turisti

Minulle on viimeisiään vetelevän kuukauden aikana ehdotettu jo neljästi kirjan kirjoittamista.

Ajatus on sinällään aika viehko, mutta sitä minä vain olen mietiskellyt, että mistä moiset ehdotukset kumpuavat? Minähän olen huono kirjoittamaan asiaa, enkä osaa valehdella riittävän hyvin kirjoittaakseni fiktiotakaan.

Olen joskus vuosia sitten kyllä pyöritellyt mielessäni yhtä sun toistakin ajatusta kirjan aiheeksi, mutta heittänyt ne ideat lopulta kuitenkin romulootaan ihan käytännön syistä.

Minulla kun on tuo päivätyö ja sitten tämä elämä ja parisuhde ja koirat ja omakotitalo, eikä aina edes riittävästi aikaa blogin päivittämiseen. Toisekseen, en mielestäni ole kovin kummoinen kirjoittaja muutenkaan. En hallitse pilkkusääntöä. Eikä minulla ole riittävän pitkää pinnaa ja ajatukseni harhailee.

Ja mistä kirjoittaisin?

Anthony Bourdain kirjoitti jo Kitchen Confidentialin ja Suomen ravintolagenre on todellisuudessa niin jumalattoman kuivakka, ettei siitä järin meheviä juttuja irtoaisi. Enkä sitäpaitsi ole ollut alallakaan niin kauaa, että muistelmateos olisi ajankohtainen.

Parisuhteista ja ihmissuhteista minun olisi aivan turha mitään kirjoittaa, sillä lienen kertonut jo kutakuinkin kaiken, mitä niistä tiedän ja kutakuinkin kaikki omakohtaiset kokemuksenikin.

Ainahan voisi tietenkin kirjoittaa keittokirjan, mutta kuka helvetti nyt reseptejä lukee? Jonkin sortin proosa sopivilla tunnelmointiresepteillä saattaisi tietenkin tulla kysymykseen, mutta ongelmana olisi edelleenkin se juoni niiden reseptien ympärillä. Ei riitä mielikuvitus juonen kannattaluun.

Minusta tuskin mitään kirjailijaa siis tulee.

Jos olisin sinkku, niin varmaankin olisin tänään jäänyt töiden jälkeen nauttimaan tuopillisen kuperkeikkalimonadia.

Jos olisin sinkku, olisin tuopin nautittuani kärähtänyt auton ratista alkoholin vaikutuksen alaisena.

Mutta etenkin jos sinkku olisin, niin olisin ihan tarkoituksella hangoitellut vastaan ja joutunut toivottavasti myös käsirautoihin, koska se alkometrin kanssa puuhastellut konstaapeli oli niin jumalattoman komea vallattomassa luonnonkiharaisessa surffarifrisyyrissään ja huolettomassa parransängessään ja särmikkäässä univormussaan, että!

Mutta koska en ole sinkku, vastasin silmäniskuunkin vain kiltillä hymyllä, sanoin “heippa” ja ajoin kotiin Miehen ja Pillin ja Pullan luo.

Nyt täytyy ihan oikeasti ryhtyä totuttelemaan ajatukseen, että minusta tulee rouva.

Yääh…

Olen joutunut koko päivän tekemään suurtalouskokin hommia.

Tiedättehän, tehdään ruokaa lihaksilla ja raa’alla voimalla ilman luovuutta ja etenkin ilman rakkautta. Ei tarvitse olla kovin hyvää, riittää että on syötävää. Ja että sitä on paljon.

Ja huomenna pitäisi vielä. Ja sunnuntaina.

Tunnen oloni likaiseksi.

Voisiko joku kertoa minulle, miksi helvetissä miehet, jos vaimojaan tahi tyttöystäviään ryhtyvät pettämään, valitsevat lähes poikkeuksetta aina jonkun viiden markan porton, tai kulahtaneen pubiruusun, jonka kanssa peuhaavat?

Miksi vaihtaa huonompaan?

Pilluhan on jokatapauksessa aina ruma, joten luulisi sen varren ratkaisevan!

Vaan ei.

Miksi?

Tänään olisi hyvinkin pitkälti sellainen päivä, että voisi linnoittautua olohuoneen sohvalle viltin alle nassuttamaan suklaata peeämässään ja yleiseen kiukkuun.

Mutta ei.

Pitää siivota ja pyykätä ja pestä koirat, luoda lumet ja hakea polttopuuta takkaan, koska torppa uhkaa jäädyttää sielun mikroilmastollaan. Viikon ainoa vapaapäivä menee siis juuri niihin askareisiin, jotka tuppaavat tekemään vapaasta työtä. Olisin oikeastaan varmaan päiväkänninkin tarpeessa, mutta kaikkein vähiten houkuttaa yhdistelmä krapulaa ja tappotahtista säntäilyä kustannuspaikalla huomenissa.

Ainoa hiukan positiivissävytteinen asia tässä kaikessa on varmaankin se, että seuraavat kuusi työpäivää ovat sellaisia, ettei minunkaan tarvitse herätä aamulla ennen kolmea. Riittää kun könyän jalkeille viideltä.

Mitään muuta positiivista ei sitten olekaan luvassa.

Heti maanantaina on bussilastillinen puuteripeppuja odottamassa sen seitsemän sortin canapé-tarjoilua heti aamusta.

Jumalauta että olenkin oppinut vihaamaan canapé’ita.

(Mutta niitä on näemmä väännettävä vielä tovi, koskapa joudun nähtävästi hankkimaan Manolojen tilalle uudet kipsuttimet. Ja mikäli näitä tai näitä ei kotimaasta löydy, niin sitten pitää hakea ne ulkomailta ennen elokuuta. Nämäkin kelpaisivat.)

Ei helvetti.

Ihan justiinsa jumittuu iso ratas.

En voi laittaa Manoloita jalkaani hääpäivänä.

NE OVAT VÄÄRÄN SÄVYISET!

Maailmani olisi niin paljon siedettävämpi paikka elää, olla ja tehdä töitä, jos omahyväisille, persoonallisuushäiriöisille mulkvisteille kävisi joku taho niittaamassa napin silmien väliin.

Jos joku ei ole vielä huomannut, niin viimeaikoina on täällä Turistilan suunnilla vitutus nostanut taas päätään, eikä tämäkään päivä ollut mikään poikkeus.

Se kertonee jo aika paljon, jos päivän positiivisin asia on tuo ulkona möyhyävä tuisku, joka tuppaa puskemaan lunta tupaan ja jäitä porstuaan jos vähänkin ulko-ovea sattuu raottamaan. Sataisi nyt saatana kuukauden putkeen ja hautaisi maailman hankeen vaikka vuodeksi eteenpäin. Ehkäpä siten lykästäisi minuakin ja kaikki elikelvottomat turaajat karsiutuisivat jo silkan luonnonvalinnan kautta pois häiritsemästä.

Vaan eipä taida sellaista onnea Luontoäiti allekirjoittaneelle suoda.

Kevään se narttu kuitenkin tekee just kun sai ihminen taas autoonsa talvirenkaat takaisin asennettua.

(Edit: Voi saatana sitä suhraajaa, joka on vastuussa Sampopankin uuden nettipankin suunnittelusta ja varsinkin sitä tahoa, joka on vastuussa se toimivuudesta. Tai siis toimimattomuudesta. Nyt meni pankki vaihtoon.)

Viime yönä ei uni tullut, kun märehdin asioita päässäni.

Lopulta annoin periksi puoli kahden korvilla, kun ystävältä tuli viesti. Soitin perään, että ei täällä mitään nukuta ja töihinkin pitäisi lähteä.

Eipä sillä, että niistä töistäkään mitään olisi tullut valvotun yön jälkeen, kun murehdin sitten kahvikuppi kourassa tupakkihuoneessa puoli päivää ystävääni ja vallitsevaa tilannetta. Ei koskaan, ikinä, milloinkaan ole tarvinnut aikaisemmin pelätä, että joutuu vielä lukemaan joku aamu tutuista ihmiskohtaloista kirkuvankeltaisista lööpeistä.

Ollapa omnipotentti, niin laittaisi asiat mallilleen.

Toisinaan tuntuu, että työvuorolistoissa minulle jaetaan lähes poikkeuksetta aina se paskin käsi.

Ennen edellistä kahden päivän vapaata oli kuusi päivää töitä. Nyt on kuusi päivää töitä, sitten yksi vapaa ja sitten taas kuusi päivää töitä. Sitten ylelliset kaksi päivää vapaata, jotta jaksaa taas tehdä, kyllä, arvasitte oikein! -Kuusi päivää töitä.

Koulukin alkaisi kohta, mutta ehdinkö ihan oikeasti muka opiskelemaan, kun olen aina vaan töissä.

Että erikoisammattitutkintoa tässä vielä.

Hiljaista on ollut viime päivinä.

Olen ollut lähipiirini tapahtumista niin sanattomaksi asti tyrmistynyt, etten ole keksinyt mitään järkevää sanottavaa mistään muustakaan.

Helsinki-Vantaa on yhtälailla ollut kovin hiljainen. Töitä on joutunut allekirjoittanutkin tekemään osittain kädet taskussa. Kun ei ole lentomatkustajia, niin ei ole asiakkaitakaan. Kylmiöt on putsattu ja puunattu, ilmanvaihdon rasvasuodattimet hoonattu kiiltäviksi. Ehditty pitämään kaikki lakisääteiset tauot ja ylikin.

Tänään loppui hommat kesken neljä tuntia ennen työvuoron loppumista. Kaksi ja puoli siinä sitten vielä sinnittelin, kunnes kaikki toimipisteet läpi soiteltuani totesin, että mitään ei todellakaan ole tehtävissä, kun koko kööri vetää lonkkaa sunnuntailiksalla.

Lähdin kotiin.

Asioita, joita ei välttämättä tahtoisi kohdata ovesta sisään astuessaan, on riemuhalvauksen kourissa viipottava vasikankokoinen koiranpentu suussaan kirurgisiin mittasuhteisiin teroitettu kokkiveitsi.

Kun on jo punaiset hiukset, runsas povi ja leveät lanteet, niin miksei myös Jessica Rabbit- vyötärö?

Tähän tulokseen päädyin, kun joitakin kuukausia sitten mietiskelin hääpukua.

Vaan koskapa minulla ei parhaina, puolianorektisina aikoinakaan ollut selkeästi erottuvaa vyötärölinjaa, muttei myöskään paskanlatia rahaa, en koskaan päässyt poistattamaan muutamaa varvia kylkiluita.

Enää ei kuitenkaan ajatus kylkiluiden poistamisesta houkuta, ei etenkään kun löysin taivaan lahjan kaikille tyttötytöille, Korsettiliike Belle Modesten ja ihanan Auroran, joka huikaisevan ammattitaitonsa lisäksi tuntuu pystyvän kutakuinkin täydellisesti lukemaan ajatukseni.

Hääpuvun malli on hahmottunut. Materiaalit valittu. Harjoituskorsetti sovitettu.

Luvassa on kretonki, jollaista ei kotipitäjäni kirkossa ole kuunaan nähty.

Parin tunnin päästä pitäisi pystyä tekemään päätös hääpuvun mallista ja lopullisesta väristä.

Ahdistaa.

On kai sanomattakin selvää, että olen muuttanut mieltäni puvun olemuksesta ainakin kaksikymmentä kertaa viimeisen puolen vuoden aikana.

Elokuvien sijaan suuntasimme sittenkin koirapuistoon.

Ensin syvään, hyiseen ojaan pulahti puolivahingossa terrieri ja varttia myöhemmin sinne molskahti seisoja, joka teki sen koska a) ei toheloidessaan katsonut minne loikkasi, b) halusi lutaamaan kuravelliin.

Yhtäkaikki meillä oli käsissämme kaksi hytisevää, läpimärkää ja märältä koiralta haisevaa märkää koiraa, jotka piti vielä lastata autoon ja ajaa takaisin kotiin.

Ja sitten kauhealla tappelulla suihkuun.

Suihku on kammottavin kidutusväline, mitä koiramme tietävät. Ja emäntä on vastenmielinen natsi, jolle pitää luimia aina, kun kylpyhuoneen ovi aukeaa. Suihkuun mennessä täytyy harata vastaan kuin perkele ja shampoota vaahdottaessa täytyy pärskiä ja haukkoa henkeänsä, vaikka kyseessä olisi pelkkä tassujen pesu.

Vitun ylidramaattiset nartut…

Ah, vapaapäivä.

Tavallista rankempi työviikko takana, sotkua siviilissä ja loputonta lattioiden moppaamista.

Tänään ei ole kiire minnekään. Käydään elokuvissa katselemassa amerikkalaista hapatusta ja illaksi laadin loisteliaan pääsiäislampaan itselleni ja Miehelle. Ehkäpä viiniä hieman myös ja suukkimista ja halimista.

Tällaisiä löysiä päiviä tarvitaan välillä.

Tänään poistui elämänpiiristäni ihminen, jota olen yli vuosikymmenen pitänyt ystävänäni.

Hän ei kuollut, mutta ryssi laitimmaisen kerran.

Kuvitellaanpa, että henkilöllä on pitämättömiä vuosilomapäiviä neljätoista kappaletta edelliseltä lomakaudelta. Ja kuvitellaanpa, että samaisella henkilöllä on kaksikymmentä vuosilomapäivää kertyneitä siltä samaiselta kaudelta. Kuvitellaan myös, että henkilölle on luvattu, että “se on kuule ihan jees, että pidät ne lomat sitten putkeen”.

Eli siis kolmekymmentäneljä vuosilomapäivää yhteensä. Putkeen.

No, kuvitellaanpa seuraavaksi, että tämä samainen henkilö on menossa tulevalla lomakaudella naimisiin. Ja kuvitellaan myös, että henkilö ja hänen tuore aviohenkilönsä tahtovat tehdä kaikkien aikojen häämatkan palmun alle kohteeseen hyvin kaukana täältä. Kuvitellaanpa, että hän ja tuore aviohenkilö tahtovat viettää siellä palmun alla aikaa niin kauan kuin mahdollista. Kuvitellaanpa, että tuo kyseinen ajanjakso on vaikkapa, hmmmmm… Kolmekymmentäneljä päivää!

Kuvitellaanpa seuraavaksi, että he ovat järjestäneet jo kaiken valmiiksi sinne palmun alle ja maksaneetkin jo suurimman osan. Kuvitellaanpa, että heidän tekemänsä diili on sellainen, ettei rahoja saa takaisin, jos päättääkin perua.

Kuvitellaanpa sitten henkilön kustannuspaikan henkilöstöpäällikön työhuone, kun henkilöstöpäällikkö kertoo henkilölle, että “tää sun lomatoivees on kuule kohtuuton ja sitäpaitsi vastoin firman politiikkaa.”

Kuvitelkaapa mitä sitten tapahtuu.

Piti jo eilen illalla asennoitua sunnuntaiaamuun kustannuspaikalla siten, että kaikki menee takuuvarmasti vituilleen heti kärkeen.

No menihän se.

Ja heti aamusta sinne kustannuspaikalle päästyä piti asennoitua kotiinpaluuseen siten, että siellä on sitten takuuvarmasti odottamassa vitunmoinen sotku, kun Pilli ja Pulla ovat melkein koko päivän saaneet virittää pommeja keskenänsä.

No olihan siellä.

Että teinpä sitten canapé’t matkustelevaisille kermaperseille, jotka eivät takuulla arvosta sitä käsityön määrä paskan vertaa ja putsasinpa sitten kolmet kuset lattialta ja puolitoista kiloa paskaa häkistä ja pesin molemmat Kennel Perkeleen edustajat.

Pessimisti ei pety koskaan.

(Edit: Ja voi jumalauta minä siunaan sitä päivää, kun tuosta terrieristä aika jättää. Teen sen taljasta maton ja kusen sen päälle joka vitun päivä.)

Voi jumalauta saatana.

Vittu miten yksinkertainen pitää ihmisen olla, jos vänkkää ja vänkkää, että neljästäkymmenestä litrasta maitoa ja kymmenestä litrasta vettä sekä seitsemästä paketista riisihiutaleita tulee kolmekymmentä litraa puuroa, hä?

Siinähän on saatana jo viisikymmentä litraa pelkkää nestettä ja ryynit vielä päälle!

Kyllä minä sen tiedän, että ei ravintolakouluun ole juuri mitään vaatimuksia sisäänpääsyssä, mutta miksi vitussa näitä kretiineitä koskaan päästetään pois peruskoulusta, jos laskutaito on tuota luokkaa.

Vittu.

En jaksa.

Ja näiden kanssa pitäisi töitä tehdä.

Jotkut ihmiset ovat niin pöyristyttävän täynnä paskaa, että ällöttää.

Viime aikoina näitä paskantäyteisiä on seilannut sisään ja ulos elämästäni sellaisella tahdilla, ettei ikinä. Ne kuluttavat kallista aikaani tyhjän kinaamisella, paskan puhumisella, jopa silkalla valehtelulla.

Ja ilmeisestikin odottavat, että huumorintajua ja ymmärrystä riittää.

No ei muuten riitä.

En ole enää vuosiin ottanut ihmisten ongelmia henkilökohtaisesti, sillä minulla ei oikeasti ole sellaiseen aikaa saati tahtoa. Omissa ongelmissa on tarpeeksi sietämistä ja korjattavaa. Ystävien ja luotettujen ihmisten tukena toki olen ollut ja tulen olemaankin, mutta sekin sortti on elämänpiirissäni tarkkaan valikoitua porukkaa. Eivätkä heidänkään huolensa minun elämääni pysäytä.

Ja miksipä pitäisikään?

Niin sitä tässä yritän vain sanoa, että alkuvuoden pettymykset ihmissuhderintamalla ovat johtaneet siihen, että ryhdyn kyllä vastedes valitsemaan seurani tarkemmin niin leipätöissä, kuin siviilissäkin.

Nyt nimittäin ollaan täällä suunnilla siinä pisteessä, että ovi aukeaa enää ulospäin ja anteeksi saa vain kerran.

Minulla ei ole käyttöä kusipäille.

Niin sitä vaan menneisyys sattuu joskus soittamaan ovikelloa.

Kas, kuten jo mainitsinkin, kiinteistömme hälytysjärjestelmä kaipasi uuden saksalaisvahvistuksen vuoksi päivitystä.

Mies otti ja soitti eilen vartioinnista vastaavaan yritykseen ja alueemme uusi turvallisuusvastaava otti homman hoitaakseen. Minä sain Mieheltä tiedon, että hän on töissä, mutta henkilö tulee kuitenkin tänään kello neljän jälkeen iltapäivällä.

Ja henkilöhän tuli.

Entinen kolme-treffin-heila Kuopiosta, jolle yritin antaa pehmeät rukkaset, mutta jolle lopulta jouduin antamaan tylyt pakit, kun viesti ei yrityksestä huolimatta mennyt hyvällä perille.

Ja siinä se sitten seisoi.

Enkä minä edes tunnistanut, ennen kuin se avasi suunsa ja totesi, että pitkästä aikaa.

Hävetti, nolotti ja tuli kauhea kiire koiran kanssa ulos.

Asiantuntevasti se kuitenkin päivitti ja sääti laitteiston ja otti allekirjoituksen papereihin. Taputti koiria ja toivotti hyvää viikonloppua. Sanoi että soitellaan.

Enpä usko että soitellaan.

Enpä todellakaan usko.

Enkä etenkään toivo.

Olkoonkin, että viime yönä ei torpassa raikunut ulina ja vinkuna, vaan lauman juniori veteli kuorsaten sikeitä uudessa häkissään, en osannut nukkua.

Oli kylmä ja oli kuuma ja ennenkaikkea odotin koko ajan, milloin joko ulina alkaa tai kello soi.

Siinähän se yö sitten menikin.

Töissä oli jotenkin tavallista nihkeämpää. Ei olisi oikein jaksanut, eikä olisi oikein huvittanutkaan. Ja nyt kotonakaan ei oikein jaksaisi, eikä huvittaisikaan, mutta pakko on päivystää hälytysasentajaa, joka tulee tuunaamaan talon murtohälyttimet ja liiketunnistimet isolle koiralle sopiviksi.

Plääh. Nukkumaan tekisi mieli, kun Pilli ja Pullakaan eivät innostuneet räntäsateessa tarpomisesta, vaikka emäntä miten yritti uhkailua ja lahjontaa. Servot pohjaan heti portilla ja jatkuvaa pyrkimistä takaisin tulosuuntaan.

Onhan täällä toki lämmintä ja kuivaa ja mukava sohva, mutta ihan oikeasti, hei!

Ulkoilu olisi kivampaa.

Mikähän helvetti ajaa ihmisen syömään puoli purkillista jalapenoja aterialla?

Ei siinä mitään, että närästää jo nyt, eikä siinäkään, että aamulla soi huussissa La Cucaracha, mutta ne yölliset painajaiset!

Ihan varmana on taas makuuhuoneessa ruuhkaa puolenyön jälkeen, kun koloistaan ryömivät ihmissudet ja hirmuliskot ja yläasteen kotitalouden opettaja. Siihen kun sitten ynnätään vielä itkupotkuraivaria suorittava seisoja, joka ulvoo uudessa, puolet keittiön pinta-alasta syövässä häkissään, niin ai juma, että lämmittää herätä aamulla puoli neljä.

Noh. Kai se on niin, ettei niitä jalapenoja kukaan väkisin kurkustani alas työntänyt, vaan itse ne käkättimeeni lapioin.

Minulla on selkeästikin ongelma.

Voi geezuz, olen ääliö!

Mietiskelin pitkään ja hartaasti että millä helvetin konstilla saan tyhjäpäisen germaanin pidettyä hiljaisena ja pois pahanteosta. Tyypillisistä leluista kun ei vatiaivo tunnu piittaavan.

Sitten muistin turhakkeen, joka tuli terrierille ostettua ja josta terrieri ei ymmärtänyt tuon taivaallista.

Motivaatiopallo!

Se sellainen, jossa on kyljessä pieni reikä ja johon voi tunkea ruokanappuloita ja kun sitä palloa sitten vierittää, niitä nappuloita tippuu ulos jos tippuu.

Kaksi tuntia touhotusta ja sitten kolmen tunnin päikkärit!

Uskomatonta.

Oletteko koskaan käyneet kulmakuppiloiden vessoissa etelänmailla?

Useinhan on niin, että hygienian taso ei noissa paikoissa ihan pohjoismaisia standardeja vastaa.

No, eipä ihan vastannut niitä standardeja huushollimme kodinhoitohuone ja saunaosastokaan aamulla ennen viittä.

Sen lisäksi, että “lievähköstä” eroahdistuksesta kärsivä “hauveli” oli ottanut ja tyhjentänyt liukuovilla varustetun liinavaatekaapin sisällön pitkin poikin pukuhuonetta, suihkutiloja ja saunaa, oli se “söpöläinen” tuottanut yön aikana arviolta kilon paskaa ja sitten Karate Kid -elokuvista tutun “wax-on/wax-off” -metodin turvin levittänyt tuotoksensa lattiasta aina allekirjoittaneen nenän korkeudelle ylt’ympäriinsä.

Tavallaan aika hassua, etenkin jos “kakkahuumori” henkilöön uppoaa.

Perusteellisen kloridipesun suoritettuani alan kuitenkin kallistua hieman sofistikoituneemman komiikan puolelle ja alan vahvasti vakuuttua, että terrierimme lempinimi Kakkelson on ehkä hieman liioiteltu, ottaen huomioon, että se kuitenkin aikoinaan vain siististi söi paskansa, eikä sisustanut sillä.

Voitte tuudittautua kyllä siihen, että en minä tästä perheemme uusimmasta tulokkaasta kovinkaan kauan jaksa vauhkota.

Tänään käytiin ensimmäisen kerran mestoilla.

Lähikaupan koiraparkkiin köytetty kanakoira aiheutti yleistä huvitusta ja hiukkasen pahennusta ulvomalla ja ulisemalla hillittömästi sillä aikaa, kun emäntä pikaisesti kipaisi hakemassa paketin merisuolaa.

Naapurin vanha setä osoittautui aivan kamalan pelottavaksi ja sitä piti luimien ja hermostuneesti täristen tuijotella emännän jaloista.

Mutta mikä uskomattominta, hihnassa kävely on äärimmäisen helppoa, eikä tänään olla vielä kertaakaan paskottu tai liritelty sisälle, vaan kiltisti on jo merkattu nenällä oveakin, jos on hädättänyt. Veikkaanpa, että huomenna asia ei ole näin, vaan taas heiluu moppi. Minun tuurillani.

Kyllä tämä, kuulkaa, tästä.

Huomenna mennään pellolle etsimään HK Bleu’tä pala kerrallaan.

Nenä on tarkka, sitä treenaamme lisää.

(Kuviakin laittaisin tänne mielelläni, sillä niitä on napsittu runsaasti, mutta jostain syystä kamera ei suostu siirtämään otoksia koneelle. Tänään ei enää jaksa, joten pyrin korjaamaan puutteen huomenna.)

Nukkumaan mennessä seisoskelija mölisi kolmisen tuntia, ennen kuin tajusi, että kukaan ei tule sitä kylpyhuoneesta pelastamaan.

Aamukuudelta se aloitti mölinän uudelleen ja jatkoi kunnes Mies jaksoi vääntäytyä ylös varttia vaille kahdeksan.

Neljä tuntia hiljaisuutta, siis.

Mieluusti näkisin seisoskelijan viettävän yönsä makuuhuoneessa tuhisten, mutta niin kauan kun se vääntää ranteenpaksuista jöötiä sisätiloihin, ei makkariin ole asiaa.

Ja niin kauan se varmaan sitten möliseekin.

Meillähän on tuo skotlantilainen terrieri.

Se söi melkeinpä viikon päivät kaksi kertaa päivässä ja vaikka oli tarhassa vapaana, ei eväänsä liikauttanut. Siitä tuli Pulla.

Nyt meillä on myös töttöhattu saksalainen seisoskelija, joka on vetänyt evästä vähintään yhtä useasti, mutta kymmenkertaisen määrän jo viiden kuukauden ajan ja silti on kuikelo. Se on Pilli.

Kuvan saatte myöhemmin.

Heti kun siivoan paskat kylppäristä.

On kiirettä pitänyt. Ei tosin leipätyön suhteen, mutta muuten.

Pääsin valitettavasti todistamaan sitä, miten hommat ryssitään oikein kuninkaallisesti ja millaista riemua siitä pääsevät repimään ne, jotka eivät ole perseilyyn edes osallistuneet.

Äidillä ja kahdella alle kouluikäisellä on vitsit vähissä, kun isi ottaa ja pistää bisneksen kuralle, jättää kaiken asuntolainaa myöten maksamatta, valehtelee vuosikaudet että kaikki on hallinnassa ja kun paska osuu tuulettimeen lähtee livohkaan, koska iso ratas jumiutuu.

Ei ihan sitä settiä, mitä hyville ystävilleen soisi tapahtuvan.

Eipä silti, se isi on ollutkin vuosia masentunut ja masentunut ihminen helposti jättää asiat hoitamatta ja helposti uskoo omiin huteriin selityksiinsä ja valheisiinsa, jos sille tielle lähtee. Äitiä vaan käy sääliksi, kun sen rakentama firma on pirstaleina, liiketoimikielto ja vouti niskassa. Leikki-ikäinen ja imeväinen hoidettavana. Eikä sitä, joka kaiken pisti haisemaan saa kiinni edes puhelimella.

Väkisinkin pistää miettimään, kannattaako tässä elämässä keneenkään luottaa.

Itselläni on tällä hetkellä vähän sellainen kutina, että kaikki valehtelevat silmät päästään ja survovat puukkoa keuhkoon heti kun silmä välttää.

Ihan kaikki.

Hetkittäin tuntuu kuin kuolisin huoleen.

En minä itsestäni huoli, vaan läheisistäni.

En osaa sanoa mitään viisasta, en osaa antaa hyviä neuvoja.

Mutta kuunnella osaan ja siivota ja tiskata ja ruokaa laittaa.

Hei ihan oikeasti nyt.

“Titi-Nallen jukeboksi” Mikä helvetti on Titi-Nallen jukeboksi ja miksi joku epätoivoinen sielu on etsinyt sitä täältä kuusi kertaa kahden tunnin sisällä?

“Valkosipuli ja seksi” Ruualla ei leikitä. Eikö se tullut jo selväksi?

“Resepti vitun hyvästä padasta” Pullo punaviiniä, sekalaisia juureksia ja pari kiloa jänistä. Hauduta puoli vuorokautta 125 asteessa kannen alla. Mausta suolalla ja pippurilla.

“Syyhy ennen” Ennen vai jälkeen suojaamattoman seksin? Mene lääkäriin.

“Omena pillussa” Hei sovitaanko ettei työnnetä niitä vihanneksia enää sinne haaruksiin, jooko?

Tavattoman rentouttavaa tämä joutenolo.

Miksiköhän se ei ole rentouttavaa kotioloissa? Miksi pankin velkatorpan sohvalla rötköttäminen aiheuttaa stressiä ja ahdistusta tekemättömistä hommista, mutta rötköttäminen pohjoissavolaisen järven rannalla jonkun muun torpassa ei sitä aiheuta.

Jos hiipivät arkiset asiat mieleen täällä, niin sen kun vain kääntää kylkeä ja jo kelpaa taas.

Teemamusiikkia normilauantaihin.

Olen harjannut hampaat jo viidesti, mutta kaikki maistuu kuitenkin itsepintaisesti tequilalle.

Sukukokoukseenkaan en sitten selvinnyt, kun piti polvillaan rukoilla posliinialttarilla koko helvetin iltapäivä.

Ei ole nafta ihmisten juoma.

Vesivärimaalausta ja tequilaa.

Keittiön seinällä on punaviiniä, mutta keittiö ei ole minun.

Muliseva tellieli.