turisti

Te olette mokanneet vakuutusasioideni kanssa nyt kaksi kertaa.

Ensimmäisen kerran mokasitte vuonna 2002. Kotivakuutukseni piti olla katkolla sopimuksen mukaan 5 kuukautta, kun asuin väliaikaisesti ulkomailla. Viisi laskutuskuukautta. Teidän piti sopimuksen mukaan kytkeä vakuutus päälle sovittuna päivämääränä. Ette sitä kuitenkaan tehneet, mistä syystä menetin asiakasomistajaetuuden ja joudun vieläkin maksamaan suurempia vakuutusmaksuja, koska te pattiaivot kytkitte vakuutuksen päälle vasta yli kaksi kuukautta sovittua myöhemmin. Ettekä reklamoinninkaan jälkeen tehneet asialle mitään.

Toisen kerran mokasitte viikko sitten. Sanottuani irti ajoneuvovakuutuksen vanhasta Volvosta ja ottaessani uutta vakuutusta uuteen Volkswageniin, onnistuitte tyrimään oikein oivallisesti. Onnistuitte laittamaan uuden vakuutuksen mieheni nimiin ja siirtämään minun vuosia kerryttämäni bonuksetkin hänen nimiinsä. Kun asiaa puhelimitse asiakaspalvelusta tiedustelin, vänkkäsitte vastaan ja sanoitte että ette voi asialle mitään puhelimitse tehdä. Ja väititte kiven kovaa, että minun nimissäni on vain 10 prosenttia bonuksia, jotka lasketaan vanhan Kuplani laskutuksen hyväksi. Minulla oli kahdet bonukset. Enää on teidän mukaanne vain yhdet.

Jumalauta.

Oletteko te siellä Tapiolassa ammatti- ja lukutaidottomia aaseja, vai ettekö te vain välitä paskaakaan? Teette kyllä jotain, mutta joko vähän sinne päin tai sitten ihan suoraan päin vittua, mutta ette suinkaan kuten on sovittu.

Nyt on kuulkaa aivan saatanan lähellä, että loppuu liki 25-vuotinen asiakassuhde.

Nopeasti laskettuna maksan teille siellä Tapiolassa vuosittain yli kahdella tuhannella eurolla vakuutusmaksuja kolmesta autosta, omakotitalon laajasta kotivakuutuksesta, vapaa-ajanvakuutuksista, tapaturmavakuutuksista, matkavakuutuksista ja lemmikkimme jalostus- ja eläinlääkärivakuutuksista.

Olen varma, että jos tuon massiivisen vakuutuspaketin siirrän jollekin kilpailijallenne, he ottavat minut avosylin vastaan. Se, että olen pitänyt yhtiönne imagosta ja vakuutuspalveluista, ei kanna kovin pitkälle. Hintanne ovat korkeat ja minä olen pettynyt.

Ja kuuluisa siitä, että äänestän jaloillani.

(Edit: lähetin Tapiolaan sähköisesti seuraavanlaisen palautteen. Mielenkiinnolla odotan ottavatko yhteyttä.)

Hei.

Olen ollut Tapiolan asiakas koko ikäni ja ollut viime vuosiin saakka erittäin tyytyväinen palveluihinne.

Valitettavasti en ole enää.

Vuonna 2002 irtisanoin kotivakuutukseni väliaikaisesti 5 kuukaudeksi muuttaessani ulkomaille työkomennuksen takia. Sovin tuolloin virkailijan kanssa (Kuopion konttorissa), että voin aktivoida puhelimitse vakuutukseni uudestaan palatessani asumaan vanhaan asuntooni Suomeen. Näin tein. Vakuutustani ei kuitenkaan aktivoitu ja asia selvisi minulle vasta, kun oli jo liian myöhäistä ja olin menettänyt kanta-asiakasetuuteni vakuutuksessa olleen liian pitkän tauon takia.

En niuhota nyt rahasta, vaan periaatteesta. Luvattu palvelu ei toteutunut, jonka lisäksi olin ilman kotivakuutusta tietämättäni varsin pitkän ajan. Olkoonkin, että kyse oli inhimillisestä erehdyksestä, sillä enhän itsekään ollut havahtunut huomaamaan, että jotain oli vialla, kun laskua ei kuulunut. Painoin asian villasella, koska en jaksanut ryhtyä asiasta nahistelemaan, enkä mukavuudenhaluisena tahtonut myöskään vaihtaa vakuutusyhtiötä.

Kaksi viikkoa sitten vaihdoimme mieheni kanssa vanhan automme uudempaan. Irtisanoin omissa nimissäni olleen vakuutuksen vanhasta autosta ja pyysin saada uudelle autolle vanhan auton bonukset liikennevakuutukseen ja vielä osakaskon. Asioin tuolloin Klaukkalan toimipisteessänne.

Nyt selvisi, että vakuutus olikin kirjattu mieheni nimelle ja että bonuksetkin olivat siirtyneet hänelle. Ja että autossa ei kaskovakuutusta ollutkaan. Kanssani asioinut virkailija oli tyly ja intti, ettei minulla mitään bonuksia kuulu ollakaan, vanhaa harrastusautoani lukuunottamatta. Mielenkiintoinen väite, ottaen huomioon, että vanhan käyttöautomme laskutuksessa on kyllä huomioitu 25% bonus. Lasku on myös minun nimelläni.

Miksi asiakaspalvelunne tätänykyä pykii näin pahasti? Mitä on tapahtunut ystävälliselle, tehokkaalle ja tarkalle asiakaspalvelulle, jota olen teiltä tottunut saamaan?

Kuten sanottua, olen ollut asiakkaanne koko ikäni. Yhdessä mieheni kanssa maksamme vakuutusmaksuja teille kolmesta autosta, omakotitalon laajasta turvasta, vapaa-ajanturvasta, tapaturmavakuutuksista, jatkuvasta matkavakuutuksesta, sekä lemmikkikoiramme jalostus- ja eläinlääkärikuluvakuutuksesta. Rahaa palaa keskivertokuluttajaan verrattuna aivan poskettomasti pelkkiin vakuutuksiin.

En edelleenkään itke maksamani rahan perään, mutta ihmettelen, että kuinka paljon enemmän minun tulisi maksaa, jotta saisin myös asiantuntevaa ja asiallista palvelua?

Olen hyvin pettynyt. Ymmärrän, että asiakaspalvelijat ovat ihmisiä ja tekevät virheitä. Toimin itse asiakaspalvelutehtävissä, joten tiedän kyllä mistä puhun.

Jatkaisin mielelläni teidän asiakkaananne, mutten viitsi tarkastaa moneen kertaan kanssanne asioidessani onko kaikki varmasti kirjattu oikein ja toiveideni mukaisesti. Minulla ei ole aikaa roikkua puhelimessa ruuhkaisilla asiakaspalvelulinjoillanne, enkä työnkuvani vuoksi ehdi juoksemaan toimipisteissännekään huomauttamassa tökeröistä virheistä, joita näemmä syntyy. Enkä todellakaan ole valmis ottamaan vastaan nuivaa palvelua yhdeltäkään elämäänsä kyllästyneeltä virkailijalta.

Pahoittelen palautteeni kitkerää sävyä.

Tiedättekö muuten, ihmiset, miltä tuntuu tavata oma idoli, esikuva ja loppumattoman ammatillisen inspiraation lähde?

Se tuntuu aivan jumalattoman hyvälle.

Olen into niin pinkeällä, että poksahdan!

Suorittaessani tehokasta siirtymistä Äidin lihapatojen äärestä takaisin Rajamäelle Sampopankin torppariksi, mietin mielessäni rakkaan lapsuudenystäväni kanssa sivulauseessa sivuttua aihetta naimisiinmenosta ja sukunimistä.

Minua on kosittu neljästi. Vain kerran kyseessä oli minulle ennestään tuntematon henkilö. Vuosi oli muistaakseni 2001, minä olin jollain käsittämättömällä opiskelijaristeilyllä ja kyseinen, hyvin humaltunut, kaksilahkeinen oli vakuuttunut, että minä olin Salattujen Elämien Miia. Ja tahtoi heti rannassa naimisiin.

Kolme muuta kertaa onkin tapahtunut sitten enimmäkseen selvin päin ja hieman läheisemmässä herraseurassa. Kahdelle annoin pakit. Viimeisimmälle tiedustelijalle en siitäkään huolimatta, että jotkut tahot olisivat mieluusti nähneet niin tapahtuvan.

En ole itseasiassa koskaan sen tarkemmin pohtinut, miksi en aikaisempiin tiedusteluihin myöntävästi vastannut, vaikka suhde molempiin on kulloinkin ollut läheinen, ellen sanoisi vakava. Ei vain ole kaikesta huolimatta ilmeisesti kaikki osaset loksahdelleet kohdalleen tai sitten ajankohta oli aivan mahdoton. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli salamarakkaus kotimaan ulkopuolella, joka vastoin odotuksia ei ottanut loppuakseen edes palattuani kotiin pitkältä työkomennukselta. Toisella kerralla olin juuri muuttamassa pois kotikaupungistani Kehä I:n sisäpuolelle. Ensimmäinen oli koulutukseltaan insinööri, toinen juristi. Ensimmäinen oli irlantilainen, toinen suomalais-saksalainen.

Ja tässä kohtaa löytyykin jokseenkin hieman pelottava kaavantapainen.

Vaikka tämä kolmas, jonka te myös Miehenä tunnette, onkin suomalainen, ovat hänenkin sukujuurensa jossain muualla kuin tämän valtion rajojen sisäpuolella. Erittäin harvinainen sukunimi, vain kourallinen samannimisiä tässä maassa ja hekin kaikki läheistä sukua. Pistää miettimään. Vähän vain, tosin. Tosin mitä enemmän tätä asiaa ajattelen ja mitä enemmän muistelen niitä, joita olen tapaillut, niin kolmea kaksilahkeista lukuunottamatta kaikilla on ollut varsin erikoiset sukunimet.

Omanihan on hyvin tavallinen, vaikkakin mielestäni oikein oivallinen. Helposti voisi tietenkin kysyä, koenko että nimessäni on jotain vikaa, kun löydän itseni vakavista tai vähemmän vakavista suhteista kaikenmaailman kenneallyjen ja brechtien kanssa.

Nimihän ei loppuviimein takaa nykymaailmassa yhtään mitään. Ei korkeaa sosiaalista statusta, ei sivistystä, ei tahratonta moraalia. Itse koen, että tavallinen sukunimi on pikemminkin siunaus, kuin taakka. Sekoittuu mukavasti massaan, eikä välttämättä jää mieleen. Ja kun sukunimikaimoja on tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia, niin harvemmin tarvitsee ainakaan selittää mistä moinen sukunimi.

Vaan entäpä nyt, kun on enää hilkun reilu yhdeksän kuukautta aikaa heilua Kinnusena?

Pistää mietityttämään, että oppiiko sitä melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen edes käyttämään muuta nimeä. Esitteleekö itsensä vahingossa tuntemattomille vanhalla nimellään? Nolaako itsensä jo omissa häissään, jos kättelee jotakuta tuntematonta ja latelee että kinnusenkatihauskatavatatervetuloaboolialöytyytuolta. Kirjoittaako nimensä oikein, kun kuittaa marketissa pankkikorttikuittia? Tai herra paratkoon! Entä jos joku joskus tulevaisuudessa googlettaa sukunimen ja ensimmäisenä listalta löytyy jotain kirjoittamaani tuubaa ja nolaan koko pienen, mutta kiriherkän suvun?

Ja mitä sitten, kun en voikaan enää kuitata työpaikalla napsahtanutta nakkia, jotta vittujoosanookatikoo? Mitä sitä sitten sanoo?

Enpäs tee, terveisin Kati Gee?

(Jos nyt jollekulle jäi epäselväksi, niin aion ottaa Miehen sukunimen mennessäni naimisiin. Sitä on itseasiassa vähän allekirjoittaneelta vaaditukin.)

Viimeinen asia mitä haluaa tuulisena ja nihkeänkosteana maanantaina nähdä, on oma äiti keikkumassa liukkaalla peltikatolla pesemässä kattoikkunaa, jonka alapuolella on jyrkkä rantakallio ja siihenkin pudotusta yli kymmenen metriä.

Ei perkele!

Kyllä minä voisin notkeana tyttönä sinne katolle mennä liukastelemaan, mutta ei yli viisikymppinen naisihminen, viisikymppisen tasapainoaistilla ja ruumiinrakenteella. Varsinkin kun katolla ei ole vielä asianmukaisia kulkusiltoja.

Jumantsuikka. Anti olla laitimmainen kerta, rouva Kinnunen.

En ole enää pariin vuoteen jaksanut seurata Blogistanin absurdeja tasa-arvo/feminismi/mat -keskusteluja, mutta tänään satunnaista linkkihyppelyä harrastaessa eksyin ja sain pitkästä aikaa aivan jumalattoman hyvät naurut.

Meininki ei ole näemmä muuttunut juuri mitenkään, joskin kirjoittelijoista ja kommentoijista on tullut ehkä vielä hivenen fanaattisempia ja argumentit ovat lipuneet vieläkin kauemmas todellisuudesta ja selväjärkisyydestä.

Kaikki naiset ovat edelleen fasistisia noitia, huoria tai telaketjufemmareita ikään, ulkonäköön, koulutukseen tai ideologiaan katsomatta. Pesää miltä tahansa noidalta/huoralta/telaketjufemmarilta saavat miehet ovat edelleen kaikki poikkeuksetta epäreiluja öyhöttäjiä, jotka vievät aateeämmiltä (lue: kilteiltä ja sivistyneiltä) kaikki mahdollisuudet saada ikinä pesää keneltäkään naiselta (lue: noidalta/huoralta/telaketjufemmarilta). Uutuutena keskusteluihin on tullut mielenkiintoinen argumentti, jonka mukaan kaikki naiset (lukutapa yllä) asettavat vaatimuksensa suhteettoman korkealle miesten suhteen, joten kaikki kiltit ja sivistyneet (niin juuri, ne aateeämmät) jäävät aina automaattisesti ilman pesää. Ja niin edelleen ja niin pois päin.

Huvittavaa huomata, että keskutelu, jos tuota nyt sellaiseksi voi edes kutsua, kiertää edelleen samaa tragikoomista kehäänsä. Sillä välin parinmuodostus kuitenkin maailmassa jatkuu, lapsia syntyy ja elämä etenee, vaikka kaikkien noiden teorioiden ja niiden kannattajien mainostamien “tutkimustulosten” ja väitteiden perusteella väestönkasvun pitäisi olla kääntynyt jo jääkaudella pakkasen puolelle.

Vaan ei.

Mutta yritäpä kertoa se näille kiihkoilijoille. Ei se onnistu. Ja miten se voisikaan onnistua, kun yhtä aikaa jokainen itkee sitä, että pimppaa ei heru, mutta silti asenne on naisia kohtaan juurikin se, että kaikki naiset ovat sitä sun tätä, yhtä sun toista, muttei etenkään mitään positiivista.

On se vaan yllättävää ja erittäin epiä, ettei pimppaa kaikki saa.

Ja tottapuhuen aivan saatanan pelottavaa, että jotkut jaksavat aiheesta vääntää latteita, yleistäviä ja ylipäätään kökköjä argumentteja vuodesta toiseen, ilmeisen tietämättöminä siitä, että tuollainen asenne kyllä paistaa läpi bittiavaruuden ulkopuolellakin ja karkottaa takuuvarmasti kaikki pimppaa haaruksissaan kantavat yksilöt läheltään.

Olen elänyt siinä uskossa, että ihminen on sopeutuvainen eläin. Kun nämä katkerat aateeämmät kuitenkin tuntuvat niin jumalattoman hyvin tietävän miten sitä pimppaa saa ja mitä ulkoisia attribuutteja sen saamiseen vaaditaan, niin luulisi olevan aika yksinkertaista vain nousta sieltä henkisestä katuojasta vaatimusten tasolle. Mutta ei. On nähtävästi kuitenkin palkitsevampaa olla ilman ja valittaa.

Niinhän me noidat/huorat/telaketjufemmarit, jotka myös naissukupuolena tunnetaan, teemme, jos tulee pakottava tarve muuksi muuttua jos ja kun ei sellaisenaan kelpaa parisuhteeseen, työelämään tai yhteiskunnan normistoon ylipäänsä. Syödään kaninruokaa, jottei oltaisi velttoja sohvapotaatteja. Laukataan kauneushoitoloissa, jotta pärstäkerroin olisi edes hieman lähempänä kulloistakin kauneusihannetta. Hankitaan sivistystä ja elinkeino, jottei tarvitsisi olla kenenkään elätettävänä ja painolastina muille. Pyritään miellyttämään niin monin tavoin, vaikkei välttämättä huvittaisikaan.

Tai sitten vain ollaan ihan juuri sitä mitä ollaan, vaikkei se miellyttäisikään.

Ei se kuulkaa pojat tipu meillekään se kikkeli taivaalta, vaikka niin kuvittelette. Sitä saadakseen pitää toisinaan taipua niin monelle mutkalle, että suorastaan vituttaa.

Mikähän siinä on, että lentokoneissa kahvi maistuu aina niin juuttahan kitkerälle?

Tai kyllähän minä sen tiedän, miksi maistuu, mutta siltikin vähän ihmetyttää, että mistä korvikkeista ne sitä sumppia termospulloihinsa keittelevät.

Kurjan kahvin korvasi kuitenkin iloinen yllätys.

Henkilökuntakyyditystä lentoyhtiöltä jatkuvasti ruinaavana sitä joutuu usein tilanteeseen, että kone on ääriään myöten täynnä ja näinollen pitää vain siivosti odottaa, josko maksavilta asiakkailta jäisi joku jakkara tyhjäksi. Niin myös tänään.

Pääsin kipsuttelemaan ulkorivillä odottavaan koneeseen joukon viimeisenä, viisi minuuttia muita jäljessä.

No, leijan keulaa lähestyessä alkoivat landinglightit vilkkua siihen malliin, että jo hetken epäilin olevani menossa jonnekin, missä joudun imaistuksi turbiiniin ja sitä myöden jauhelihaksi. Vaan eipä. Cockpitin ikkunasta vilkutti etäisesti tuttu kasvo. Vanha lukioaikainen ystävä.

Nuori Herra Lentokapteeni tuli oikein ovelle asti vastaan jututtamaan. Vaihdettiin siinä kuulumiset ja käyntikortit ja heitettiin huulta antiikkisesta lentokoneesta. Sain kurkata ohjaamoon ja todeta, että perämieskin on aivan hävyttömän komea tummansinisessä univormussaan.

Eniten ehkä kuitenkin hykerrytti se, että vaikka kone oli kirjattu lähteväksi viisi yli yksi, ei pojilla ollut mikään kiire. Ehti hyvin naureskella vanhoille tempauksille ja ihmetellä sitä, miten pieni on maailma ja Helsinki-Vantaa eritoten.

Vaan eipähän se kone mihinkään lähde, ennenkuin kapteenia huvittaa. Siinä ei lennonjohdon huutelutkaan kuulemma auta, jos on kahvit vielä juomatta ja päivän lehdet kesken.

Vähän happamana kyllä pari kanssamatkustajaa mulkoili jakkaroiltaan, vaan minkäs teet.

Kuski päättää.

Kapteeni Martikaiselle ja miehistölle vaan kiitos. Oli mukava kyyti, vaikka totuuden nimissä täytyy kyllä todeta, että kone toden totta kuulosti ihan poljettavalta ompelukoneelta.

Tänään universuni muistutti allekirjoittanutta siitä ainoasta fysiikan laista, jonka jokaisen kuolevaisen tulisi pitää mielessään, jottei kovin pahasti pettyisi.

Paska valuu alaspäin.

Minun kohdallani se oli kolme viikkoa jatkunut syysflunssa, joka tahmoi tiensä keuhkoputkiin.

Antibiootteja ja pikaista paranemista.

Mikään ei luo liikettä tusinan kokin ammattikeittiössä, kuin viiden minuutin varoitus terveystarkastajien saapumisesta.

Yhtäkkiä kaikki pöytäpinnat on pyyhitty, työlaudat vaihdettu, veitset pesty, lattiat liipattu puhtaiksi roiskeista ja kaikki sormuksia etäisestikin muistuttavat rinkulat kiskottu ryhmyisistä käpälistä piiloon taskujen pohjille.

Meillä ne vierailivat tänään. Keittiö oli, kuten aina, varsin moitteettomassa kunnossa. Kun mitään varsinaista sanomisen aihetta ei löytynyt, napisi se takakireämpi valkotakkinen lattialla lojuneesta yksinäisestä katkaravusta.

“Näkisin mieluummin tuon katkaravun vaikka jossain salaatissa, kuin lattialla.”

Jaa.

Minä en kovinkaan mieluusti näkisi ensimmäistäkään lattialla käynyttä katkarapua missään salaatissa.

Edellinen postaukseni poiki kommentin ja muutaman sähköpostin, joiden sisältö oli kutakuinkin kaikissa sama.

“Miksi olen menossa naimisiin miehen kanssa, jota en arvosta ja jota kohtaan minulla ei ole selkeästikään rakkauteen verrattavissa olevia tunteita?”

Esittäisin vastavuoroisesti kysymyksen.

“Mitä vittua?”

Unohdettaisiinko nyt freudilainen/jungilainen unien tulkitseminen, jooko? Ihminen näkee unia REM-unen ja NREM-unen aikana. REM-unen aikana unet ovat yleensä epäloogisia, kaoottisia ja tunnepitoisia. NREM-unen aikana REM-uneen verrattuna hyvinkin arkipäiväisiä. REM-unen aikana aivojen tunnekeskus, mantelitumake, on hyvin aktiivinen, kuten myös aivojen assosiaatioalueet. Sen sijaan ne aivojen alueet, jotka liittyvät itsehillintään, tarkkaavaisuuteen ja lyhytkestoiseen muistiin ovat passiivisessa tilassa. Unessa aivojen sähköimpulssit myös kulkevat eri reittejä kuin valvetilassa.

Näiden faktojen perusteella voi siis mielestäni varsin turvallisin mielin sanoa, ettei unissa ole kovinkaan paljon järkeä ja että unet kertovat unta näkevästä ihmisestä varsin vähän.

Koska näkemäni uni ei ollut todellakaan looginen tai arkipäiväinen, se oli hyvin suurella todennäköisyydellä REM-uni. Unessa oli tosin hyvinkin faktuaalisia elementtejä, kuten se, että olin menossa Miehen kanssa naimisiin, sovittuna päivänä, sovitussa paikassa, sovittuun aikaan ja läsnä olivat kutakuinkin kaikki ne ihmiset, joiden nimet löytyvät tälläkin hetkellä vieraslistasta. Lisäksi unesta löytyy paljon silkkaa huuhaata. Kuten nyt vaikka suositun tv-sarjan hahmoja, amerikkalaisia agentteja, Appiukko, jolla unessa oli häijy KGB-historia takanaan ja muuta yhtä heikosti järkeen käypää soopaa. Lisäksi minulla ei unessa ollut juuri mitään sanomista mihinkään, vaan minua vietiin kutakuinkin kuin pässiä narussa. Arvatkaapa nyt, olenko IRL ollenkaan kiinnostunut luopumaan kontrollista itseni ja ympäristöni suhteen asioissa, jotka vaikuttavat ratkaisevasti omaan elämääni ja hyvinvointiini?

No en tods.

Se oli vain uni. Niin totesi myös EMDR-terapeuttini, psykiatrian erikoislääkäri, jolle soitin tänään, koska reseptini vaati uusimista. Kysäisin ohimennen hänen mielipidettään. Hän ilmaisi kliinisesti ja mielestäni erittäin järkevästi asian näin:

“Sillä on merkitystä vain, jos annat sille merkityksen.”

Eli unella on merkitystä vain, jos tulkinnan kautta annan sille merkityksen. Esimerkiksi vaikka sen, että tv-vankikarkurin minua vokotellessa jätän kernaasti Miehen alttarille ihmettelemään, että mihin se nyt lähti. Että hylkään siis irl-kihlattuni fiktiivisen hahmon takia. Tai hieman laajentaen minkä tahansa vankikarkurin tähden. Tai vielä enemmän laajentaen kenen tahansa miehen tähden. Tai Wentworth Millerin tähden. Ja tämä kaikki siis olettaen, etten omaa minkäänlaista kykyä itsehillintään tai omaan tahtoon.

Minä en itse ajatellut tulkita näkemääni unta millään tavoin, mutta joitakuita sen tulkinta on näemmä kiinnostanut ihan liikaakin. Minä kerroin unesta Miehelle ja nauroimme sille makeasti. Eikä Mies epäillyt, että karkaisin alttarilta, vaikka sitten itse herra Miller päättäisi tulla meren yli juhliin kuokkimaan ja äityisi sellaista ehdottelemaan. Hänkään ei siis tulkinnut unta millään tavalla.

Veikkaan, että hän tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että minä rakastan häntä kaikkine fyysisine ja henkisine attribuutteineen. Pikkuvioista ja yhdestä emämunauksesta huolimatta. Koska hän on lempeä, rauhallinen ja hellä ja minun paras ystäväni. Eikä ollenkaan paha katsella, vaatteilla tai ilman niitä. Ja koska me haluamme elämältä samoja asioita. Me haluamme kauniin ja viihtyisän kodin, kaksi lasta, kaksi koiraa, kaksi saksalaista autoa ja yhteisen harrastuksen, josta molemmat pitävät. Ja haluamme molemmat istua kahden kiikkustuolissa viidenkymmenen vuoden kuluttua ja todeta että olipa jumalauta ihan lystiä loppuviimein kuitenkin. Ja lopulta haluamme tulla haudatuksi vierekkäin. Näin olemme yhdessä puhuneet ja näillä mennään.

Koskaan ei tietenkään voi tietää mitä paskaa maailma päättää silmille singota, mutta näillä eväillä on mielestäni aika hyvä aloittaa.

Eikä se, että satun pitämään jotain miespuolista ihmistä seksikkäänä, tarkoita sitä, että automaattisesti ryntään ulos suhteesta toteuttamaan fantasioitani kyseisen henkilön kanssa. Uskallan sanoa kyllä sen ääneen, jos koen jonkun olevan sietämättömän kuuma tapaus ja kerrassaan naitavan näköinen. Enkä pahastu, jos Mies kokee samoin jotain naista kohtaan. Sehän on vain luonnollista, biologian määräämää ja kaiken lisäksi vielä tyystin sallittua, jos jättää asian vain ajatuksen tai ääneen lausutun huomion asteelle, eikä mene toteuttamaan mielitekojaan. Ei ainakaan, jos kuvittelee vielä voivansa palata siihen parisuhteeseen mistä lähtikin.

Lopuksi vielä vastaus kysymykseen, jota ei kukaan ole vielä kysynyt, mutta varmaan jossain vaiheessa kysyy. Miksi kirjoitan tänne negatiivisia huomioita Miehestä?

Kirjoitan tänne negatiivisia huomioita monesta muustakin asiasta. Tämä blogi on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaankin paikka, jonne suollan kiukkuani, oli se sitten lievää ärtymystä tai silkkaa palavaa raivoa. Kun suollan sitä tänne, ei minun tarvitse suoltaa sitä kenenkään silmille bittiavaruuden ulkopuolella. Mies lukee blogiani, kuten myös vanhempani ja useat ystäväni ja sukulaiseni. En kirjoita tänne mitään sellaista kenestäkään läheisestäni, mitä en voisi sanoa heille helposti päin naamaakin. Yleensä sanonkin ja vieläpä ennen kuin kirjoitan siitä.

Toisinaan ainakin Äitini unohtaa, ettei tämä blogi ole mikään absoluuttinen totuus elämästäni ja että tulikivenkatkuinen kirjoitus saattaa hyvinkin syntyä varsin kivanakin päivänä. Tänne vain suodattuu enemmän negatiivisia, kuin positiivisia mielenliikkeitäni. Terapeuttini taholta minua on jopa kannustettu kirjoittamaan ja sitä kautta purkamaan mahdollista pahaa oloani, koska passiivis-aggressiivisena luonteenlaatuna minulla on oikein loistava taipumus märehtiä ja rypeä vitutuksessa, kunnes vituttaa niin paljon, että millään ei ole enää mitään väliä. Ja siinä vaiheessa ei ole enää kivaa minulla, eikä kenelläkään läheisistäni.

Toki voisin kirjoittaa päivästä toiseen banaalia litaniaa siitä mitä kulloinkin olen tehnyt, muttei se palvelisi tarkoitustani. Eikä minua edelleenkään kiinnosta paskaakaan, mitä Te, hyvät lukijat, täältä tahtoisitte lukea.

Jos tämä ei kelpaa, menkää vaikka kirjastoon. Siellä saa lainata paljon hyvää luettavaa.

Mutta älkää saatana kommentoiko lainaamienne kirjojen marginaaleihin.

Ainakaan anonyymeinä.

Viime yön actionjackson-uni oli kaikkien aikojen paras.

Minähän en tunnetusti näe muunlaisia unia. Paitsi korkeintaan todella häiriintyneitä painajaisia. Toimintaa, agentteja ja dinosauruksia on joka yö makuuhuone tulvillaan. Ruuhkaksi asti.

Unessa olin menossa naimisiin. Oli kaunis elokuinen lauantai ja kirkko oli täynnä hääväkeä. Pappi lateli litaniaansa, kyseli Mieheltä, tahtooko hän. Tahtoi. Kyseli minulta, tahdonko. Juuri kun olin vastaamassa myöntävästi, ryntäsi piruntorjuntabunkkerin sivuovesta sisään Michael Scofield ja muutama muu vankikarkuri ja pisti seremonian seis siltä istumalta.

Hottis tuuppasi Miehen sivuun ja ilmoitti, että minun on nyt parempi lähteä hänen mukaansa heti paikalla ja unohtaa avioliitto Miehen kanssa, sillä hän oli matkalla possensa kanssa Las Vegasiin ja aikeissa naida minut, vaikka saisi vielä Suomenkin viranomaiset peräänsä.

Arvaatkaapa pistinkö hanttiin?

No en tods.

Ja niin sitä sitten mentiin. Kintereillä FBI ja Keskusrikospoliisi, Europol, Interpol ja Miehen suku. Appiukko osoittautui oikein erityisen häijyksi agentiksi. Ja Tarja Halonen usutti Suojelupoliisinkin perään.

Ja juuri kun hektisen ja toiminnantäyteisen pakomatkan päätteksi pappi taas kyseli että tahdotaanko sitä, niin Kakkelson saatana herätti vikinällään, jotta pissalle täytyy nyt juurikin päästä.

Meni sitten koko loppupäiväkin vituralleen.

Milloinkaan ei vapaapäivänä pitäisi haaskata aikaa leipätyön ajattelulle. Siinä menee nimittäin vapaapäivä herkästi vituralleen.

Minulla meni juurikin.

Kun on pari päivää saanut maata laakereillaan, niin pelkkä ajatus kuuden päivän työputkesta saa ihon loikkaamaan kananlihalle ja aivot vuotamaan verta. Varsinkin kun tietää, että kuuden päivän jälkeen on kaksi vapaapäivää, joiden aikana pitäisi saada auto huollettua, pihatyöt tehtyä ja käytyä kääntymässä kotiseudulla, jotta pääsisi taas kuudeksi päiväksi töihin.

Jotenkin tuo tuntuu nyt vähän hankalalle, tuo yhtälö.

Työt on pakko tehdä, auto on pakko huoltaa ja piha on haravoitava ennen talven tuloa. Pitääkö tässä jumalauta taas tinkiä Kuopion reissusta, että saa kaiken hoidettua ennen ensilumia?

Perkele.

Joopa joo, olen kuullut sen tuhat kertaa ennenkin.

“Punapäät ottavat parhaiten poskeen.”

Ja kaikki tuon lauseen variantit.

Minä värjäsin ensimmäisen kerran hiukseni punaisiksi viidennellä luokalla. Toisen kerran lukiossa. Sitten ne olivatkin punaiset monta vuotta, kunnes kuontalo otti kirjaimellisesti tulta alleen ollessani töissä Irlannissa. Silloin vaihdoin mustaan. Ja sitten taas hetkeksi punaiseen. Ja sitten annoin luonnonvaalean elovenan elää omaa elämäänsä, kunnes vuosi sitten syksyllä vaihdoin taas punaiseen. Ja sitten mustaan. Ja taas elovenaan.

Tänään keittelin itselleni marokkolaisen ystäväni Samiran reseptillä hennasta haisevan, myrkynvihreän vellin, jonka sudin nuppiini. Kiedoin vielä kelmusta turbaanin ja annoin muhia pari tuntia.

Jumalauta.

Johan tuli punaiset.

Minä olen sellainen, että jos ystävillä on ongelmia, niin minulla lämpenee laikka välittömästi. Mitä suurempi ongelma, sitä helpommin lämpenee. Tai hirttää jopa kiinni.

Mutta entäpä sitten, jos ystävä onkin niin hirmuisen kaukana, että on itse aika hampaaton, eikä ihan tuosta noin vaan pystykään ryntäämään sankaritrikoisiin pukeutuneena pelastamaan? No sitten alkaa vanne puristamaan päätä ja ahdistamaan. Pulssi nousee ja tekee mieli kiroilla.

Siispä kiroilen. Ja kiroillessani mietin, josko buukkaan lentolipun heti huomenna ja käyn näyttämässä toisella puolella maailmaa närhen munat. Ja vien samalla kaverille villapaidan ja karkkirahaa.

Kun Punainen Kostaja tänä aamuna nihkeillen pihastamme starttasi, niin enpä olisi uskonut, ettei se pihaamme enää reissultansa palaa.

Tai siis helpostikin olisin uskonut, mikäli se ruoska olisi antautunut jossain tien päällä ja jäänyt siksi sille tielleen.

Vaan Miespä salaa menikin ja vaihtoi Punaisen Kostajan reilulla välirahalla toiseen saksalaisvalmisteiseen matalalentokoneeseen. Sinne meni säästöt, mutta menipä se ruotsalainen painajainenkin. Ah, autuutta!

Muuta vikaa uudessa kulkupelissä ei ole, kuin se, että se ei ole uusi, vaan käytetty ja se, ettei se ole tehokas kiisselikone, vaan puolitehoinen bensamylly. Kaikkeahan minäkään en tietysti voi saada, en edes kymppitonnilla. Jokatapauksessa lohduttaa suuresti, ettei tankkaus tule enää kustantamaan sataa monikansallista joka juuttahan kerta ja tankillisella menovettä pääsee kaksinverroin pidemmälle. Ja tietenkin se, että uutukainen on myös farmari.

Jotta nyt on sitten kaksi äärimmäisen keskiluokkaista kulkupeliä.

Hankkisiko nyt sitten viisi kiljuvaa kakaraa huusholliin, niin voisi rauhassa jäädä odottelemaan elämän seuraavaa kohokohtaa.

Sitä, kun jää eläkkeelle.

Voi jumankavita, kun meni kuppi justiinsa nurin!

Sohvassa on jarruvaseliinitahra. Punaiseen Kostajaan on juuri suoritettu Miehen ja Appiukon toimesta jarruremontti tällä tontilla. Sohvassa on tahra. Tahra on rasvainen ja koostumus muistuttaa jarruvaseliinia. Se siis on jarruvaseliinia.

Jos tietäisitte, miten pahasti nyt keulii täällä Rajamäellä, pysyisitte poissa koko pitäjästä elämänne loppuun saakka.

Minä en ole tässä taloudessa se, joka tykkää haalia jumalattoman kalliita huonekaluja. Minä en vapaaehtoisesti iänkuunpäivänä olisi maksanut sohvasta neljää tuhatta monikansallista, mutta annoin saatana periksi, kun en jaksanut kuunnella sitä loputonta meuhkaamista siitä mööbelistä, johon Mies silmänsä silloin joskus iski. Koska koen, että sohva on ihan perkeleellisen arvokas, en milloinkaan istu sille, mikäli on pienintäkään epäilystä, että vaatteistani saattaisi tarttua siihen jotain suhrua.

Ja nyt siinä vitun alcantarassa on JARRUVASELIINIA!

Voi vittuvittuvittuvittuvittuvittu!

Nurisematta olen puhdistanut sohvasta menneen vuoden aikana punaviinitahran, suklaatahran ja pari muuta rätäskiä, mutta ei perkele! Ei jarruvaseliinia! Ei! Jooko? Ei? Miksi minulle pitää tapahtua tällaista?

Olisi pitänyt laittaa se taipaleelle jo silloin kolme vuotta sitten, kun seurasin vähin äänin vierestä, miten se kuljeskeli samoissa helvetin farkuissa neljätoista (14) viikkoa kutakuinkin joka päivä, pesemättä niitä kertaakaan. Viidennentoista viikon alkaessa en enää kestänyt, vaan pesin housut salaa keskellä yötä.

Pesenkö nyt tuon tahrankin salaa?

Vai soitanko sille turjakkeelle, että jumalauta-jätkä-paskiainen?

(Edit: Raivariröökiä kiskoessani katsastin postilaatikon. Mielityltä tilaamani ihan baskeri oli saapunut! Ihan paskanlysti joku tahra! Minulla on sentään tämän taajaman komein päähine.)

Se tuli takakäytävässä vastaan varastomiehen asussa. Sillä oli auringon paahtamat, kiharat hiukset poninhännällä ja hymy, jollaista en ole kuunaan nähnyt. Se sanoi “moi” ja katsoi ohi kävellessään suoraan silmiin. Sillä oli siniset silmät.

Minä käännyin katsomaan sen perään, koska se oli niin törkeän komea ja sen partavesi tuoksui niin hyvältä.

Ja törmäsin patatiskihuoneen oveen.

Voi vittujen kevät.

On se vaan lystiä hiipiä työpaikalle aamulla ennen neljää ja todeta riemukseen, että heti ensitöikseen pääsee siivoamaan muiden jälkiä omasta työpisteestään. Eilen jäi paikat tiptop, kuten aina, mutta kas vain kun oli aamuksi järjestetty yllätystä täyttämällä roskikset ääriään myöten, levittelemällä jotain saatanan siirappilähmää pitkin pöytiä ja jättämällä vielä paskaiset työvälineet pitkin poikin.

Ja sitten yletöntä ihastusta aiheutti parkkipaikalla se vitun vähäpää, joka oli keksinyt jättää autonsa parkkiruudun ulkopuolelle heti portin eteen. Ainoa reitti portille olisi ollut polvenkorkuisen betoniporsaan ylittäminen saksalaismallin farmarilla. Toimii, vittu joo. Ja sitten odottelua, että joku turakainen teknisestä huollosta jaksaa nostaa perseensä penkistä ja hinautua sieltä kahvikupposen äärestä Helsinki-Vantaan vittumaiseen ilmastoon repimään sen vitun elintasomaasturin jonnekin järkevämpään lokaatioon.

Voi että riemastuin myös siitä kirkuvasta ja häiriköivästä saatanan sikiöstä marketissa. Oli ihan jumalattoman piristävää saada pillimehua vaatteille! Ja vielä hauskempaa huomata, ettei sen sikiön synnyttäjä ollut millänsäkään jälkikasvunsa edesottamuksista, vaan jatkoi länkyttämistä kännykkäänsä siitä, miten on niin ihanaa että puolen vuoden päästä on sitten toinenkin sikiö. Lisääntyminen lisenssivaraiseksi, saanko pyytää!

Ja sitten vielä se laardivuori, joka oli päättänyt parkkeerata perseensä vasten autoni konepeltiä siellä marketin parkkipaikalla, kun oli niin kovin alkanut hengästyttämään.

Sille minä sitten loppuviimein suutuin ja huusin kuuppa punaisena, että anna perkele olla laitimmainen kerta, kun minun autooni nojaat. Jos hengästyttää parkkipaikalta kolmenkymmenen metrin kävelymatka marketin einesosastolle, niin miten olisi osaston vaihtaminen vaikka siihen heti ensimmäiseen osastoon kun ovista sisään astuu. Siihen, jossa on tarjolla vihanneksia. Että jos jumalauta vaikka laihduttaisit yhden sata kiloa, niin ei tarvitsisi vaarantaa toisten omaisuutta elopainollaan.

Jos olisi pienikin naarmu tai painauma löytynyt konepellistä, niin olisin aivan varmana annihiloinut sen lahtivalaan juurikin siihen paikkaan.

Kyllä.

Tämä on PMS.

En tiedä onko silkka räkä tukkinut aivohuokoseni, mutta ykskaksyllättäen alkoi hirmuisesti tehdä mieli kirjoittaa romaani.

Jep. Luitte oikein.

Joskus kakarana, kun Isä kakskasikutosen osti ja minä pääsin tekstinkäsittelyohjelman makuun, kirjoittelin kaiken maailman soopaa diskettitolkulla. Kamalaa, mielikuvituksetonta ja ennalta-arvattavaa varhaisteinikakkaa, mutta diskettitolkulla yhtä kaikki. Ne korput lienevät tallessa vieläkin, joskaan nykyisessä myllyssä ei diskettiasemaa enää ole. Eikä tekstinkäsittelyohjelmiakaan tarvitse enää DOSin kautta komennella käynnistymään.

Mutta voi elämä, kun tekisi mieleni suoltaa proosaa.

Kutakuinkin koko päivän tautisena sohvalla koomanneena ja räkäisiä aivosoluja tyhmälaatikon suotuisalla avustuksella tuhonneena tahtoisin kertoa tarinan turhautuneesta kokista, joka tappoi kaikki. Kertoa siitä, miten se turhautui ja siitä, miten se lopulta kadotti todellisuudentajunsa, otti neljä pyörää alleen, ajeli ympäriinsä ja pisti kaikki pinoon.

Eikä se mikään omaelämänkerta olisi.

Salainen haave vain.

Jälleen se aika kuukaudesta, kun pääkoppani on täynnä vaaleanpunaista hattaraa.

Tämä on ollut tätä jo yli puoli vuotta. Siitä lähtien, kun jouduin lopettamaan pillereiden napostelun lääkärin määräyksestä. Muutaman päivän kuukaudesta olen tuskissani ja vihainen kuin perkele, mutta sitä edeltää poikkeuksetta aina viikon verran vatsantäysi perhosia ja hillitön himo litkiä kermaan keitettyä kaakaota ja pukeutua tyllihameeseen ja huikaisevan korkeakorkoisiin kenkiin ja söpöstellä 24/7.

Voisin tuijottaa yliromanttista höttöä töllöttimestä loputtomasti. Haluaisin vain halia ja suukkia. Ja tuijotella kuola valuen kiinteitä ja trimmattuja miesvartaloita. Öljyttyjä, kiinteitä ja trimmattuja. Alastomia, öljyttyjä, kiinteitä ja trimmattuja.

Kamalaa.

Nyt menen ja vuokraan pari elokuvaa.

Tuulen viemää ja 300.

Mmmmm… 300.

No Tukholmahan oli kuten aina ennenkin.

Allekirjoittanut ei.

Aika laivalla meni kutakuinkin vain ja ainoastaan nukkuessa tautia pois ja haahuilu kaupungillakin oli pienoinen pettymys, sillä etsiskelemäni helmiputiikki oli ottanut ja muuttanut osoitetta, mutta sitähän ei tietenkään oltu putiikin kotisivuille päivitetty. Jäi hankkimatta materiaalit. Vitutti.

Lohdutin itseäni Drottninggatanin Pickwickissä spektakuläärisellä irish coffeella ja ostin itselleni jälleen yhden hopeisesta aterimesta taivutellun sormuksen.

Nyt on kuumetta miljardi ja koko viikonlopun suunnitelmat ovat menneet uusiksi.

Makaan sohvalla nessujen ja minttukaakaon kanssa ja tuijotan Pakoa.

Sain mitä tilasin, mutten olekaan varma tahdonko sitä.

Darn.

On muuten sen sorttinen lenssu allekirjoittaneella, ettei tällä vuosituhannella ole nähty.

Pää on räkää täynnä ja keuhkoista kuuluu rohinaa ja pulputusta. Varmasti kuolen ihan näillä näppäimillä.

Mutta kun Tukholmaan pitäisi tästä nyt lähteä. Viikko sitten olin niin onnesta soikea, että pääsen naapurimaan Isolle Kirkolle shoppailemaan ja litkimään dekadentisti geeteetä keskellä päivää, mutta nyt lähinnä vituttaa. Sitä paitsi sielläkin kusee varmasti taivaalta räntää ja rakeita.

Oikeasti voisin viettää nämä vapaapäivät olohuoneen sohvalla minttukaakao tai rommitoti kourassa, tuijottaa Paon toista tuotantokautta deeveedeeltä ja hekumoida ajatuksella, että saisin viettää edes vartin kahdestaan lukitussa huoneessa Wentworth Millerin kanssa.

Katoaisi flunssa justiinsa, eikä enää ikinä vituttaisi. Eikä varsinkaan päähän koskisi.

Mielenkiintoinen viikonloppu.

Perjantaina blogimiitissä tuttuja ja tuntemattomia naamoja. Tiedusteluja, oliko seuralaiseni kenties Mitvit. Ei se ollut. Se oli KukHelv. Arvolleni sopivaa olisi tietenkin ollut saapua paikalle Blogoslavian Kuninkaan kanssa, mutta pitkän harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin valitsemaan avecikseni tutun ja turvallisen Miehen. Enkä vähiten siksi, että samalla varmistin kyydin kotiin, jonne illan päätteeksi saapuivat myös Isä, Äiti, Velipoika ja Neiti Nätti.

Lauantai kului nuorisoa ja äiteetä kuskatessa shoppailukierroksella. Ja sitten kokatessa koko seurueelle evästä, joka sai kiitosta ja hupeni padoista ja pytyistä ennätysvauhtia. Resepti löytyy sivupalkista myöhemmin.

Ja tänään pitäisi sitten raahautua kuokkimaan rippijuhliin Espooseen. Ihan loistava idea sinänsä, sillä jääkaappi on tyhjä ja minulla on nälkä.

Olisipa voileipäkakkua ainakin.

Ja tiikerikakkua ja lusikkaleipiä.

(Perjantain hiuskatastrofi johtui pikemminkin siitä, että yritin nyhertää hiukseni kauniille kiharoille, mutta lopputulos muistutti pikemminkin korkeajännitepiuhaan törmännyttä lammasta. Ette siis suinkaan nähneet prinsessakiehkuroita sen enempää kuin uutta hiusväriäkään, vaan sen perinteisemmän Turistin iänikuisessa poninhännässään.)

Hyvin alkaa päivä, jos aamun ensimmäistä tupakkia portaalla poltellessa tajuaa laittaneensa jalkaansa vain yhden kengän.

Tai jos jo hiuksiaan pestessä tajuaa pelin olevan menetetty illan frisyyrin suhteen, vaikka olisi tärkeä meno ja suotavaa näyttää jos nyt ei nätiltä, niin ainakin ihmiseltä.

Ei taida olla mitään päällepantavaakaan.

Ja joku koru pitäisi varmaan myös vääntää, kun entiset ovat kaikki jo nähneet.

Vai olisivatko nämä nyt viimein ne kekkerit, joihin tulen kylpytakki päällä, kuten olen uhonnut jo kolme vuotta?

Meneehän se keskiviikko toki näinkin.

Kävin ostamassa paikallisesta paperipuodista tarvikkeita ja nyt olen vääntänyt kutsukortteja festareille. Olen yltä päältä erikeepperissä, nenää kutittaa viheliäinen pöly juuttikankaasta ja sormessa on oikein tolkun vekki, kun kikkailin saksien kanssa.

Edukseni luettakoon, etten sentään juossut niiden saksien kanssa.

Hirmuisesti tekisin mieleni brassailla aivan helvetin hienoilla hääkutsukorteilla kaikelle kansalle, mutten raaski pilata yllätystä näyttämällä niitä etukäteen. Ne on nimittäin tosi nättejä, olematta imeliä.

Pitäisiköhän ryhtyä bisnestä tekemään tälläkin? Olen näemmä luontainen lahjakkuus.

Hmmm…

Mitenkähän tuohon Palvelualojen ammattiliiton antamaan varoitukseen työtaistelutoimenpiteistä pitäisi suhtautua? Pitäisikö nousta barrikadeille liehuttamaan punalippua, vai heittäytyä lattialle nauramaan itsensä hengiltä?

Mikäli työehtosopimuksia ei ole sovittu 14.10. mennessä, vauhditetaan neuvotteluja työtaistelulla, joka alkaa perjantaina 19.10. klo 14.00 ja päättyy lauantaina 20.10. klo 06.00.

Herramunjee! Kuudentoista tunnin lakko! Baari-iltana! Nyt päättäjät polvillenne siitä!

Not.

Ja perjantaista lähtien ei saa ylitöitäkään tehdä. Pelottavaa.

Anteeksi nyt kyynisyyteni ja sarkasmini, mutta on perkele vähän hampaattomia nämä ammattiyhdistyksen uhkaukset, kun otetaan huomioon se, että työnantajia voisi oikeasti napata aika ronskisti munaskuista kiinni ja todeta vain kuivasti, että jos ette saatana maksa kunnolla palkkaa, niin koko vitun valtio laitetaan palvelujen osalta kiinni ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Niinhän ne tekivät paperimiehetkin taannoin. Ja lääkärit 90-luvulla.

Alkaisi sitä liksaa varmaan palvelualoillekin tippua, jos ravintolat, kaupat ja kutakuinkin kaikki muutkin putiikit löisivät ovensa kiinni, kun duunarit olisivat lakkokaffella useamman viikon.

Kunnon yleislakko vaan tähänkin maahan.

Edellisestä onkin jo aikaa.

(Jäpättäkää ihan vapaasti siitä, että kuulostan nyt vasurilta, vaikka väitän olevani kokoomuslainen. Me porvaritkin tarvitsemme rahaa. Siis erityisesti me porvarit.)

Menin riemusta solmuun, kun luin vähän aikaa sitten Aamulehdessä julkaistun artikkelin, josta kävi ilmi, että eräs entinen (useammassakin merkityksessä) opiskelutoveri on ottanut ja pärjännyt ravintola-alalla hyvin.

Meidän vuosikurssilta ei kovin monta helmeä tullutkaan. Ja meidän opintoryhmästämme valmistuneet ja alalle jääneet voi laskea yhden käden sormilla ja pari jää vielä käyttämättäkin.

Itse olen ammatillisen kunnianhimoni suhteen hieman laiskistunut. Loputon ruuan viilaaminen ja tuunaminen ei enää kiehdo kuten joitakin vuosia sitten. Sen sijaan olen yhä enemmän keskittänyt voimavaroja oman ruoka- ja yrityskonseptin luomiseen, jota puuhastelen kaikessa hiljaisuudessa leipätyön ohella. Viilaan ja tuunaan kulissien takana, kunnes timantti on täydellinen ja valmis lanseerattavaksi. Eikä se tule tapahtumaan vielä tänä vuonna, ensi vuonna tai sitä seuraavanakaan. Mutta se tulee tapahtumaan. Käsillä ovat elämän ruuhkavuodet ja kaikki ne lukuisat yksityiselämän pienet projektit, jotka vievät aikaa ammatin harjoittamiselta.

Projektin edistymisestä kielii kuitenkin jo se, että otin ja hankin oman käyntikortin, koska sille on ollut kysyntää. Ja lähitulevaisuudessa lienee pakko pistää pystyyn se oma toiminimikin.

Mutta juuri nyt tyydyn nostamaan hattua kollegalle.