turisti

Joskus kevättalvella näin unta, että minulla ja Miehellä oli kolme lasta, kaksi saksanpaimenkoiraa, asuntoauto ja jumalattoman helmi idea ajaa halki Suomen aina Jäämerelle saakka.

Tänään vietimme päivän merellä kera Serkkutytön, Sen Äeteen, Sintin (3vee) ja Pampulan (5vee).

Oli oikeasti oikein kivaa, mitä nyt vähän huutoa, parkua, kiukkua, juoksua, riehua. Räkänauruja, kivitettyjä autoja ja sen sellaista. Mutta aikuisten oikeasti varsin kivaa.

Ei edes mennyt hermot, mistä itseäni kovasti kiittelin.

Mutta taidanpa kuitenkin varmuuden vuoksi lykätä perheenlisäksen hankkimista muutamalla vuodella.

Eikä ehkä ihan justiinsa tule sitä asuntoautoakaan hankittua.

Ja Kakkelsonissa on koiraa kahdeksi, ellei jopa kolmeksi.

Joten näillä mennään.

Kirkko on varattu.

Tuttu ihminen vuosien takaa kirkkoherranvirastossa oli ihan täpinöissään, kun keksi kuka on varaamassa ja millaisen toimituksen tiimoilta. Onnitteli ja huokaili.

Onnittelujahan on satanut enemmänkin. Kiitos kaikille, joita en ole vielä hoksannut kiittää.

Itse en aina tiedä miten onnitteluihin suhtautua. Ymmärtänette varmaan, että olen kaikesta huolimatta hieman varovaisempi ja hieman skeptisempi, kuin vielä vuosi sitten.

Se ei tarkoita että epäilisin tai epäröisin, sillä en koe sellaista aiheelliseksi. Olen vain asteen verran kyynisempi, vaikka kovasti yritän ohjata ajatuksiani optimistisempaan suuntaan. Faktahan kuitenkin on, että mitään ei saa, ellei uskalla vähän riskeeratakin. Ja alan taas vähitellen oppia sen jalon taidon. Tai sitten opin taas kantapään kautta. Ei sitä kai etukäteen voi tietää.

Mieskin on hankkinut itselleen bestmanin ja minulla on kaaso. Juhlapaikka on varattu. Vieraslista on valmis, eikä ketään tarvinnut tilanpuutteen tai budjetin takia jättää pois. Ja nyt on siis kirkkokin pappeineen ja kanttoreineen.

Ja vielä on 371 päivää aikaa suunnitella ja toteuttaa.

Tai pistää asetelma paskaksi.

Luin artikkelin.

Mietiskelin pystyisinkö itse olemaan absoluuttisen rehellinen vaikka edes päivän, pääsemättä hengestäni.

Varmaankaan en.

Ei sillä, että koen valehtelevani paljon, mutta pyrin kyllä olemaan kohtelias.

Eräs ystäväni esitteli minulle taannoin uusimpia vaatehankintojaan. Suurinta osaa pukimista olisin itsekin voinut käyttää. Mutta sitten hän esitteli minulle “mekon”, josta oli erityisen innoissaan. Pitkä ja löysä, puuvillainen ja konsentroituneen aamuvirtsan värinen t-paita, joka oli tarkoitus hirttää kiinni vyötärölle sellaisella 80-luvulle tyypillisellä leveällä, joustavalla vyöllä, jossa on iso perhossolki.

“Tosi cool!” valehtelin päin naamaa.

Puhdas valhe. Mekko oli mielestäni aivan käsittämättömän karsea ja mauton. En kuitenkaan tahtonut loukata ystäväni tunteita, en etenkään kun kuulin, että kyseinen vaatekappale oli maksanut liki 200 monikansallista.

Mutta entä jos olisinkin sanonut rehellisen mielipiteeni? Että mieluummin puukottaisin itseäni naamaan kuin näkisin jotain tuollaista kenenkään päällä? Tai että mekon väritys saa ystäväni muutoinkin vaalean ihon näyttämään sairaalloisen harmaalta ja korostaa ikävästi hänen kasvojensa epäpuhtauksia?

Ajatus 100-prosenttisesta rehellisyydestä on äärimmäisen kiehtova, mutta henkilökohtaisesti en uskaltaisi olla niin suora kasvotusten. En kenenkään kanssa. Enkä ole täysin vakuuttunut, että tahtoisin kenenkään olevan niin rehellinen minullekaan.

Ehkä.

Äkkisiltään asiaa pohdittuani laskin latovani päivittäin noin parikymmentä puolitotuutta, joista noin viidesosa sisältää materiaalia, joka poikkeaa rehellisestä mielipiteestäni täysin. Yleensä kyseessä on niin sanotusti kohteliaisuus. Toisinaan joku asia vituttaa tai sen voisi tehdä paremmin, mutten viitsi nalkuttaa “tyhjästä”. Hyvin usein provosoidun jostain mitä minulle on sanottu, mutten viitsi lyödä bensaa liekkeihin ja sivuutan asian olankohautuksella.

Esimerkiksi eilen illalla Mies kommentoi ajotyyliäni vilkaistuaan ajotietokoneen näyttöä.

“Miten toi kulutus voi olla 6.7 litraa nyt, vaikka se oli 4.9 kun minä ajoin?”

Purin huultani etten olisi ärähtänyt. Syynä suurehkoon keskikulutukseen ei varmaankaan vähiten ollut se, että ajeltiin juuri käynnistetyllä, kylmällä moottorilla, kaupungissa liikennevaloista toiseen. Mies oli hehkuttanut omaa pientä keskikulutustaan ajettuaan juuri tankkauksen jälkeen lämpimällä moottorilla ja ajotietokoneen nollattuaan maantiellä 50 kilometriä.

Kotiin päästyämme keskikulutus oli jälleen normaali 5.1l per 100km.

Olisi tehnyt mieli näpäyttää, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi loppuviimein ollut?

Mieleni kyllä tekisi kokeilla vaikka edes päivä tuollaista. Tai viikko.

Katsoa miten monta kertaa otettaisiin senkka nenästä.

Oi!

Pihalla oli sammakko!

Sellainen alle kolmesenttinen sintti, joka ryömi varpaitteni väliin kun istuin kivellä kessuttelemassa. Olin paikallani ja katselin sinttiä, kun se kurkkasi isovarpaan hankasesta.

Mitä lie miettinyt.

En raaskinut liikkua, vaan nökötin siinä melkein vartin, kunnes sammakko totesi seurani ikävystyttäväksi, vormi pois varpaiden välistä ja hyppäsi sammalikkoon.

Oooh! Minä rakastan önniäisiä! Sammakot ja sisiliskot ovat parhaita! Ja ravut!

Kunhan palkka alkaa taas juoksemaan hankin önniäisiä kotiinkin.

Olen sanaton.

Kaikki kaksi suomalaista ja varmaan sata ulkomaalaista läpi kahlaamaani hääsivustoa ovat silkkaa huttua ja hattaraa! Pastellivärejä ja tylliä!

Minä vihaan pastellivärejä ja tylliä! Yääk!

Ja entäpä ne morsiuspuvut? Voi helvetti.

Teen kaiken itse, puvunkin, jos niikseen tulee. En jumankavita suostu ottamaan mallia mistään valmiista, enkä etenkään tahdo mitään yltiösöpöstelyä, hattaraa ja tylliä. Enkä varsinkaan suostu tilaamaan mitään mistään häänettikaupasta, jossa jo perusvalkoisille pöytäkynttilöille on lyöty hintalappuun +100 prosenttia hapatusmaksua.

Onneksi on aikaa.

Siitäkin huolimatta, että unet venähtivät puolillepäivin, on viiteen mennessä iltapäivällä suoritettu alta pois viimeinen terapiakäynti, piruntorjuntabunkkerin jäsenhakemus ja huushollin siivoaminen ja kauppareissu.

Nyt voisin vaikkapa töröttää tietokoneella loppuillan.

Pitäisi rohkaistua katselemaan kaikenmaailman sivustoja. Pornosivustojakin rankempaa kamaa.

Hääsivustoja.

Eilen kyhättiin kasaan vieraslista. Yllättävän kivuton toimenpide, kun kumpikaan ei tahdo kutsua kemuihin mummin siskon anopin enoja ja muita mälsiä sukulaisia, vaan vain ne kaikkein mukavimmat sukulaiset ja lystikkäimmät ystävät. Kutsukorteista väännetäänkin sitten kättä varmaan pitkälle talveen. Minä tahdon tehdä itse, Mies tahtoo tutun taiteilijan suunnittelemaan ja toteuttamaan kortit.

Ehkäpä otan lasin roséeta ja vilkaisen pikaisesti millaista kermakakkuhörhötystä Intternetti hääteemaksi julkeaa ehdottaa.

Tätä ei voi tehdä selvinpäin.

Huomenna on maanantai.

Huomenna pitää heti aamutuimaan mennä paikalliseen kirkkoherranvirastoon ja pyytää saada jäsenkortti klubiin. Kuulemma pitää olla kirkkohäät tai ei hyvä heilu.

Sitä minä vaan tässä, että alkavatko ne sitten heti verottaa, vai vasta vuoden alusta?

Ja sitä, että ketä kutsuisi? Ja että mitä tarjoaisi, paitsi äreää boolia ja pullapitkoa? Ja että onko sen puvun ihan pakko olla valkoinen, eikä esimerkiksi musta? Ja että tuleeko minustakin sellainen hullu Bridezilla, joka soittelee kaasolleen viikkoa ennen häitä hysteerisenä ja hakee avioeron heti jos huomenlahjaksi ei tulekaan siivekästä Taika-Ponia ja timangeja?

Vuosi on aivan liian lyhyt aika.

Apuaaaaa….aaaaaaargh!

En tiedä miten sanoisin tämän persoonalleni tyypillisellä välinpitämättömyydellä ja viileydellä.

MINUA KOSITTIIN TÄNÄÄN POLVILLAAN!

Jumankavitatsuidaa!

Ja vaikka tiesin, että se tapahtuisi pian, pääsi Mies yllättämään minut täysin! Ja hätäpäissäni tietenkin suostuin! Tottakai! En edes harkinnut vastaavani mitään muuta!

(Ja älkää vittu tulko selittämään minulle että naimakaupoilla ei suhdetta korjata ja muuta haistpaska diipadaapaa. Minä menen naimisiin ensi kesänä ja jos Mies tekee oharit, niin sitten pitää vain etsiä kiireesti joku tilalle.)

Hetken jos toisenkin olen tässä pohdiskellut, että mitäpä jos kuitenkin.

No, mitäpä.

Nythän on niin, että tiedän yhden jos toisenkin trollin taputtavan karvaisia tassujaan tätä lukiessaan.

“Ei osannut olla hiljaa!”

Ei osannutkaan. Ja vaikka osaisi, miksi olisi? Miksi olisi ärsyttämättä? Ärsyttämisellähän on suunnattomasti viihdearvoa nykymaailmassa. Ja viihdearvo tuo luonnollisesti suunnattomasti lisäarvoa. Bloggaamisellekin.

Muutoinhan minulla meneekin oikein mainiosti. Kerron tämän teille vain koska tiedän sen ärsyttävän. Parisuhde voi hyvin, nukun yöni kuin vauva ja elämä on muutoinkin leppoisaa, joskin tapahtumarikasta, kuten tavallista. Ja maailma on edelleen täynnä virheitä, joista nillittää.

Ja tämän ilmoitettuani voinkin hyvillä mielin pakata kapsäkkini ja suunnata Suomenlahdelle porvarisharrastukseni pariin kera hyvän shampanjapullon.

Suukkisuukki.