sitten yllätin itseni vahtaamasta keittiön ikkunan takana nököttävää lintulautaa.

Äkkisiltään tunnistin yhdeksän lajia lintuja ja kaksi nisäkästä.

Punatulkku, talitiainen, sinitiainen, hömötiainen, töyhtötiainen, urpiainen, varpunen, fasaani (!) ja närhi.

Ja orava. Ja naapurin irlanninsetteri.

Kun oma elämä tuntuu ihan tyhjänpäiväiselle ajanhaaskaukselle, on parempi luoda keinoelämää.

Olen koukussa.

Taidan sanoa itseni irti ja lakata syömästä.