turisti

Meillä on leipätyöpaikalla paljon syntyperältään ulkomaisia ahertajia.

On ranskalainen kokki, thaimaalaisia tarjoilijoita ja tiskareita ympäri Afrikkaa.

Jos ymmärrätte mitään suurtalouskeittöstä, josta lapetaan apetta nälkäisille tuhansia annoksia päivässä ja pelkkiä liemenlämmittäjiä on vajaa parikymmentä, ymmärrätte, että tiskarit ovat taivaan lahja. Jokainen kokki rakastaa tiskaria. Ilman tiskaria koko homma kuivuu kokoon alle tunnissa. Tiskari on jumalasta seuraava. Tiskari on elinehto.

Eräällä tiskareistamme on niin musta huumorintaju, että se uppoaa allekirjoittaneeseen kuin pullo hyvää viiniä satunnaisena lauantai-iltana.

Tänään tuo hillittömyyden ja sarkasmin riemuvoitto haahuili keittiössä työvuorolista kädessään, etsien mestareita, jotka loistivat poissaolollaan. Tuskastuneena hän pysähtyi keskelle hektistä aamupäivähärdelliä ja huusi kovaan ääneen ja paksulla aksentilla:

“Misä helfetisä ofat kaiki tämän yhtiön falkoiset fallanbitäjät?”

Repesin. Ja niin repesivät kaikki muutkin. Tiskari mukaanlukien.

Tänään on ollut huono päivä.

Vuosi sitten tänään olin täsmälleen samassa työvuorossa kuin tänään tänään. Oli Miehen Pikkuveljen syntymäpäivä.

Palattuani töistä kotiin ja aloitettuani jälleen kerran loputtoman seinien pinnoittamisen, Mies ilmoitti yksitotisesti, että lähtee nyt Pikkuveljensä syntymäpäiville. Tietäen varsin hyvin, että kerran aloitettu pinnoitustyö on tehtävä myös kerralla loppuun. Tietäen, että jäisin kotiin, koska en voisi lähteä mukaan. Tietäen, että olin kaiken kiireen ja paineen alla unohtanut.

Kävihän se veljensä syntymäpäivillä.

Ja ohimennen nussimassa sitä naista, jonka edesottamusten takia vieläkin katson olkani yli pelokkaasti, kävellessäni aamuyön ensimmäisinä tunteina Helsinki-Vantaalla kohti työpaikkaani.

…

Olen katsellut tuota olohuoneen seinää jo liki kolme tuntia. Seinää, jota vuosi sitten pahaa aavistaen, mutta silti sinnikkäästi, pinnoitin ja maalasin.

Mies on veljensä syntymäpäivillä.

Minä en pyynnöistä huolimatta lähtenyt mukaan, koska minua ahdistaa, suututtaa ja itkettää. Menen nukkumaan, vaikka kello on vasta hädin tuskin seitsemän illalla. Aamulla herään neljältä ja lähden töihin.

Täsmälleen kuten vuosi sitten huomenna.

Minullahan ei toki viikonloppuisen kuperkeikkalimun imemisen jälkeen ole varaa sanoa mitään, mutta sanonpa kuitenkin.

Miten tämän nyt muotoilisi…

ANTAKAA MINULLE ASE, NIIN MINÄ SAATANA TAPAN!

Panimo- ja virvoitusjuomateollisuusliitto ry ja yhteistyökumppaninsa Clear Channel Suomi Oy, Forma Publishing Group Oy, JCDecaux Finland Oy, IRC-Galleria/Klikki.com, Nokian Panimo Oy, Olvi Oyj, Oy Hartwall Ab, Oy Sinebrychoff Ab, Pop Media Oy, Sanoma Osakeyhtiö ja Seppo Koskinen Ravintolat Oy / SK Ravintolat, haistakaa nyt vittu!

Ja miksi haistattelen? Haistattelen tämän sivuston takia.

Jää hieman sellainen maku suuhun tuosta yhdestä pätkästä, että se on sen naisen vika, että tuli raiskatuksi. Että se pääsi vähällä, kun sai vain tippurin, mitä nyt tuli häpeällisesti raiskatuksi.

Mitä vittua tuolla videolla yritetään viestittää? Ei nimittäin kyllä nyt sanoma tavoittanut allekirjoittanutta, mikäli oli tarkoitus viestittää jotain muuta kuin “ähäkutti, oma vika”.

Jos oli päivä muutenkin paska, niin nyt vituttaa niin, ettei veri päässä kierrä. Vituttaa siksi, että sivustoilla vedotaan “vastuullisen alkoholinkäytön puolesta ääliökäyttäytymistä vastaan” ja samalla tekopyhäillään nuorille tytöille ja pojille että se on sen känniääliön vika, jos raiskatuksi tulee. Missä on näiden, oletettavasti aikuisten, mainostajien vastuu, kun nuorisolle tuputetaan tuollaista väitettä?

Mistä lähtien raiskaus on ollut uhrin vika?

En minä sitä kiellä, etteikö humalassa toikkarointi laittaisi nuorta tyttöä alttiiksi raiskaukselle, mutta ei se jumalauta ole sen tytön tai naisen vika.

SE ON VITTUPERKELEJUMALAUTA SEN RAISKAAJAN VIKA!

Jos ei ole lupaa saanut, niin se on sen raiskaajan vika! Raiskaajan! Ei sen tytön tai naisen, vaikka se olisi ollut miten kännissä, miten hutsusti pukeutunut, miten toosa vilkkuen persettään sen vitun Sedulan tanssilattialla keikuttanut!

Pörrö sanoi sen paremmin. Birdy sanoi sen paremmin.

Minä en osaa tätä tämän paremmin sanoa, sillä tuo kyrpä tuossa otsassani heikentää ajatusten jäsentelyä ja asiallista ilmaisua.

Olen katumusharjoittelun nimissä imuroinut, hoitanut tiskit ja pessyt koneellisen pyykkiä ja vaihtanut puhtaat lakanat sänkyyn.

Huushollissa ei ole ruokaa, mutta eipä ole autoakaan pihassa, koskapa Mies on toisella töissä ja toinen on arvatenkin parkkeerattuna edelleen jonnekin päin Kumpulaa. Sehän pitäisi tietenkin käydä hakemassa, sillä muutoin huominen työmatka voi käydä yllättävän haasteelliseksi.

Antaisin sieluni kebabista.

Tai edes mukillisesta jaffaa.

Olisi edes fillari.

Olen mitä ilmeisemmin juonut bensiiniä.

Päänsärystä, heikosta olosta ja noloudesta päätellen sitä on tullut kiskottua siinä määrin, että mopo on lähtenyt lapasesta oikein kunnolla.

En näköjään koskaan opi, että tiukka viina ei ole pienille tytöille tarkoitettu. Se on isojen poikien juoma. Pienillä tytöillä menee tiukasta viinasta pieni pää pyörälle.

Eilen illalla olin riemuidiootti.

Tänään se riemu tuntuu unohtuneen juhlapaikalle ja jäljellä on vain ummehtunut tunne silkasta idiotismista.

Kekkerit Juniksella. Huomenna.

Sinne siis.

Tänään leipätyön ohessa tuli kollegan kanssa puhetta penninvenytyksestä.

Lohduttaakseni nyt niitä piruparkoja, jotka eivät hallitse rahankäyttöään ja ovat alituiseen persaukisia, voin kertoa, etten minäkään aina ole osannut säästää. Olen aikoinani ollut hyvinkin leväperäinen mitä taskussa majailevaan valuuttaan tulee. Pannut haisemaan niin omat, lainatut, kuin muuten vain pummitutkin. (Terveisiä Isille ja Äidille.)

Joitakin vuosia takaperin tulin järkiini, kun ymmärsin, etten sittenkään taida elää ikuisesti, eikä kroppa tule kestämään raakaa fyysistä työtä lähellekään hautaa. Otin lusikan kauniiseen käteeni. Tein lopun ylettömästä shoppailusta, baarissa notkumisesta ja hummailusta, jonka johdosta palkka oli useimmiten käytetty jo ennen tilipäivää ja kaikki luotot tapissa kuukaudesta toiseen. Kävelin pankkiin ja ryhdyin säästämään. Eläkettä ja muuten vaan. Karsin menoista pois kaiken paitsi ne välttämättömät, tai ainakin melkein kaiken. Tupakka oli ainoa turhuuksista, joka jäi.

Ei siis kalliiden drinkkien lipittämistä kaupungin kalleimmissa kapakoissa. Ei impulssiostoksia. Ei ulkomaanmatkoja. Ei mitään näennäisesti kivaa. Tein töitä, maksoin vuokran, puhelimen, sähkön ja veden. Söin töissä, koska silloisessa työpaikassani ruoka oli luontaisetu. Kotona jääkaapissa oli vain mehua ja vichyä, Äidin tekemää ruisleipää ja paketti margariinia. Jos oikein äidyin tuhlaamaan, ostin meetwurstiakin. Nettiä käytin vain kirjastossa ja kun en nettiä käyttänyt, luin.

Ja säästin. Kun kutistaa menonsa minimiin, rahaa jää väkisinkin säästöön. Itse onnistuin hannaamaan yli puolet kuukausituloistani sukanvarteen. Maksoin loput opinto- ja autolainasta pois alle vuodessa. Ja säästin taas enemmän, joskin vuokra vaihtui asuntolainaan.

Sama säästökuuri jatkuu edelleenkin. Toisinaan on pakko sijoittaa rahaa kiinteistöön ja omaan terveyteen ja hyvinvointiin, mutta kuukausittaiset menot ovat edelleen pienet. Siksi tavallisen kuolevaisen palkka tuntuu riittävältä, väliin jopa ruhtinaalliselta. Ja kun välillä tarvitsee enemmän, sen repii sitten selkänahastaan painamalla ylitöitä, heittämällä cateringkeikkaa ja myymällä omien pienten kätöstensä tuotteita. Jos joku on ihmetellyt miksi esimerkiksi tuolla marginaalissa kököttävä helmiblogini ei ole päivittynyt enää aikoihin, on syy yksinkertaisesti se, etten ehdi tilaustöiltä saada mitään kuvattua ja päivitettyä. Lisäksi rahastan armotta cateringpalveluista, joita “vapaa-ajallani” tuotan.

Jos oikein pilkkua viilataan, ei minulla juurikaan vapaa-aikaa ole. Olen hiukkasen neuroottinen pankkitilini balanssin suhteen. Olen pihi ja olen ahne. Jos tiedän, että voin tehdä jollain rahaa, sitä varmasti teenkin. Ja vain siksi, etten tahdo tehdä niin ikuisesti. Nyt vielä viitsin ja jaksan ja pystyn. Kymmenen vuoden päästä en välttämättä enää pysty ja jaksa, vaikka viitsisinkin.

Ne teistä, jotka jaksavat joka helvetin kerta, kun viittaan rahaan tai sen käyttöön edes sivulauseessa, huomautella, että kovin on korkea tuo rivikokin palkka, eivät selkeästikään ymmärrä, että rahaa on maailma täynnä. Renkinä ei tässä maassa rikastumaan ehdi, eikä yrittäjänäkään, mutta kun tinkii vähän ja tekee sekä rengin että isännän työt, niin johan alkaa pääoma karttumaan. Kapitalisti ja kokoomuslainenkin voi katsokaas tehdä rahaa muutenkin kuin hautomalla perintöjä tai sijoittamalla muiden rahoja. Minä kaivan jumalauta vaikka ojia, mutta en minä sitä ilmaiseksi tee. Enkä hyvää hyvyyttäni.

Ja jos joku säälittävä kommarinplanttu tulee napisemaan, että on siinäkin ahnas paska, kun rahastaa, niin hajotkoon siihen kuppaiseen kuukausipalkkaansa margariinitehtaalla ja niihin kumottuihin tuoppeihin, joihin on kasvasta kyyneltä valuttanut tuhlatessaan aikaa muiden kadehtimiseen.

Ei ole minun ongelmani.

Minä teen työtä elääkseni; en ehkä nyt, mutta pitkällä tähtäimellä.

Parin vuosikymmenen päästä, kun se samainen katkera vasuripelle itkee edelleenkin keppanakuppiinsa, minä ajattelin loikoilla vapaaherratarena siemaillen saatanan kallista shampanjaa ja nauraen koko matkan pankkiin.

Silmät verestävät näytön tuijottamisesta ja sormet ovat hellinä googlettamisesta, mutta löytyipähän matkakohde.

Mutta se mikä hommassa tökki pahemman kerran, oli erinäisten majoituspalveluntarjoajien käsittämättömän kököt nettisivustot. Rikkinäisiä linkkejä, raivostuttavia bannereita, visuaalisia terroritekoja. Moni upea vaihtoehto jäi varmasti tutkimatta vain siksi, että aivot olivat vaarassa hirttää kiinni psykedeelisessä pikselipuurossa kahlatessa.

Sähköinen varauspalvelu on näemmä myöskin joillekin tahoille vielä tänäkin päivänä täysin tuntematon käsite. Kuten myös sähköposti. Ota siinä sitten luuri kauniiseen käteesi, soita toiselle puolelle maailmaa ja yritä selittää asiasi ihmiselle, joka ei puhu mitään eurooppalaista kieltä. Väännä verbaalista rautalankaa yrittäessäsi saada ihminen käsittämään, että tahdot varata majoituksen ensi vuoden elokuulle, eikä tämän vuoden syyskuulle.

Uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan nettiin sivuston, jossa mainostetaan paikkaa eksklusiivisena paratiisina ja pelkän majoituksen hinta kahdelta viikolta vastaa normaalikuolevaisen kahden kuukauden palkkatuloja, olisi syytä panostaa palvelun sujuvuuteen edes jollakin eurooppalaisella kielellä ja vielä mielellään aika jouhevasti.

En edes uskaltanut tiedustella millä matkan viimeiset tuhat kilometriä määränpäähän kannattaisi tehdä.

Soitan mieluummin läpi vaikka jokikisen eteläisen pallonpuoliskon lentoyhtiön.

Tai sitten menemme uimalla.

Se taloutemme kehnompi googlettaja nakitti minut etsimään sopivan häämatkakohteen.

Antaa nyt tuollainen tehtävä henkilölle, jota on Turistiksi haukuttu jo iät ja ajat ja vieläpä hyvästä syystä.

Minussa on sellainen perustavaa laatua oleva vika, ettei minua kiinnosta paskaakaan ne tyypilliset kohteet, joista valtaväestö tuntuu unelmoivan. Ei Kaukoitä, ei Karibianmeri, ei eteläisen Tyynenmeren saaret.

Minua kiinnostaa ne paikat, minne kukaan ei tohdi mennä. Tai ei keksi mennä. Paikat, jotka ovat vaikeasti saavutettavia joko maantieteellisen sijaintinsa, tai infrastruktuurin puutteen vuoksi. Ne paikat, joita ei vielä toistaiseksi ainakaan matkaoppaiden sivuilta löydä, koska niissä paikoissa ei ole suuria hotelliketjuja, tai kansainvälistä lentokenttää lähimaillakaan.

Kas, minulle riittää valkoinen korallihiekkaranta, turkoosi meri ja riippukeinu palmujen katveessa. En tarvitse ilmastoitua luksushuonetta minibaareineen ja kloorilta löyhkäävää uima-allasta, jonka aurinkotuolit saksalaiset massaihmiset ovat valloittaneet jo ennen auringonnousua. Ei. Jos saan moskiittoverkon, voin yöpyä siinä samassa riippumatossa, missä vietän päivänikin. Minä en tahdo kuunnella muiden turistien elämöintiä, enkä etenkään tahdo, että katukauppiaat puhuvat äidinkieltäni.

Ja niitä paikkojahan löytyy, kun tietää mistä etsiä.

Jos vain osaisin päättää leveys- ja pituuspiirin. Tai edes suuntaa antavasti maanosan.

Kas, tällä reissulla ei ole muuta kuin viiden viikon aikaraja. Kaikki muu budjettia myöten on vain järjestelykysymys.

En millään muotoa tahtoisi vähätellä tämänpäiväistä työsuoritetta, mutta ihan oikeasti, hei, mitä vitun järkeä oli jynssätä keittiötä kahdeksan tuntia?

Ei sillä etteikö hygienia erityisesti ravintolakeittiöissä olisi ensisijaisen tärkeää, mutta jos kaikki ne vitun turaajat ja suhraajat, joita myös extroiksi kutsutaan, hoitaisivat jokaisen kokin perustehtäviin kuuluvan loppusiivouksen työvuoronsa päätteeksi, ei tuo paskoista paskin nakki nasahtaisi yhdenkään vakkarin vaivoiksi.

Jos leipomovuorossa onnistuu töhrimään puoli metriä seinää muffinimassaan, niin eikö sitä seinää voi vittu soikoon pyyhkäistä saman tien rätillä puhtaaksi, vaan pitää rullata jauhokärry eteen sitä suhrua peittämään ja odottaa että joku muu sitten kuivuneen liiskan siitä seinästä rapsuttaa? Tai jos kallassa kippaa kourallisen katkarapuja kylmävetarin pohjalle, niin eikö niitä voi sitten sieltä heti poiskin noukkia, eikä piilottaa niitä haisevia saatanan äyriäisiä persiljapuntin alle ja lyödä laatikkoa kiinni? Tai jos maitokylmiössä hajottaa jogurttitonkan, niin miksi sitä perkeleen saavia ei voi viedä salamana roskiin, vaan pitää jättää se sinne hyllylle happanemaan?

Helvetti.

Pahinta tässä on se, että vaikka nyt koko parisataaneliöinen kyökki on pesty ja desinfioitu, niin alle viikossa se näyttää taas juurikin samanlaiselta sontatunkiolta kuin tänä aamuna kukonlaulun aikaan.

Tee työtä jolla on tarkoitus. -Hakeudu ravintola-alalle.

Mitään en tietenkään aikaiseksi saanut.

Mulkoilin uivassa venenäyttelyssä ylihinnoitellusta lujitemuovista valmistettuja, motorisoituja kylpyammeita. Istuin autossa tuijotellen länsiuusimaalaista maalaismaisemaa. Kökötin netin äärellä etsiskellen sopivaa häämatkakohdeetta. Vuokrasin leffan. Nassutin perunalastuja ja lusikoin jäätelöä naamaani.

Nyt ällöttää.

Olen ollut hereillä kolmetoista tuntia ja päivän saldo on aika onneton.

Nolottaa.

Olisipa lusikka, henkilö sidottuna tuoliin ja tunti aikaa.

Vittu.

Kaksi sanaa sivulauseessa mainittuna saivat aikaan ihmeitä ja katso! -Nihkeily loppui työpaikalla.

Iltavuoroja ei tarvitse tehdä ainakaan ennen vuoden vaihdetta. Työvuorolistaa askarrellut pomo tuli ihan varta vasten hyväksyttämään minulle laitetut vuorot minulla itselläni. Pahoitteli, että joutui laittamaan aamiaisvuoron heti vapaiden jälkeen. Ihan niin kuin minulla olisi mitään sitä vastaan.

Sain takaisin hetkisen hataralla pohjalla horjuneen motivaationi.

Niin ja ne kaksi sanaa?

“Uusi työpaikka.”

Minulla on ongelma.

Katson vierestä kun eräät lähipiirin jäsenet kusevat omaan pesään iloisesti rallattaen. Katson vierestä täysin toimettomana ja hampaattomana, koska nämä omaan pesään kusijat kyllä kysyvät mielipidettäni, mutta kun sen annan, toinen alkaa itkeä ja toinen mököttää. Ja mikään ei muutu.

Ongelman ydin on se ikävä tosiasia, että nämä kyseiset ihmiset eivät kestä negatiivista kritiikkiä, oli se kuinka asiallisesti esitetty ja perusteltu tahansa, saati sitten osaa antaa sitä itse, muutoin kuin selän takana. Kutakuinkin kaikki mitä he sanovat on kermavaahdolla ja kirsikoilla kuorrutettua paskaa. Kauniisti ja korulausein kerrottua, mutta paskaa yhtä kaikki.

Minut on kasvatettu sanomaan asia niin kuin se on. Asiallisesti, mutta juuri niin kuin se on.

Koita siinä sitten kommunikoida.

Näillä kahdella on parikymppinen poika. Pojalla on mopo. Niin saatanan hieno mopo, että minun pitäisi säästää koko vuosiansioni, eikä siltikään olisi varaa. Mutta mopopa onkin isin ostama. Isi tienaa ihan perkeleesti. Poikaa ei ole iänkuun päivänä kiinnostanut opiskelu, vaan se kirottu saatanan mopo, jolla se kuvittelee vielä joku päivä nousevansa maailmanmaineeseen ajamalla asfaltoitua ympyrää päivästä toiseen. Isi ei kuitenkaan tienaa ihan niin paljon, että olisi varaa omaa MotoGP-tallia äkkisiltään perustaa.

Poika aloitti viime syksynä koulun. Tänä syksynä hän ei aio sinne enää palata, koska hänen mielestään opiskelusta ei ole mitään hyötyä hänen tulevaisuutensa loistavalla MotoGP-urallaan. Töitä ei kuulemma myöskään kannata tehdä, koska se vie aikaa MotoGP-uran suunnittelulta ja toteuttamiselta.

Itkijä voivottelee ja paapoo poikaansa.

“Meidän Jaakko-Maaria on niin kiltti poika, että ei sitä voi pakottaa. Me ajateltiin, että annetaan sen nyt vetää vähän henkeä ja miettiä mitä se tulevaisuudelta tahtoo. Kyllä se varmaan pian keksii mitä se tahtoo tehdä.”

Niin varmaan. Kundi on kaksitoistavuotiaan tasolla henkisessä kehityksessään. Täysin kykenemätön kantamaan omaa, aikuisen miehen, painoaan yhteiskunnassa ja kyvytön soveltamaan mitään oppimaansa.

Mököttäjä vaikenee kuin muuri.

Ja sitten ne tiedustelevat minun mielipidettäni.

Kerron, että Jaakko-Maarialla on vielä edessään kusinen yllätys, kun elämän realiteetit selviävät. Että saattaa ruveta oikeasti ahdistamaan, kun valkenee, että isin rahat eivät riittäneetkään MotoGP-mestaruuteen. Kun äiti ei enää rappeutuvalta terveydeltään kykene pesemään Jaakko-Maarian ajoasuja, petaamaan sänkyä, laittamaan ruokaa ja soittelemaan koulun kansliaan, että Jaakko-Maaria ei nyt tulekaan vielä kouluun. Kerron lapsen kasvatuksen perinteisen perusmetodin. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Kerron kurin, vastuuntunnon ja ahkeruuden merkityksestä. Kerron pakotteista ja palkitsemisesta.

Ja mikään ei mene perille.

Yksi itkee ja toinen mököttää.

Ja kaiken aikaa Jaakko-Maaria istuu netin ääressä tuijottamassa tuubista vanhoja MotoGP-tallenteita.

Ja lyön saatanan suuresta rahasummasta vetoa, että viiden vuoden sisään Jaakko-Maaria hajoaa oman olemassaolonsa mahdottomuuteen, minä pääsen sanomaan, jotta mitäs minä sanoin.

Ja taas yksi itkee ja toinen mököttää.

(Jokaikinen kerta Itkijää, Mököttäjää ja Jaakko-Maariaa tavatessaan kirjoittaja joutuu ottamaan bentsoja, sillä muutoin hän vetelisin koko sakkia todennäköisesti rengasraudalla pleksiin.)

Voi perkkele.

Motoristikomistus vaihtaa duunipaikkaa.

Ketä minä nyt rääkkään töissä? Kuka kertoo minulle pikkutuhmia juttuja? Kenen kanssa heitän armotonta flirttiä?

Epiä.

Lupausten rikkominen saa sappeni kiehumaan, olivatpa lupaukset tehty sitten siviilissä tai leipätyössä.

Puolitoista vuotta sitten minulle luvattiin tietynlaiset työajat ja -tehtävät, sillä ilman noita lupauksia en olisi ottanut työtä vastaan. Olin aikaisemman esimiehen kanssa päässyt yhteisymmärräykseen monesta työtäni koskevasta asiasta. Homma sujui loistavasti, kun sekä minä, että hän vuoroin jousti. Näyttää siltä, että lupaukset tulisivat täytettyä, vaan kun pomo vaihtui, niin vaihtui lupauksetkin.

Nyt sitten ei esimiespuolelta joustoa puhumalla herukaan, vaan pitää olla lääkärin allekirjoittamat paperit. Vetoavat yhdenvertaisuuteen työntekijöiden välillä. Ei ole reilua, jos yksi ihminen tekee vain ja ainoastaan aamuvuoroa ja muut myös iltaa. Ei ole reilua, jos yksi ihminen tekee töitä vain yhdessä työpisteessä päivästä toiseen ja muut ravaavat pisteestä ja tehtävästä toiseen.

Vaan mitäpä, jos tämä yksi ihminen pyytää kohdallaan joustoa terveydellisiin syihin vedoten? Ei tunnu kiinnostavan paskaakaan.

Mutta entäpä sitten pari muuta ihmistä, nimetään heidät nyt vaikka Mikoksi ja Peteksi, eivät koskaan joudukaan tekemään mitään muuta kuin juuri sitä mikä kulloinkin sattuu huvittamaan -tässä tapauksessa vain aamuvuoroa ja aina samassa työpisteessä- ja jos esimiehet muuta yrittävät, uhkaavat lähteä lätkimään? Kyselläänkö heiltä lääkärintodistusta? Mussutetaanko heille työntekijöiden yhdenvertaisuudesta ja reiluudesta?

Sana “tasa-arvo” esiintyi käydyssä keskustelussa monta kertaa, kun minulle perusteltiin miksi se ei oikeastaan sovi, että tekisin vain aamuvuoroa. Minä, jonka elämä on kirjaimellisesti kiinni tasaisesta vuorokausirytmistä ja lääkkeistä, joiden vaikutuksen alaisena en saa esimerkiksi ajaa autoa tai käyttää vaaralliseksi luokiteltavia laitteita, vaadin kuulemma kohtuuttomia.

Millähän perusteella Pete ja Mikko ovat tasa-arvoisempia kuin Kati, vaikka kaikki kolme ovat paperilla yhdenvertaisia liemenlämmittäjiä? Kaikki kolme ovat ammattitaitoisia ja työssään viimeiseen asti tunnollisia kokkeja, kaikki hallitsevat sekä kylmän, että lämpimän keittiön täydellisesti. Pete ja Mikko ovat terveitä, perheettömiä sinkkumiehiä. Katillakaan ei ole lapsia, mutta Katilla on diagnosoitu vaikea masennus ja vakavia unihäiriöitä, joskin hän on hyvää vauhtia toipumassa. Täydellinen toipuminen vaatii kuitenkin säännöllistä vuorokausirytmiä, säännöllisesti otettuja lääkkeitä ja säännöllistä terapiaa ja vieläpä kauan sen jälkeenkin, kun Kati on jo luokiteltu työkykyiseksi.

Mikäli Kati joutuu roikkumaan työpaikalla esimerkiksi iltayhdeksään, ei hän voi ottaa iltalääkettään, joka lääkärin ohjeen mukaan tulisi ottaa viimeistään kahdeksalta. Lääke on psykoaktiivinen ja lievästi sedatoiva, suurella punaisella kolmiolla merkitty ja sen vaikutus kestää noin kymmenen tuntia. Jos Kati ottaa lääkkeen työajalla, ei hän voi ajaa enää viidenkymmenen kilometrin päähän kotiinsa töiden päätyttyä. Jos Kati ei ota lääkettä, hän ei todennäköisesti pysty nukkumaan ja lisäksi hän vaarantaa sen äärimmäisen herkän tasapainon, jota hänen lääkityksensä suhteen on rakennettu viimeiset yksitoista kuukautta. Jos Kati ottaa lääkkeen vasta kotona ja joutuu seuraavana aamuna ajamaan töihin vaikkapa aamukuudeksi, on hän lääkkeen vaikutustavan ja vaikutusajan perusteella vaaraksi muille sekä tieliikenteessä, että vielä aloittaessaan töitä. Jos Kati jättää lääkkeen ottamatta kokonaan ja toistuvasti, hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä relapsoituu jälleen työkyvyttömäksi.

Kaikkein huvittavinta tässä koko showssa on se, että lääkäri mieluusti kirjoitti paperin, jossa Katille suositellaan toistaiseksi (vuoden loppuun) pelkkää aamuvuoroa. On sekä Katin, että työnantajan etu, että suositusta noudatetaan.

Suositus ei kuitenkaan velvoita työnantajaa mihinkään.

Ja kuten meidänkin alalla on joskus päässyt käymään, on tällainen suositus johtanut jopa irtisanomiseen, kun työnantaja ei ole voinut osoittaa työntekijälle tämän rajoituksia vastaavaa työtä. Periaatteessa minun kohdallani tuo irtisanominen ei olisi perusteltua, sillä listalla on aina extra-aamuvuoroja tarjolla, mutta jostain kumman syystä minusta on tullut hieman skeptinen ja kyyninen, mitä ihmisten antamiin lupauksiin tulee.

Hartaasti toivon, että kyseessä on ollut nyt vain kommunikaation epäonnistuminen, sillä en millään tahtoisi työpaikkaa vaihtaa. Työnantajani on ollut hyvä, luotettava ja työympäristö pääkaupunkiseudun viihtyisin. Ainakin tähän saakka. Ei huvittaisi pilata sitä kinaamalla päivänselvästä asiasta.

Tuntuu vaan perkeleen kurjalle, kun asioista ei nykyään nähtävästi voi missään sopia siististi puhumalla, vaan aina pitää jonkin sortin pakkokeinoja käyttää.

Puolin ja toisin.

Kamalaa.

Ei ole koiraa. Ei koiraa kahteen kuukauteen.

Kakkelson jäi Pohjois-Savoon työstämään pentuetta kasvattajan luokse.

Kenen kanssa minä nyt tappelen parisängyn herruudesta, kun Mieskin on yötöissä? Kuka lämmittää minun varpaitani peiton alla? Kuka tuhisee korvani juuressa? Kenen karvaista masua rapsutan?

Kuka jää ikkunaan katselemaan, kun aamuyöllä lähden töihin? Kuka heiluttaa häntää ja peppua innokkaasti ja nuolee naamani kun palaan?

Ei ole koiraa. Ei ole Kakkelsonia.

Kamalaa.

Jätin sitten lompakkoni auton katolle.

Tänään soitti Malmin poliisilaitokselta mukava konstaapeli, että lompakko on heillä tallessa. Löytäjä ei ollut jättänyt yhteystietojaan palkkiota varten, mutta mieluusti sellaisen hänelle antaisin.

Muuten on kevyttä kenttävitutusta lukuunottamatta ollutkin ihan kelvollinen viikonloppu tähän mennessä.

Kummipojan kanssa on käyty mulkoilemassa hävittäjälentokoneita Rissalan vuotuisessa lentonäytöksessä ja syöty kymmenisen metriä lakua. Ja juotu limonaadia sokerihumalaan saakka.

Huomenna takaisin kotiin ja maanantaina sorvin ääreen.

Ensimmäinen työpäivä miljardiin vuoteen.

Meni yllättävän jouhevasti. Mitään en tyrinyt, juuri mikään ei ollut muuttunut. Paitsi pari pomoa ja melkein kaikki kollegat. Tiskipisteen gaypojat tulivat halimaan, uudet esimiehet toivottivat tervetulleeksi taloon ja henkilöstöpäällikkö lupasi, ettei ennen joulua tarvitse välttämättä iltavuoroja tehdä, ettei unirytmi keikahda taasen vituralleen. Ja Motoristikomistus oli edelleen yhtä söpö ja syötävä.

Parhautta.

En tiedä pitäisikö olla huolissaan, kun ei olisi huvittanut lähteä kotiin ollenkaan, vaikka viimeiset kolme tuntia työpäivästä seisoskelin kädet taskussa hoidettuani päivän ruoskan. Yleensä on ollut vain aina kiire pois. Nyt ei ollut.

Huomenna taas.

Ruotsalaiset eivät osaa valmistaa kunnollisia maa- eikä merimoottoreita. Ovat suurinpiirtein yhtä laadukkaista kuin nuo surullisen kuuluisat JAS-hävittäjät, joskin niillä taitaa olla enemmän tekemistä Saabin kuin Volvon kanssa.

Vittu.

Ensin prakaa vene ja muutamaa tuntia myöhemmin auto, jos sitä saatanan nelipyöräistä pommia nyt autoksi voi edes kutsua.

Onneksi sentään seura oli hyvää ja siideri kylmää.

Nyt lähden tarkastamaan lottokupongin. Jos päävoitto on napsahtanut kohdalle, niin tiedän aika tarkkaan mitkä taloutemme kulkupelit lähtevät ensimmäisenä vaihtoon.

EDIT: Ja totta helvetissä kauppaan lähtiessä onnistuimme lukitsemaan itsemme oven ulkopuolelle. Lähin vara-avain löytyi Vantaalta.

Tänään keksin oivan keinon kivun- ja vitutuksenhoitoon.

Otetaan yksi keskikokoinen matkavene suhteellisen tehokkaalla moottorilla ja veneelle kohtuullisen taitava kuljettaja. Istahdetaan veneen keulapiikkiin siten, että kintut roikkuvat vapaasti veneen keulan molemmin puolin ja otetaan tukeva ote keulakaiteista. Sivautetaan Helsingin matalalle kytikseen. Odotetaan Tallinnaan matkaavia katamaraaneja ja kun sellainen ohi pyyhkäisee, kurvaillaan peräaalloissa niin, että tyrät rytkyy.

Jumalauta! Rodeo!

Olisiko rahoille järkevämpää käyttöä? -Ehdottomasti!

Turvallista? -No ei totisesti!

Hauskaa? -Todellakin!

Huomenna uudelleen!

Voi isäkissan vittu, millaista tuskaa osaa olla nämä muutamat päivät kuukaudesta. Vatsaan sattuu, selkään sattuu, tissit on kipeät, pää on kipeä ja sitten vielä vituttaakin niin ruhtinaallisesti, että jos vitutuksen voisi muuntaa sähköksi ja laittaa varastoon, voisin perustaa oman energiayhtiön ja näyttää Fortumille persettä.

Ja sitten Mieskin vielä jaksaa ihmetellä, kun olen väsynyt ja kärttyinen. No kai nyt vähemmästäkin!

Viimeiset viisitoista vuotta tästä saatanan kidutuksesta kärsineenä eniten laikkaa kuumentaa se, ettei yksikään vastaan tullut kaksilahkeinen ole vielä tajunnut, että tämä ei ole mitään epämääräistä pikku kolotusta, vaan repivää tuskaa. Tätä ei voi sanoin kuvailla.

Jos polvilumpio ottaa ja lipsahtaa sijoiltaan repien mennessään sivuristisiteet, se ei ole mitään tähän verrattuna. Toisen ja kolmannen asteen palovammat eivät ole ihottumaa kummempaa epämukavuutta tähän verrattuna. Migreenipäänsärky ei ole mitään tähän verrattuna.

Ja tämä toistuu kohdallani kellontarkasti aina 34 päivän sykleissä vielä ainakin parin seuraavan vuosikymmenen ajan.

Universumin väkivaltainen persepano tasaisin väliajoin.

Ja vielä pitäisi vittu hymyillä.

Väittävät, että suku on pahin ja ovat varmaan vielä oikeassa.

Siitä lähtien, kun ilmoitimme Miehen kanssa ensi kesän juhlasuunnitelmista, on molempien suvut pommittaneet meitä kysymyksillä. Ja jopa vaatimuksilla.

Juhliin on aikaa vielä liki vuosi. Itse olemme ehtineet vasta kevyesti ideoida ja laatia vieraslistan, jota mitä todennäköisimmin joudumme vielä korjaamaan ja karsimaankin, mutta eräillä tahoila tuntuu olevan lopulliset suunnitelmat jo puolestamme viimeiseen asti viilattuina. Ketä kutsutaan, mitä tarjotaan, millainen bändi tulee soittamaan ja mitä muuta ohjelmaa järjestetään. Eräs älypää keksi jo kohteen häämatkallekin. Jopa morsiuspuvun suhteen tuntuu olevan vaatimuksia, jopa uhkavaatimuksia.

Erityisesti kutsuvieraiden suhteen tuntuu olevan mitä erikoisempia vaatimuksia. Minun sukuni on niin jumalattoman suuri ja hanakka sikiämään, että neljä viidennestä on pakko jättää kutsumatta. Jos kutsuisimme kaikki, ei molempien yhdistetytkään vuositulot riittäisi kattamaan tarjoilukustannuksia ja juhlatilojakin pitäisi kysyä Hjallikselta. Miehen suku on pieni ja ilmeisen kunnostautunut torailun saralla. Kaikki kutsutaan, mutta vain harvojen odotetaan saapuvan paikalle. Useat ystävät ja tuttavat tulevat saamaan kutsun, sillä ystävät, vaikkakin harvalukuiset, ovat meille tärkeitä ja puhdasverisiin sukujuhliin en minä tule ottamaan osaa. Ja häät ilman morsianta eivät liene häät.

Ja koska nyt joitakuita varmaankin tässä yhteydessä jännittää ja kiinnostaa muutenkin, niin kyllä, kourallinen bloggaajia tulee saamaan kutsun ja pyrin järjestämään heille majoituksenkin.

Hääpukuni ei tule olemaan musta, mutta Kaason puku voi hyvinkin sitä olla. Keskustelimme tästä asiasta eilen, joten Mummoillekin nyt tässä yhteydessä asia tiedoksi annettakoon. Kutsuissa ei myöskään tule olemaan pukukoodia, kuten viimekesäisissä puuteripeppuhäissä, joihin Miehen kanssa vieraiden ominaisuudessa osaa otimme. Meille riittää, että kutsumamme vieraat tulevat paikalle. Asu vapaa, mutta pakollinen.

Juhlapaikan koristelussa ei tule olemaan vaaleanpunaista tai vaaleansinistä, eikä kliseisiä sydämiä. Teemaksi olemme valinneet metsän ja meren, koska itse olen metsien keskellä kasvanut, kun taas Miehelle meri on ollut lapsuudesta asti läheinen. Vihkiminen tapahtuu Siilinjärven kirkossa ja jatkot kotikyläni maamiesseurantalolla. Jatkot kulkevat tällä hetkellä työnimellä “festarit”, joten siitä voi sitten jokainen päätellä miten tiukkapipoisista kekkereistä on kyse.

Ruoka- ja juomatarjoilu tulee olemaan runsas ja laadukas, sillä kuten ainakin ystäväni tietävät, minä en ammattinikaan puolesta voi suosia hernekeittoa soppatykistä tarjoiltuna. Ja koska kyseessä on festarit, ei skumppa ja booli saa loppua kesken, jos vieraita janottaa.

Bändin kokoonpano on vielä epäselvä, mutta sellainen hankitaan vaikka kiven silmästä. Häävalssin suhteen emme anna muita lupauksia, kuin sen, että ainoa meitä molempia miellyttävä 3/4-tahtinen on tällä hetkellä Juice Leskisen Valssaaja Konepajalla, eikä Mies osaa tanssia vielä valssia.

Häämatkalle lähdemme, mutta kohdetta emme kerro. Aiomme myökin olla poissa hyvän tovin ja viettää hunajakuumme kokonaisuudessaan ja kerralla.

Ja sitten siihen tärkeimpään.

Emme odota vanhempiemme osallistuvan kustannuksiin. Mikäli kustannuksiin ja järjestelyihin nyt joku ihan väkipakolla tahtoo ottaa osaa, niin tottahan se sopii. Mutta satsaamalla taloudellisesti ei kukaan osta meiltä oikeutta tulla mestaroimaan millään juhlajärjestelyjen osa-alueella. Nämä ovat meidän kahden juhlat, eikä mistään muusta edes keskustella.

Emme myöskään ilmeisesti laadi lahjalistaa, sillä meille tärkeintä on kutsuttujen vieraiden osallistuminen juhlintaan. Jos joku tahtoo meitä lahjalla muistaa, niin siitä vaan. Tahtoisimme kuitenkin muistuttaa, että meillä on jo leivänpaahdin ja Aalto-vaasi.

Kysymyksiä?

Kun kerta kaikilla muillakin jo on.

(Ite oot laumasielu ja äitis oli kans.)

Siinä vaiheessa, kun Keith Richards soitti 24nnen kerran päin Vittulaa, lakkasin laskemasta.

Muuten oli oikein oiva keikka. Kerrassaan.

Mutta en silti voinut olla kuvittelematta, mahtaisiko Jaggeria kymmenen vuotta nuorempi isäni juosta lavaa päästä päähän, vetkuttaa itseään taukoamatta ja laulaakin vielä kaksi tuntia -hengästymättä.

Saati sitten, että miltä sellainen pönäkkä setä näyttäisi niin tehdessään.

Isille kuitenkin iso kiitos lipuista. Ja äitille myös.

Mutta hulluja olette, kun yötä myöten tien päälle vielä lähditte.