turisti

Se on varmaakin orastavan vanhenemisen merkki, kun vuosi vuodelta yllättää itsensä yhä useammin ja useammin marmattamasta että “ei minun nuoruudessani”.

Eilisen plagiointiepisodin ja sitä myöten mainittuun palveluun kirjautumiseni jälkeen piti todeta jälleen, että eipä kyllä minun nuoruudessani.

Minun nuoruudessani ei nuoret, alle täysi-ikäiset tai niukin naukin sen ylittäneet poseeranneet kameralle räikeästi rajatut huulet teennäisesti törröllään, hädin tuskin kriittisimmät kehonosat peitettyinä ja sitten levittäneet niitä kaiken kansan nähtäväksi ja arvosteltavaksi. Minun nuoruudessani rippikouluikäiset kakarat eivät repostelleet avoimesti seksielämällään, mikäli sellainen sattui olemaan. Minun nuoruudessani ei oltu tyrkkyjä. Minun nuoruudessani tytöt eivät tehneet itsestään halvan horon näköisiä tarkoituksella.

Minun nuoruudessani oli ylipäänsä jonkinlainen roti, jota ylläpitivät vanhemmat ja yhteiskunta.

Vaan eipä enää.

Nyt se näkyy olevan ihan suotavaa, vai lie jo toivottavaakin, että alaikäiset pimatsut ajelevat hädin tuskin karvoittumaan ehtineen pimppansa paljaaksi ja levittävät sitten reitensä anteliaasti jokaisen nähtäväksi. Olemattomat, puoliksi kehittyneet tissit kiskotaan topatuilla push-upeilla leuan alle, puetaan ylle roiskeläppä ja sitten selkä notkolla kiemurrellaan kännykkäkameralle. Ja sitten ladataan kaikki nettiin, koskapa sen on in ja hot ja ihq.

Eihän siinä sinällään mitään pahaa ole, että itsestään kuvia ottaa, vaikka sitten ilman rihman kiertämää. Mutta vähän arveluttaa se, millä motiivilla nämä selkeästikin kypsymättömällä ajattelu- ja harkintakyvyllä varustetut nuoret naiset niitä otoksia levittävät pitkin bittiavaruutta. Mitä hyvää se oikeasti tuo tullessaan? Entä miten in/hot/ihq asia se on sitten, kun aivot hyvällä lykyllä vaikkapa kolmekymppisenä astuvat mukaan kuvioihin ja kaikki on edelleen kaiken kansan mulkoiltavana. Fakta kun on, että jos nettiin joskus jotain lipsauttaa, se ei irtoa sieltä kulumallakaan.

On minustakin muutama nakuotos aikoinaan napsautettu. Ihan lähiaikoinakin. Mutta vain kuolleen ruumiini yli ne ikinäkoskaanmilloinkaan tulevat julkisiksi. Siinäpä olisikin lystikäs kahvipöytäkeskustelu, jos vaikka Anoppi sellaisen näkisi. Tai Isi (terveisiä vaan sinnepäin, täällä sun tyttös taas avautuu, kun pää on taas juuttunut universumin ruuvipenkkiin). Ne ovat minun perskohtaisissa arkistoissani ja siellä pysyvät.

Minun nuoruudessani asioissa oli vielä rahtunen järkeä mukana.

Mutta eipä minun nuoruudessani ollutkaan internettiä.

Edellisen postauksen kommenttilootassa käy ilmi, että joku kopioi tekstejäni omaan blogiinsa.

Imartelun korkein aste on tietenkin kopioiminen, mutta että kopioi toisen päiväkirjamerkintöjä ominaan ja jopa meemivastauksia (sic!) niin missäköhän kohtaa mahtaa nuorella naisella päässä viirata? Onko elämä tylsää ja sisällötöntä? Vai onko näppäimistön käyttäminen niin tuskaisen hankalaa, että on pakko turvautua komentoihin copy/paste?

Ei tämä nyt toki ensimmäinen kerta ole, kun joku esittää jotain kirjoittamaani omana hengentuotteenaan, mutta surullisin joka tapauksessa. Surulliseksi sen tekee se, että jos ei edes keksi omia vastauksia meemiin, jossa tiedustellaan tyhjänpäiväisyyksiä ja laittaa sitten omassa blogissaan merkinnän otsikoksi vielä “TAISI OLLA TYLSÄÄ..”, niin pitää varmaan olla todella tappavan tylsää.

Kyllähän minäkin olen tänne useammankin kappaleen sanat postannut, mutta en ole niitä ominani mainostanut. Ei vaan tulisi mieleenikään. Mutta että kopioisin nyt vaikka jonkun toisen blogitekstin, niin se nyt olisi jo jumalauta silkkaa julkeutta!

Kai tämä pitää nyt vain ottaa jonkun surullisen tapauksen fanituksena, kun en oikein muunkaanlaista suhtautumistapaa keksi. Älkää nyt kuitenkaan käykö matkimaan nimimerkki tionnan edesottamuksia Kuvake.netissä.

Minä kun en mikään esimerkillinen roolimalli tytönhupakoille ole.

Edit: Kopioidut tekstit on poistettu pyynnöstäni. Hyvä niin. Ei siis tarvitse muistella pahalla.

Viimeaikoina on ollut sellainen tunne, että ei tämä elämä tästä tämän paremmaksi muutu, vaikka miten rimpuilisi ja parhaansa yrittäisi. Että ne kivat vuodet jäivät jonnekin viime vuosituhannelle ja siellä pölyyntyvät. Että tästä se syöksy vasta kiihtyykin.

Tänään nimittäin kesken kaiken kiireen ja työnteon tajusin, että viimeiset kuusi vuotta ovat olleet aivan käsittämätöntä paskaa.

Entä jos vain lopettaisikin kaiken yrittämisen?

Nostaisi ankkurin ja ajelehtisi vaan. Vaikka maailman tappiin saakka.

Tiedättehän ne päivät, jolloin pitäisi jo heti aamusta ymmärtää antaa hommien vain olla, kun niistä ei kuitenkaan tule mitään muuta, kuin sanomista.

No, tämä on sitten juurikin sellainen päivä.

Tänään emme osaa käyttää naulapyssyä, spatiaalinen hahmotuskyky ei ole läsnä ja mittanauhassakin on aivan liian monta liikkuvaa osaa. Eikä liiemmälti kyllä muutenkaan huvita.

Siispä nyt meillä on kuutisen metriä vituralleen leikattua peitelistaa, makuuhuoneen ovenkarmit naulattu päin helvettiä ja armoton vitutus ja kiukku.

Ei olisi pitänyt edes aloittaa.

Ei itseasiassa olisi pitänyt ottaa alunperin koko asuntolainaa.

Viime keväänä lintulautamme välittömään läheisyyteen majoittui orava. Sellainen pulska ja tavallista röyhkeämpi.

Aamutupakkia portaalla kiskoessa Orava oli tapansa mukaan lintulaudan äärellä sullomassa karvaiseen naamaansa pähkinöitä ja kauraa. Istua pönötti siinä turpeana ja jotenkin tavallista tympeämmän näköisenä.

Paikalle saapui närhi. Se ruopi aikansa lunta lintulaudan alla ja naposteli pudonneita siemeniä.

Vaan mitäpä teki Orava?

Orava otti ja pudottautui oksalta ketarat levällään närhen niskaan ja yritti parhaansa mukaan ottaa tipua hengiltä. Närhi kirkui kuin viimeistä päivää ja ilmassa oli höyheniä, puna-harmaata karvaa ja runsain mitoin urheilujuhlan tuntua. Tappelua kesti vajaan minuutin, kunnes närhi onnistui pakenemaan paikalta Oravan hampaat yhä perssulissaan.

Suoritukseensa selkeästikin vähän pettyneenä Orava mulkoili sitten minua, pörhisteli häntäänsä ja säksätti, niinkuin oravilla on tapana.

Mietin, josko yrittäisin valjastaa tuon verenhimoisen tuomiopäivän kurren aggression omaan käyttööni. Lahjoisin sitä tuoreilla sisäelimillä ja fileellä, laittaisin sille pienen niittikaulapannan ja pelottelisin sitten naapureita.

Notta olokeepa immeisiks, taekka piästän Kurren vappaaks.

Hautautuisipa koko valtakunta nyt kuuden metrin kinokseen.

En olisi moksiskaan, pikemminkin iloisesti yllättynyt.

Ei tarvitsisi astua ulos ovesta, ei autoilla kädettömiä puusilmiä väistellen pääkaupunkiseudun paskaisilla teillä, ei yrittää miellyttää ensimmäistäkään putkiaivoista runkvistia Helsinki-Vantaalla. Ei tehdä mitään muuta, kuin pitää yllä valkeaa takassa ja kääntää kylkeä, jos äityy liian rankaksi talvehtiminen viltin alla.

Päivä töissä oli silkkaa tuskaa. Automatka kotiin tuskaa. Käynti marketissa tuskaa. Tuskaa ja tuskastumista.

En muista koska viimeksi kaksi vapaapäivää olisi tullut näin huutavaan tarpeeseen.

Tämä vitun tivoli, jota myös hääjärjestelyiksi kutsutaan, alkaa siinä määrin käydä minun hermonrippeilleni, että olen melkolailla valmista tavaraa unohtamaan koko jutun.

Minä en ole enää liki kymmeneen vuoteen nauttinut millään muotoa huomion keskipisteenä olemisesta, saati sitten suurista ihmismassoista. Minä en halua kirkkoon, enkä minä halua valkoista kermakakkumekkoa. En halua tanssia mitään vitun valssia, en leikata hääkakkua, jota koristaa muovinen hääpari. En halua typeriä seuraleikkejä, morsiammenryöstöä tai mitään muutakaan vitun sirkushuvia.

En halua.

Ja koska en halua, mutta mitään muutakaan ei nähtävästi ole mahdollisuus saada, niin pitää varmaan unohtaa koko vitun show.

Minun päänuppini ei kestä tällaista saatanan soutamista ja huopaamista, enkä etenkään halua, että päivä jonka on tarkoitus ainakin kaikkien oppaiden ja yhteisön painostuksen mukaan olla iloinen ja ikimuistettava, päättyy jo ennen alkamistaan siihen, että morsmaikku kiskoo itsensä kiikkuun silkasta stressistä.

Tai että kun hääväki juhlii ja tanssii ja ilkamoi, istuu morsmaikku siivouskomerossa kossupullon ja tupakkiaskin kanssa ja vetää itkuisena ja loppuunpalaneena kalsarikännit.

Jotta vitun kivaa hääpäivää itselles kans.

Tämä oli niin odotettavissa.

Mikä siinä on niin vaikeaa? Talviautoilussa, nimittäin.

Jos on etuvetoinen auto, 90-asteen mutka negatiivisella kallistuksella ja livakka suojakeli, niin miksi ei voi jarruttaa riittävästi risteystä lähestyttäessä? Ja varsinkin, miksi helvetissä pitää kiskoa keulan puskiessa käsijarrua hampaat irvessä? Ja jos niin, niin miksi helvetissä pitää vielä kaasulla ryhtyä kikkailemaan?

Eikö se nyt ole jumalauta ihan selvää, että se kevytperseinen saksalainen tekee juuri kuten fysiikan lait edellyttävät! Olematon kitka takarenkailla viskaa hanurin tangentin suuntaan ja a vot! Sitten ollaan perse edellä matkalla kohti ojaa, eikä se liike lakkaa ennenkuin kitkaa taas löytyy. Esimerkiksi nyt vaikka sitten auton pohjan ja ojanpenkan väliltä.

Ja sitten selitetään, että liukasta oli. Paskat oli. Liian suuri tilannenopeus oli ja silkka omien kykyjen yliarviointi.

Jumalauta. Yhteentoista vuoteen tienpäällä liikkuessani en ole nähnyt yhtä tyylipuhdasta perseilyä taajama-alueella. Ja pahinta tässä on se, että naapurustossa kyllä tunnistetaan minkä porukan auto siellä ravissa on eturenkaat ilmassa. Ja ihan tasan varmaan saatana äijät myhisevät kahvipöydässä, että taisi Kinnusen akka ajaa golffinsa ojaan.

EN VITTU AJANUT!

Se oli se pääkaupunkiseudella syntynyt ja kasvanut kaksilahkeinen, jonka posti tulee samaan osoitteeseen.

Seuraava spede, joka päästää suustaan ivallisen “nainen ratissa” -kommentin, kokee raakaa fyysistä väkivaltaa.

Ihan kohtuullista olisi, että kun joutuu aamuyöllä ennen neljää heräämään, niin iltayhdeksältä väsyttäisi edes vähän.

Nähtävästi karma on sitä mieltä, että se ei ole kohtuullista, sillä allekirjoittaneella on sen sortin täpinät päällä ja kintut vispaa, ettei nukkumisesta aivan takuulla mitään tule, vaikka yrittäisin.

Juuri tästä huomaa, että päivät ovat taas pidentyneet.

Keväthulluus hiipii matkakumppaniksi.

Minä ihan oikeasti kuvittelin päässeeni eroon muovailuvahasta jo kaksi vuosikymmentä sitten.

Asia ei ole kuitenkaan niin, joskin syntymäpäivälahjaksi saamani vaha ei olekaan sitä samaa, mitä natiaiset sotkevat ympäriinsä ja tyhmyyksissään vielä syövätkin. Ei, tämä on polymeerimassaa ja siitä voi tehdä juttuja.

Kuten nyt vaikka helmiä.

Ihania, uniikkeja helmiä.

Paljon.

Kymmeniä. Satoja. Ziljoonia.

Kymmenen kiloa sinisimpukoita renssaamalla voi kuka tahansa mies saavuttaa määrättömästi katu-uskottavuutta muiden miesten keskuudessa.

Silli on kala, joka haisee sormelle. Turska on kala, joka haisee nyrkille.

Kanan käyttöliittymässä on rajallinen määrä komentorivejä.

Aateeämmien kasvatus ei ole taloudellisesti kannattavaa kehnojen tuotantoeläintukien vuoksi.

Pitkien naisten sääriluut ovat pidempiä kuin lyhyiden naisten.

Kaiken voi halutessaan aina tarkastaa YouPornista. Google on niin last season.

Ratkaisevin ero miesten ja naisten välillä on tissit.

Tissit ovat hyvä argumentti mihin tahansa aiheeseen.

Ulkoistetussa siivouspalvelussa on kaikki täydellisen vaimon ominaisuudet, paitsi seksi, mutta kuka nyt vaimonsa kanssa muutenkaan sekstailisi.

Omituista on se, että viinaa jäi edelleen juomatta pienehkön kulmakuppilan kuukauden tarpeiksi.

Ruokaa sen sijaan juurikaan ei.

Kakkelson on viikon eläin, veckans djur, raadin yksimielisellä päätöksellä.

Makuuhuoneemme ikkunan alla on kuollut keltasirkku.

Sista veckans djur.

Koskapa olen saanut runsain mitoin kukkasia itse kultakin bloggaajalta, tahdon jakaa hyvää eteenpäin.

Kani ja muut Middlebeercommandosta. Olette niin jumalattoman loistavia!
Serkkutyttö, Sintin ja Pampulan äetee. Lempiserkkuni!
Lostis. Jos en menisi naimisiin Miehen kanssa, niin sitten sinun kanssasi!
Alivuokralainen. Sinä sanot sen paremmin ja kitkerämmin kuin minä. Hajoan kateuteen!
Merten. Humalassa sovitaan muutakin kuin tonttirajoja.
Justin. Koska sinä tuoksut niin hyvälle.

Savulohikakku - check
Vadelma-suklaakreemikakku - check
Chili-appalsiinisuklaa petit fours - check
Rommi-hapankirsikka petit fours - check
Sitruunavaahtokarkit - check
Uunikuivatut luumutomaatit chiliöljyssä - check
Latva-artisokat valkosipulimarinadissa - check
Vihreät oliivit piri-piri - check
Vihreät oliivit valkosipulilla - check
Chorizo - check
Boolipohja - check

Heti aamutuimaan sitten vielä paahtopaisti, perunasalaatti, marinoidut munakoisot, vihreä salaatti ja juustotarjotin, sekä leipien paistaminen.

Vieraille vielä muistutus, että mättöä on, ei kannata syödä etukäteen.

Nyt pikapikaa romanttiselle illalliselle Isolle Kirkolle.

Kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten tänään oli Kuopiossa tulipalopakkanen. Tänään ei Rajamäellä ole pakkasta, eikä maassa ole edes lunta.

Kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten, minun toinen korvani oli hassusti lupsallaan, aivan kuten koiranpennuilla. Tänään ei onneksi enää ole.

Kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten minulla oli vielä napanuoran tynkä, mutta ei polvilumpioita. Tänään minulla ei ole enää napanuoraa, mutta polvilumpiot on ja niistäkin toista on titaanilla vahvistettu.

Kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten en ymmärtänyt maailman menosta tuon taivaallista.

Se asia ei olekaan sitten millään muotoa muuttunut.

Asioihin, joihin ei toivoisi törmäävänsä aamuyön pikkutunneilla, kuuluu ehdottomasti se, että kun silmät sikkurassa ja aivot vielä unten mailla saapuu työpaikalleen, ovat keittiön valot tavallisesta poiketen pimeänä ja illalla päälle jääneestä radiosta kajahtaa soimaan Mike Oldfieldin Tubular Bells.

Selkäpiissä hiipi hyy ja alkoi jännittämään kääntyykö kaula kolmesataakuusikymppisen ja lentääkö vihreä oksu.

Kerrankin työvuoro päättyi juuri sillä minuutilla, kun kakka osui tuulettimeen.

Mikä helpotus.

Tosin hieman ihmetytti tuo informoinnin pykiminen. Minä sain tiedon puoli tuntia ennen virallista tiedotetta omia salaisia kanaviani pitkin. Sain myös välitettyä tiedon eteenpäin. Kerrankin sukulaisuussuhteista oli muutakin kuin haittaa.

Vaan olipa jotenkin tavattoman rentouttavaa katsella siviilit päällä, miten ensin kotimaan lentoja lähetetään taivaalle reilusti etuajassa ja miten sitten lento toisensa jälkeen muuttui taululla punaiseksi, niin lähtevien, kuin saapuvienkin osalta. Lienevätkö ilmoitelleet taivaalle, jotta pistäkää, pojat, pariksi tunniksi jonkin sopivan pilven reunaan parkkiin, meillä on lappu luukulla nyt.

Hah. Kerrankin happamat delay-asiakkaat eivät ole minun tukassani kiinni.

Aivan yllättäen huomasin, että nenäpä ei olekaan enää tukossa.

Olen siis päässyt eroon nenäsuihkeriippuvuudesta, ihan vahingossa ja varkain.

Nenän tukkoisuus tosin olisikin pienin pulmistani, sillä äkkäsin juuri, että perjantai lähestyy uhkaavaa vauhtia ja minulla on herkkutarjoilujen suunnittelu vielä komeasti kesken. Kuten myös makuuhuoneen remontointi.

Keskiviikkoon saakka on tehtävä töitä siellä, mistä lomajumbot eivät koskaan nouse ajoissa taivaalle, torstaina viimeistään olisi siivottava huusholli. Torstaina pitäisi myös vääntäytyä Miehen kanssa romanttiselle illalliselle kaupunkiin. Syntymäpäiväni kunniaksi, sanoo hän.

Plääh. Syntymäpäivä. Sekin vielä.

Mitä väliä sillä syntymäpäivällä enää on, kun joka vuosi täytän kuitenkin seitsemäntoista?

En jaksanut pukeutua. En siivonnut. En todellakaan petsannut metriäkään lattialistaa.

Sen sijaan möllötin sohvalla ja söin ikivanhoja näkkäreitä, jotka eivät iästään huolimatta olleet menneet miksikään. Hiljaa mielessäni tulin siihen tulokseen, että ihmiset, jotka voitelevat näkkärinsä reiättömältä puolelta, ovat anaalisesti fiksoituneita itsensä kieltäjiä.

Siinä möllöttäessäni ehdin myös miettiä tovin karmakoneen kohdalleni arpomaa vahinkoa, joka päätyi keskenmenoon. En tiennyt olevani raskaana ennen kuin oli “liian myöhäistä”. Se selvisi minulle kunnolla vasta kun olin istunut lääkäriasemalla kolmatta tuntia ja kuulin verikokeiden tulokset. Olin helpottunut ja en ollut. Tunnetilaani tuolla hetkellä ja ehkä hieman vieläkin määrittelee parhaiten kirjainyhdistelmä WTF. Kun on kuitenkin yrittänyt karttaa tiineeksi tulemista kutakuinkin kuin ruttoa, niin väkisinkin sitä ihmettelee, että pyhä henkikö se oli, jumalauta, vai puolukka? Ja sitten toisaalta sitä repii itselleen jo pienimuotoista paniikkia, että mitä sitten, kun oikeasti alkaa jälkikasvua laatimaan? Sanovatko nekin sitten yhteistyösopimuksensa irti jo heti alkuunsa?

Totuushan on kuitenkin se, että parempi näin. Jotain vikaahan siinä oli. Ja jos ei olisi ollut, niin kylläpä olisikin mennyt hommat vituralleen, jos olisi pitänyt ryhtyä vierashuoneen sijasta remontoimaan lastenhuonetta. En minä ole vielä ehyt ihminen masennuksen jäljiltä. Koko kuvio on niin pahasti vaiheessa, ettei nyt vaan mitenkään pystyisi kykenemään. Tai pakon edessähän tietysti pystyy mitä vaan, mutta vituiksi menisi kaikki kuitenkin, lääkityksestä lähtien.

Rasittavinta tässä lienee kuitenkin se, että näytän hyvästä yrityksestä huolimatta siltä, kuin olisin haudasta noussut, kiitos verenhukan. Tosin nyt voin reilusti brassailla kalvakalla iholla ja saada kaikki gootit kuolemaan kateudesta.

Ja sitten nämä kuumat hormoniaallot.

Nämä ne vasta ovatkin oireiden parhaimmistoa.

Kello käy puoltapäivää ja minä en ole saanut edes vaatteita päälle, vaikka heräsin jo kuudelta.

Hyvin menee tämä viikon ainoa vapaapäivä tälläviisiin, kun lopputuloksena on kuitenkin armoton moraalinen paskanmaku suussa, kun en mitään aikaiseksi saanut.

Pitäisi ainakin siivota. Ja pitäisi oikeastaan petsata muutama kymmenen metriä lattialistaa.

Pitäisi ainakin pukea päälle.

Vaan ei.

Voi taivaan tähden.

Ruotsalaiset femakot saivat sitten ajettua läpi vaatimuksensa, että uimahallissa täytyy naistenkin halutessaan saada polskia daisarit paljaana.

Paljostako vetoa, että pian on tuo sama femmarilauma kirkumassa kidutusta ja kuolemaa miehille, kun ne eittämättä kernaasti katselevat niitä paljaita rauhasia?

Ihan kuin joku olisi juuri ampunut jalkaansa!

Suomalainen femmari on sentään siinä määrin vinkeä, että olisi vaatinut miehillekin kokouimapuvut.

Huoh.

Olipa lähellä muuttua elämä ihan kertaheitolla erilaiseksi.

Itse olen henkilökohtaisesti ollut sitä mieltä, että mitään jälkikasvuun viittaavaakaan ei kyllä ennen papin aamenta hankita. Mutta koska olen aikuinen hetero ja aikuiset heterot joskus kikkailevat lauantaisinsaunanjälkeenpeitonallapimeässäsilmätkiinni, niin kaikista varotoimenpiteistä huolimatta saattaa sattua vahinko.

Luonto kuitenkin päätti tällä kertaa toisin.

Ja hyvä niin.

Hyvä niin, koska minulla on ensi viikolla syntymäpäivät. Hyvä niin, sillä pappi sanoo aamen vasta elokuussa. Hyvä niin, koska tämä ei nyt olisi muutenkaan ollut ihan otollisin aika olosuhteet huomioonottaen.

Ja siltikin kaiken tämän hormonihelvetin keskellä on vähän apea olo hetkittäin.

Onneksi siihen näyttää tepsivän Ingmanin Piparminttusuklaa -jäätelö ja telkkarista tuijotettu höttö.

Koko päivän ovat työkaverit ja tuttavat toitottaneet minulle, että pääkaupunkiseudulla on erittäin huono ajokeli. Samaa on kertonut radio jokikisellä kanavalla.

Mitä vittua?

Kelihän on vuodenaikaan nähden normaali, etten sanoisi hyvä! Lunta ei tupruta taivaan täydeltä, pikkupakkanen pitää lumen mukavan kuivana, joskin hieman pölisevänä.

Siellä mikään huono ajokeli ole. Korvien välissä teillä on huono ajokeli. Vai pitäisikö sanoa ratin ja selkänojan välissä.

Missähän vaiheessa Kusirajan alapuolella tajutaan, että vaikka Hellsinki onkin Jumalan lahja maalaisille, niin ei se mikään vitun tropiikki sentään ole! Talvi tulee joka vuosi. Lunta tulee joka vuosi, joskus vähemmän, joskus enemmän. Pakkastakin on joka vuosi. Aina se silti tulee yllätyksenä.

Yllätyksenä se varmaan tuli myös sille kyvyttömälle spedelle, joka oli kietaissut tuontimallin beeämveekasiviiskymppisensä kauniisti sähköpylvään ympärille vain hetkeä aikaisemmin, kun itse ajoin sen samaisen mutkan oikeaoppisesti tasaisenreippaalla nopeudella läpi. Ja erityisen suurena yllätyksenä se näytti tulevan naapurin rouvalle, joka onnistui pyöräyttämään sitikkansa kotikatumme risteyksessä poikittain.

Voi hyvän tähden.

Jos jollakulla on oikeasti ongelmia liukasajon suhteen, niin minä opetan mieluusti löpötankillisen hinnalla ihan henkilökohtaisesti talviautoilun perusteet ja pari muuta näppärää temppua. Sivupalkissa on sähköpostiosoite, siihen voi ottaa yhteyttä. En naura, en pilkkaa, vaan neuvon ja opastan. Jos ei omaa kalustoa, niin talon nelipyöräisistä voi valita joko vahvavääntöisen dieselin tai pienen, bensakäyttöisen kierroskoneen. Jos saan yhdestäkin epävarmasta suhraajasta muokattua kelvollisen ja turvallisen liukkaan kelin taitajan, olen onnellinen.

Siinä säästyy henki ja omaisuus pitkällä tähtäimellä.

Tänään on vaihteeksi sellainen päivä, että minun puolestani koko ihmiskunta voisi suksia hevon vittuun ja jäädä sinne.

En jumalauta jaksa.

Hämmentävää.

Huomasin tuossa juurikin, että appelsiinimarmeladin tuoksusta tulee mieleen lapsuuden kesämökkireissut. Siellä oli aina voileipäkeksejä ja Elsa-mummolla kaapissa appelsiinimarmeladia jemmassa.

Yhtäkkiä ei ollutkaan tammikuu vaan pään sisällä puhkesi kukkaan kuuma heinäkuu, lämmin rantavesi ja kellarikuopasta esiin kaivettu sitruunalimsa.

Se sellainen, jossa oli repäisykorkki.

Koskapa en liene milloinkaan kokeillut todella pitää päiväkirjaa niin kokeilen sitä nyt.

Tänään kirjaan ylös mitä puuhaan ja koskapa minulla on vapaapäivä, voin kirjata asiat hyvinkin tarkasti. Kirjaan ylös myös hetkittäiset tuntemukset.

Nyt on torstai, tammikuun 3. päivä 2008.

Klo 10.17 Heräsin hetki sitten, puin päälleni, join tilkan vettä ja käytin koiran ulkona. Tultuani takaisin sisälle laitoin takkaan tulet, koska lämpötila torpassa oli päässyt nyrjähtämään kahdenkymmenen huonommalle puolen. Nenä on tukossa ja luulen sen johtuvan käyttämästäni nenäsuihkeesta. Sitä ei saisi nähtävästi käyttää yli viikkoa kerrallaan ja minä olen suihkinut menemään jo pari kuukautta. Nenä ei pysy auki ilman. Ei oikeastaan keljuta mikään.

Klo 11.05 Imuroin pintapuolisesti huushollin ja petasin sängyn. Koiralla on juoksuaika ja se tiputtelee verta. Toissapäivänä vaihdetut harmaaruutuiset puuvillalakanat ovat nyt vähemmän nätisti myös punapilkulliset. Samoin olohuoneen sohva. Puhdistin sohvan ja laitoin suojaksi viltin. Pomo soitti ja tiedusteli voinko vaihtaa yhden vuoron toiseen perjantaina 11. päivä. Suostuin, koska hänen tarjoamansa vuoro oli parempi kuin alun perin listaan merkitty. Koiran juoksuaika aiheuttaa ärtymystä.

Klo 11.19 Ruokin koiran. Soitin Miehelle ja tiedustelin päivän ruokailupolitiikkaa. Tulimme siihen tulokseen, että hän ei syö töissä, vaan minä kokkaan jotain illaksi. Harkitsen vakaasti kauppareissun tekemistä Klaukkalaan. Koiralle täytyy saada kalsarit, koska minua ei huvita kulkea sen perässä luuttu kädessäni. Pullo viiniä voisi olla myös kiva. Ja ehkä joku elokuva. Herkkujakin tekisi mieli, mutta niitä ei nyt syödä ennen syntymäpäiviäni. Perse on tarpeeksi leveä jo muutenkin. Nenä on tosi tukossa. Ärsyttää, mutta olo on päättäväinen.

Klo 11.50 Hain lisää takkapuita ja poltin tupakin. Lostis soitti. Sovittiin lauantaiksi lounastreffit. Nyt ei keljuta enää mikään.

Klo 13.57 Päivitin Viikon herkku -osion sivupalkissani ja samalla Hellapoliisin (sen omani siis). Pinnoitin yhden valmisteilla olevan makuuhuoneemme seinistä Teknoksen Kolibrilla. Töpöttelin siihen kuvioita rutatulla muovipussilla. Seinästä tuli kivan näköinen ja olen tyytyväinen lopputulokseen, kunhan saan muutkin seinät käsiteltyä ja lopulta maalattua. Poltin myös kaksi tupakkaa ja käytin koiraa pihalla. Nenä on vieläkin tukossa. Talo alkaa olla mukavan lämmin, kohta voi hormin pellin laittaa kiinni. Ei juurikaan vituta.

Klo 14.33 Kävin tupakalla ja laitoin auton samalla lämpeämään. Kävin suihkussa. Söin kaksi kuivattua aprikoosia ja yhden viipaleen pippurihärkää. Join lasin vettä. Ei vituta.

Klo 14.51 Pukeuduin ja laadin ostoslistan. Otin pakastimesta sulamaan lampaan ulkofilettä illallistarpeiksi. Söin kaksi oliivia ja yhden kuivatun aprikoosin. Join taas lasin vettä. Ei vituta edelleenkään.

Klo 16.52 Kävin Klaukkalassa asioilla. Vuokrasin elokuvan ja hankin Kakkelsonille ruokaa ja pikkupöksyt. Kävin myös kaupassa, mutta tietenkin unohdin lähtiessäni ostoslistan kotiin. Ostin sienipiirastarpeet, hedelmiä ja muita evästarpeita. Alkosta hain pullon Alsacen valkoviiniä. Kotimatkalla Kakkelsonin kasvattaja soitti ja ilmoitteli, ettei koiraa astuteta vielä tästä juoksusta. Soitin Miehelle ja ilmoitin ettei koiraa astuteta vielä tästä juoksusta. Kotona purin kauppakassit ja käytin koiran pihalla. Poltin tupakin. Lievää ärtymystä.

Klo 18.01 Kakkelson ei tykkää pikkuhousuista. Kävelee ympäriinsä luimien ja katsoo syyttävästi. Tai sitten makaa lattialla ja huokailee kuuluvasti. Minä en ole draamakuningatar. Koirani on. Punaviini-viikunakastike kiehuu hellalla, sienipiiras on uunissa ja lampaan ulkofileet odottavat maustettuina vadilla paistamista. Nenä on edelleen tukossa, mutta olen onnistunut sinnittelemään ilman sumutetta koko päivän. Söin äsken voileivän ja tajusin, että unohdin kauppareisullani sen kaikkein tärkeimmän. Suolakurkut. Helvetti. Vitutuskäyrä nousujohdanteinen.

Klo 20.26 Mies tuli kotiin. Syötiin pariloitua lammasta ja korkattiin viinipullo. Nyt ehkäpä elokuva, ehkäpä jälkiruokaa. Myöhemmin ehkäpä “jälkiruokaa”. Ei vituta.

Klo 21.59 Katsoimme Housen sohvalla röhnöttäen. Nyt on väsy. Tämä oli tällainen päivä. Täynnä glamouria, nopeita autoja ja kiinteitä vartaloita. Normisettiä. Ei vituta, nukuttaa.

Edellisen postauksen kommentti nimimerkiltä Anna nosti taas pintaan sen saman vanhan kummastuksen aiheen.

Hyvin monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että minä olen pelottava ja mielipiteineni ja ajoittaisine bittikiukkuineni jopa vaarallinen. Hyvin monta tuntuu suunnattomasti ärsyttävän, että blogini kerää niinkin paljon lukijoita Blogilistalla, kuin se kerää. Ja että blogini keikkuu vieläpä siellä kärkikolmikossa, ollen suosituin yksittäisen kirjoittajana ylläpitämä tuotos.

Ärsyttää, pelottaa, suututtaa. Ja sitten ne tulevat kertomaan sen kommenttilootaani. Tai jos eivät uskalla, menevät avautumaan jollekin keskutelupalstalle, että onpa jumalauta ärsyttävä ja pelottava. Tai tilittävät katkerana omaan blogiinsa, että miksi tuo amatööri on niin suosittu, kun minä, oikea kirjoittamisen ammattilainen, en ole.

Sen minä vaan tahtoisin tietää, ihan mielenkiinnosta, että miksi nämä tyypit sitten käyvät tätä blogia lukemassa aina kun päivitän? Jos on pelottava ja vielä huonokin, niin miksi pitää tulla? Miksi vaivautua? Mitä helvetin järkeä on varta vasten aiheuttaa itselleen ärtymystä? Haiseehan se paska, hyvänen aika, ihan tonkimattakin!

Päiväkirjaahan minä tässä kirjoitan. Elämäni on kuitenkin sen verran tylsää rutiineineen, etten jaksa vaivautua kirjoittamaan tarkalleen mitä kulloinkin olen tehnyt. Ei minua itseäni juurikaan kiinnosta lukea, että kaksi vuotta sitten keskiviikkona helmikuussa, vaikkapa, heräsin aamulla 02.45, puin päälleni, kusetin koiran, ajoin töihin räntäsateessa ja melkein runnoin jäniksen mennessäni. Töissä söin lautasellisen ohra-kauralesepuuroa, luin Ilta-Sanomat ja kävin tupakalla. Sitten laadin kolme täytekakkua, joista kaksi oli täytetty mansikalla ja kermalla ja kolmas vadelmilla ja suklaakreemillä. Mansikkakakut menivät jollekin yksityishenkilölle talon ulkopuolelle, vadelmakakun söi jonkun eurooppalaisen valtion pääministeri VIP-terminaalissa. Sitten poltin jälleen tupakan, valmistin erinäisiä makeita ja suolaisia herkkuja myyntiin eri puolille lentokenttää ja taas poltin tupakan. Join kupin kahvia, jutustelin yhdentekeviä pomon kanssa ja sitten misasin seuraavan päivän tarpeet siihen pisteeseen, että aamulla olisi taas kiva aloittaa hommat. Pukukopissa vaihdoin vaatteet ja matkalla parkkipaikalle poltin tupakan sateessa, joka oli muuttunut rännästä silkaksi vedeksi. Kotimatkalla poikkesin markettiin, josta ostin talouspaperia, kokonaisen pakastebroilerin, appelsiineja ja pullon limua, sekä Miehelle purkin maitoa ja miestentuoksuista suihkusaippuaa. Kotona kusetin taas koiran, sitten ruokin sen, imuroin huushollin, laitoin kanakeittoa, söin, katsoin höttöä töllöttimestä kunnes kyllästyin. Käytin koiran pitkällä lenkillä, kävin suihkussa ja edelleen mietin, että kylläpä säihkähdinkin aamulla, että särkyy autosta puskuri, kun se jänis siihen eteen sillä viisiin hyppäsi.

Sitten bloggasin siitä, että on se nyt perkele, kun pitää puoliunisia autoilijoita ristiturpien vainota heti aamuyöstä.

Itseäni kiinnostaa seurata, miltä milloinkin on tuntunut ja mahdollisesti miksi. Saan paremman otteen passiivis-aggressiivisista mielenliikkeistäni seuraamalla tämän päiväkirjan avulla vitutuskäyrääni. Tästä on ollut paljon hyötyä myös edelleen käynnissä olevassa tappelussa sairastamaani vaikeaa masennusta vastaan. Kallonkutistajanikin lukee tätä ja vielä työajallaan!

En minä toki pelottava ole. Olen pieni, selvinpäin varsin hillitty, enkä juurikaan kiukuttele kotioveni ulkopuolella, vaikka temperamenttinen olenkin. Koulussa olin parempaa keskitasoa, ja äidinkielestä sain ällän kirjoituksissa, vaikken pilkkua ole koskaan oppinut oikein käyttämään. Kokkikoulussa olin tosi hyvä. Olen ammatissani erittäin lahjakas. Olen tapaturma-altis ja vakuutusyhtiönikin on sen huomannut. Tykkään nyhjöttää kotona ja näperrellä asioita käsilläni. Tahtoisin toisen koiran ja muutaman vuoden päästä tahtoisin ehkä pari lastakin, vaikken ole ihan varma vielä. Tahtoisin hienon puutarhan, jossa voisi kesäiltana istuskella ja juoda vaikka tuopillisen jotain hyvää ja kylmää.

Olen tavis. Minulla on keskinkertaisia unelmia.

Minua myös vituttaa.

Kirjoitan siitä täällä.

Jos se inhottaa, mutta silti on pakottava tarve linjoilla roikkua, menkää hoitoon. Sellainen itsensä kiusaaminen on epätervettä.

Ei nimittäin haittaisi allekirjoittanutta ensinkään, jos ilotulitteet julistettaisiin tässä maassa laittomiksi.

Saatana. Aamuneljäksi piti töihin vääntäytyä, kun oli ensin saanut kuunnella sitä jumalatonta räiskintää koko yön nukkumatta hetkeäkään. Ja nyt kotiin palattuaan sitä voi todeta riemumielin, että on koko perkeleen tontti täynnänsä sitä taivaalta satanutta pahvi ja puunsäle -paskaa, vaikka ensimmäistäkään rakettia ei ole itse ampunut.

Perkeleen retardit!

Ensi vuonna otan varta vasten vapaata uudeksi vuodeksi, kaivan takapihalle poteron ja roimin kiväärillä joka halvatun tanopäätä, joka naapurustossa pommeja paukuttelee!

Aivan vitun loisteliasta uutta vuotta vaan.