turisti

Kylläpä oli lystiä eilen, kun ei karjalento Thaimaahan päässyt ajoissa taivaalle.

Kun kenttä oli tulvillaan aivan jumalattoman äkäistä, turhautunutta ja nälkäistä porukkaa, ei kenelläkään ollut kivaa.

Silti sitä jotenkin toivoisi, etteivät ihmiset purkaisi sitä turhaumaansa niihin, joilla ei ole osaa eikä arpaa koneen myöhästymisen kanssa. Ei se auta, että karjuu naama punaisena tarjoilijalle, että antakaa nyt paskiaiset edes ruokaa, kun ette saa koneita ajoissa liikkeelle. Ei se auta, että vittuilee jokaiselle, jolla iidee kaulassa roikkuu. Sama koskee myös kansallisen lentoyhtiön lentoja silloin, kun ne päättävät pykiä. Kenttähenkilöstöstä ja erityisesti terminaalihenkilöstöstä finnairilaisia on vain murto-osa, joten natiseminen on turhaa. Ei voi mitään, jos Finski ei saa palettiaan kasaan. Siitä on hyödytöntä räyhätä muiden firmojen rengeille.

Helsinki-Vantaalla on henkilökuntaa enemmän kuin keskikokoisessa pitäjässä on asukkaita. Joukossa on ehkä kourallinen niitä, jotka oikeasti tuollaisessa tilanteessa voivat auttaa, eikä ensimmäistäkään, jota voi syyttää siitä, että jonkun halpalentoyhtiön lomajumbon fläpit estävät kipparia nostamasta sitä taivaalle.

Ylipäätään voisi kuvitella, että sinne Phuketiin olisi kivempaa lähteä koneella, joka on kunnossa, kuin koneella, jonka taivaalla pysymiseen ei ole vian takia mitään takuita.

Vaan ei. Räyhätä pitää.

Luojan kiitos en ole paikalla enää tänään, kun se pari viikkoa sitten myöhässä lähtemään päässyt jengi palaa tänään takaisin. Taas myöhässä.

Siellä lentää nimittäin kakkaa tuulettimeen ja melkoisen runsaasti.

Ihmiset ovat aivan jumalattoman oksettavia toisinaan.

Kuten nyt vaikka esimerkiksi tänään ne kaksi ämmää, jotka pilasivat tyystin mukavan kahvihetkeni eräässä muutoin niin miellyttävässä ja kultivoituneessa kuppilassa. Latkivat siinä karhulimua elämäänsä kyllästyneen näköisinä, mutta autapa armias, kun viereiseen lähipöytään istahti sievä ja huoliteltu naisihminen, niin tuli säpinää näiden naikkostenkin pöytään.

“Hei siis ihan oikeesti, kato ny tota muikkii! On niin vittu olevinaan kaunis ja kaikkee!”

Kun avaus oli suoritettu, seuraavan vartin nämä leidit sitten dissasivatkin tuota naishenkilöä ja spekuloivat tämän fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia keskenään. Nälvinnän kohteena ollut naisihminen puhui koko ajan puhelimeensa, eikä selkeästikään kuullut mitä hänestä viereisessä pöydässä myrkylliseen sävyyn supistiin. Minä kuulin, valitettavasti.

Kävi mietityttämään, että tulikohan näille kaljakalenteritytöille jotenkin parempi olo ja mieli, kun pääsivät purkamaan antipatiaansa täysin sivulliseen ihmiseen. Keskustelun päätteeksi kun yksimielinen lopputulos oli, että takuulla ei ole neiti päivääkään töitä tehnyt, vaan kaiken on saanut valmiiksi, kun on kiva perse ja löyhä moraali. Mitä se sitten kertoi näiden kahden moraalista, kun keskellä päivää olutmukin äärellä välillä krapulaansa ja kännitoilailujaan manaten haukkuivat jotain täysin ulkopuolista vain siksi, että se ulkopuolinen sattui heidän näköpiiriinsä. Mitä se ylipäätään kertoo ihmisestä, jos on sievä, huoliteltu ja menestyneen oloinen. Ja mitä se, jos darrapäissään, edellisen illan pakkelit naamalla ryystää kaljaa ja puhuu paskaa.

En keksi muuta selitystä noiden kahden hiehon käyttäytymiselle, kuin perinaisellisen kateuden. Vertailussa kun tuo sievä ja huoliteltu olisi takuuvarmasti nuo kaksi voittanut kirkkaasti millä tahansa asteikolla.

Ja miksi pitää ylipäänsä olla toisille kateellinen? Mitä siitä saa, muuta kuin itselleen kurjan olon?

Niitä hetkiä, joina itse olen ollut jollekulle kateellinen, en todellakaan muistele lämmöllä. Niinä hetkinä tunsin olevani riittämätön ja epäonnistunut. Sittemmin olen oppinut iloitsemaan siitä, jos joku on lahjakkaampi, kauniimpi tai muuten vain parempi kuin minä olen. Eiväthän ne toisen ihmisen ominaisuudet ole minulta pois. Kuten ei myöskään jonkun toisen menestys, omaisuus tai mikään muukaan ulkoinen kiva.

En myöskään muistele lämmöllä niitä hetkiä, kun olen itse ollut kateuden kohde. Ilkeitä puheita, kyräilyä ja katseita. Kuka niitä osakseen haluaa? Koulussa jouduin aika ajoin hiljaisen kiusaamisen kohteeksi, koska opin lukematta läksyt ja vedin kokeista tasaisia kymppejä. Lukiossa jouduin ilkeiden puheiden kohteeksi, koska olin nätti ja oppilaskunnan hallituksen aktiivinen jäsen. Ravintolakoulussa luokan priimuksen maine painoi. Työelämässä en onneksi ole enää kateuden vitsaukseen törmännyt. Onneksi.

Viimeksi muutamia viikkoja sitten eräs puolituttu sai oloni tuntumaan hyvin epämiellyttävältä manaillessaan, että on epäreilua, että olen saanut nuoresta iästäni huolimatta aikaiseksi paljon enemmän kuin monet muut. Kun on ammatillista ja akateemista koulutusta. Kun on omakotitalot, trendikäät työt, harrastukset ja suosittu blogi ja häätkin tulossa. En keksinyt muuta sanottavaa, joten pyysin anteeksi.

Mutta pitääkö sitä ihan oikeasti pyytää anteeksi? Eikö sen kateuden kalvaman ihmisen pikemminkin pitäisi pyytää anteeksi ruikutustaan? Tai ainakin katsoa peiliin? Menisi kouluun. Sieltähän sitä koulutusta saa tässä maassa ja vieläpä ilman erillistä maksua. Hankkisi sitten asuntolainaa, niin pääsisi korkoja makselemaan selkänahastaan töitä tekemällä. Säästäisi jokaisesta tilistä hiukan, niin pääsisi harrastamaan. Aloittaisi bloggamaan ja kirjoittaisi jotain, helppoa ja massasta erottuvaa, niin saisi suosiota. Lakkaisi perseilemästä kaksilahkeisten kanssa, niin saisi edes jokseenkin toimivan parisuhteen ja pääsisi hyvällä/huonolla tuurilla naimisiin.

Ja siltikin varmaan huomaisi, niin kuin minäkin, ettei se elämä koskaan ole tarpeeksi hienoa, onnellista, kivaa tai mitään muutakaan. Aina on joku, jolla on asiat muka paremmin.

Mutta sen sijaan että kadehtii, voisi vain antaa kaikkien kukkien kukkia.

Niidenkin, joiden tuoksu on perseestä.

Piti tästäkin tulla sitten kiva päivä, vaan eipä tullutkaan.

Lähtökohtaisesti pitäisi varmaankin aina olettaa, että kaikki päivät ovat huonoja, mutta kun sitä kovasti yrittää pysytellä positiivisena, niin kutakuinkin aina joutuu pettymään. Niin tässäkin tapauksessa.

Eilen jäi tapaninpäivän karkelot väliin, kun tuli kiire takaisin kotiin. Vaihdoin mahdollisuuden tavata vanhoja ystäviä viiden tunnin istuskeluun autossa, koska kuvittelin luvassa olevan jotain merkityksellistä puuhastelua kotona ja sitten mukavaa yhdessäoloa tuttavapariskunnan kanssa.

Vaan koskapa minun mielipiteelläni ei ole vitunkaan merkitystä minkään asian suhteen edes omassa todellisuudessani, niin istunpa sitten kotona kylpytakki ylläni, kyrpä otsassa, kiitos Russell Crowen. Ei edistystä remontin suhteen, ei mukavaa yhdessäoloa kenenkään kanssa ja bonuksena vielä vitutus siitä, että kekkeritkin jäivät väliin, koska allekirjoittanutta pistettiin taas silmään kuusnolla.

Lohduttaa tosin se, että ainakin uudenvuodenlupaus alkaa vähitellen muotoutua ja sen sisältö ei varmastikaan tule kovin monia miellyttämään.

Kinkkua. Palvattua hirvenpaistia. Kinkkua. Karjalanpaistia. Kinkkua. Laatikoita. Kinkkua. Mätiä. Kinkkua. Kylmäsavulohta. Kinkkua.

Kinkkua. Kinkkua. Kinkkua.

Huoh.

Viime vuonna oli töitä,
kymppitonnin lisävero.
Kaikille hauskaa joulua!
Hyvin valvottuja öitä,
vaimostakin tuli ero.
Kaikille hauskaa joulua!

Kaikille hauskaa joulua!
Kaikille hauskaa joulua!

Kaikille hauskaa joulua - Ne Luupojat Surf

Mitäköhän parisuhteemme on kahdenkymmenen vuoden kuluttua?

Kun näin vajaan neljän vuoden yhteiselon jälkeen nahistellaan jo naulapyssystä ja siitä kumpi niitä lattialistoja saa sillä seinään paukutella.

Tarttis varmaan useammin käydä ulkona.

Tässä päivänä parina olen ehtinyt mietiskelemään, että mitenkähän turvallista se oikeasti ihmiselle mahtaa olla, kun röntgenkuvia napsitaan?

Minusta kun on niitä otettu vuosien mittaan tosi monta. Päästä ainakin kolme (kun hevonen potkaisi, kun liukastuin ja kun viisitoista kiloa katkarapuja hyppäsi hyllyltä päälleni), selästä yhteensä kuusi (muutama noidannuoli), yksi keuhkokuva, vasemmasta käpälästä kolme (erinäisiä pieniä tapaturmia, mukaanlukien viimeisin matsi kylmiön oven kanssa), oikeasta käpälästä kaksi (mukaanlukien kuva kyynärpäästä), oikeasta polvesta varmaan likipitäen tusina (se on huono ja leikattukin pariin kertaan), vasemmasta polvesta neljä (sekin on vähän huono ja nuljahtelee toisinaan), oikeasta nilkasta ainakin neljä (liukastelua, venähdyksiä ja muuta lystiä) ja vasemmasta nilkasta ja jalkaterästä kaksi (edelleen kompurointia yms.). Hyvällä omallatunnolla siis voin todeta, että neljäkymmentä otosta ainakin.

Alkaa nimittäin jännittää vähitellen, että jos joskus tulee kakaroita hankittua, niin ne ovat varmaan syntyessään jo pimeässä iloisesti hohtavia pikku mutantteja.

(Edit: Ai niin ja kolme kuvaa hammaskalustosta myös ja yksi kylkiluista.)

Jos sanoisin olevani lievästi ärtynyt, valehtelisin.

Minä olen todella pahalla päällä ja sekin määritelmä on hieman alakanttiin.

Mies lähti Isolle Kirkolle bestmaninsa kanssa ja hyvä niin, sillä juuri nyt en vain jumalauta kestä ensimmäistäkään ihmistä silmissäni. En varsinkaan sellaisia, joiden kanssa kommunikointi menee niin komeasti vituralleen, että tekisi mieli nostaa kytkintä.

Se ilmeisestikin elää siinä uskossa, että minä olen täydellisesti toipunut kaikesta ja siinä se erehtyy. En ole. Jotkin asiat nostavat edelleen pintaan niin perusteellisen kuvotuksen ja raivon, että sulakkeet palaa sillä sekunnilla. Ja kun en sitten siinä tilanteessa saa olla hetkeäkään rauhassa ilman paniikinomaista lepyttelyä ja nöyristelyä, niin palaa sitten koko saatanan sähkötaulu. Tekee mieli huutaa sille päin naamaa. Haistattaa paskat ja toivottaa oikein leppoisaa reissua helvettiin.

Mutta enhän minä sellaista tietenkään tee, kun tiedän itsekin, että vitutus tuskin muutamaa päivää pidempää kestää ja sitten on elämä taas normaalilla urallaan ja kaikki hyvin.

Onneksi tätä tapahtuu koko ajan harvemmin ja harvemmin.

Itkettää ja ärsyttää vaan se, etten pääse purkamaan itseäni edes sorvin ääreen. Luita ei onneksi poikki mennyt työtapaturman johdosta, mutta näpit ovat niin jumalattoman kipeät, että välillä meinaa lähteä taju. Ainoa positiivinen seikka lienee se, että osumaa otti vasen käsi, eikä oikea.

Ei sillä että yksikätisenä olisi lystiä kuitenkaan.

Kolme sormea paskana. Kylmiön ovipumppu teki tepposet ja läväytti painavan oven vauhdilla nakeille. Niistä tuli siniset ja pulleat.

Ja sitten alkoi vielä vituttaa pari muutakin asiaa.

Ajattelin ensin kantaa korteni kekoon ja kertoa mielipiteeni taas kerran virinneestä spekuloinnista Blogoslavian sisäpiiriä koskien, mutta koska aihe on vanha, kulunut ja kaiken lisäksi vielä niin naurettavan absurdi, en jaksa.

Kyllä. Me olemme jokaisen näennäisen auktoriteetin persettä lipovia robotteja ja rahaa tulvii sisään joka luukusta jokikisestä sanasta jonka nettiin suollamme. On ihan hyvä ettette uskalla lähestyä enää meitä millään tavalla kommenttilaatikoissamme tai niiden ulkopuolella, sillä ainoa asia joka kylmiä virtapiirejämme lämmittää, on vastateurastetun rivibloggaajan veri näppäimistöllämme.

Oletteko tyytyväisiä?

Hyvä.

Päivän varsinainen ilonaihe on kuitenkin spontaanisti kuuden tunnin aikaikkunaan puristettu sinkoilu putiikeissa, myyjäisissä ja tavarataloissa ja sitä myöden savuna ilmaan haihtunut ahdistus joululahjojen hankinnasta. Kaikki on hankittu. Mitään tyhjänpäiväisyyksiä ei mukaan tarttunut ja ne näennäiset turhakkeetkin on kaunista kotimaista käsityötä ja sopivat lahjansaajille täydellisesti. Mielitylle kaunis kiitos. Kummipojalle on kehittävää ajankulua tanskalaisten muovipalikoiden muodossa, kummitytölle teinille soveltuva lahjakortti ja Velipojalle jotain sellaista kätevää, jota siskotyttö sitten aikanaan lainaa. Isille sitä, mistä Isi tykkää. Äidille ja Mummille jotain hyvin kaunista ja naisellista.

Kun tähän sitten ynnätään se ihana fakta, että jouluna pääsee valmiiseen pöytään, en voi muuta kuin huokaista helpotuksesta ja antaa verenpaineen laskea.

Ensi vuonna voinkin repiä sitten taas hiuksia päästäni, kun on vuorossa joulu Kehä Kolmosen sisäpuolella.

Joulupukille sellaisia terveisiä, että rekkalastillinen lunta olisi kiva ylläri sinne huvilan rantaan, jos ei satu satamaan. Muuta en toivo.

Ja Valtionvarainministerille kiitoksia joulutervehdyksestä.

Oli varsin lystiä, eikä taksi kantakaupungista Rajamäelle ollutkaan niin kallis kuin alkuun jännitettiin.

Meininki oli kuitenkin ehkä hieman hillitympää kuin viime vuonna. Ja sitä edellisenä. Mikä ei tietenkään ole ollenkaan paha asia, ottaen huomioon, että tänään ei tarvise noloilla pimeässä huoneennurkassa peitto korvilla ja kirota syntymäänsä. Riitti, kun kävi lapioimassa naamaansa annoksen kebabia ja buranan otti.

Sisäpiirin puuteripeppuinen eliitti muistaa sitten pitää mielessä tammikuun 18. päivän, eikös niin? Seuraava päiväkin kannattaa ehkä varata vapaaksi.

Kutsuja karkeloihin eivät kaikki tietenkään voi saada. Mutta jälkikäteen voi varmasti kiskoa sitten itse kukin papuja käkättimeensä raportteja lukiessaan. Onhan sekin kai tavallaan kivaa.

Huomenna on juurikin se päivä, kun puolilta päivin töistä päästyäni vaihdan vapaalle. Kampaan naaman, vedän ylleni jotain rentoa, otan ehkä napsun jotain terävää ja sitten totean jotta baila-baila.

Pikkujoulut!

Viime vuonna katkesi filmi. Jotain epämääräisiä muistikuvia on puhelimen katoamisesta, epätoivoisesta yrityksestä löytää vessaa jatkopaikan vaatekomerosta, puhelusta jonnekin päin Kaukoitää, kun puhelin jostakin taas haltuuni ilmestyi ja siitä, että heräsin vastoin kaikkia ennakko-odotuksia kotoa, vaikken tiedä kuka ja miten minut oli sinne raahannut.

Tänä vuonna tapahtuu varmaankin jotain samansuuntaista, joskin Mies osallistuu karkeloihin esiliinanani ja pitää minua toivottavasti pystyssä.

Komeat oli maisemat Sanomatalon ylimmän kerroksen terassilta.

Ja tarjoilutkin ihan kelvolliset tilaisuuden luonteeseen nähden.

Kysehän oli siis HS.fi:n koolle kutsumasta ei-niin-kovin-muodollisesta “blogitapaamisesta”. Ja kyllä, paikalla oli juuri se “sisäpiiri” sekä Helsingin Sanomien väkeä päätoimittajasta lakeijoihin.

Keskustelu oli varmaankin juuri niin asiallista, kuin mitä bloggaajilta voi odottaa. Se, mitä minulle henkilökohtaisesti keskustelusta jäi käteen, on vielä toistaiseksi hieman epäselvää, kun olen tavannut asioita yleensä hiljaa mielessäni hetken juonia, ennen kuin kaivan tussarit esiin ja lataan täyslaidallisen siihen suuntaan, missä auktoriteetti pahiten haiskahtaa.

(Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa kytkeä sarkasmisuodatin päälle, ettei suotta loukkaannu.)

Oikean journalismin ja kansalaisjournalismin suhdetta ja vuorovaikutusmahdollisuutta sivuttiin. Nopeasti ja keveästi, kuten blogipiireissä on tapana. Itsehän olen lähinnä sitä mieltä, että huhut kansalaisjournalismin noususta ovat suuresti liioiteltuja. Emme me tavikset oikeasti kovin vakavissamme tämän asian kanssa olla. Kunhan rustaillaan aikamme kuluksi. Kari “Visa Kopu” Haakana sen asian niin loistavasti kiteytti parahtaessaan että “Sitä Messiasta on jo viisi vuotta odoteltu!”. Ja odotellaan tässä maassa vielä todennäköisesti ainakin toinen mokoma.

Köykän Sami kyseli miten Blogilistan palveluita voisi kehittää. Minulla on aivan helmi ajatus. Täytyy ehdottomasti saada sellainen mittari, millä listataan “Suomen eniten luetuimmat yksittäisten henkilöiden kirjoittamat blogit”. Ja ihan vain siksi, että tekee kamalaa hallaa egolleni hävitä kilpailussa joillekin ryhmäblogeille. Vaadin saada paalupaikkani takaisin. Heti. Tai muuten.

Twinglystä (HS.fi yhdistää uutiset suomalaisiin blogeihin) oli myöskin puhetta. Olen kyllä tutustunut palveluun, mutta pelkään linkittää uutisiin, koska Turisti on aika kaukana hyvästä journalistisesta tavasta jo silkan kieliasunsa takia. Ja koska kuulemani mukaan täällä syrjitään muiden muassa kasvissyöjiä. Kovasti pahoittelen. Kamalan huono (journalistinen) tapa. Eikä suinkaan ainoa.

Ei sillä, etteikö tuollainen kikka olisi ihan lysti. Jos ei pelkkä Hesarin uutisointi miellytä, niin aina voi kääntyä jonkun taviksen puoleen ja katsoa tavallisen veronmaksajan näkemystä päivän polttaviin. Rapsuta sinä minun selkääni, niin minä rapsutan sinun. Vähän niin kuin meidän “sisäpiiriläisten” linkkailu puolin ja toisin aina kun on tehty jotain kivaa yhdessä, mutta muilta salassa.

Se mikä HS.fi:ltä selkeästikin vielä puuttuu riveistään, on sellainen valovoimainen bloggaaja, joka raahaisi muutkin perässähiihtelijät Blogoslavian glooriaan. Sellainen punahiuksinen ja terhakka. Kompaktin kokoinen. Valmiiksi jo ihan poskettoman suosittu. Sellainen, jolla on jo huonoinakin aikoina yli viisituhatta kävijää viikossa. Tavallista rivitoimittajaa niin jumalattoman paljon mediaseksikkäämpi ammattilainen.

En mä itsestäni puhu.

Haakanasta.

Tietty.

Miksiköhän aina kaikki jää viimetinkaan?

Kuten nyt vaikka joulun pakolliset muodollisuudet. En todellakaan ole lähettänyt vielä yhtään korttia. En ole vielä hankkinut ensimmäistäkään niistä muutamasta pakollisesta lahjasta.

Tänään on kutsuvieras-blogi-illanistujais-härpäke-viritelmä vakavasti otettavan journalismin päämajassa. Tuli kutsu ja hätäpäissäni suostuin, kun en tajunnut kieltäytyäkään. Ei tietenkään ole mitään siistiä päällepantavaa. Enkä tietenkään ole ehtinyt värjäämään juurikasvua kuontalostani. Eikä minulla ole kyllä mitään järkevää sanottavaakaan. Toivottavasti eivät kysy mitään, antavat vain pillimehun ja komentavat seinäruusuksi johonkin hämärään nurkkaan.

Ensi vuonna otan kyllä itseäni niskasta kiinni ja hoidan hommat ajoissa.

Jos sanani syön, niin mörölli minut vieköön.

Eräs omaa asuntoa hankkimassa oleva ikäiseni tuttavapariskunta kyseli minulta tuossa eräänä iltana, kannattaako hankki kerralla omakotitalo, eikä tyytyä vaikkapa rivitalon pätkään tai paritalo-osakkeeseen.

Olen menneen puolentoista vuoden aikana ehtinyt mietiskellä asiaa itsekin.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tietäisin vastauksen.

Omakotitalossa ei tekeminen lopu ikinä. Ei etenkään, jos hankkii vähänkin vanhemman torpan vaivoikseen. Jo pelkkiin perushuoltotoimenpiteisiin menee aikaa ja hiukkasen rahaakin. Itse täytyy huolehtia lumitöistä talvella, kulkuväylien hiekoittamisesta, räystäistä ja ränneistä, ilmanvaihtokojeen puhdistuksesta, nuohouksen järjestämisestä ja kaikista muista pienistä, mutta tärkeistä hommista. Jos on peukalo keskellä kämmentä, on pulassa. Tosin, kunhan homman oppii ja tietää rutiinit, ei se mitään salatiedettä ole.

Äkkinäiselle saattaa iskeä myös taisteluväsymys. Monet hykertelevät alkuun onnesta, kun pääsevät remontoimaan raadosta mieleistään, mutta kokemuksesta tiedän, että kun sitä remonttia on jatkunut puolitoista vuotta, tulee väistämättä se hetki, kun alkaa koko savotan mielekkyys epäilyttämään. Rahaa palaa poskettomia määriä ja välillä pitäisi ehtiä sitä rahaa ansaitsemaankin, että voi taas kiroilla lattioita ja kaapistoja asennellessaan, että tälläkin rahalla olisi maannut kaksi viikkoa palmun alla, jos vuokrakaksiossa asuisi. Ja sitten on niitä päiviä, kun ei jaksa eväänsä heilauttaa, kun tietää varsin hyvin, ettei se yksi remontoimaton makuuhuone mihinkään sieltä oven takaa karkaa, vaikka sille ei mitään muutamaan viikkoon tekisikään.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin meillähän ei mikään ole vielä valmista. Olohuoneesta puuttuu listat ja verhotangot. Eteisessä ei ole vaatekaappia. Saunasta puuttuu lauteiden alimmainen askelma. Kylpyhuoneesta puuttuu peili. Pukuhuoneesta puuttuu mittatilauspenkki ja naulakko. Keittiöstä puuttuu uusi lattia ja maalit seiniltä. Kaikki kolme makuuhuonetta ovat vielä tyystin koskemattomia. Väliovien smyygit ovat vaiheessa. Pihatöitä ei pientä kitkemistä ja kahden hedelmäpuun siirtoa lukuunottamatta ole edes aloitettu. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin monta jo remontoitua kohtaa tekisi mieli repiä auki ja aloittaa alusta, kun tietää, että tuli tehtyä pieniä kosmeettisia virheitä, kun ei alkuun vain osannut vielä tehdä oikein.

Ja aikaa on kulunut hilkun alle 18 kuukautta ja rahaa on palanut jo jotain 25 ja 30 tuhannen monikansallisen väliltä. Totesin kyllä jo vuosi sitten, että ei kannata laskea niitä euroja, sillä helposti käy vituttamaan.

Kaiken kruunaa tietoisuus siitä, että on sille yhdelle entiselle jääkiekkoilijalle, nykyiselle pankinjohtajalle, pystyssä reilun neljännesmiljoonan edelleen. Eikä todellakaan huvita ottaa enää lisärahoitusta remonttia varten. Ei näillä koroilla. Mieluummin katselee kaaosta omassa tuvassaan ja tekee sitä mukaa kun ylimääräistä saa selkänahastaan irti revittyä.

Paljon kieltämättä lohduttaa se, että kun on oma torppa tonttia myöten, niin ei tarvitse lupia kysellä keneltäkään, ellei nyt sitten rakennusvirastosta, jos mielii käyttää loputkin rakennusluvasta. Ja se lohduttaa myös, että jahka joku kaunis päivä on jälkikasvua, niin tilaa on jo valmiiksi ja ympäristökin on lapsille hyvä. Mieluummin minä kakarat Nurmijärven Rajamäellä kasvatan, kuin jossain Helsingin betonilähiössä.

Erinäiset tahot ovat tiedustelleet minulta, miksi päivitän Hellapoliisia niin harvoin. Pitäisihän minulla ammattikokkina olla hyviä reseptejä arkistoissani pilvin pimein.

Onhan niitä. Reseptejä. Usein on vain tilanne se, että revin ne reseptit hihastani sen suuremmin mitään ylös kirjaamatta ja kun eväs on jo lusikoitu kuvun täytteeksi, niin ei jaksa tai pysty tai muista enää.

Lupaan tehdä parannuksen. Nytkin on päivitetty rommi-rusinarahkan ohje kaiken kansan nähtäville. Valitsin ihan kiusallani reseptin Valion kausituotteen kilpailijaksi.

Lisäksi vastaus eräälle närkästyneelle, joka kyseli miten minulla on otsaa käyttää ruokablogini nimenä Hellapoliisia, kun samaisella nimellä löytyy toinenkin blogi Blogilistalta ja nykyään vieläpä ihan oma verkkosivusto hellapoliisi.fi?

No, juttuhan on niin, että minun ylläpitämäni ruokablogi Hellapoliisi oli se ensimmäinen Hellapoliisi, joka toimi aluksi Bloggerissa ja siirtyi sittemmin Blogsomen alle. Blogi ehti pyöriä omaan verkkaiseen tahtiinsa yli vuoden, ennen kuin kuvaan astui se toinen Hellapoliisi, jonka päivitystahti oli huomattavasti tiuhempi.

Voisi siis varmaan kysyä, miten sillä toisella oli otsaa? Tai pikemminkin jättää moiset kysymykset kysymättä kokonaan, sillä itse en kokenut tulleeni mitenkään kaltoin kohdelluksi, kun joku lähti kilpailemaan samalla nimellä.

Mitä helvetin väliä sillä on? Miksi pitäisi olla niin ryppyotsainen, kysehän on kuitenkin resepteistä ja ruuanlaitosta! Koko juttuhan lähti alunperinkin liikkeelle sivupalkkini “viikon herkku” -osiosta, josta yleisön pyynnöstä tallensin reseptit jonnekin, mistä ne kätevästi myöhemminkin löytyvät!

Kaikki kunnia lintu75:lle. Hänen ylläpitämässään Hellapoliisissa on kerrassaan oivia reseptejä, eikä uusi sivustokaan ole yhtään kökömpi.

Ryhtykää nyt joku vielä naputtamaan, että olen ruokablogiini kopioinut reseptin jostain toisesta lähteestä, niin pääsen kertomaan, että resepteillä ei tässä maailmassa ole tekijänoikeussuojaa. Jos mielii pitää jonkun ohjeen vain omassa käytössään, niin ei passaa hiiskua siitä muille.

Minulla on tusinoittain sellaisia ohjeita. Lällällää.

Nythän on niin, että muutaman päivän vaivannut akillesjänteen rasitusvamma on pistänyt allekirjoittaneen unirymin täysin vituralleen. Juilii niin jumalattomasti, ettei tule nukkumisesta lasta tahi paskaa.

Ja nyt tietenkin joku kyselee, että mistäs se sellainen rasitusvamma on peräisin?

Sen jos tietäisin. En ole tehnyt mitään sen erikoisempaa, kuin seisoskellut keskimäärin viitenä päivänä viikossa aina keskimäärin kahdeksan tuntia kerrallaan. Eli siis tehnyt sitä, mitä olen tehnyt rahallista korvausta vastaan puoli vuosikymmentä. Nyt vaan päätti jänne ettei hälle sovi moinen.

Nuppi on jumissa. Kinttu on jumissa. Elämä on jumissa.

Ainoa asia, joka edistyy, on loputon savottani torkkupeitteen kanssa. Sen torkkupeitteen, jota olen hartaasti neulonut jo ainakin vuoden. Se valmistuu ehkä viiden vuoden sisään. Tai sitten ei. Helpommalla pääsisin, jos ostaisin kaupasta.

Ei minulla mitään asiaa ollut.

Kunhan rupattelin aikani kuluksi.

Seurustelin muinoin erään miellyttävän ja komean nuorukaisen kanssa. Meni poikki. Muutamaa kuukautta myöhemmin, istuskellessamme kahvilla nuorukainen kertoi, että seurustelee toisen nuorukaisen kanssa. Olin vetää sumpit väärään kurkkuun.

Muutamaa vuotta myöhemmin treffailin toista suloista ja komeaa nuorukaista. Homma ei edennyt. Myöhemmin kuulin, että nuorukainen oli rekisteröinyt parisuhteen toisen nuorukaisen kanssa. Olin hämmentynyt, mutten yllättynyt.

Opiskellessani Unkarissa eräs nuorukainen oli kovin ihastunut minuun. Minäkin olin salaa vähän ihastunut häneen. Suukoteltiin Tonavan rannalla ja juovuttiin shampanjasta. Tuli aika palata kotiin ja vuosien mittaan yhteydenpito harveni ja lopulta katkesi.

Eilen löysin nuorukaisen uudelleen. Ja kuulin, että hän elää parisuhteessa toisen nuorukaisen kanssa.

Voiko tästä vetää sen johtopäätöksen, että kolmannes niistä nuorukaisista, jotka ovat minua suudelleet, kääntävät myöhemmin kelkkansa. Ja jos voi, niin miksi?

Eräs edellisestä postauksesta suivaantunut perheenäiti tiedusteli minulta sähköpostitse, että mistä sitä luomupossua voi sitten joulupöytään kysellä, jos tanskalainenkin on kamalan epäekologista ja suomalainen epäeettistä.

Suosittelen lämpimästi tätä paikkaa.

Valitettavasti pelkkää joulukinkkua ei Kiven Säästöpossusta voi ostaa, koska pienin myyntierä on puolikas sika. Vinku-vainaan saa tilalta kuitenkin myös leikattuna, joten jos omistaa pakastimen, ei puolikkaan, paloitellun porsaan säilyttäminen ole suinkaan hankalaa. Puolikas Vinku painaa nelisenkymmentä kiloa.

Suomalaiset kuluttajat voi näköjään jakaa karkeasti kahteen luokkaan.

On niitä, jotka eivät välitä tuon taivaallista yhtikäs mistään ja niitä, jotka vetävät täydet hysteriat kutakuinkin joka asiasta.

Nythän on kovasti uutisoitu sikaloista ja kanaloista. Oikeutta eläimille -järjestö on ottanut yhteyttä Eviraan asian tiimoilta ja nyt niitä sikaloita ja kanaloita sitten tarkastetaan. En väitä, etteikö tarkastukselle ole varmasti tilausta aina, kun tehotuotetaan läskiä ihmisten ruokapöytiin, mutta tilausta olisi myös sille, että kukin viherpipertäjä käyttäisi hetkisen aikaa itsetutkiskeluun ja pohdintaan siitä, mitä sillä voitetaan, jos mennään ja murtaudutaan kiinteistöihin yöaikaan kuvaamaan eläimiä?

Totta helvetissä tehokasvattamossa, vaikkapa nyt kanalassa, on muutama kuollut tipu. Jos siinä kanalassa on vaikkapa 50000 tipua kaikkinensa, niin sieltä tasan tarkkaan löytyy muutama kuollutkin. Vähän niin kuin samalla väkiluvulla varustetusta suomalaisesta kaupungistakin löytyy varmasti minä hyvänsä aikana pari kuollutta ihmistä, olivat ne sitten raatona makaamassa ruumishuoneella tai vasta matkalla sinne.

Siksi toisekseen, joku viherpipertäjien edustaja tv-haastattelussa paasasi siitä, että kuvatuissa sikaloissa eläimet olivat hyvin stressaantuneen oloisia ja käyttäytyivät levottomasti. NO SHIT?! Viherpipertäjähän itse tuskin stressaantuisi, jos hänen kodissaan hiiviskelisi yöaikaan joku tuiki tuntematon mörökölli videokamera kourassaan. Mikä tahansa eläin käyttäytyy stressaantuneesti ja levottomasti, jos sen turvalliseksi kokemaan pikku elämänpiiriin ryykää joku kesken yöunien taskulampulla ja kameralla sohimaan.

Paikallisessa marketissa koko älyvapaa hysteria kulminoitui kahden, noin kolmikymppisen naisen täysin absurdiin keskusteluun joulukinkuista. Toinen päivitteli miten kamalaa se on, kun pieniä possuja niin rumasti kohdellaan, samaan aikaan kun lappoi hyllystä palvikinkkua ostoskoriinsa ja toinen julisti, että hän ei ainakaan osta enää ikinä suomalaista joulukinkkua, kun oli televisiossa nähnyt miten suomalaiset sikalat elikoitaan kasvattavat ja että lauantaina heidän pikkujouluissaan tarjottaisiin tanskalaista kinkkua.

Sopii kysyä, että kumpi sitten on ekologisempi vaihtoehto, kotimainen tehokasvatettu possu, joka ei ole tuoretta apilaa kuunaan saanut kesälaitumella natustaa, vai se tanskalainen tehokasvatettu possu, joka on elänyt tasan tarkkaan varmasti vähintäänkin yhtä kurjissa oloissa kuin suomalainen kollegansa ja sen lisäksi rahdattu vielä puolen Euroopan halki aivan jumalattoman paljon energiaa tuhlaavissa pakastekonteissa rekka-auton persiiseen kiinnitettynä?

Siitä olen kyllä ihan samaa mieltä, kuin moni muukin, että luomuliha on tehokasvatettua parempi vaihtoehto, mutta kun hinta on mitä on, on luomutuote toistaiseksi ja varmaan tulevaisuudessakin monen kuluttajan ulottumattomissa jo pelkän hinnan ja huonon saatavuutensa tähden. Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saan tänäkin talvena nauttia vapaana kasvaneesta laidunlampaasta ja riistasta. Mutten kyllä joulukinkkua aio lampaanviuluun jokatapauksessa vaihtaa.

Johdonmukaisuutta toivoisin kanssakuluttajilta. Mitä helvettiä se suuressa mittakaavassa auttaa, jos ryhdytään boikotoimaan kotimaista tuotantoa muutaman kiihkoilijan kotivideon perusteella ja kulutetaan sitten ulkomaista? Ja mitä helvettiä sekään mitään edistää, jos heittäydytään elämään kaninruualla, jota näin talvisaikaan rahdataan toiselta pallonpuoliskolta kuluja ja luontoa säästelemättä?

En voi sille mitään, että pelkkä ajatus suomalaisesta, oikeasti ekologisesti ajattelevasta kasvissyöjästä vähän naurattaa näin talven kynnyksellä, kasvukauden päätyttyä. Fennovegaanin ruokavaliota kun eivät tuoreet hedelmät nuhjuisia talviomenoita lukuunottamatta korista. Peruna, porkkana, lanttu, nauris, sekä muut juurekset, sekä vilja ja kesällä säilötyt marjat ja sienet ovat ne ainoat todella ekologiset ja luontoystävälliset vaihtoehdot ja nekin oikeastaan vain itse kasvatettuina.

Kovasti tahtoisin nähdä sellaisen räkänokkaisen, kaupungissa ikänsä eläneen viherkiihkoilijan, joka voi todellakin puhtaalla omallatunnolla sanoa, että juu, itse kasvatin ja siksi olen parempi kuin muut. Viherkiihkoilu kun tuntuu olevan nimenomaan taajama-asukkaiden juttu, muutamaa elämäntapahippiä lukuunottamatta.

Vai oletteko montakin kasvissyöjää tavanneet siellä, missä ruokaa pöytiinne tuotetaan?

Oletteko edes käyneet siellä, missä sitä ruokaa tuotetaan?

Vai kuulleet sellaista vain jossain tapahtuvan? Tai televisiosta katselleet?

(Kirjoittaja välittää kyllä siitä, mitä suuhunsa laittaa, muttei välitä hysteriasta.)

Aika metka ajettava tuo saksalainen matalalentokone, kun syystä tahi toisesta on turbo päättänyt ryhtyä pätkimään.

Koko matkan maahantuojan huoltopisteeseen ajaessa kikattelin, kun ainoa mielikuva oli hikkainen konekivääri.

Minulla on koira. Yksi sen monista nimistä on Kakkelson, sillä koiralla oli tapana napostella omaa kakkaansa, kun se oli vielä pieni ja muuten söpö. Kakkelson on cairnterrieri.

Ulkoilutan koiraani päivittäin. Jos Kakkelson tekee pienet tarpeet, se tekee ne tien pientareelle, yleensä melkein ojaan. Siellä ei pissa ketään häiritse. Jos Kakkelson tekee isot tarpeet, kerään ne pieneen kakkapussiin ja heitän roskiin. En jätä haisevia terveisiä lojumaan minne sattuu, ellei olla sitten pystymetsässä kaukana poluista.

En koskaan anna Kakkelsonin kuseskella ihmisten postilaatikoiden juureen.

Mikä vittu siinä siis on, että ne puolenkymmentä koirankusettajaa, jotka minun postilaatikkoni joka saatanan päivä ohittavat, antavat piskiensä kuseskella miten mielivät?

On ihan vitun loistavaa mennä hakemaan postia, kun joutuu joka saatanan kerta seisomaan kusilammikossa!

Koiran hankinta, aivan kuten lastenkin hankinta, pitäisi olla tässä maassa lisenssinalaista toimintaa. Jos ei saatana ole sen verran viitseliäisyyttä, että katsoo vähän piskinsä perään, pitää ympäristön siistinä ja sen sijaan, että säilyttää aivojaan perslävessään, kenties joskus niillä ajattelisikin, niin passaa jättää se elukka hankkimatta!

Olohuoneen ikkunasta on loistava näkymä postilaatikolle.

Ostan liiketunnistimen ja viritän ikkunaan kameran niin, että joska saatanan ohikulkijasta otetaan kuva, olinpa sitten itse kotona tai en. Löytyy nimittäin ne syylliset aika nopeaan, ottaen huomioon, että ne samat naamat näillä kulmilla päivittäin kulkevat ja sen jälkeen sopiikin odottaa iloisia tervehdyksiä oman postilaatikkonsa juurelta, tai ihan jopa sieltä postilaatikon sisältä.

Sähköinen joulupatakeräys on jälleen käynnissä.

Haastan kaikki bloggaajat ja myös kaikki tämänkin blogin lukijat mukaan sopivaksi katsomallaan summalla. Blogosfäärin oma keräyspotti löytyy haulla “Bloggaajat” ja verkkopankin kautta osallistuminen ei asiaa voisi enää vaivattomammaksi tehdä.

Turistilassa ollaan sitä mieltä, että joulu kuuluu kaikille. Myös niille, joilla siihen ei ole varaa. Ja jos on varaa yli oman tarpeen, niin sitä on syytä jakaa niille, joilla ei vielä ole.

Näin siis asuntolainasta ja muista menoeristä huolimatta.

Taisi olla vähän univelkaa.

Nukuin kellon ympäri kuin tukki, lukuunottamatta sitä epämääräistä havahtumisen hetkeä, kun Mies heräsi töihin ja ihmetteli kuinka minä siinä vieressä tuhisen, kun olin sanonut jääväni kaupunkiin yöksi.

Minulla on omituinen tapa ryömiä omaan kotiin olosuhteista huolimatta likipitäen aina, kun olen ollut rilluttelemassa.

Tällä kertaa tilannetta edisti se, ettei tullut ennakkoilmoituksesta huolimatta lillitettyä kuperkeikkalimonadia niin paljoa, etteikö olisi voinut kotiin ajaa. Allekirjoittanut puhallutettiinkin matkalla poliisin toimesta, mutta 0.2 promillea ei matkantekoa niiltä osin hidastanut. Poliisi tosin napisi, että on sitä jotain silti juotu, ei hyvä, ei hyvä. Napisin takaisin, että heti kun maassa nollatoleranssi, niin palataan asiaan. Jos se raja on 0.5, niin se raja on silloin juurikin se, eikä siinä ole paljon tulkinnanvaraa.

Lostis, isosiskosein, kaasosein, kiitos! Ruoka oli spektakulääristä, seura aina yhtä ihanaa. Nähdään taas pian ja tanhutaan Helsinki katolleen, kun se nyt jäi kahden nuupahtaneen eukon toimesta vähän kesken.

Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi lähden tästä piakkoin Isolle Kirkolle kera kuperkeikkalimonaadilastin.

Älä, kaasosein, suotta stressaa kaaoksesta. Kun on tarpeeksi tuiskeessa, ei sitä edes huomaa!