turisti

Se on sitten näemmä taas se aika vuodesta, jolloin rahvas juhlii ja Turisti tekee töitä.

Huomenna taasen kustannuspaikalle aamulla klo 04.45, mutta sitä ennen livautan liiviini lasin tai kaksi Laurent-Perrier Grand Siècle’ä, kun Veuve Clicquot Brut oli näemmä päässyt kellaristamme ehtymään.

Voi kyynel, joutuu korkkaamaan fiinimpää.

Vappua mullekin.

Miksi naimisiin?

-Miksi ei?

Edellisen kirjoituksen kommenttilootassa sitä tiedusteltiin.

Nythän on niin, että minulla ja Miehellä on jo yhteistä omaisuutta, yhteistä velkaa, yhteiset haaveet ja muutenkin hyvin paljon yhteistä ja minä ajattelen asioita hyvin käytännönläheisesti. Naimisissahan tässä ollaan käytännössä kuitenkin.

Minä olen myös varsin konservatiivinen tapaus, kuten on Mieskin. Minua ei houkuttele millään muotoa susiparina eläminen, ei etenkään, kun niihin yhteisiin haaveisiin kuuluu myös perheen perustaminen, olkoonkin että se ei ole ihan äkkisillään ajankohtainen aihe. Minä en aio tähän todellisuuteen synnyttää ensimmäistäkään äpärää. Piste. Enkä myöskään tahdo myöhemmin maha pystyssä alttarille laukata haulikkohäiden merkeissä. Ei vaan ole minun keittoni.

Me olemme yhdessätuumin rämpineet läpi pariterapian ja käyneet vuoden 2006 tapahtumat läpi perin pohjin. Mies on pyytänyt tekojaan anteeksi, minä olen ne anteeksi antanut ja vaikka toisinaan vähän vituttaakin, niin minä en anteeksiannon hengen mukaisesti hiero sitä paskaa Miehen naamaan. Pelaamme avoimin kortein ja kommunikaatiomme toimii paremmmin kuin silloin joskus. Parisuhteemme on parempi, kaikin puolin.

Niin ja sitten on vielä se rakkaus.

Minä tykkään, että oma Äitinikin on ollut minua kohtaan joskus aivan vitun epäreilu, mutta sillekin olen anteeksi antanut ja rakastan yli kaiken. Mies oli minua kohtaan vitun epäreilu, mutta anteeksi sai sekin ja sitä rakastan yhtä paljon kuin Äitiä, joskin hieman erilaisin nyanssein. Anteeksianto tekee elämästä helpompaa tarkoittamatta sitä, että antaessaan anteeksi tarjoaisi toisenkin posken potentiaaliselle litsarille.

Oma kokemukseni miessukupuolesta on sitäpaitsi valitettavan raadollinen. Riippumatta sosiaalisesta statuksesta, markkina-arvosta tai planeettojen asennosta tilaisuus tekee niistä kaikista ennen pitkää varkaan. Ei ole sellaista heteromiestä, jota ei saisi tarpeen tullen taivuteltua pettämään edes kerran. Ihan vitun lysti minulle, mitä mieltä asiasta olette, mutta näin minä tämän asian olen nähnyt ja näen vastakin ja se perustuu omaan kokemukseeni. Jotkut niistä oppivat läksynsä kiinni jäädessään, toiset eivät. Sitä kuka on oppinut, kuka ei, ei valitettavasti voi ennustaa. Vain aika näyttää.

Minä luotan kuitenkin Mieheen ja tiedän itse olevani kaiken tämän jälkeen hänen luottamuksensa arvoinen.

Ja siksi me menemme naimisiin elokuussa.

Viime yönä ei uni tullut, joten lukaisin ajankuluksi blogini läpi.

Ei ehkä sittenkään olisi kannattanut.

Toissasyksyiset tapahtumat ainakin olisi kannattanut jättää lukematta.

Vaikka ne asiat eivät tänä päivänä enää olekaan päällimmäisenä mielessä, niin aina silloin tällöin muistista kuitenkin nousee tietoisuuteen paikkoja ja tapahtumia, jotka nostavat sykkeen pilviin ja saavat kitkerän maun suuhun. Huonona päivänä ne kiristävät pinnan äärimmilleen ja jos jokin asia ottaa ja kusee itsestäni riippumattomista syistä, niin silloin uidaankin jo todella tummissa vesissä.

Viimeksi tunti sanoin rumasti, kun Miehen vatuloinnin takia menivät hyvät keikkaliput sivu suun. Puuro paloi pohjaan saman tien ja vaikka paiskoin ovia ja poltin puoli askillista tupakkaa, niin vieläkin vituttaa.

Typeräähän se on yhden rupisen keikan takia malttiaan menettää. Eikä se maltin menetys todellakaan johtunut edes puoliksi hassatuista lipuista, vaan niistä pienistä murusista, joita hampaankolosta toisinaan tuntuu vieläkin löytyvän. Vähemmän ja vähemmän joka päivä, mutta jos ja kun löytyy, niin lopputuloksena on aina ensin raivo ja sitten häpeä.

Ja kyllä. Minua hävettää, että kiukuttelin näennäisesti tyhjänpäiväisestä asiasta. Hävettää niin, että mieli tekisi ryömiä takaisin peiton alle ja jäädä sinne loppupäiväksi.

En tiedä milloin tämä paskan lapioiminen loppuu, mutta jos minulta kysytään, niin saisi loppua ja aika nopeasti. Missään helvetin nimessä en nauti tästä. Ei minusta ole ollenkaan hauskaa, että välillä vituttaa niin silmittömästi, että mieli tekisi tuikata koko paska palamaan. En minä ole oikeasti sellainen ihminen. Aika ajoin tunnen niin kokonaisvaltaista pakokauhua, että päällimmäisenä mielessä on vain karkumatka sinne missä pippuri kasvaa. Tekee mieli myydä talo ja perua häät. Ottaa matkalaukullinen tavaraa ja juosta tuli persauksen alla Helsinki-Vantaalle, jättää irtisanomisilmoitus pomolle ja ryykätä terminaaliin ensimmäiselle non-Schengen -lennolle ihan minne vain.

Hetkittäin olen kyseenalaistanut puolitoista vuotta sitten tekemäni päätökseni yrittää kaikesta huolimatta. Välillä se tuntuu universumin typerimmältä päätökseltä. Ja sitten taas ei. Paljon enemmän on kuitenkin päiviä, kun kaikki on hyvin, eikä minua voisi kaduttaa vähempää. Mutta nämä yksittäisetkin päivät ja harvat kerrat kun muki menee nurin, tuntuvat liian raskailta ja liian kohtuuttomilta.

Ehkä ensi vuonna tähän aikaan elämä on taas hiukan helpompi ja asiat selkeämpiä.

Pakko yrittää uskoa.

Eihän tässä muuten mitään järkeä olisi.

Tuli todistetuksi se, että pakanat ja protestantit voivat kännipäissään puhua varsin sujuvasti paavista. Tuntikausia.

Edelleenkin tosin askarruttaa se, että tarvitseeko paavi sitä passia sittenkään ja että millaiset ne kalsarit todellisuudessa ovat? Ja että voiko sen pyhän papaalisen ahterin sipaista puhtaaksi ihan tavallisella Embolla, vai tarvitaanko jotain fiinimpää? Ja että jos se ottaa salaa naukkua kesken taivaallisten toimitustensa, niin ottaako se ehtoollisviiniä pimeästä pullosta vai ihan konjakkia vallan?

Ainoa asia, josta olen hyvin varma ja vakuuttunut, on se, että Sveitsiläiskaartin teho perustuu nimenomaan siihen, että moderni jalkaväki kaatuisi konfliktitilanteessa huutonauruun. Pussihousujen tehoa ei pidä aliarvioiman.

(Edit: Voi jösses. Seuraavan kerran kun olen kuperkeikkaamassa, niin ottakaa joku minulta puhelin pois. Kiitos.)

Ystäville ja tuttaville tiedoksi annettakoon, että Neiti Kinnunen on tänään liikkeellä akselilla Kallio-Hakaniemi-keskusta.

Jalassa kipsuttimet, yllä kellohame, taskussa hieman käteistä ja valmiina tuuppaamaan Helsingin katolleen.

Puhelimella saa kiinni. Seuraankin saa liittyä.

Minä tarvitsen lomaa elämästäni.

Oikeasti ja yhtään liioittelematta.

Ahdistaa tämä oravanpyörä, talo, koirat, Mies, kaksi perheautoa ja koko vitun keskiluokkainen, asuntolainalla rahoitettu setti. Remontti, tulevat häät, työ, koulu.

Tänään ei elämällä ole suuntaa. En tiedä mitä haluan, enkä tiedä mitä muut minusta haluavat.

Olen niin käsittämättömän ärtynyt, että istun turpa tukossa pystymättä vastaamaan kysymykseen mikä minua vaivaa. En minä tiedä mikä minua vaivaa. En minä tiedä vaivaako minua mikään.

Veikkaanpa että jos jokin vaivaa, niin se on tämä aika vuodesta. Maailma on taas näennäisesti uusi ja nuori ja minä taasen en ole. Olen vanha, kulahtanut, ruma, lihava ja rapistunut. Katson tympääntyneenä energiaa uhkuvia nuoremman sukupolven edustajia, jotka kiitävät ohi tuoreina ja kauniina ja jännittävinä, kun minä pölyynnyn tunkkaisessa keskinkertaisuudessa.

Tarvitsen aikalisän.

Tarvitsen muutaman sataa hevosvoimaa alleni ja etelätuulen tukkaani pöllyttämään.

Pari päivää vapaata.

Eikä hetkeäkään liian myöhään, koska vitutus on sitä suuruusluokkaa, että jos huomenna pitäisi vielä töihin vääntäytyä, niin en tasan vääntäytyisi, vaan menisin lääkäriin.

Ei tämä tosin pelkästään töistä johdu, vaikka viikko onkin ollut silkkaa ruoskan viuhuntaa ja silmitöntä hässäkkää.

Ei vaan ole mennyt putkeen mikään. Kaikki pykii niin maan perkeleesti.

Huomenna kiskaisen kumarat. Joko Isolla Kirkolla hyvässä seurassa, tai velkatorpassa kera kahden koiran.

Terrierille ei tosin tarjoilla, koska se rupeaa heti rähisemään.

“Who’s to know if your soul will fade at all
The one you sold to fool the world
You lost your self-esteem along the way

Fake it if you’re out of direction
Fake it if you don’t belong here
Fake it if you feel like infection
You’re such a fucking hypocrite”

Seether - Fake it

Hyvin se päivä menee näinkin.

En ole tehnyt kerrassaan mitään tuottavaa, vaan roikkunut eBayssä kohta neljä tuntia.

Mitään en ole ostanut, paitsi sievän olkalaukun, joka ei ollut kallis, mutta sitäkin tyttömäisempi. Olen mulkoillut myös sievää iltalaukkua, jonka mieluusti yhdistäisin hääpukuuni, mutta ennen kuin saan Manolot turvallisesti huostaani, en lähde veskaa ostelemaan.

Pitäisi varmaankin aktivoitua tästä ja ryhtyä laatimaan Miehelle lammaspullia. Se tulee kohta kotiin rautakauppareissulta ja jos se näkee, että jumittelen edelleenkin koneella aamutakki päällä, kuten hänen asioille lähtiessään tein, niin se paheksuu.

Se ei ole kivaa, jos se paheksuu.

…toivotti vanhempi konstaapeli.

Onneksi se sentään sai hyvät naurut, kysyttyään miksi minulla on 27kmh ylitystä.

“Koska ole paha, Paha, PAHA ihminen”, vastasin.
“No paha ihminen on ystävällinen ja tulee hakemaan tuosta levikkeeltä muistutuksen”, hykerteli konstaapeli.

Että kannatti kuulkaa tehdä tuplavuoro! Eipä tarvitse miettiä mihin senkin rahan tuhlaisi. Liikkuva poliisi osoitti oivallisen sijoituskohteen.

Tai jos pitäisikin rahat ja menisi kolmeksi viikoksi lusimaan.

Olisihan sekin yhden sortin kokemus.

No niin.

Nyt se vitun rakki sitten söi minun puhelimenikin.

Minä en oikein osaa olla järkevä, kun puhutaan kengistä ja niiden käytöstä.

Viimeiset viisi vuotta olen ostanut yhdet peruskävelimet vuodessa. Läpsyttelen niillä sitten menemään kesät talvet, lukuunottamatta niitä harvoja päiviä vuodessa, kun keli sallii varvassandaalien käytön tai tilaisuus vaatii kipsuttamaan huikaisevan korkeissa koroissa.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi edellisten popojen hankinnasta. Luhdan tennarit palvelivat hyvin, mutta alkoivat ratkeilemaan saumoistaan jo kuukausi sitten. Ostin Haltin tennarit. Naurakaa vaan, mutta niissä ei ole edes nauhoja, vaan hieman sofistikoituneempi versio tarrakiinnityksestä. Ne eivät herättäneet suuria intohimoja, vaan olivat silkka järkiostos, jossa hinta ja laatu todennäköisesti kohtaavat. Ne kestävät vuoden ja sitten ne saavat väistyä seuraavan parin tieltä.

Sen sijaan odotan kuin kuuta nousevaa kerran catwalkilla käveltyjä, toissa vuoden kevät/kesä -malliston Manolo Blahnikkeja saapuvaksi tulliin.

Niillä kävellään alttarille ja sen jälkeen niitä palvotaan kenkähyllyn paraatipaikalla maailman tappiin asti, koska eihän niillä oikeasti voi käydä kaupassa, baarista puhumattakaan.

Voi kun oppisin olemaan.

En tietenkään väitä olevani mikään asiantuntija, mutta millähän vitun perusteella polven tähystysleikkauspotilaille suositellaan Diacorin päiväkirurgisella nukutusta?

Siis voi hyvän tähden! Nivelkierukan tähystyshän on tänä päivänä ortopedille vähän sama asia kuin minulle on ruskean peruskastikkeen valmistus!

Vähän ihmetyttää.

Nimim. “Kotihoitsu”

Kävin aamulla naurattamassa Finavian lupatoimiston virkailijoita murusiksi pureskellulla kulunvalvontakortilla. Tädit väittivät, etteivät ole koskaan nähneet niin totaalisesti tuhottuja lupia. Antoivat uudet ja lupasivat lähettää laskun, jahka rauhoittuvat huutonaurustaan.

Työpaikallakin piipahdin. Sain kuulla, etten saa tunnuksia firman reseptiohjelmistoon, vaikka se olisi koulun takia lievästi ilmaistuna välttämätöntä. Työpaikkaohjaajani lupasi kuitenkin, että voin laatia reseptiikkaa hänen tunnuksillaan, hänen valvonnassaan.

Ihmetyttää kyllä hieman työnantajan asenne. Tyrkytetään ensin koulutusta ja sitten kun se koulutus vaatisi aikaa ja vähän panostusta, niin alkaa aivan käsittämätön nihkeily. Ei voi antaa tunnuksia reseptiikkaan. Minä kuvittelisin, että jos koko talossa ei dieettikokkia ole ja sellaista tarvitaan, koska joka toisella tuntuu nykyään olevan ruokavaliorajoituksia, niin annettaisiin sitten sille dieettikokille asianmukaiset työkalutkin sen hommansa tekemiseen. Mutta ei.

Pistää miettimään ovatko ne ihan oikeasti siellä edes perillä asioista ja aikovatko ne sitten minun valmistuessani jollain tapaa hyödyntää erityisosaamistani, vai pitääkö lähteä livohkaan heti, kun silmä välttää. Se on taivahan fakta, että en minä jää sinne tällä palkalla tekemään näitä vanhoja hommia, jos on mahdollisuus päästä leveämmän leivän ääreen.

En tiedä.

Enkä selkeästikään ymmärrä sitä hienoa fraasia “firman politiikka”. Niissä tuntuu poikkeuksetta olevan aina jotain mätää oli firma mikä hyvänsä.

Ehkäpä vuoden, puolentoista päästä alkaa allekirjoittanutkin olla kypsä yrittäjäksi.

Voi hirmu mikä rupikonna istua pönötti keskellä pihatietä!

Aivan jumalaton vonkale!

Painoi päänsä alas ja nosti perseensä ilmaan, kun kumarruin katsomaan ja kun poimin kämmenelle, niin kurnutti nopeasti.

Kaveri vastasi ojasta.

Laitoin takaisin siihen mistä otin. Ja siihen se jäi pönöttämään.

Huuteli peräänkin vielä.

Olen koko aamun kaivanut bittiavaruudesta sopivaa opintomateriaalia koulua varten.

Ja sitähän löytyy.

En tajua alkuunkaan, miksi pitäisi hankkia perkeleellisen kallista ammattikirjallisuutta kansien väliin nidottuna, kun netti on väärällään suomalaisten avointen yliopistojen opintomateriaalia ravitsemustieteistä ja elintarvikeopista. Lontoon kielellä löytyy britti- ja jenkkiyliopistojen luentomateriaalia ja lääketieteellisiä julkaisuja pilvin pimein.

Pelkästään ravitsemusfysiologian ja -kemian kirjat tekisivät budjettiini naurettavan loven, joten en voi ymmärtää, miksi eilisessä infotilaisuudessa korostettiin ammattikirjallisuuden hankinnan tärkeyttä. Ne opukset kun eivät työpaikallakaan ole se kaikkein järkevin formaatti informaation hakuun. Selaa siinä nyt sitten kallista kirjaa lähmäisine tassuinesi kamalassa kiireessä!

Toisinaan tuntuu vähän sille, että suomalainen opetus on ihan kaikilla asteilla kymmenen vuotta aikaansa jäljessä, mitä tulee tiedon hankintaan.

En tasan osta ensimmäistäkään ylihinnoiteltua nidosta.

Oikeasti kokki tarvitsee vain yhden kirjan.

Kaikki muu on toisarvoista.

Ei ole maailmassa kyllin voimakasta kirousta, jonka voisi tähän saumaan lausua.

Neljä tuntia poissa kotoa ja mitäpä ovatkaan saaneet aikaiseksi nuo kaksi Perkeleen Kennelin kasvattia?

Keittiön kaapilla on käyty ja varastettu sieltä puruluut ja herkkuraksut. Kakkelson ei kaapin ovea itse auki saa, joten syyttävä sormi osoittaa Seisoskelijaa. Kakkelson on kyllä nautiskellut rosvoilevan Seisoskelijan työn tuloksista, sillä tuolla se makaa edelleen sohvalla maha pinkeänä, raksumuruja turpajouhissaan.

Seisoskelija sitä vastoin luimii keittiön pöydän alla. Sen samaisen pöydän alta kaivelin aikaisemmin pyjamani, jonka toinen hiha on syöty, Agent Provocateurin rintaliivit, jotka niin ikään oli käyttökelvottomiksi kalutut ja kirsikkana kakun päälle vielä Finavian iideen ja kulunvalvontakortin, jotka oli ratusteltu sen sortin murusiksi, että ei omistajan pärstää enää kuvasta tunnista.

Vittu.

VITTU.

Jos teen terrieristä jonain päivänä maton, niin seisojan hammaskalustosta teen itselleni tiaran.

Pääsin tänään tekemään jotain, mitä en ole tehnyt hyvin pitkään aikaan.

Ala-asteella se oli loppukesän kohokohta, yläasteella pienoinen pakkomielle ja lukiossa välttämätön imagokysymys. Korkeakouluaikoina sillä ei ollut niin väliä ja ravintolakoulussa kukaan ei vaivautunut.

Ostin kauniin ruutuvihkon, hyvän mustekynän, punakynän, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Ja tietenkin kynäpenaalin.

Siinä on poni.

Ja se on pinkki.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä!

Pitäisikö hakea myös uudet tennarit ja kiva vaatekerta?

Oopa ja Mari ovat kertoneet omasta ruumiistaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Sielu ja ruumis -sarjan innoittamana.

Minulla on ollut koko ikäni hieman kahtiajakoinen suhtautuminen vartalooni. Milloin olen vaalinut sitä kurinalaisella hartaudella, milloin laiminlyönyt häikäilemättömästi. Aina olen ollut tyytyväinen, mutten koskaan tarpeeksi tyytyväinen.

Lapsena olin poikatyttö, koska muutimme pikkukaupungista maalle, jossa ainoat ystävät olivat naapurin rasavillejä pojankoltiaisia. Oli juostava lujaa, pystyttävä kiipeämään kulmakunnan korkeimpiin puihin, sukellettava pitkälle ja syvälle. Oli oltava vähintään yhtä hyvä kuin pojat.

Sitten kasvoin hiukan ja niin kasvoivat tissitkin. Ja kun tissit kasvoivat, eivät pojat enää halunneetkaan kiipeillä kanssani puihin, juosta kilpaa tai sukellella järvellä. Naureskelivat ja osoittelivat. Äiti vei minut Siilinjärven Vaatehuoneelle ja sain ensimmäiset rintaliivit. Heräsin puolivahingossa omaan orastavaan naiseuteeni, opettelin kihartamaan hiukseni ja meikkamaan. Hylkäsin kulahtaneet rymyvaatteet ja pyrin korostamaan sitä, etten ollutkaan poika, vaan jo melkein nainen.

Polveni meni ensimmäisen kerran sijoiltaan itsenäisyyspäivän aattona 1991. Leikkaus jätti siihen ruman arven. Ajauduin teini-iän pahimpaan kriisiin ja närpin ruokaani nirsoillen. Pelkäsin lihovani, kun en pystynyt enää liikkumaan kuten aikaisemmin. Olin yhtä pitkä kuin nykyään, mutta painoin alimmillaan lähes kolmekymmentä kiloa vähemmän kuin nykyään. Pukeuduin säkkeihin ja piilottelin ruumistani.

Toisen kerran polveni hajosi keväällä 1993. Ensimmäisen leikkauksen jättämää rujoa arpea siistittiin uudessa leikkauksessa ja sain riesakseni kourallisen rautaa ihoni alle. Se rauta aiheuttaa vielä tänäkin päivänä toisinaan kolotusta ja kiusallisia tilanteita kansainvälisillä lentokentillä.

Myöhemmässä teini-iässä pidin ruumiistani hyvää huolta. En riekkunut perjantaisin kaupungilla, en polttanut, enkä juonut kuten monet muut ikäiseni. Olin jäntevä ja solakka ja ylpeä ruumiistani.

Täysi-ikäisyys toi mukanaan kapinan ja tatuoinnit ja lävistykset. Opettelin polttamaan punaista Marlboroa ja imin viinaa kuin sieni. Kolmena iltana viikossa oli bailaamaan päästävä, eikä muuta liikuntaa harrastettu, kuin korkeintaan tanssilattialla persauksen pyöritystä. En uhrannut ajatustakaan ruumiini hyvinvoinnille.

Työelämä toi tullessaan palovammoja. Vanhat arvet ehtivät tuskin haalistumaan, kun jo uusia on tilalla. Kyynärvarteni ovat kuin pakanamaan kartta. Työ on tuonut myös raakaa fyysistä voimaa. Voin kantaa kokooni nähden hyvin raskaita taakkoja.

Eletyt vuodet näkyvät ruumiissani arpina, ryppyinä ja selluliittinä. Takalisto ei ole enää piukea, eivätkä nännit tavoittele taivaita. Kun katson alastomana peiliin, näen pehmeän naisvartalon, jollaisia renesanssin mestarit aikoinaan kankaalle maalasivat. Olen rintava, reitevä ja persevä.

En enää kohtele ruumistani kaltoin, mutten jaksa sitä fanaattisesti palvoakaan. Se kulkee mukana, teen sillä töitä. Se on nautinnon lähde ja välttämätön paha.

Pidän siitä.

Syvä huokaus, kun pääsi kotiin.

Mikähän siinä on, että vaikka on aina intoa täynnä, kun pääsee kyläilemään, niin siltikin aina on aivan käsittämättömän ihanaa tulla takaisin perskohtaiseen velkatorppaansa.

Sääli, ettei huomenna voi jäädä sänkyyn makoilemaan kera nelijalkaisten, keittää iltapäivällä myöhäisiä aamukahveja ja taivastella kylpytakki päällään maailmaa ikkunan ulkopuolella. Töihin täytyy rientää, juosta tukka putkella ja suorittaa annettuja tehtäviä.

Kattoon syljeskely kotioloissa on kuitenkin niin kivaa, että sitä mieluusti tekisi päätöikseen, jos siitä palkkaa saisi.

Vaan ei toimi maailma vielä sillä viisiin.

Eläkkeellä sitten.

Heikolla hapella starttasi ristiäisaamu, kun sinappikoneen täti otti Kissanaisen ja Ison Talon Emännän kanssa edellisiltana kuperkeikkalimonaadia ja päätyi ravintolan pöydälle laulamaan Mombasaa.

Olo oli aamuseitsemältä vähemmän vallaton ja koko anniskelupaikassa vedetty show tuntui jälkikäteen hieman vähemmän tyylikkäältä, ellei jopa lievästi irvokkaalta.

Tuli kuitenkin todettua, että niin entinen rouva, kuin nykyinen ja tulevakin ovat varsin käypää ja kysyttyä tavaraa tämän päivän lihatiskeillä. Tulevan rouvan ominaisuudessa allekirjoittanut tyytyi kuitenkin pääasiallisesti flirttailemaan oman ukkonsa kanssa ja kohteliaasti kieltäytymään ulkopuolisista ehdotuksista.

Jokainen kauhukolmikon jäsen sai siltikin kymmenen vuotta nuoremmat pojankoltiaiset kertakaikkisesti keulimaan tanssilattialla.

Jotta lystiä toki oli.

Vähempi lystiä oli krapuloissaan selitellä tutulle, mutta sitäkin kuivakkaammalle pastorille oman hengellisen elämänsä näivettymistä, kun sitä kahvipöydässä kirkonmies tivasi. Oli varmaan tosi uskottavaa vedota työkiireisiin, kun ei-niin-kovinkaan-vanhan viinan käry tunki ilmatilaan joka helvetin huokosesta ja silmät verestivät kuin pahemmankin putken jäljiltä. Ja kun oli heti toimituksen alkuun vielä rappiotilassaan itkeä tyrskinyt raakkuessaan “ystävä sä lapsien”.

Lapsi tuli kuitenkin nimettyä ja tyylikkään nimen saikin.

Anna Emilia.

Tulipa joskus aikoinaan luvattua Kummipojalle, että kunhan Kummitäti ehtii, niin sitten se tekee kakaralle vaahtokarkkeja.

No, nyt on vaahtokarkit odottamassa iltaa.

Vielä kun Kummitäti ehtisi pestä koiran ja käydä itsekin suihkussa ja sitten laittaa vähän parempaa päälle ja maalata silmät päähänsä, niin olisi valmis suuntaamaan maalta Puijon kupeeseen.

Pää on valmiiksi päivän hulinoista sekaisin kuin Haminan kaupunki, mutta kylläpä tästä ehkä hyvinkin selvitään ajoissa radalle.

Huomenna pääsen pitkästä aikaa vanhan kotikaupunkini yöhön.

Mietiskelin tuossa aamutuimaan, että mahtaakohan siellä olla enää ensimmäistäkään paikkaa pystyssä, joissa joskus nuoruudessa tuli iltaa istuttua. Ei varmaan.

Mutta mitäpä väliä. Maailma ja ihmiset kun muuttuvat kuitenkin, niin tuskinpa se haittaa jos vanhat kantapaikatkin katoavat. Tärkeintähän on kuitenkin seura. Ja huomenna tiedän sen seuran olevat oikein erityisen hyvää. Ykköset ylle, pakkelit naamaan ja kipsuttimet jalkaan. Kuskikin on omasta takaa.

Milloinkahan viimeksi on ollut vastaavanlainen ilta tiedossa tuossa nimenomaisessa seurassa?

Joskus viime vuosituhannella?

Minä uskon päivä päivältä enemmän ja enemmän karmaan.

Kun on pienen ihmisiän katsellut yhden hädin tuskin ihmiseksi luokiteltavan henkilön yliampuvaa bravadoa, manipulointia ja patologisuutta hipovaa pajunköyden suoltamista ja sitten näkee, että niin vain paska palautuu kiertokirjeen lailla takaisin lähettäjälle, niin se jollain tapaa osoittaa kyllä sen, että universumi on loppuviimein aika reilu paikka.

Tragikoomista on tosin se, ettei se tikapuuhermostoinen mato edes vielä ymmärrä, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Siinä se vain edelleen tempoilee ja syyttää kaikkia muita, paitsi itseään.

Payback’s a bitch.

Jälleen on kertynyt mielenkiintoisia hakusanoja.

Mummot alastonkuvissa -Tarvitseeko vaari myös Viagraa?

Mummo sex -Ihan oikeasti, tuo on jo vähän ällöä!

Biohajoavat kuulat -WTF? Ovatko ne jotain sukua vihreille kuulille?

Raskaus kuivattu aprikoosi -Suomalaisessa tarinaniskennässä on kyllä joskus mainittu, että puolukasta saattaisi paksuksi pamahtaa, mutta tuskinpa sentään aprikoosista. Kuivatusta varsinkaan.

Transitmies ja strassikoristeet -Liberace ja Fordin paku?

Mietiskeltiin tuossa eilen erään bloggaavan tuttavan kanssa muotiblogien syvintä olemusta.

Pohdittiin, mahtavatko ne olla vain tämän hetken ilmiö, vai ovatko ne tulleet ihan jäädäkseen.

Minusta muotiblogit ovat omalla naiivilla tavallaan äärettömän sympaattisia, eivätkä varmaan vähiten siksi, että niiden kirjoittajatkin ovat kovin nuoria ja innostuksessaan kovin hellyyttäviä. Mieleen tuli hyvin elävästi omat peruskoulu- ja lukioajat, jolloin vaatekaapin sisältö oli hyvin hallitseva osa oma persoonaa, eikä samoihin vaatteisiin voinut missään tapauksessa pukeutua kahta, tai herra paratkoon, kolmea päivää peräkkäin.

Jos 1990-luvulla olisi blogeja ollut, olisin varmasti minäkin blogannut, mutta nimenomaan vaatteista ja muodista. Nyttemmin ei koe aihetta omakseni, sillä viimeiset kolme päivääkin olen hiimaillut samoissa pöksyissä ja huparissa vaivautumatta miettimään miltä näytän.

Joku kommentoija kyseli minulta taannoin, että mahtaako vituttaa, kun muotiblogit rynnivät ohitseni Blogilistalla. Vastaus on ei. Ei ollenkaan. Hyvä vaan, että listalle virtaa uutta verta meidän kalkkisten joukkoon. Hyvä, että ihmiset seuraavat kevyttäkin hömppää myös minun perskohtaisen vitutushömppäni lisäksi.

Ja seuraanhan minä niitä silloin tällöin itsekin.

Salaa, kun kukaan ei näe.

Kotikokkaukseenkin saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun keittelee liedellä yhtä aikaa niin rommisiirappia, kuin kastikepohjaakin.

Alkaa nimittäin aika nopeaan olla lystiä, kun huomaa hengitelleensä muutaman ravintola-annoksen edestä tanakkaa alkoholihöyryä.

Lasten ei kannata kokeilla. Aikuisten kylläkin.

Mutta varovasti.

Melko petollista on.

Ihan just hirttää kiinni.

Osa tämän velkatorpan kattotuoleista näyttää sitten olevan aika saatanan rapeassa kunnossa, koskapa ne turakaiset, jotka tämän pytingin muinoin ovat pystyyn pykänneet, ovat laiminlöyneet räystäiden reunapeltien asennuksen.

Voi vittu saatana jumalauta.

Vaikka nyt onkin pipi ja tönkkö olo, niin ensi viikonloppuna toivottavasti ei ole.

Silloin lähden ystäväni Kissanaisen kanssa kaatamaan Kuopion katolleen.

Tässä talossa on aivan tasan varmasti aukko aika-avaruusjatkumossa, joka nielee tavaraa sisäänsä minkä ehtii.

Pysyvästi on kadonnut ainakin yksi muuttolaatikko, yksi korkokenkä, vasara ja nyt viimeisimpänä pari tusinaa hääkutsupohjia.

En saata ymmärtää.

Näin viime yönä unta häistä.

Satoi vettä kaatamalla ja juhlapaikan katto vuoti kuin seula. Hääpuku meni pilalle ja bändin basisti kuoli sähköiskuun. Kakku maistui homeiselle ja ruoka oli kylmää. Enkä tuntenut ketään vieraista. En edes kaasoa.

Sulhanen oli sentään se suunniteltu.

Tästähän onkin sitten hyvä aloittaa kutsukorttien lähettäminen.

Televisiota tuijottamalla saa näemmä aikaiseksi todella massiivista ja kokonaisvaltaista vitutusta.

Minullahan on varsin harvoin aikaa saati tahtoa jumitella tyhmälaatikon edessä, mutta eilen ja tänään sitäkin on tullut harrastettua. Vaihtelun vuoksi.

Tänään vaihdoin Nelosen Maikkariin ja mulkoilin läpi Luukusta Lukaali -sisustusohjelman. Siinähän ei sinällään mitään vikaa ollut, joskin formaatti tuntui jotenkin tutulta, mutten oikein tiedä mistä yhteydestä. Sen sijaan vitutusta aiheutti se angstaava keskenkasvuinen kakara, jonka suttuisesta yksiöstä remonttiryhmä teki ihmisasumuksen näköisen.

Vaan eipä kelvannut neidille. Parvi oli kamala, seinä hirveä, lamppuja liikaa ja niisk ja nyyh.

Vittu ihan oikeasti! Jos on persaukinen ja kädetön ja pääsee rilluttelemaan sillä aikaa kun duunarit laittavat paikkoja ojennukseen, niin ensimmäinen kommentti kotiin palatessa ei tasan tarkkaan saa olla “voivittuniinkutääonihankauhee”.

Saatanan hemmotellut räkänokat, joita nuorisoksi kutsutaan! Perse homeessa pitäisi saada tuijottaa mangaa ja animea ja herutella tekotaiteellisen emopopin tahtiin pistämättä itse tikkua ristiin minkään homman suhteen ja sitten vielä kitistään ja maristaan, kun sisustussuunnittelija ei nyt ole ihan ymmärtänyt hänen persoonaansa.

No vittu jos ei persoonaa ole, niin miten sitä voisi ymmärtää!

Tuollaisia angstiteinejä mahtuu viisitoista tusinaan!

Vittu mitä jengiä. Ei kelpaa edes ojia kaivamaan.

Vittu jos on inspiraatio hieman hukassa tämän omakotiasumisen ja pihanlaiton kanssa.

Laittaessani villiintynyttä norjanangervoa matalaksi alkoi hyvin vahvasti tuntumaan siltä, että vaihtoehtoja on tasan kaksi. Joko myrkyttää koko paska ja vetää päälle asfaltti tai vaihtoehtoisesti muuttaa jonnekin suurkaupungin ydinkeskustaan, jossa ainoa viheriöivä sävy löytyy vaihtuvista liikennevaloista.

Minulla on tässä käsissäni tuhat neliömetriä sellaista saatanan pöpelikköä, että pelkkä vilkaisu ulos ikkunasta aiheuttaa sen sortin primitiivireaktion, että on suoni katketa aivosta.

Voi vitun vittu.

Minä vihaan tätä persläpeä.

Satuin eilen mulkoilemaan tyhmälaatikkoa, kun Neloselta tuli G-piste.

Voi pyhä yksinkertaisuus millaista paskaa.

Voisiko joku kertoa minulle, mikä tämän “keskusteluohjelman” funktio on? Mikä helvetin “suuri tyttöjen ilta”? Mikä helvettiä sillä blondilla oli yllään?

Olen auttamattomasti pudonnut kehityksen kelkasta, kun en ymmärrä, miksi seksistä ja seksuaalisuudesta täytyy tänä päivänä tehdä niin saatanan suuri numero etenkin naisten keskuudessa. En suinkaan kiistä sitä, etteikö seksuaalisuus olisi hyvinkin suuri osa ihmistä, mutta silti. Miksi helvetissä pitää tuppautua ihan tv-studioon asti into pinkeänä ja selkeästikin vaivautuneena kikatellen puhumaan “leluista” ja “itserakastelusta” punastelevalle naisstudioyleisölle? Mitä tapahtui dildoille ja runkkaamiselle? Eivätkö ne olekaan enää asioiden oikeita nimiä?

En tarkoita sitä, etteikö seksistä saisi puhua, mutta tuo ohjelma on vaan niin vitun kökkö, etten voi käsittää mitä sillä ajetaan takaa.

Ei mikään ihme, että varsinkin nuoret naiset ovat tänä päivänä niin käsittämättömän pihalla kaikesta.

Justiinsa äkkäsin!

Meidän skotilla on otsatukka, josta Ramonesit olisivat kateellisia!

Ei jumalauta saatana mikä revohka yhden munansa perässä kirmaavan turkulaisen ja yhden vetyperoksidiporton tekstiviestittelystä.

Tämä koko shown huipentuminen aprillipäivään sopii kuvaan kyllä riemastuttavan hyvin!

Ottamatta mitenkään kantaa siihen, kuka tähän koko härdelliin on syyllinen ja onko syyllistä sitten edes mielekästä nimetä, kun kyse on kuitenkin kahden varsin ansioituneen horon (jep, Ike on osoittanut viimeisen kahden vuosikymmen aikana olevansa oikea horojen horo) kahdenkeskisestä viestittelystä, tyydyn toteamaan, että oikeastaan Kanerva ja Tukiainen olisivat kerrassaan loistava pari.

Kanerva on aivan käsittämättömän molopään näköinen ja Tukiainen näyttää huuliherpeksineen sille, että molo kuin molo kelpaa.

Miksi helvetissä pitää mennä katsomaan verta ja suolenpätkiä sisältävä elokuva ihmissusista, jos pelkää niitä muutenkin kuollakseen?

Minä en pelkää vampyyrejä, mörököllejä tai muitakaan hirviöitä, mutta pelkään ihmissusia. Pelkään, vaikka niitä ei kuulemma ole olemassa. No, eihän joulupukkiakaan muka ole olemassa, mutta niin niitä perkeleitä vaan ostareilla pyörii loppuvuodesta. Ja kävi meillä sellainen kotonakin joka joulu, kun olin mukula.

Siinä määrin pisti eilen mulkoiltu raina mielikuvituksen liikkeelle, että viime yön meni nukkumisen suhteen poskelleen. Yöllä piti pyytää Miestä käyttämään nelijalkaisia ulkona, kun itse en uskaltanut. Jälkeenpäin sitten tuli syyllinen olo, kun olin komentanut toisen ihmissusien suuhun, vaikka ei siellä pihalla kuulemma ollut mitään näkynyt.

Kerran teini-ikäisenä olin varma että kuolen. Pakkasta oli kotipitäjässäni tuolloin rahtusen alle kolmekymmentä ja minä olin typeryyksissäni lähtenyt kaverin luokse potkurilla. Vetkuttelin lähtöä kotiin siinä toivossa, että vanhemmat olisivat tulleet hakemaan, mutta eivät tulleet, vaan vetosivat siihen, että potkuri ei mahdu kyytiin ja muutenkin saisin luvan suoriutua, kun olin kerran perillekin päässyt ihan omin neuvoin.

Matkaahan ei ollut muutamaa kilometriä enempää, mutta se matka oli taitettava pimeällä tiellä metsän keskellä, haja-asutusalueella kun elettiin. Ystävä totesi lähtiessäni, että ainakin ulkona näkee hyvin, kun on tähtikirkas taivas ja täysikuu.

Täysikuu.

Siinä nimittäin vietiin potkuria ja nuorta Turistia kuin litran mittaa. Kipinät sinkoilivat jalaksista osittain hiekoitetulla tiellä ja varmasti oli ainakin tusinan ihmissuden lauma kintereillä.

Kotona piti sitten laittaa kaikki vaatteet kenkiä myöden pesuun, koska ne olivat hiestä litimärkiä. Vanhemmille valehtelin kirkkain silmin, että oli kiire katsomaan lempisarjaa televisiosta, kun ihmettelivat miten nyt niin oli hiki ja hengästys.

Uskoivat.

(Terveisiä vaan sinne Savoon. Loppuviikosta tavataan.)