turisti

Yleensä ei ihminen keksi kömpelöön flirtintapaiseen mitään nasevaa sanottavaa. Menee korkeintaan hieman hämilleen ja mutisee jotain kihlasormuksesta ja asuntolainasta.

Tänään keksi. Ja sai vielä vastapuolen hämilleen.

Kas, meillähän remontoidaan. On remontoitu jo liki puolitoista vuotta, eikä loppua näy.

Saunan pukuhuoneeseen, joka myös kodinhoitohuoneena toimii, tilattiin taannoin kaappeja ja allastaso. Kaapit oli noudettavissa sovittuna aikana, mutta allatason toimituksessa oli tapahtunut jotain ja taso luvattiin jälkitoimituksena ihan kotiovelle ilman lisäkustannuksia.

Tänään sitten leipätöistä palattuani pistin hetkeksi pitkäkseni, kun väsytti niin tolkuttomasti. Kesken päiväunosten soi ovikello ja siinä sitten kiireellä kiskoin kutimia päälleni, puolinakusillani kun olin. Näytin varmaan juurikin siltä, että olin joko juuri herännyt tai sitten ollut puuhastelemassa jotain lapsilta kiellettyä, kun hiuskuontalo oli takaraivolta takussa ja paita napitettu miten sattuu. Posketkin punoittivat ja ääni oli vähän käheä.

Ja tietenkin, tottakai, se rahtiyhtiön juoksupoika oli aivan jumalattoman komea, joskin hieman lyhyenläntä. Hymyili ja oli oikein kohtelias ja kantoi allastason varastoon ohjeitteni mukaisesti. Kaivoi sitten taskustaan rahtikirjan ja kynän. Silmää iskien loihti lausumaan.

“Kaikilta noin hehkeiltä naisilta tapaan pyytää omakätisen allekirjoituksen. Ja mieluusti puhelinnumeronkin.”

“Mitä sä numerolla, johan sä tiedät osoitteenkin.”

Hämmentynyt mies on aina jotenkin tavattoman seksikäs näky.

Mikähän siinä on, että jotkut keski-ikää lähestyvät ihmisyksilöt kokevat olevansa niin jumalattoman erinomaisia ja kaiken kuolevaisuuden yläpuolella, että odottavat meiltä nuoremmilta jonkin sortin erikoiskohtelua osakseen, vaikka itseltä on jäänyt väliin jokikinen oppitunti siitä, miten aikuisten ihmisten sosiaalinen yhteisö toimii.

Se, että ikää on mittarissa parikymmentä vuotta enemmän, kuin esimerkiksi allekirjoittaneella, ei minun näkemykseni mukaan suo mitään erioikeuksia sille vanhemmalle osapuolelle jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Samat kohteliaisuussäännöt käsittääkseni pätevät ja sama käyttäytymisetiketin noudattaminen kuuluu mielestäni jokaiselle täysi-ikäiselle, oli sitten kyseessä parikymppinen tai viisikymppinen.

Vaan yritäpä vihjata asiasta sellaiselle, joka ei tätä puolen vuosisadankaan aikana onnistunut sisäistämään. Heti alkaa tytöttely tai pojittelu ja alentuvaan sävyyn puhuttelu.

Vitut, sanon minä.

Minä en näin kolmikymppisenä veronmaksajana ole käsittääkseni yhtään sen enempää “tyttö”, kuin viisikymppinen veronmaksaja on “vanhus”. Ylipäätään tuollainen on mielestäni loukkaus ihan siinä missä kusipääksi tai paskiaiseksi haukkuminen suoraan, tai selän takana. Ja koska minulla on tässä yhteiskunnassa ihan prikulleen samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kenellä tahansa viisikymmentä- tai kuusikymmentäluvulla syntyneellä, on minulla käsittääkseni myös samalla tavalla oikeus mielipiteisiini ja aivan yhtä lailla luvallista odottaa asiallista kohtelua.

Kuten nyt vaikka tilanteessa, jossa joku tulee kotiini käymään. Hyvien tapojen mukaan vieras tervehtii isäntäväkeä tullessaan. Erityisesti, jos tulee paikalle kutsumatta tai ilmoittelematta etukäteen itsestään. Hyviin tapoihin kuuluu myös puhutella itse kutakin suoraan, eikä länkyttää selän takana. Hyviin tapoihin ja asialliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluu myös omata siinä määrin selkärankaa, että jos jostain pahastuu, niin selvittää sitten mielipahan sen asianomaisen kanssa, eikä luiki pakoon kuin mikäkin löysä kurahaara ja kiirehdi puhumaan ihan silkkaa paskaa toisen selän takana.

Tietyssä määrin on jokainen oikeutettu kunnioittavaan käytökseen kanssaihmisiltä, mutta pitää se kunnoitus sosiaalisissa suhteissa myös ansaita. Jos on jumalauta niin herkkähipiäinen ja pumpulissa ikänsä kierinyt vitun puuteriperse, ettei kestä pienintäkään kritiikkiä tai kyseenalaistamista ja odottaa vielä, että aina niiataan ja pokkuroidaan kuin minkäkin kuninkaallisen läsnäollessa, niin ikävää tuottaa pettymys.

Minulta tulee kunnioituksen sijaan todennäköisesti paskaiset huutonaurut.

Aikani varmasti hymyilen ja olen viileän asiallinen, mutta vain hetken. Sitten annan samalla mitalla ja koskapa moraalinen selkäranka on varsin tukeva, annan kaiken paskan päin naamaa, henkilökohtaisesti.

Kolme vuotta olen kärsivällisesti pinnaa venyttänyt. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Jos jokin on inhottavaa, niin se, kun tietää, että joutuu seuraavana aamun palelemaan. Vielä inhottavampaa se on, kun tietää, että vaikka siitä maksetaankin palkkaa, niin koska se paleleminen tapahtuu Helsinki-Vantaan viehkossa marraskuun lopun aamussa, niin se ei voi olla mitenkään erityisen lystikästä.

Mutta minkäs teet.

Henkilön täytyy osata sammuttaa palava tynnyri jauheella ja peitolla.

Siitäkin huolimatta, että se tynnyri syttyy ja sammuu napista painamalla.

Ihan sama, vaikka olet urasi aikana sammutellut lukuisia rasvapaloja keittiössä ja muovipaloja harrastuksen parissa.

(Edit: Paitsi että paikallahan on tietenkin nuoria, komeita ja hyvälihaisia palomiehiä. Sehän saattaa oikeasti ollakin lystiä. Jei!)

Varmaan kaikkien aikojen paras biisi!

Jostian kumman syystä kaikkein absurdeimmat keskustelut työpaikalla käydään aina poikkeuksetta tiskipisteessä. Tai siis koska ei ole poliittisesti korrektia sanoa tiski, sanotaan astiahuolto.

Yhden astiahuoltajan sairastuttua, lahjoitti allekirjoittanut oman työpanoksensa puhtaiden aterimien kaikkein pyhimpään.

Keskustelimme jaloista.

Jossain päin Saharan eteläpuoleista Afrikkaa pienet jalat ovat kuulemma hyvinkin tavoiteltava ominaisuus, etenkin naisilla. Mutta koskapa naiset kuulemma siellä suunnilla ovat poikkeuksetta varsin pitkiä, ainakin meihin persjalkaisiin suomalaisiin verrattuna, ovat pienet jalatkin melkoinen harvinaisuus. Mutta mitä pienemmät jalat emännällä on, sitä parempi. Kuulemma.

Saavutin kyseenalaista meriittiä paljastamalla, että kengännumeroni on 37.

Ja vielä kyseenalaisempaa, kun kerroin rakastavani korkeita korkoja.

Loppuvuoro oli jokseenkin levoton.

Pään voisi joskus kiskaista persläpensä ulkopuolelle.

Se ei oikein istu minun logiikantajuuni, että hankitaan kalustoa niin jumalattomia määriä, etteivät ne omalle tontille mahdu.

Eikä etenkään se, että kun hankitaan sitten suurempaa tonttia sille ylimitoitellu kalustolle, niin yhä vaan saatana edelleen sitä kalustoa on myös minun tontillani.

Hyi helvetti, ihmiset!

Valmisruokia myytiin viime vuonna 420 miljoonalla monikansallisella. Myynnin kasvua edelisestä vuodesta on järkyttävät viisi prosenttia. Samaan aikaan uutisoidaan, että suomalaiset lihovat entisestään. Viimeisen viiden vuoden aikana miesten paino on noussut keskimäärin puoli kiloa, naisten rahtusen alle kilon.

Voisiko olla, että nämä kaksi uutista korreloivat keskenään?

Neljäsataakaksikymmentä miljoonaa euroa on aivan saatanallinen määrä rahaa ja kun se laitetaan valmisruokiin, on se suoraan pois niistä terveellisistä ja korkealaatuisista raaka-aineista, joista monipuolinen ravinto koostuu. Se on etenkin pois laadukkaista kotimaisista raaka-aineista, uskokaa pois. Ja kun ammattilaisen silmin katson minkä tahansa einesevään tuoteselostetta, niin selkäpiissä soi hyy. Ei mikään ihme, että porukalla paino nousee, ja elintasosairaudet lisääntyvät jo nuoremmillakin ikäluokilla, kun napaan ahdetaan tärkkelystä, tärkkelystä, tärkelystä, painoprosenteissa laskettuna jumalattomasti rasvaa, heikkolaatuista proteiinia ja aivan liian vähän kuituja. Ja tietenkin niitä ihania E-koodein merkittyjä lisäaineita.

Minä en esimerkiksi pysty ymmärtämään sitä, että kukaan vapaaehtoisesti söisi nyt vaikkapa Atrian lihapullia ja perunamuusia valmisaterian muodossa. Miksi perunasoseessa on muunneltua maissitärkkelystä, kun perunan tärkkelyspitoisuus itsessään riittää vallan mainiosti muusin sakeuttamiseen? Miksi lihapullissa on vettä, soijaproteiinia ja glukoosia? Miksi erillisenä ainesosana on mainittu silava ja naudan rasva? Miksi lihapullissa on ylipäätään käytetty pääasiallisena raaka-aineena broileria? Miksi emulgaattorin asemaa ajaa soijalesitiini, eikä nyt esimerkiksi se perinteinen kananmuna, jota lihapullamassaan yleensä käytetään?

MIKSI VITUSSA LIHAPULLIEN LIHAPITOISUUSASTE ON VAIN 20% JA LIHAA TAI LIHAAN VERRATTAVISSA OLEVIA RAAKA-AINEITAKIN ON VAIN 48%?

Tuohon kastikkeeseen en jaksa edes puuttua, mutta vaikka se ulkonäöllisesti muistuttaa ruskeaa kastiketta, se ei ole sitä nähnytkään, sillä ruskea värikin on sokerikulööriä, joka ammattipiireissä tunnetaan sarkastissävytteisellä lempinimellä AT eli ammattitaito.

Katsokaa tuota valmistusainelistaa ja verratkaa sitä siihen listaan, mistä tuo ruoka parhaimmillaan syntyy:

-peruna, maito, voi (tai kasvirasva), suola
-naudanliha (rasvaa 15%), kananmuna, korppujauho, mausteet (kokonaislihapitoisuus 90%)
-lihaliemi (vaikka kuutiosta, se kaikille suotakoon), vehnäjauho, kasvirasva (voi, jos haluaa revitellä tai on pyhäpäivä), sipuli, mausteet

Proteiinia itsevalmistetussa ateriassa kolminkertainen määrä, rasvaa helposti viisi-kuusi grammaa vähemmän, jos mielii valmistaa ruokansa terveellisyyttä silmälläpitäen. Hiilihydraattejakin hieman vähemmän ja ennenkaikkea molekyyliketjuiltaan pidempiä hiilihydraatteja, joiden pilkkoutuminen ruoansulatuksessa kestää kauemmin ja kuluttaa enemmän energiaa. Kuitupitoisuus kutakuinkin sama, joskin lisäämällä lihapulliin hieman kauralesettä, nousee huomattavasti.

Ne tuntemani ihmiset, jotka natustavat valmiita einesaterioita perustelevat valintaansa sillä, että valmisateriat ovat nopeita ja helppoja. Nopeus ja helppous näkyy kyllä heidän ruumiinrakenteessaan ja yleisessä olemuksessaan. Vyötäröllä on makkara, perse on leveä ja yleisilme ylipäätään löysä ja kalvakka. Eikä vähiten siksi, että nopea ja helppo einesateria vapauttaa enemmän aikaa tyhmälaatikon edessä röhnöttämiseen tai muuhun yhtä tuottoisaan, mutta ah, niin ylelliseen, joutilaisuuteen. Joutilaisuuteen, joka ei tasan varmasti kuluta jouleakaan siitä ylimääräisestä, turhasta energiasta, jonka on systeemiinsä syöttänyt valitsemalla nopeaa ja helppoa oikotietä onneen.

Lihapulla-aterian valmistamiseen menee kaikkinensa aikaa alle tunti ja siinä ajassa ehtii keittelyn ja paistelun ohella juoda myös kahvit, täyttää pesukoneen ja polttaa vaikka pari tupakkaa, jos on sauhuttelija. Jos on valmis uhraamaan aikaa vähän enemmän, voi pullia pyöräyttää vaikka muutaman tusinan ylimääräistä ja laittaa ne pakastimeen, jotta on nopeaa ja helppoa tarjolla tulevillekin päiville. Muusinkin voi pakastaa puolivalmiina ja ottaa pienellä vaivalla käyttöön myöhemmin, jos nälkä yllättää. Joten selitys, että aterian valmistaminen itse on työlästä ja aikaavievää on ontuva, kökkö ja vieläpä paskapuhetta.

Minun rakas Mieheni ei ole mikään velho keittiössä, mutta niinpä vain noviisin tietotaidoilla pyöräytti männäpäivänä puolukkavispipuuron ja possukastikkeen lisukkeineen. Suunnitteli itse menun, hankki raaka-aineet ja toteutti aterian kokonaisuudessaan, vaikka oli alkuun pitänyt projektia aika vaikeana. Jälkeenpäin totesi, ettei se nyt vaikeaa ollut, vaikka veikin aloittelijalta vähän enemmän aikaa, kuin mitä minä olisin työhön joutunut uhraamaan. Seuraavalla kerralla kuitenkin tietää tarkkaan mitä tekee ja selviää haasteesta puolta nopeammin.

Ei ruuanlaitto ole vaikeaa. Ja mikä parasta, vaikka me kokit olemmekin metodiemme orjia, ei se säännöstö koske amatöörejä. Puhtaat, tuoreet raaka-aineet voi valmistaa mieleisekseen juuri kuten haluaa ja jos osaa keittää perunat ja ymmärtää miten paistinpannu toimii, ei homma poikkea einesaterioiden näennäisestä “nopeudesta” ja “helppoudesta” millään tavalla. Lopputulos kuitenkin palkitsee ylivoimaisella maulla, ulkonäöllä ja ennenkaikkea ravintoarvoillaan.

En voi käsittää sitä, että hyvää ruokaa pidetään mediaseksikkäänä ja keittiössä hääräämisestä on tehty jotain mystistä ja elitististä lifestylea, kun sen luulisi olevan itsestäänselvyys jokaiselle, joka tykkää nälän yllättäessä syödä.

Miten pitäisi suhtautua ihmiseen aamutuimaan heti kuuden jälkeen, kun se tarttuu hihaan ja tiedustelee, onko puuro valmistettu kotimaisesta riisistä?

Pitäisikö se ottaa vittuiluna vai tyhmyytenä?

“Tottakai puuro on valmistettu kotimaisesta riisistä! Me täällä Vantaajokilaaksossa olemme ylpeitä viljavista riisivainioistamme! Se ei ole vain kotimaista, se on lähiruokaa!”

En ihan oikeasti aina tajua.

Yhtään mitään. Mistään.

Kuten nyt vaikka tämä, että olen kaksi päivää söpöillyt ja kiehnännyt. Antanut ymmärtää, että jahka loppuu nämä jokakuukautiset hullut päivät keskiviikkona, niin piparia lohkeaa justiinsa.

No mitä tekee Mies? Laittaa ruokaa, halii, suukkii ja ilmoittaa sitten, että soittivat juurikin konttorilta ja että nyt hän lähtee ylitöihin.

Vittuuuuuuh!

Olkoot sitten ilman.

Rasti seinään.

Mies valmistelee ateriaa.

Kolmen ja puolen vuoden aikana näin on tapahtunut ehkä viisi tai kuusi kertaa.

Olen napottanut tietokoneen ääressä kusi sukassa ja vastannut vain, kun jotain on kysytty. En ole käynyt keittiössä, ettei toinen suotta hermostu. Ilmassa leijuu varsin mukava tuoksu.

Varmaan ihan painajaista tehdä ruokaa, kun toinen on ruuanlaiton ammattilainen. Kasaa varmaan noviisille melkoiset paineet.

Sitähän minä en mene kommentoimaan, millaista ovat omat evääni. Kovasti on aina kehuttu, mutta itse en ole kertaakaan ollut täysin tyytyväinen mihinkään keitokseeni. Varmaan kohteliaisuussyistä valehdelleet.

Etten seuraavalla kerralla myrkyttäisi.

Pakastimen oveen pitäisi askarrella hautakiven muotoinen plakaati, jossa voisi lukea vaikkapa että “Här vilar Oiva och Ensio. Frukost, lunch och kvällsmat.”

Ne kaksi ruumisita liiterissämme olivat siis kaksi hyvinsyönyttä viime kevään karitsaa, jotka eilen haimme Pohjois-Savosta. Harva viitsisi ajaa työpäivän jälkeen tuhat kilometriä reilun kolmenkymmenen lihakilon tähden, mutta mitäpä ei kokki eväänsä eteen tekisi.

Nyt on niskaa, potkaa, viulua, filettä ja lihapullatarpeita. Kuvelihaa, paahtopaistia.

Vieno raadon tuoksu leijailee sieraimissa vieläkin.

Ja ihan vienosti harmittaa, ettei tullut otettua paria ylimääräistä ruhoa myöskin. Olisi pakastimeen mahtunut.

(Edit: Sivupalkissa reseptiikkaa lampaalle. Oli hyvää. Ähky. Nukkumaan.)

Liiterissä on kaksi muoviin käärittyä, päätöntä ruumista.

Kunhan aamulla vääntäydyn ylös sängystä, otan puukon ja sahan ja paloitelen ne.

Jumalauta.

Mikä vittu siinä on, että tuolla Helsinki-Vantaan laakealla aukealla kolmosparkin edessä olevalla korotetulla jalkakäytävällä on joka saatanan päivä parkkeerattuna jonkun paska-aasin karvahattumallin bemari, mersu tai audi? Joka saatanan päivä ja aina bemari, mersu tai audi!

Minulla menee nimittäin vielä joku aamu muki nurin ihan totaalisesti ja kävelen jumalauta ihan suorilla konepellin yli, enkä yritäkään pujotella siivosti ohi. Siinähän sitten HerraMerkonomiMarttiKorhonen60veeJärvenpäästä ja RouvaPankkitoimihenkilöRiittaKorhonen ihmettelevät jostain Las Palmasin perslävestä palatessaan, että kenenkäs korkkarinjäljet ne on tähän tälläviisiin ilmestyneet?

Ja voi pershelvetti sitten näitä leveäpersuuksisia perheenäitejä marketeissa. Kuusi kirkuvaa vitun sikiötä amok-juoksulla hyllyjen välissä ja äeteen oma leveä selluliittiperse ja universumin suurimmat kärryt parkkeerattuna naapurin akan kanssa keskelle sitä ainoaa vitun kulkuväylää. Ja siinä sitten päivitellään miten kamala sen Jaanan uusi frisyyri on, kun se on sillä-lailla-vaalennettu-ja-leikkauskin-on-jotain-ihan-outoa-ja-arvaa-vaan-että-tuliko-se- kännissä-kotiin-taksilla-aamuyöstä-sieltä-firman-pikkujouluista-ja-sillä-oli- joku-mies-mukanaan.

Painukaa saatana ihan minne tahansa märehtimään sitä Jaanaa, sen frisyyriä ja sosiaalista elämää, lehmät! Päivittäistavarakauppa ei ole mikään vitun keskustelufoorumi!

Ja sitten vielä se kuriton nulikka, joka ajelee naapurustossa sillä viritetyllä vitun mopedilla. Kerta vielä kolmion takaa eteen, kun minulla on kuukautiset juuri alkaneet, niin en muuten tasan yritäkään jarruttaa, vaan ajan yli.

Migreeni ei kuuu henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Se ei vain valitettavasti paljoa kysele tullessaan kyläilemään.

Vitutti niin silmittömästi soittaa aamuviideltä töihin ja ilmoittaa, että joutuu tekemään oharit. Ja vituttaa vieläkin, vaikka kohtaus alkaa olla vähitellen ohi.

Nyt pitäisi sitten raahautua lääkäriin selittämään tilannetta, jotta saisi sen aanelosen, jossa tohtori vakuuttaa, että kyllä duunari oli ihan oikeasti kipeä.

Toissakesänä joku vastarannan kiiski väitti minulle, että omakotitalon remontoiminen ei todellakaan valmistu koskaan toivotussa aikataulussa. En uskonut. Väitin vastaan, että onnistuupa, jos vain ottaa ja remontoi.

Pyörrän puheeni.

Remontinhan piti olla valmis jo viime jouluna.

Se ei ole valmis vielä tänäkään jouluna.

Mutta olen ylpeä siitä, että saimme iltapuhteina Miehen kanssa ruuvailtua olohuoneen kynnyslistan paikalleen. Lattiahan laitettiin toki uusiksi jo vuosi sitten ja sittemmin olemme molemmat potkineet varpaamme verille useammin kuin kerran siihen saatanan railoon laminaatissa.

Vaan eipä potkita enää.

Hyvinhän tämä edistyy. Enää puuttuu lattiat neljästä huoneesta, keittiön seinästä uusi maali, kolmesta huoneesta kipsilevyt ja seinäpinnoitteet, kahdesta huoneesta katon maalaus ja joka helvetin huoneesta lattia- ja kattolistat. Sekä eteisestä vaatekomero ja tuulikaapista liukuovet, jotta saadan ilmanvaihtokoje ja sähkötaulu piiloon. Tuulikaapissa voisi myöskin olla vähemmän reikiä katossa. Ja räystäslaudat pitäisi vaihtaa ja kernaasti pellittääkin. Savupiipun päällä voisi olla hattu, jottei sada hormiin. Takapihalle puupatio, pergola ja kylpytynnyri. Tontti pitäisi aidata. Ja istutuksia laittaa lisää.

Kyllä tämä siihen mennessä valmistuu, kun viimeiset erät asuntolainaa lyhennetään helmikuussa 2031.

Keltainen lehdistö ronkuu blogiani (ja näemmä aika monen muunkin blogia) oman palvelunsa alaisuuteen.

Jo saamani sähköpostin ensimmäistä riviä tavatessani nousivat niskakarvat pystyyn ja iho pamahti kananlihalle. Viidennes mainostuloista ja ziljoona kävijää luvattiin heti kärkeen.

Ei minulla tietenkään mitään sitä vastaan ole, että bloggaamalla tienataan särvintä leivän päälle. Hyvähän se vaan on, jos tyhjänpäiväisyydellä saa taskurahaa. Sana “mainos” saa suuhuni nousemaan karvaan maun. Olen nähnyt miltä sielunsa myyneet blogit näyttävät räikeine bannereineen. Sisältö voi olla hyvinkin mielenkiintoinen, mutta jos silmät vuotavat verta ja aivot uhkaavat halvaantua, jää se sisältö herkästi ainakin itseltäni lukematta.

Toinen epäilyttävä seikka on itse keltainen lehdistö, tässä tapauksessa Iltalehti. En ole ihan varma, tahdonko ryhtyä Iltalehden lypsylehmäksi, ottaen huomioon, että minulla on jo jonkinsortin ura yhtenä Suomen luetuimmista haircut-bloggaajista. Ei vissiin sopisi imagolleni ryhtyä huoraamaan.

Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt kaikista blogiani koskevista tarjouksista viimeisen kolmen vuoden aikana. Enimmäkseen siksi, etten kehtaa ottaa rahaa vastaan siitä, että suollan nettiin tyhjänpäiväistä diipadaapaa. Erään tarjouksen kohdalla sanoin ei, koska en tahdo naamaani tyhmälaatikkoon. Silloin ronguttiin ryhtymään tv-kokiksi moderniin ja mediaseksikkääseen lifestyle-ohjelmaan. Nyt, kun tuo ohjelma on pyörinyt jo hyvän tovin töllöttimessä, voin hyvällä omallatunnolla todeta, että tein oikean ratkaisun, sillä samaa kaameaa kakkaa se on, kuin kaikki viisitoista muuta vastaavaa ohjelmaa. Silloin harvoin, kun satun tyhmälaatikon ääressä olemaan, poden syvää ammatillista myötähäpeää.

Epäilenpä, että kieltäydyn tästäkin tarjouksesta.

Ei taida olla minun juttuni.

Eräs kommenttihäirikkö, jonka huutelut nykyään joutuvat poikkeuksetta aina roskakoriin päätymättä koskaan näytille, kysyi ilmeisen turhautuneena, eikö minua pelota yhtään esittää kärkeviä mielipiteitäni julkisesti blogissani. Ja eikö minulla ole omaatuntoa, kun niin julmasti sorran miehiä mielipiteilläni.

No nythän on niin, ettei todellakaan pelota. Pitäisikö minua pelottaa ja jos pitäisi, niin tarkalleenottaen mitä pitäisi pelätä? Ja miksi? Käsittääkseni mielipiteeni eivät ole mitenkään erityisen järisyttäviä tai edes kovin uniikkeja. Ne eivät ole myöskään “vaarallisia”. Voi tietenkin olla, että joku ottaa niistä itseensä, mutta onko siinä vielä syytä pelkoon?

Mitä omatuntoon tulee, niin en mielestäni sorra mielipiteilläni sen enempää miehiä, kuin naisiakaan. En takuulla ainakaan sorra mielipiteilläni miehiä sen enempää, kuin tämäkin kysymyksen ilmaan heittänyt mieshenkilö sortaa omilla mielipiteillään naisia ja vieläpä niinkin ihastuttavan sivistyneellä tavalla, kuin hän teki huomattuaan, etteivät hänen kommenttinsa pääse julki blogissani.

“Toivottavasti kuolet, vitun lehmä.”

Tätäkö minun pitäisi pelätä?

Jos oletetaan, että minä todellakin sorran miehiä mielipiteilläni, niin tuollaisten toivotuksien jälkeen tekisi oikeasti mieleni vähän sortaakin. En tiedä minkä litteän kiven alta tämä sankari on esiin ryöminyt, mutta veikkaan että sen saman kiven alta ovat ryömineet ne kaikki minikiveksiset miessukupolvet, jotka ovat jääkauden jälkeen aivan näihin päiviin saakka sovitelleet naisia hellan ja nyrkin väliin.

Oletteko, pojat, kuulleet vanhaa viisautta “kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”?

Nyky-yhteiskunnassa me naisetkin olemme varsin kuuliaisia veronmaksajia. Oman ikäluokkani naiset etenkin syövät ihan omaa leipäänsä, joten, jos sopii kysyä, miksi vitussa pitäisi laulaa teidän laulujanne?

Asian laita olisi varmaan hyvin erilainen, jos olisimme oikeasti teistä jotenkin riippuvaisia. Jos minä olisin jonkun ukonkuvatuksen elättinä, niin lauluni olisivat varmaankin hyvin erilaisia. Tilanne nyt valitettavasti on se, että koska kannan korteni kekoon tässä yhteiskunnassa ihan siinä missä kuka hyvänsä mieskin, on minulla oikeus mielipiteeseeni aivan samoin, kuten kenellä tahansa miehelläkin. Mikä vittu tässä kuviossa on niin vaikeaa ymmärtää?

Vai onko ongelma loppujen lopuksi kuitenkin se, että tuhansien vuosien “herruuden” jälkeen tämä nykyinen tilanne on teille pojille tullut jotenkin yllätyksenä? Että kappas, ne ei enää suostukaan kuuliaisesti vain tiskaamaan, siivoamaan, pyykkäämään ja ottamaan suihin, vaan ne tahtovat asioita!? Ja että niillä on mielipidekin!?

Voi yllätys.

Menkää kitisemään vaareillenne. Kysykää niiltä, että miksi piti päästää akka tuvasta ulos palkkatöihin, kun olisi voinut varmuuden vuoksi pieksää sen hiljaiseksi ja nöyräksi ja pitää huolta, että tulevatkin sukupolvet jatkavat kirveen ja lumihangen kunniakkaita perinteitä.

Minä olen aina pitänyt itseäni varsin konservatiivisena, mitä tulee sukupuolirooleihin.

Lystiä huomata, että kaikessa konservatiivisuudessani olenkin aivan järkyttävän moderni, mitä tulee näihin kivikautiset ajatusmallit omaaviin turakaisiin.

Sohva on petollinen paikka.

Erityisen petollinen se on, kun on herännyt aamukolmelta, käynyt lapioimassa apetta niin rahvaalle kuin valtionpäämiehillekin, palannut kotiin ja laittanut takkaan valkean. Silloin ei varsinkaan pitäisi luuhata sohvan läheisyydessä. Ja jos luuhaakin, niin ei ainakaan kannata oikaista koipiaan sohvalla. Ja jos oikaiseekin, niin ei ainakaan kannata vetää lämmintä vilttiä päällensä.

Ja jos vetääkin, niin ei ainakaan kannata valehdella itselleen, että en minä nuku, lepuutan vain hetken silmiä.

Siinä käy nimittäin herkästi niin, että kolme tuntia myöhemmin herää kuola poskella ja kuumissaan ja sitten saakin heittää hyvästit makeille unille tulevana yönä.

Tosi petollinen sohva.

Kaikille niille ahkerille googlettajille tiedoksi: “Auvisen tyttöystävä” ei asu täällä.

Ja jos tarkoitatte nyt pistoolisankari Auvisen tyttöystävää, niin se viimeisin taisi olla joku tanskalainen friidu, jota Auvinen ei ollut koskaan edes kasvotusten tavannut. Oikeita tyttöystäviä ja muitakin “ystäviä” tavataan yleensä ihan IRL. Leikkityttöystäviä tavataan internetissä ja sitten kuvitellaan että ollaan sillai niinku kimpas, niinku.

Ja sitten erinäisille nimimerkeille terveisiä. Siihen on syynsä, miksi kommenttinne eivät koskaan ikinä milloinkaan tule julkaistuksi tässä blogissa. Se, että lähetätte saman kommentin kolmesti ilman, että kommentti näkyy sivustolla, luulisi olevan jo selvä merkki, että kohdallanne on markkeri päällä.

Se, että lähetätte saman kommentin yli kolmekymmentä kertaa, tekee teistä harvinaisen kovaotsaisia pässejä.

Ihmissuhteet ja tasa-arvo, tuo kaikkien naisvihaajien aapinen, tarttui tietenkin kirjoittamaani. Tietenkin. Outoa olisi ollut, jos ei olisi tarttunut. Pisteet siitä, että Henkka räkyttää omassa blogissaan, eikä esimerkiksi täällä, mutta yksi asia pisti vähän silmään. Pisti siksi, että se oli odotettavissa ja siksi, että se sopii loistavasti kyseisen blogin imagoon ja naisvihamieliseen agendaan.

“Tyttöystävän käytös syy Auvisen veritekoon?”

Mitä?

Tyttöystävän (linkki ei johtanut valitettavasti mihinkään, mistä olisi tullut ilmi tuon oletetun tyttöystävän käytös) käytös voi toki olla syynä ampujan mielipahaan, mutta että se olisi syy siihen, että nuoriherra Auvinen pisti kylmäksi kahdeksan ihmistä, on jo niin voimakkaasti tuoksahtavaa tuubaa, että oksettaa.

Sen minä vain haluaisin tietää, että millaiset ihmiset etsivät syitä milloin mihinkin väkivallantekoon jostain muualta, kuin tekijästä itsestään. Siis huolimatta tyystin siitä, kumpaako sukupuolta tekijä edustaa.

Minä en hyväksy nyrkin tai aseen heiluttelua oli heiluttajana sitten mies tai nainen. Sen ymmärrän, että joskus tekisi mieli heilutella, mutta sitä en hyväksy, että käydään tuumasta toimeen. Enkä etenkään hyväksy syyntakeettomuuden perusteluna sitä, että “on ollut niin rankkaa”, “tyttöystävä petti ja jätti” tai että “se jätkä on kusipää”.

Väkivalta ei ole kenenkään muun syy, kuin itse tekijän. Syy ei löydy yhteiskunnasta, ellei yhteiskunta hierarkiansa ylimmältä portaalta lähtien kannusta väkivaltaan. Syy ei ole median, vaikka mediassa väkivaltaa näytettäisiinkin. Terve ihminen osaa kyllä suodattaa näkemästään sen, mikä on sallittua, mikä ei. Ja vanhemmat ovat vastuussa siitä, että lapsi oppii myöskin suodattamaan. Syy ei ole tietokonepelien väkivaltasimulaatio, sillä se on verrattavissa täysin siihen, mitä televisio ja viihde suoltavat silmille. Syy ei ole myöskään siinä, ettei ole pimppaa ja pippeliä pitkilleen saanut. Eikä siinä, että on saanut rukkaset. Ei edes siinä, että on kiusattu.

Väkivallalle ei vain yksinkertaisesti ole mitään hyväksyttävää syytä.

En ymmärrä sitäkään, miksi juuri miehillä tuntuu olevan tapana itsemurhapäätöksen tehtyään viedä manan majoille mukanaan joukko muita. Miksei se riitä, että päättää vain omat päivänsä? Jos tarkoituksena on välittää jäljelle jääville jokin muu viesti, kuin “tämän teki pienimunainen, mutta sitäkin kusipäisempi vässykkä”, niin onko muiden lahtaaminen sitten kaikkein tehokkain keino. Eiköhän se viesti epätoivosta ja henkilökohtaisesta helvetistä mene ihan riittävän tehokkaasti jakeluun, jos kiskaisee vain itsensä narun jatkoksi ja jättää sivulliset rauhaan.

Kun minä olin pieni tyttö, naapuritalon setä ampui leikkikaverini. Se kai yritti tappaa itsensäkin, mutta ei siinä onnistunut. Taustalla oli kai parisuhdeongelmia ja pariskunnalla oli menossa kattilat jakoon. Setä ei kestänyt. Se ampui Tommin ja Tiinan, omat lapsensa. Ei onnistunut kuitenkaan omalla kohdallaan, vaan joutui linnaan.

Kun se vuosia myöhemmin pääsi linnasta ja sattui tulemaan vastaan, se ei ollut silmissäni enää paha naapurin setä, vaan pienimunainen mutta sitäkin kusipäisempi vässykkä, joka olisi joutanut onnistua edes siinä yhdessä ainoassa asiassa, mutta munasi sitten senkin.

Se tappoi kaksi viatonta lasta.

Viattomia olivat myös Jokelan koulun rehtori, terveydenhoitaja ja oppilaat, mutta sehän ei tätä pistoolisankaria pidätellyt.

Ainoa syyllinen oli Auvinen itse ja se, että joku kieroonkasvanut ihmisvihaaja yrittää levittää propagandaa hänen syyntakeettomuudestaan, on aivan yhtä vastenmielistä kuin se, mitä eilen Jokelassa tapahtui. Käytän ilmausta “ihmisvihaaja” siksi, että pelkkä naisvastaisuus olisi jo silkka vitsi. Täytyy olla aika pienet piirit ja aika paljon hampaankolossa koko ihmiskuntaa vastaan, että tuollaista viestiä viitsii välittää.

Ja nythän voi tietenkin puollustautua sillä, ettei ole mitään tuollaista ikinä itse väittänyt. Mielestäni se, että antaa muiden pienimunaisten vässyköiden länkyttää kommenttiosastollaan ilman mitään rajoituksia, kielii kyllä siitä, ettei henkilöllä blogin takana ole mitään sitä vastaan, päinvastoin.

Mutta nimimerkin takaahan on tietenkin jumalattoman helppo huudella.

Ei tarvitse ottaa vastuuta.

Voi olla rauhassa syyntakeeton.

Loistava päivä, vaikka kuluikin puolille päivin saakka töissä. Mutta jos Tuija Piepposen pitämästä viestintäluennosta maksetaan täyttä palkkaa, niin kyllähän sitä silläviisiin mieluusti “töitä” tekee. Aivan hervoton emäntä ja puhuu hervottomuudestaan huolimatta asiaa.

Kotimatka olikin sitten astetta hyytävämpi, kun radiossa kerrottiin jonkun teini-ikäisen sällin kaataneen mukinsa ja ryhtyneen ammuskelemaan Jokelassa, Tuusulassa.

Voin vain kuvitella mikä haloo syntyy täällä bittiavaruudessa, jos jälkeenpäin käy ilmi, että kyseessä oli joku sosiaalisesti kömpelö, mutta silti niin kiltti poika, jolla ei koskaan ollut tyttöystävää, eikä liemmälti muitakaan kavereita ja jonka aika kului nörtähtävien harrastusten parissa. Ne saavat kunnian julistaa tyypin marttyyrisankarikseen ja aina vain lisää vettä myllyynsä. Syyt etsitään tai keksitään kyllä ympäröivän yhteiskunnan hameväen edustajista, muttei suinkaan henkilöstä itsestään. Eihän se ole sen reppanan vika. Se on syyntakeeton ja kaikki tietenkin tietävät mistä syystä.

Hiljaa mielessäni toivoisin, että se olisi joku öyhöttävä pelimies, mutta jotenkin tuntuu ettei ehkä ole. Jotenkin tuntuu, että kyseessä on joku stereotyyppinen reppana. Se sopisi kaavaan aivan liian hyvin.

Sitten vielä erinäisille tahoille tiedoksi, että ei minun tarvitse etsimällä etsiä ärsytyksenaihetta netistä tai mistään muualtakaan. Tämä aika, maailma ja yhteiskunta kaikkine pikku yksityiskohtineen on niin vitun absurdi ja täynnä virheitä, ettei tarvitse kuin ripustaa kukkahattu naulaan ja ottaa ruusunpunaiset lasit pois silmiltään, niin johan löytyy aihetta.

Meditoin päivittäin ja tunnen ihan omakohtaisesta kokemuksesta nuo kiukun mielenterveysriskit, mutta kiitos kuitenkin.

Tässäpä herne.

Hengittäkää sisään.

Tekisipä mieleni nyt hieman valittaa.

Minä haluaisin kovasti lottovoiton. Päävoiton. Olen lotonnut ahkerasti teini-iästä lähtien. Viikottain ja monella rivillä. Vaan ei ole lottovoittoa kuulunut.

Siispä vihaan Veikkausta. Veikkaus on paha ja fasistinen. Veikkaus on kaksinaismoralistinen ja epäreilu. Se ei sivistymättömyyttään ymmärrä, että sillä olisi onnellisuutta ja terveyttä edistävä vaikutus, jos se antaisi minunkin joskus voittaa. Se juonittelee ja pitää minua pilkkanaan. Se antaa rahaa vain niille, jotka käyttävät haravaa, mutta jättää kaltaiseni kiltit kestolottoajat ilman. Se antaa kyllä auliisti kaikille muille, muttei minulle. Se saastainen portto! Antaa varmasti kaikille ulkomaalaisillekin, muttei minulle, vaikka olen kiltti ja suomalainen! Sillä on oikein veikkauasiamiehiäkin, se on järjestäytynyt!

Ai mikäkö minua vaivaa?

Kulutin aikaani lukemalla pitkästä aikaa niitä blogeja.

Kesken illallisvalmistelujen soi ovikello.

Rappusella seisoi noin kymmenvuotias tyttö. Hän kertoi koiranpentunsa kadonneen lauantai-iltana ja kysyi olinko nähnyt sitä. Koira oli valkoinen, noin kissan kokoinen, nimeltään Jatsi.

Vastasin tytölle, etten valitettavasti ollut nähnyt Jatsia. Tyttö antoi minulle paperille lapsen epävarmalla käsialalla kirjoitetun lapun, jossa oli puhelinnumero.

“Lupaatko soittaa, jos saat Jatsin kiinni?”

Nousi väkisinkin pala kurkkuun, kun annoin sanani, että varmasti soitan, jos kiinni saan. En millään hennonnut sanoa lapsiparalle, ettei koiranpentu ole varmasti kahta yötä pakkasessa selvinnyt ja jos onkin, niin alueen supikoirat ja ketut ovat varmasti korjanneet asian.

Sääliksi kävi ihmisen pentua, kun se sopersi kiitokset ja heiheit ja taapersi hämärtyvään iltaan.

Tiedättehän millaista se on, jos päässä soi minkä tahansa laulu- ja soitinyhtyeen mikä hyvänsä kappale loputtomana luuppina, aamusta iltaan. Vaikka miten yrittää saada jotain muuta ajateltavaa, niin siltikin vain soi.

Tänä aamuna, noin varttia vaille kuusi, kuuppajukeboxini pyöräytti levylautaselle Feederin Under the Weather -biisin. Ja se onkin sitten soinut päässä siitä lähtien. Sinänsä outo kappalevalinta, ottaen huomioon, etten ole kuunnellut kyseistä biisiä kertaakaan vuoden 2002 jälkeen. Tiedän, että minulla on jossain muuttolaatikossa levy, jolta kyseinen tuotos löytyy, mutten ole nähnyt tuota muuttolaatikkoa viiteen vuoteen. Eikä bändi ole nauttinut järin suurta suosiota radiotaajuuksillakaan täällä päin Pohjolaa.

Ei sillä että valittaisin.

Yleensä päässäni soi Pikkuoravien Kuuraketti. On soinut jo vuosia.

Enkä todellakaan ymmärrä miksi.

(Edit: Ja juuri kun pääsin sanomasta, vaihtui levy. Tulee pitkä yö. Tosi pitkä yö.)

On se vaan, ah, niin helppoa joillekin pilata toisen päivä.

Se onnistuu niinkin helposti, kuin näyttämällä samaa saatanan hapanta naamaa joka helvetin aamu. Se onnistuu, kun ei vastaa hyvän huomenen toivotukseen. Se onnistuu, kun pyytämisen sijaan käskyttää, vaikka asema ei sellaiseen riitäkään.

Äitini opetti minulle jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, että kohtelias pitää olla aina. Että tavatessa tervehditään ja jokaiselle ollaan ainakin asiallisen kohteliaita, vaikkei sydänystäviä oltaisikaan. Ja että jos jotain ollaan vailla, niin pyydetään nätisti, eikä vain töksäytellä.

Kaikille ei näemmä ole opetettu näitä sosiaalisen kanssakäymisen perusmetodeja tai sitten ei riitä vain henkinen kapasiteetti metodien soveltamiseen.

Itse veikkaan jälkimmäistä.

Rasittaa toisinaan aivan jumalattomasti.

Lähinnä vaatekaupoissa ja vastakkaisen sukupuolen kanssa keskustellessa.

Rasittaa siinä määrin, että ajattelin ryhtyä säästämään rahaa päästäkseni tulevaisuudessa plastiikkakirurgille.

Rintojen pienennykseen.

Viimeksi tänään ja vieläpä kahdesti, olisi tehnyt mieleni tempaista tissintuijottelijoita pleksiin. Tuijotus ei muutoin niinkään haittaa, mutta jos se häiritsee toisen osapuolen keskittymistä keskusteluun, niin se haittaa. Haittaa aivan saatanasti, jos ei katsota silmiin, vaan vilkuillaan rintavarustusta.

En voi sille kertakaikkiaan mitään, että ne kasvavat kehoni etupuolella. En voi sille mitään, että ne ovat isot. Minulle riittäisivät pienemmätkin. Pienemmät olisivat kätevämmät. Eivät painaisi ryhtiä lysyyn ja paidatkin näyttäisivät paremmalta päällä. Säästyisi rahaa, jos ei tarvitsisi ostaa alusvaatteita kalliista erikoisliikkeitä vain siksi, että sopivaa kokoa ei vaatekaupoista löydy, mikäli rintaliiveiltä vaatii muutakin kuin oikean kuppikoon. Mummomallin puuterinväriset liivit eivät jostain syystä suuresti silmääni miellytä.

Kyllä minä ymmärrän, että tissit ovat kiinnostavat. Kyllä minä ymmärrän, että niitä on kiva katsella ja vielä kivempi olisi varmaan koskettaakin.

Mutta en vittu ymmärrä sitä, miten moukkamaisesti, silmät kiiluen vahdataan, kun pitäisi keskittyä tärkeään asiaan. Sitten ymmärtäisin, jos olisi paita napaan asti auki, mutta jos päällä on työvaatteet ja tuplanapitus leukaan saakka, niin pitääkö saatana siltikin?

Latistaa niin maan vitusti mielialaa, kun tajuaa, että joillekin sitä on vain kiva setti kannuja. Pelkkiä daisareita.

Ja vituttaa, kun yläselkä on jatkuvasti enemmän tai vähemmän jumissa.