Oopa ja Mari ovat kertoneet omasta ruumiistaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Sielu ja ruumis -sarjan innoittamana.
Minulla on ollut koko ikäni hieman kahtiajakoinen suhtautuminen vartalooni. Milloin olen vaalinut sitä kurinalaisella hartaudella, milloin laiminlyönyt häikäilemättömästi. Aina olen ollut tyytyväinen, mutten koskaan tarpeeksi tyytyväinen.
Lapsena olin poikatyttö, koska muutimme pikkukaupungista maalle, jossa ainoat ystävät olivat naapurin rasavillejä pojankoltiaisia. Oli juostava lujaa, pystyttävä kiipeämään kulmakunnan korkeimpiin puihin, sukellettava pitkälle ja syvälle. Oli oltava vähintään yhtä hyvä kuin pojat.
Sitten kasvoin hiukan ja niin kasvoivat tissitkin. Ja kun tissit kasvoivat, eivät pojat enää halunneetkaan kiipeillä kanssani puihin, juosta kilpaa tai sukellella järvellä. Naureskelivat ja osoittelivat. Äiti vei minut Siilinjärven Vaatehuoneelle ja sain ensimmäiset rintaliivit. Heräsin puolivahingossa omaan orastavaan naiseuteeni, opettelin kihartamaan hiukseni ja meikkamaan. Hylkäsin kulahtaneet rymyvaatteet ja pyrin korostamaan sitä, etten ollutkaan poika, vaan jo melkein nainen.
Polveni meni ensimmäisen kerran sijoiltaan itsenäisyyspäivän aattona 1991. Leikkaus jätti siihen ruman arven. Ajauduin teini-iän pahimpaan kriisiin ja närpin ruokaani nirsoillen. Pelkäsin lihovani, kun en pystynyt enää liikkumaan kuten aikaisemmin. Olin yhtä pitkä kuin nykyään, mutta painoin alimmillaan lähes kolmekymmentä kiloa vähemmän kuin nykyään. Pukeuduin säkkeihin ja piilottelin ruumistani.
Toisen kerran polveni hajosi keväällä 1993. Ensimmäisen leikkauksen jättämää rujoa arpea siistittiin uudessa leikkauksessa ja sain riesakseni kourallisen rautaa ihoni alle. Se rauta aiheuttaa vielä tänäkin päivänä toisinaan kolotusta ja kiusallisia tilanteita kansainvälisillä lentokentillä.
Myöhemmässä teini-iässä pidin ruumiistani hyvää huolta. En riekkunut perjantaisin kaupungilla, en polttanut, enkä juonut kuten monet muut ikäiseni. Olin jäntevä ja solakka ja ylpeä ruumiistani.
Täysi-ikäisyys toi mukanaan kapinan ja tatuoinnit ja lävistykset. Opettelin polttamaan punaista Marlboroa ja imin viinaa kuin sieni. Kolmena iltana viikossa oli bailaamaan päästävä, eikä muuta liikuntaa harrastettu, kuin korkeintaan tanssilattialla persauksen pyöritystä. En uhrannut ajatustakaan ruumiini hyvinvoinnille.
Työelämä toi tullessaan palovammoja. Vanhat arvet ehtivät tuskin haalistumaan, kun jo uusia on tilalla. Kyynärvarteni ovat kuin pakanamaan kartta. Työ on tuonut myös raakaa fyysistä voimaa. Voin kantaa kokooni nähden hyvin raskaita taakkoja.
Eletyt vuodet näkyvät ruumiissani arpina, ryppyinä ja selluliittinä. Takalisto ei ole enää piukea, eivätkä nännit tavoittele taivaita. Kun katson alastomana peiliin, näen pehmeän naisvartalon, jollaisia renesanssin mestarit aikoinaan kankaalle maalasivat. Olen rintava, reitevä ja persevä.
En enää kohtele ruumistani kaltoin, mutten jaksa sitä fanaattisesti palvoakaan. Se kulkee mukana, teen sillä töitä. Se on nautinnon lähde ja välttämätön paha.
Pidän siitä.
Kiitos, oli mielenkiintoista lukea kehosi tarina. Ja erityisen ilahduttava oli sen “onnellinen loppu”! Kyllä psyykelle on aika tärkeää se, että viihtyy omissa nahoissaan.
Itse en ole vuosiin viihtynyt, ruoasta on tullut rakastettu ja vihollinen. Mutta kun tämä elämä on ikuista opettelua, niin jos tuon syömisen & oman kroppansakin kanssa vielä oppisi elämään… : )
Comment by Katariina — April 14, 2008 @ 9:35 pm
Hienosti kirjoitettu! Ihanasti näkyy sellainen tasapaino ja tyytyväisyys - aikuisuus? - tässä taustalla. Naisen kroppa on hyvä juuri sellaisena kuin se on. Ei tarvitse yrittää olla mitään, ei etenkään näyttää joltain 12-vuotiaalta pikkupojalta, kun Luoja on naiselle lanteet, rinnat ja rasvaprosentin antanut. Ja syystä!
Muuten sekin on sanottava, että näillä kymmenillä (olen pari vuotta vajaa 40 v.) hoikkana pysyminen on RAAKAA työtä. Melkein saisi kokonaan lakata syömästä jos haluaisi olla joku mallimittainen. Ellei siis aineenvaihdunta ja kropan rakenne ole luonnostaan heinäsirkkamainen. Mutta jos aikoo jaksaa, syödä edes jotenkin normaalisti + herkutella välillä, niin pakostakin kroppa on naisellisempi ja pyöreämpi kuin jos vetää jotain kasvissoppaa rasvattomana versiona joka toinen päivä. Ja joka toinen päivä on syömäti kokonaan.
Noinkohan miehet haaveilevat itsensä nälkiinnyttävistä naisista? Vai onko järki päässä?
Comment by Mielikki — April 15, 2008 @ 2:12 pm
Tuossa linkissä vähän taustamusaa aiheelle
Comment by Sateenvarjo — April 17, 2008 @ 10:31 pm