turisti

Heippa.

Miehet ovat tunnettuja kykenemättömyydestään lukea jotain niinkin ihmisarvoa ja älykkyyttä kyseinalaistavaa roskaa, kuin käyttöohjeet.

Niin minäkin.

Kas, koskapa olen Sampo-konsernille pystyssä huomattavan, etten sanoisi jumalattoman, summan rahaa, olen päättänyt jättää ulkoistamatta sellaiset elämän pienet välttämättömyydet, kuten kampaajalla käymisen. Etenkin, mikäli elovenamainen tyvikasvuni päättää äityä turhan näkyväksi muuten tummennetussa kuontalossani. Värjään siis hiukseni itse ja olen ollut tuloksiin hyvinkin tyytyväinen. Saksien kanssa en sentään vielä uskalla itse heilua oman frisyyrini kunnostamiseksi.

Nyt jännittääkin nähdä tulokset, kun otin ja vaihdoin tuotetta. Enkä tietenkään vaivautunut lukemaan käyttöohjetta ennen värin levitystä. Jälkeenpäin kylläkin.

Ai, jummi! Levitä väri kosteisiin hiuksiin!

Oli muuten kuivat.

Kuten aina aikaisemminkin.

Kaikkia pitäisi osata miellyttää.

Kuinkahan moni anonyymi kurahaara rehellisesti pystyy vastaamaan huutoonsa ja osoittamaan, että he ovat kykeneviä miellyttämään jokaista? Väittäisin, että yhdenkään kuvitteellinen omnipotenssi ei vaan veny riittävästi sellaiseen tehtävään.

Yksi kävi kommenttilaatikossani räksyttämässä, että eihän tämä voi ketään kiinnostaa; näin vitun sisällötön elämä. Toinen naukui loputonta veisuaan sähköpostissa, että pitäisi kirjoittaa taas Miehestä, siitä huorasta ja siitä, miltä minusta nyt tuntuu. Kolmas tahtoisi kuulla enemmän remontista, puutarhasta ja kasvihuoneesta. Neljäs ihmetteli miksen julkaise valokuvia itsestäni ja koirasta.

Rakkaat lukijat, elämäni on niin sisällötöntä kaiken tämän remontoinnin, parisuhdepaskanjauhannan, viherpeukaloinnin, koiran kouluttamisen, huonekalujen entisöinnin, terapian, veneen kevätkunnostamisen, arjen pyörittämisen, sosiaalisen elämän ja Travianin pelaamisen ja silkan hengittämisen ohella, etten vain yksinkertaisesti jaksa tai viitsi jakaa helmiä sioille.

Kun ei se kuitenkaan kaikille riitä.

Kiitos taas ja kuulemiin. Palaan verstaaseen epäkeskohiomakoneen ja jakkaran pariin.

Weeruskassa oli varsin lystiä.

Ja sitten tulin kotiin. Ja sitten alkoi migreenikohtaus.

Oksentelin koko yön. Pää on vieläkin nauloja täynnä. Väsyttää.

Keskiviikkona, 18. kuluvaa kuuta voit bongata bloggaajia täältä kello 16.00 alkaen.

Kaikki ovat tervetulleita, niin vanhat, kuin uudetkin tuttavuudet.

Ollapa lapsia.

Koska jos olisi lapsia, olisi varmaankin myös iso kahluuallas kesäisin. Siihen voisin virittää tiukan mäntysuopalillingin ja laittaa kasvihuoneen seinäelementit likoamaan, jotta saisin kymmenen vuoden köhnät irti.

Hukkaan meni tämäkin päivä.

Miehen lähdettyä töihin linnoittauduin olohuoneen sohvannurkkaan tuijottamaan pitkästä aikaa televisiota. Uskokaa tai älkää, mutta nukahdin. Ja nukuin sikeästi neljä kokonaista tuntia, ennen kuin Piski tuli ilmoittamaan että ruokaa olisi parempi saada tai muuten tulee ruumiita.

Ruokin eläimen, käytin kävelyllä ja palasin sohvalle. Ja torkahdin taas.

Nyt ajattelin mennä nukkumaan.

Rasti seinään, jos saan ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen nukuttua kokonaisen yön ilman heräämisiä.

Tulevana keskiviikkona 18.4 vietämme Lostiksen kanssa ruoka- ja juomahetkeä ilmasta riippuen joko Alppipuistossa (amfiteatteri) tai Weeruskassa klo 16 alkaen. Toivomme, että juuri Sinä liityt seuraamme! Sähköpostitse voi halutessaan kysyä lisätietoja ja koordinaatteja.

Höh.

Mies lähtee kohta töihin, eikä tulee kotiin ennen huomisiltaa.

Jos olisi koiralle hoitopaikka, suuntaisin itsekin jonnekin toisaalle viihtymään. Vaan ei. Kykin himassa Piskin kanssa ja teen hidasta vitutuskuolemaa.

Olisin edes siinä määrin kuosissa, että voisin tehdä itsekin töitä. Elämä olisi helpompaa.

Voi perse.

Olen tehnyt polttopuita koko kirotun päivän. Laittanut pöllin klapikoneeseen, painanut kuolleen miehen -kahvan alas, painanut nappia. Kirrrsk-pok.

Eikä tuo kuorma-auton kokoinen pöllikasa ole kutistunut yhtään, mutta vieressä kyllä komeilee nyt henkilöauton kokoinen kasa klapeja.

Ruumis huutaa armoa. Pää tuntuu vieraalta ja toinen korva soi tinniä. Äklöttää.

Pitäisi ottaa lääkkeet ja mennä suihkun kautta nukkumaan, että pääsisi aamulla taas jatkamaan.

Kuinkahan monta kertaa sitä joutuu ihmisille vielä elämänsä aikana selittämään, että laktoositon ei ole sama asia kuin maidoton.

Ja että majoneesissa ei ole laktoosia eikä maitoa.

Ei ole ollut viimeaikoina mitään sanomista, kirjoittamisesta nyt puhumattakaan.

Olen ollut pihalla. Vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti.

Vaihdettu lääkecoctail tekee minusta sekavan ja pahoinvoivan. Päivän ensimmäiset tunnit menevät oksennellessa. Nuppi on jumissa, vaikka olenkin saanut nukuttua ruhtinaalliset viisi tuntia. Ja aina vain vituttaa.

Järkevän tekemisen puutteessa olen aloittanut vanhan kasvihuoneen muuntamisen viihtyisäksi kesäterassiksi. Istutuspenkit on revitty irti, maalattia tasoitettu ja päällystetty patinoituneilla tiiliskivillä, joita tontilta on löytynyt raivaustöiden yhteydessä. Pihalla on valtava määrä taimia, jotka ovat talven ajan muhineet Anopin kukkapenkissä. Pitäisi istuttaa ne.

Ai niin ja kallonkutistaja jatkoi sairauslomaani taas neljällä viikolla.

Päiväraha. Vittu mikä vitsi.

Myydään 16-metrinen kolmiomasto.

Maston mukana tietokoneohjattu sääasema, kaapelit ja kaapeleiden paineistukseen tarkoitettu kompressori ja pari harava-antennia.

Bannaako ilkeä Turisti kommenttisi?

Hanki parempaa kommentoitavaa.

Ärsyttävistä, mutta pakollisista sukulaisvierailuista nähtävästi selviää hyvinkin helpolla, kun muistaa ennen lähtöä heittää naamaansa yhden rauhoittavan.

Kahvipöydässä istuessa jaksaa pitää naamaansa peruslukemilla ja verenpaineensa matalalla kuunnellessaan niitä samoja puolivillaisia jorinoita loputtomista galleriakäynneistä, seurapiirikissanristiäisistä ja siitä, miten vääriä mielipiteeni ovat. Ensimmäistä kertaa pidin suuni kiinni koko vierailun ajan.

Ja sekään ei tietysti kelvannut.

Whatever.

(Edit: Ja tässä kohden jo tiedoksi kaikille niille, jotka päättävät ryhtyä napisemaan bentsodiatsepiinijohdannaisen käytöstä, etten ole aikaisemmin tuolle minulle määrätylle lääkkeelle mitään järjellistä käyttöä keksinytkään, sillä nukkumiseen siitä ei ole mitään apua. Jos nakkaan nappulan naamaan kerran kolmessa kuukaudessa, jotta selviän Miehen sukulaisista tunkematta puukkoa keuhkooni, sen ei luulisi ketään sen suuremmin haittaavan.)

Nyt kun olen avautunut antipatioistani rusakoita ja oravia kohtaan, ajattelin listata nämä “maaseudun” mukavat puolet.

Kebabkioski. Ajatelkaa! Niitä on muuallakin kuin kantakaupungissa! Kylän ainoa kebabjointti pelasti minut krapulalta tänä aamuna. Krapulasta tahtoisin kiittää rakasta Lostista.

Oma rauha. Tämä tontti on minun. Täällä määrään minä. Kenelläkään ei ole tänne mitään asiaa ilman minun lupaani.

Luonto. Puhdas ilma. Ei mainittavasti liikennettä, ei ruuhkia.

Puutarha. Parempaa kuin seksi.

Vaikka olenkin syntynyt pohjoissavolaisessa pikkukaupungissa, olen saanut nauttia maaseudun rauhasta ja vapaudesta yli kaksi kolmannesta elämästäni. Olen asunut Euroopan suurkaupungeissa, joiden rinnalla Helsinki on pelkkä naurettava itikanvittu, joten tiedän kyllä tarkalleen mitä kaupunkiasuminen on.

Ja juuri siksi muutin maalle heti tilaisuuden tullen.

Täällä vain on mukavampaa.

Edit: R.E.P.E.S.I.N. Ehdoton suosikkini on Typerän Uneksiva, Rehellisen Iloinen Sadisti joka Tappaa ja Ilakoi.

Neljään tuntiin ei sitten sähköä ollutkaan. Orava oli järjestänyt henkilökohtaiset grillijuhlat jossain lähistöllä ja koko tienoo pimeni.

Muutenkin nuo kirotut puurotat aiheuttavat harmaita hiuksia. Rapistelevat välipohjassa, vittuilevat koiralle ja käyttäytyvät aivan helvetin pelottavsti muutenkin.

Pari viikkoa sitten näin yhden vetelevän hyvällä ruokahalulla keltasirkkua naamariinsa. En tiedä oliko tappanut itse vai löytänyt kuolleena, mutta aika saatanan makaaberille se näytti, kun kurre söi tipua lintulaudalla. Tuijotti vielä inhasti silmiin, kun seisoin muutaman metrin päässä tupakalla.

Olin varma että jossain vaiheessa se kysyy sellaisella tikujataku -äänellä että “vittuuks mulkkaat, horo?”

Helvetti. Minä luulin rusakoita maailmanlopun nisäkkäiksi.

Nyt se vanha vihtahousu on värvännyt oravatkin.

Tänään tuli harrastettua jotain, mitä en ole aikoihin tehnyt.

Jossittelua.

Eihän siitä mitään iloa ole, siitä jossittelusta. Yleensä tulee vain paha mieli, kun hetkellisesti tajuaa, että asiat voisivat olla paljon paremmin, “jos”. Tai paljon huonommin, “jos”, mutta sekin ahdistaa, kun ymmärtää, että on ollut useampaan otteeseen vaarassa haukata hatullisen sitä itseään.

Mutta jos nyt edes saisin nukuttua joskus, niin kuin normaalit ihmiset. Jos saisin itseni siihen kuosiin, että voisin toteuttaa kaikki ne haaveet, jotka olen ollut pakotettu työntämään taas kerran sivuun tämän paskatunkion tieltä.

Tämä päämäärätön ajelehtiminen tekee kaltaisestani suorittajasta raivohullun.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Vaan kun en jaksa panostaa.

Liian monet tahot ja asiat vaativat huomiotani, mutta minulla ei valitettavasti juuri nyt ole energiaa saati motivaatiota. Ei pysty. Liian hapokasta.

Minulla on tällä hetkellä vain yksi suoriutumiseen liittyvä intressi ja se nököttää tuolla pihalla. Kasvihuone. Toimintaterapiaa. Vitun meditaatiota.

Ei kannata soittaa. Ei kannata laittaa sähköpostia.

En ole paikalla.