turisti

Tänään vietän ansaittua krapulaa.

Ja pelkäänpä pahoin, että vietän sitä vielä huomenna ja ylihuomennakin, jos vanhat merkit kolmen päivän kankkusesta pitävät paikkansa.

On se perkele, kun enää ei voi edes vetää pleksejä lauantaisin kärsimättä siitä vielä tiistainakin. Toista oli kymmenen vuotta sitten, kun hilluttiin opiskelijabileissä vähintäänkin tiistaisin, perjantaisin ja lauantaisin. Yleensä myös keskiviikkoisin ja maanantaisin. Sitten jonottettiin valomerkin jälkeen änkyrässä grilliltä kebabia, vedettiin se naamariin, ryömittiin kotiin nukkumaan ja herättiin virkeänä ja hyvinvoivana luennoille.

Nyt ei pääse sängystä ylös edes sivistyneen hiprakan jälkeisenä aamuna ilman, että tulee Oksulan veljekset käymään. Kallon sisäpuolella hakkaa legioona pieniä kupariseppiä, kädet tärisee siihen malliin, että balalaikkaa voisi soitella ja suu napsaa kuin suutarin pikilappu.

Ja sitäkin olen tässä ihmetellyt, että miten helvetissä oli mukamas opiskeluaikoina varaa kiskoa baareissa kuperkeikkalimsaa kutakuinkin joka ilta, vaikka tulot koostuivat valtion tuista ja takaamasta lainasta? Tulot ovat kutakuinkin viisinkertaistuneet niistä ajoista, mutta ei ole varaa notkua baareissa niin usein kun silloin ennen.

Uuden vuosituhannen viina on myrkyllistä ja ylihinnoiteltua.

90-luku takaisin. Vittu heti!

Neljätoista tuntia töitä.

Kuusi hätäistä tupakkaa ja yksi juustosämpylä.

Sattuu ja nukuttaa.

Tänään lähti vene Puotilan venekerhon laiturista kohti uutta kotisatamaa, uusi kapteeni ruorissaan.

Minun ei tule paattia ikävä. Sattuneesta syystä.

Ylipäätään tulin pohtineeksi kauppakirjaan omaa allekirjoitusta piirrustellessani, että en kovinkaan hanakasti kiinny tavaraan, vaikka sitä olenkin ansioituneesti ympärilleni onnistunut vuosien varrella kasaamaan. Sehän on kuitenkin vain tavaraa, eikä sitä nykyisen hautauskäytännön vuoksi mukaansa saa, kun päivänsä päättää. Kivikaudella asian laita oli toinen.

Olo on nyt harvinaisen kevyt, vaikka veneellä tulikin vietettyä hyviäkin hetkiä. Vuoden takaiset siellä vietetyt hetket ilman allekirjoittanutta pilasivat kuitenkin likimain kaiken ilon kyseisen guttaperkan käytöstä. Ei vain enää jaksanut huvittaa. Eikä harrastusväline, joka aiheuttaa vitutusta jo silkalla olemassaolollaan liene järin järkevä harrastusväline.

Onpahan yksi huoli vähemmän jälleen.

Veneitähän on rannat väärällään, jos uutta halajaa ja rahaakin saa, jos ilkeää pankista mennä hattu kourassa pyytämään.

Ihan yhtäkkiä yllättäen totesin, että olen nähtävästi suunnitellut jossain alitajunnan tomuisessa nurkassa häitä enemmän kuin arvasinkaan.

Juhlamenu on valmis.

Ja olen sen toteuttamisen suhteen aivan kammottava natsi, enkä tiedä miten asian ilmaisisin pitopalvelulle.

Ei sillä, ettenkö luottaisi pitopalvelun ammattitaitoon. Luotan kyllä. Mutta mitähän ne mahtavat oikein ajatella, kun lykkään niille käpälään printatun menun annoskortteineen kaikkineen ja ne niitä selatessaan vielä hoksaavat, että aion itse omin pikkukätösin toteuttaa kaiken kakkua ja lämmintä ruokaa lukuunottamatta. Vähän hirvittää, muttei niinkään se työmäärä, jonka joudun selkänahastani repäisemään ennen häitä, vaan se, että mitä ne ajattelevat. Ymmärtävätköhän ne, että syy miksi en ole valmis minkäänlaiseen kompromissiin on vain ja ainoastaan se, että laadin mättöä työkseni.

Ja olen kyllä kamala natsi monen muunkin asian suhteen. Kuten nyt vaikka esimerkiksi kukka-asetelmien. Tiedän tasan mitä tahdon ja Mies tahtoo samaa (uskokaa tai älkää, olen kysynyt) ja se onkin sitten jotain hyvin perinteistä poikkeavaa. Mitä tuumaa floristi? Pitääkö se meitä ja varsinkin minua ihan hulluna, vai toteuttaako mukisematta?

Ja sitten on vielä se juhlatilan koristelu. Voi helvetti. Tulee olemaan työlästä ja vieläpä hintavaa. Vaan jos ei ole just eikä melkein, niin revin pitsiset stringini alta aikayksikön.

Olen tulossa hulluksi.

Olen muuttumassa hirviöksi.

Olen muuttumassa MORSIAMMEKSI.

A-p-u-a.

Hääpukua ei vielä ole, kampaaja varaamatta, hääsviitti varaamatta, häämatkajärjestelyt kesken, kuljetus kirkolta täysin auki, bändistä ei tietoakaan (omg, kaasosein?) ja kello käy. Hilkun reilu kymmenen kuukautta aikaa.

Tämä on ihan paska leikki, eikö voitaisi keksiä jotain kivempaa?

Siitä on kulunut vuosi.

Niin että miltäkö tuntuu?

No. Välillä tuntuu paremmalta, välillä ei. Välillä menee paremmin, välillä ei. Välillä tekisi mieleni tempoa Miestä pleksiin, välillä voisin suukotella sen kuoliaaksi. Eestaas sahaa tämä vuoristorata.

Keväinen EMDR-terapia vei ahdistukselta ja raivolta pahimman terän. Kun nyt muistelen, mitä päivälleen vuosi sitten tapahtui, en tunne enää sitä rusentavaa fyysistä kipua, jonka tunsin ajaessani Kuopio-Siilinjärvi moottoritiellä puolitoistasataa lasissa, kun se visvainen horo Miehen puhelimeen soitti ja minä vastasin. Sen vinkuva ääni ei soi enää korvissani.

Olen sitäpaitsi mielestäni kavunnut sitä lutkaa korkeammalle universumin hierarkiassa, antamalla sen yksinkertaisesti jatkaa yhdentekevää elämäänsä, kun se varomattomasti katua menneenä kesänä ylitti. Vaikka näin jo kaukaa, kuka kaistalle asteli halvoissa H&M-pissisreleissään, vatsamakkara farkunkauluksen yli tursottaen, painoin jarrua. Tosin en voinut vastustaa kiusausta, vaan kytkin pohjassa nostin muistutuksena todellisuudesta kierrokset yli neljäntuhannen. Puhdas paniikki sen silmissä oli jotain, mitä rahalla ei saa ostettua. Utterly priceless.

Muuten elämä onkin ohjautunut hitaasti omiin uomiinsa.

Työ maistuu. Häitä suunnitellaan, vaikkakin motivaationi hieman heilahtelee.

Ja sain viimein eilen tilattua painosta uudet käyntikortit, jotkat ovat olleet suunnitteilla jo kolmatta vuotta.

On ollut monta huonoa päivää jonossa.

Ehkä se johtuu syksystä. Todennäköisimmin kuitenkin siitä, mitä vuosi sitten tapahtui.

Välillä olen niin ahdistunut, että tekisi mieli vain häipyä ja jättää Mies lusikoimaan paskanmakuista soppaansa ihan itseksensä. Välillä olen niin saatanan raivoissani, että tekisi mieleni tappaa. Ja välillä en vain jaksa miettiä koko asiaa ja hukutan itseni työhön.

Tiedän että tämä menee ohi. Mitä lähemmäksi joulua mennään, sitä vähemmän taas vituttaa. Mutta se on vasta sitten ja nyt vituttaa oikein kunnolla. Siinä määrin, että näin viime yönä unta kostosta. Unessa kirkko oli täynnä ystäviä, rakkaita ja sukulaisia. Pappi kysyi tahdotko. Vastasin, että en todellakaan tahdo ja kerroin syyn kuuluvalla äänellä koko seurakunnalle. Sitten nostin morsiuspuvun laahuksen, käännyin ja kävelin ulos. Lähdin pois. En tullut koskaan takaisin. Unen lopussa olin vanha ja onnellinen.

Sen sijaan näinä ilottomina päivinä olen täysin vakuuttunut siitä, että jokusen vuoden päästä löydän itseni yksin kotoa kolmen räkänokkaisen kakaran kanssa pyykkäämässä, siivoamassa ja tiskaamassa. Lapset kyselevät missä isi on ja minun on pakko vastata, että nussimassa taas jotain halpaa horoa.

Tämä on nyt tällainen päivä. Mitä lähemmäs joulua mennään, sitä vähemmän taas tuntuu tältä.

Kunnes vuoden päästä palaan taas tähän samaan tunnelmaan.

Vuoden päästä aion tosin vetää muutaman viikon suojakännin ihan vain jotta ei vituttaisi näin suhteettoman paljon.

Ja maata sitten krapulassa jouluun saakka.

Intterneetti on täynnänsä tietoa, väittävät. Täältäkin on etsitty tietoa. Muiden muassa tällaisilla hassuilla hakusanoilla.

“Maailman onnellisin pari.”
-Juu… Ei asu täällä.

“Hernemaissipaprika”
-Sellaista vihannesta ei ole olemassakaan.

“Pirkka ruohonleikkuri”
-Suosittelen laittamaan pihaan asfaltin. Pääsee helpommalla.

“Helvetisti persettä”
-No sitäpä juuri.

“Töihin lentokentälle”
-Tervetuloa vaan.

“Sun äitis pillu”
-Oli kyse kummasta tahansa, en tahdo tietää enempää.

Siellä se Ällistyttävä Ninjamies seisoskeli Helsinki-Vantaan lähtöaulassa #2 heti aamutuimaan. Kiikutin kassillisen matkaevästä maankiertäjälle kera tervehdyskortin, vaihdoin pari nopeaa sanaa, paijasin ja hätyyttelin sitten turvatarkastukseen. Sinne se meni.

Ja kun kerrosta ylempää sitten kahvikupposen kanssa asematasolle mulkoilin, niin näytti se koneeseenkin nousevan, kun oli ensin aikansa siivosti jonottanut.

Ja konekin rullasi rutiininomaisesti kolmoselle; odotti, sai luvan ja kaasutti teräksenharmaalle taivaalle.

Sinne meni.

Todistettavasti.

Minä tein aikani kuluksi vielä muutaman täytekakun ja paistoin kymmenen tusinaa pullaa.

Vähän omituinen olo tuli, kun kotiin palattuani hain varastosta viinipullon.

Hyllyssä on ystävän elämä pakattuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin. Odottamassa, että tyyppi palaa taas reissuiltansa. Hyvässä tallessa.

Minä puin päälleni tyypiltä saamani punaisen t-paidan, jonka rintamuksessa tikku-ukkoninja potkaisee toiselta pään irti. Avasin viinipullon ja istahdin tietokoneen ääreen googlettamaan Koreaa.

Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä.Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Minulla on ylläni vanha, kauhtunut aamutakki ja eilisiltaiset meikit. Vasemmassa nimettömässä on kultainen kihlasotmus ja oikeassa keskisormessa hopeisesta jälkiruokahaarukasta kieputettu sormus.

Haastan eilisen pöytäseurueen ja illan isännän.

Pitäisi varmaankin mennä suihkuun.

Pää on kipeä.

Ensin jumittuu kahdensadan litran kippikattila aamupuuroa keitellessä.

Sitten alkaa paukkua ylimääräistä pullatilausta luukusta sisään.

Töistä lähtiessä toteaa ID-kortin ottaneen ja napsahtaneen karasta poikki jossain kohtaa päivää. Lupatoimiston täti vittuilee suoraan, kun kävelee ovesta sisään ja avautuu aiheesta, vaikka kortti tunnin etsimisen jälkeen onkin löytynyt. Ei ole kuullemma heidän ongelmansa, vaikka kolmas kerta jo onkin. Minäpä väittäisin että on, koska siinä halvatun kortissa on Finavian (ent. Ilmailulaitos) leimat ja toimisto, josta sen on henkilö saanut on Finavian pulju. Ja jos korttikin kerran on Finavian omaisuutta, kuten tiedotteessa mustana valkoisella seisoo.

Ja kaiken kruunuksi kotia kohti ajaessa ottaa Punaisen Kostajan tuulettimen moottori lopputilin, hirttää kiinni, kärvähtää ja sylkee auton sisätilat täyteen metallista sähköpalokatkua. Niin ja moottorin vikavalo palaa, koska polttoainepumpun paska rele piti kiertää jokseenkin kyseenalaisella sähkövirityksellä. Ja jarrut laahaa niin vitusti, ettei laatikko jaksa vaihtaa neloselle.

Vittu mikä päivä.

Kiintolevy vaatii nyt todella perusteellista eheyttämistä.

(Tällä postauksella vaihdetaan haistvittu brekukokin/kylmäkön toimi Helsinki-Vantaan T2ssa siistiin toimistotyöhön ja annetaan ilmaiseksi vuoden 1991 Volvo 240. Tarjoan konjakit sille, joka hakee tuon painajaisen pois pihaltani.)

Penkoo vaatevarastoaan, löytää kravatin.

Ei tiedä mistä se on garderoobiin eksynyt, mutta siellä se oli. Violetti kravatti.

Ei ole vuosikausiin tapaillut ketään pukumiestä, eikä kravatti myöskään kuulu Miehelle, jonka kanssa on menossa naimisiin. Ei muista koskaan edes nähneensä vastaavanlaista kravattia kenenkään miehistä kaulaa koristamassa.

No, mitä tekee nainen kravatilla? Ottaa ja purkaa solmun, tietenkin. Sitten solmii sen näppärin sormin uudestaan, ranskalaiseen tapaan. Laittaa kaulaansa. Pitää näkemästään. Keekoilee peilin edessä. Miettii, josko löytyisi kravattiin sopiva asu, koska toteaa mustien pitsialusvaatteidensa olevan hieman liian provosoivat katu-uskottavaan lookkiin. Kaivelee garderoobiaan lisää. Vetää jalkaan mustat housut. Napittaa ylleen mustan kauluspaidan. Hihittää itselleen peilin edessä.

Kaivaa eteisen kaapista pornohokkarit ja vetää ne jalkaansa.

Ja toteaa, että on löytänyt kaikkien aikojen bilehilereleet.

Mutta huomenna. Vasta huomenna.

On sellainen epämääräinen olo. Vähän vituttaa ja vähän ahdistaa ja vähän kaikkea muutakin.

Harmittaakin.

Harmittaa se, etten ehdi joka paikkaan.

Kun on töitä ja parisuhde ja olisi kuitenkin ihmisiä, joita tahtoisin niin kovin tavata useammin kuin muutaman kerran vuodessa. Aikataulut eivät osu kohdalleen, vaikka kuinka venkslaisi. Harmittaa, että kun jotain on sovittu, niin melkein poikkeuksetta tulee jokin pakottava este, joka torpedoi kaikki hauskat suunnitelmat.

Sekin harmittaa, että rämpiessäni elämässä tasapaksua tahtia eteenpäin, olen onnistunut kadottamaan joukon loistavia ihmisiä. Yksi kadonnut ja yksi rikkoontunut puhelin on edesauttanut asiaa paljon. Oma piilevä ujouteni on myötävaikuttanut runsaasti. En kehtaa soittaa tai ottaa muuten yhteyttä, jos ei ole oikeaa asiaa. Ja harvemmin on.

Ja kun itse joskus muinoin, useampaan otteeseen, nostin kytkintä ja karistin tämän maan tomut korkokengistäni, niin nyt niin tekevät monet muut ja minä jään heitä kaipaamaan. Jään tänne yksin ihmettelemään omaa hidasta junnaamistani.

Harmittaa.

Harmittaa niin kovin.

Viimepäivinä oikein erityistä vitutusta on aiheuttanut ilmiömäinen muistini.

Minullahan jää päivämäärät mieleen kuin kärpänen tervaan. Tästä syystä olen ilmiömäisen taitava kaivelemaan vanhoja asioita, varsinkin jos vituttaa.

Tänään totesin aamu neljältä herätessäni totesin, että on 10. syyskuuta. Vuosi sitten 9. ja 10. päivän välisenä yönä heiluin pihamaalla vesurin kanssa raivaamassa vuorimäntykasvustoa matalammaksi, koska itketti ja ahdisti ja vitutti ja Mies oli yllättäen ottanut ja lähtenyt “kaljalle”. Tiesin tosin varsin hyvin, ettei se missään kaljalla ollut. Tai jos oli, ei ainakaan niiden ihmisten kanssa, joiden oli väittänyt.

Aamulla menin itkua niellen töihin, hoidin hommani ja kävelin sitten pomon puheille. Sanoin, että aion hakea sairauslomaa, koska en yksinkertaisesti enää jaksa. Lähdin töistä ja menin ystävän luokse nukkumaan päiväunet. Seuraavana aamuna menin lääkäriin ja hain sairauslomaa. Kotiin tultua kerroin Miehelle olevani viikon poissa töistä.

Hän ei kysynyt mikä minulla on.

Ilmoitti vain, että aikoo illalla lähteä poikien kanssa taas kaljalle.

Illalla minä seisoin bensakanisteri ja tulitikkuaski kädessäni autotallissa ja itkin.

Löysin ukonsieniä. Ihania, valtavan suuria ukonsieniä!

Sivupalkista löytyy herkkuohje.

Ja kuten tavallista, myöhemmin se löytyy myös Hellapoliisista.

Pipo kiristää.

Sen lisäksi että kurkku on kipeä, silmät vuotavat ja pää on täynnä räkää, jouduin ylityöpäivän päälle vielä palelemaan tihkusateessa Brinkhallin kartanon tiluksilla kolmen sähköjäniksen seuraneitinä.

Join jumalattoman pahaa kahvia, mulkoilin uusklassista arkkitehtuuria ja toivoin hartaasti aivoveritulppaa tai asteroidi-iskua, vain jottei tarvitsisi kuunnella jaaritusta niistä samoista puuteripeppuisista Suomen kulttuurivaikuttajista, joita henkilöt ovat päässeet milloin missäkin kissanristijäisissä fanittamaan.

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Minä arvostan kyllä sitä suurta työmäärää, mitä muun muassa edellä mainitun kartanon restauroimiseen on käytetty. Minä arvostan suuresti sitä, että kulttuuria Suomestakin löytyy ja että sitä vaalitaan.

Minä en vain arvosta sitä tehtyäni vapaapäivänäni ylitöitä ilman ruokaa, suhattuani useamman tunnin halki rannikon ja seistessäni flussaisena vesisateessa tietäen, että alle puolentoista vuorokauden sisään pitäisi jälleen laatia mättöä ahnaalle massalle.

Minä arvostan sitä kauniina, kiireettömänä vapaapäivänä.

Olen aivan jumalattoman lahjakas nolaamaan itseni tilanteessa kuin tilanteessa.

Aamiaisvuorossa saa kaikessa rauhassa puuhastella keittössä ilman muita ihmisiä. Usein tulee huudatettua stereoita ja laulettua mukana. Joskus tulee jammailtua. Käytettyä hassuja ääniefektejä työn ohessa itsensä hauskuttamistarkoituksessa.

Tänään unohdin aivan tyystin, että viiden jälkeen aamulla paikalle ryömii yleensä muitakin.

Ladoin siinä sämpylöitä paistopinnaan. Stereoissa pauhasi tämä. Raakuin mukana kera videon koreografian, kun joku käveli tiskihuoneen kautta keittiöön.

“Huomenta.”

Motoristikomistus.

Tusinan verran sämpylöitä tippui pelliltä lattialle ja minä olin niellä kieleni.

“Mitä vittua sä täällä teet?”

So smooth!

En sitten mitään järkevämpää keksinyt vastata huomenen toivotukseen ihmiselle, jota en ole nähnyt liki kuukauteen! Enkä varmasti ole ollut nolompi sitten ala-asteen, kun liikuntatunnilla vatsalihasliikkeitä tehdessä pieraisin vahingossa, eikä se totisesti tuoksunut ruusuille ja pähkinöille. Mahdollisesti punastuin hieman myös.

Menin tupakkakoppiin häpeämään ja yrityksestä huolimatta en ollut ollenkaan cool enää loppupäivänä. Vaikkakin loppupäivä olikin oikein erinomaisen loistava työpäiväksi.

Joidenkin kanssa on vaan hauskempaa kuin toisten.

(Ja edelleen tiedoksi annettakoon, että minulla ei ole mitään vispilänkauppaa Motoristikomistuksen kanssa, vaikka jotkut niin ovat aikaisemminkin kuvitelleet ja lähestyneet minua hatemailin muodossa aiheen tiimoilta. Ei ole. Ei ole. Ei. Ole. Se ei ole mitään vispilänkauppaa, jos tahtoisi vain repiä toiselta vaatteet päältä, valella toffeekastikkeella ja sitten harrastaa eläimellistä sek… äh.)

(Enkä kaikkien vieraiden naistenkaan.)

Tänään on vituttanut taas niin, kuin vain pienikokoista nisäkästä vituttaa voi.

Isosti.

Vituttanut herääminen, nihkeät aamuyön ensimmäiset tunnit, reisille levinnyt työpäivä, ruuhka, siniset ranskalaiset autot ja etenkin niiden kuljettajat, Mies, Koira, talo, kaikki.

Ja kun vituttaa, niin sitten vituttaa. Ei sille mitään voi. Ainoa lääke on painua peiton alle ja toivoa että aamuun mennessä joku on painanut sitä punaista nappia ja auringonnousu on rankasti radioaktiivinen.

Hyvää yötä.

Eikun pahaa yötä.

Kaikille.

Tiedättekö mikä on ruoska?

Ruoska on A4-kokoinen paperiarkki, johon on printattu päivän tilaukset aikajärjestyksessä, henkilömäärineen, ikäänkuin tiivistelmänä varsinaisista tilauksista. Ruoska on käytössä lähestulkoon jokaisessa suuremmassa catering-palveluihin erikoistuneessa suurtalouskeittiössä. Ruoska myös tunnetaan nimellä ruoska.

Mutta mitäpä keksivät konttorin astetta fiinimmät henkilöt paremman tekemisen puutteessa?

No keksivät, että sanalla “ruoska” on “ikävä, negatiivinen konnotaatio”, kirjoittavat asiasta muistion ja jakavat sen sitten työpisteisiin.

Jotta ei saa sanoa “ruoska”, koska sanalla on “ikävä, negatiivinen konnotaatio”. Täytyy sanoa “orderien koontilista”

Mikä vitun “orderien koontilista”? Eihän se saatana ole edes puoliksi kumpaakaan kotimaista kieltä!

Jumankavita. Siinäkin on “ikävä, negatiivinen konnotaatio”, jos minä totean että sen “orderien koontilistan” voi jo pelkän teennäisen kirjoitusasunsa perusteella ottaa ja tunkea aunukseensa.

Mikäli olet hankkimassa autoosi talvirenkaita tämän syksyn aikana, tahtoisin suositella HJ Rengaspalvelua Helsingin keskustan tuntumassa, Mannerheimintien ja Jalavatien kulmassa.

Asia on nimittäin niin, etten ole missään auto-, huolto- tai rengasliikkeessä saanut näin naisasiakkaan ominaisuudessa niin käsittämättömän loistavaa palvelua, kuin kyseisellä pajalla. Ei alentuvaa käytöstä, ei asiakkaan aliarviointia, ei tytöttelyä. Reilu, asiantunteva ja ennenkaikkea ripeä palvelu. Ja vaikka paikkaa pyörittääkin hieman karun näköinen korsto, ei kannata antaa ulkonäön hämätä, sillä kyseessä on sulavatapainen herrasmies.

Itse aion vastedes ostaa tassut kaikkiin perheen autoihin kyseisestä liikkeestä, niin otettu olin saamastani palvelusta.

Minut on helppo saada koukkuun kaiken maailman kuukuuksiiin ja kikottimiin. Olen ronklannut Pärstäkirjaa jo jokusen päivän. Se on addiktoiva. Älä klikkaa.

Onneksi on joitakin asioita, joihin minua ei saa koukutettua. Kuten nyt vaikka esimerkiksi Big Brother. Eilen jouduin pakolla katsomaan, koska hävisin taistelun kaukosäätimen herruudesta, enkä tahtonut mököttää julkisesti vieraiden nähden. Voi nunnan nännit, mitä kakkaa.

Mieluummin katsoisin vaikka sellaista versiota formaatista, missä taloon on tungettu tusinan verran paranoideja skitsofreenikkoja ilman asiaankuuluvaa lääkitystä ja ilman mahdollisuutta tulla häädetyksi. Taikka adhd-lapsia, joilla olisi kaapit tulvillaan kaikkea mahdollista sokeripitoista nassutettavaa, eikä mitään oikeaa ruokaa, eikä varsinkaan mitään virikkeitä.

Mutta ei. On muutama draamakuningatar, joukko taviksia ja joku nörttipoika, joka oli kuulemma hakannut lapaseen peiton alla jo ensimmäisenä(?) yönä?

Upeaa viihdettä.

Melkein yhtä riemukasta, kuin vaikkapa palleatyrä.

Pikkuveli ja Käly ovat henganneet meillä torstai-illasta saakka.

Meininki on ollut hyvää. Limulinjalla, hyvin syöden ja nukkuen. Pakollinen käynti Ikeassa ja tänään Korkeasaaressa pällistelemässä elukoita. Ja vähän shoppailemassa.

Nyt nuoriso makaa tuolla sohvalla kuola poskella. Ovat niin söpöjä siinä tuhistessaan, etten raaski herättää, vaikka vierashuoneessa olisi pehmoinen sänky pedattuna.

Nykyajan nuoret.

Ihan fiksuja ovat.