turisti

Hieman outo tunne tuli, kun kävin läpi päivän postia.

Oli tullut postikortti. Siinä oli minun etunimeni, mutta väärä sukunimi.

Tai ei nyt ihan vääräkään, mutta se tuleva.

Tuolta se siis näyttää kirjoitettuna.

Hankin joitakin vuosia sitten, kun olin vielä rahoissani ennen ylimitoitettua asuntolainaa, äärimmäisen epämukavat ja törkeän kalliit italialaiset design-korkkarit.

En ole käyttänyt kenkiä kuin kerran. Juuri sen kerran, kun totesin niiden olevan äärimmäisen epämukavat. Sen kerran jälkeen tungin kengät takaisin laatikkoonsa, jonka kannessa komeilee kohokirjaimin muotitalon nimi ja paiskasin laatikon kaapin perukoille kiroillen omaa naisellista turhamaisuuttani ja ilmeistä hölmöyttäni. Unohdin mokomat kikottimet tyystin.

Eilen törmäsin laatikkoon sattumalta ja päätin kokeilla, josko kipsuttimet olisivat vuosien varrella kypsyneet mukaviksi.

Eivät totisesti ole.

Mutta jumalaisen kauniit ne ovat edelleen. Norsunluunvalkoiset, nelituumaisella stilettokorolla. Mutta koskapa jalkani on niin pienet, aiheuttavat korot sen, että päkiäni hädin tuskin osuvat maahan, jonka seurauksena paino on ikävästi varpailla. Se taas johtaa vääjäämättä siihen, että varpaat puutuvat alta aikayksikön ja kaiken lisäksi vähäiselläkin kävelyllä pikkuvarpaista irtoaa viimeisetkin ihon riekaleet.

Yritä siinä sitten olla viehko ja kävellä lanteet seksikkäästi keinahdellen, kun kasvoilla on tuskan irvistys ja kylmä hiki.

Ja siitäkin huolimatta olen tässä aikani kuluksi mietiskellyt, josko sittenkin hääpäivänä ahtaisin sorkkani mieluummin näihin Moschinoihin, kuin laatikossaan silkkipaperikääressä lepääviin Manoloihin. Manolot ovat tietenkin aina Manolot, mutta Moschinot ovat lystikkäämmät ja korkeammat. Lisäksi pelkään kuollakseni, että onnistun raapimaan Manolot tohjoksi.

Manolot kun ovat kuitenkin aina Manolot, Moschinot ovat kuitenkin vain Moschinot.

Perkele. Minä en kestä.

Olihan se juu odotettavissa, että jokin kohta varmasti kusee näissä kirotuissa hääjärjestelyissä, mutta nyt kusee jumalauta jo vähän liikaa. Siinä määrin, että jos tämä meininki jatkuu vielä kauemmin kuin vaikkapa tunnin, niin minut voikin sitten varmaan raahata köysissä johonkin lataamoon.

Voi jumalauta, että olenkin yksi tahdoton lapanen, kun en jyrännyt läpi omaa toivettani pienestä seremoniasta maistraatissa.

Tämä on niin vähäpäistä touhua, ettei sitten mikään muu auringon alla.

Jos tilanne on sen laatuinen, että sinulla ei ole mikään kiire, mutta minä sen sijaan olen jäämässä junan alle, niin ole hyvä, ja painu helvettiin minun työpisteestäni nojailemasta.

Äläkä varsinkaan tule länkyttämään minulle mistään hyvästä sykkeestä ja miten ilon kautta mennään, sillä aivan varmana otan sen sinun ilosi ja tungen sen persläpesi kautta poikittain sykkimään sinne, missä ei aurinko paista.

Jos koskaan harkitsette ostavanne remontoitavan omakotitalon; älkää.

Jos koskaan harkitsette laittavanne seiniin karkeaa tekstuuripinnoitetta ja kuvittelette sen jälkeen asentavanne kattolistat vaivatta; älkää.

Asukaa vuokralla tai rakennuttakaa uusi talo ostetulla työvoimalla ja lähtekää projektin ajaksi jonnekin toiselle puolen valtameriä kännäämään, koska se raha, jonka kuvittelette säästävänne tekemällä itse, ei ole kaiken sen vitutuksen arvoista.

Jahka tämä torppa joskus ensi vuosikymmenen puolen välin jälkeen ehkä valmistuu, niin aivan vitun halvalla lähtee.

Voi olisipa jo elokuun neljäs.

Silloin olisin jo rouva, häästressi olisi ohi ja olisin jo matkalla palmun alle. Kuukaudeksi.

Eihän Suomen kesässä toki mitään vikaa ole, mutta tämä sinkoilu ja hyperventilointi alkaa jo ihan oikeasti maistumaan puulle.

Miten yhdestä margaritasta ja yhdestä geeteestä tulla krapula, häh?

Ja miten voi mukamas epäonnistua niin saatanan totaalisesti elokuvan teossa, vaikka tekijöinä ovat hääränneet Steven Spielberg ja George Lucas ja pääosassakin on sentään Harrison Ford, häh?

Voi jumalauta, mikä pettymys!

No, mutta mutta!

On todettava, että vaikka aina ei huvittaisikaan, niin toisinaan kannattaa siltikin tarttua toimeen.

Meillä on nyt nimittäin vierashuoneessa kattopaneelit! Ja huomenna nakerretaan lattiaan laminaatit ja listat. Sitten voidaankin kantaa huonekalut sisään ja se tarkoittaakin, että remonttihelvetistä on jäljellä enää työhuone, jonka jälkeen voimme siirtyä oven ulkopuolelle kauhistelemaan ja miettimään miten tästä torpasta saisi viehkon ja viettelevän myös ohikulkijoiden silmissä.

Aika jees.

Nyt nimittäin loppui huumorintaju.

Viime vuonna luumupuu teki kokonaista kaksi hedelmää, koskapa kirvat päättivät, että nyt imetään tämä risu kuiviin.

Tänä vuonna, heti ensimmäisten kirvojen ilmaannuttua otin ja keräilin aimo joukon leppäkerttuja luumupuuhun, jos vaikka ne pitäisivät kirvat aisoissa.

Vituiksihan se meni.

Kas muurahaiset keksivät, että tuossapa oiva kirvapopulaatio lypsettäväksi ja nähtävästi lahtasivat sitten leppäkertut farmiltaan.

Tässä kohtaa hermostuin.

Myrkytin koko köörin.

Yks vitun hailee, vaikken voisi ensimmäistäkään luumua omasta puusta tänä vuonna syödä.

Mutta eivät perkele kyllä imppaa kirvatkaan mehuja minun puskistani.

Tänään piti lähteä Tampesteriin, mutta ei siitä sitten mitään tullutkaan, koska elämä nyt vaan on sellaista.

Pitäisi tässä varmaan sitten asennoitua viettämään vapaapäiviään jotenkin muuten. Kuten nyt vaikka siivoamalla ja remontoimalla ja kenties hieman puutarhatöitä tehden.

Pari tuntia sitten töissä olin vielä ihan innostunut aiheesta, mutta heti kotiin tultuani se into sitten lopahtikin.

Plääh.

Pitäisiköhän lähteä jonnekin muualle hulinoimaan ja viettämään paheellista elämää?

Olipa aikaa koleaa katseltavaa tarjolla töistä lähtiessä.

Nuorehko, asustaan päätellen musliminainen keskusteli ilmeisen hyväntuulisesti hieman vanhemman, vaaleaihoisen miehen kanssa.

Ohi käveli kolme selkeästikin ei-syntyperäistä suomalaista miestä.

Yksi niistä sylki naisen kasvoille ja kaksi muuta huutelivat jotain, joka kuulosti kovasti arabialta.

Vittu, mitä porukkaa.

Tämä nyt on sitten varmaan rasistista kiihotusta, mutta miksi vitussa ne tekivät niin?

Siksikö, että niiden kulttuuri ja uskonto on rauhan ja oikeudenmukaisuuden kulttuuri ja uskonto ja päin naamaa sylkeminen kannustava ele?

Paniikki.

Soitin juurikin entisen kotiseurakuntani kirkkoherranvirastoon ja kyselin papin ja kanttorin perään. No, kanttorillahan nyt ei niin hirveästi väliä ole, kun ne kaikki osaavat kuitenkin ne perinteiset häämarssiluritukset soitella, eikä StarWarsin Imperial March edelleekään kuulemma kelpaa kirkollisiin toimituksiin.

Mutta se pappi!

Tunnen liiankin hyvin vanhan kotiseurakuntani työntekijät, koskapa aikoinaan tuli puuhasteltua rippikouluhärdelleissä isoisena ja myöhemmin isoiskouluttajana. Etenkin valitettavan moni papeista tuntui jo silloin niin pystyyn kuolleelta pyhistelijältä, että lopetettuani hommat erosin sitten kirkostakin lopen tympääntyneenä niihin suppeamielisiin, fossiloituneisiin reliikkeihin.

Yksi pappi oli kuitenkin toista maata jo silloin ja häntä kävin Miehen kanssa varta vasten hieman jututtamassa Tapaninpäivänä. Asioikseen otimme ja istuimme jopa läpi koko jumalanpalveluksen, eikä ollenkaan suotta. Pappi kun ei saarnannut alttarilta ja saarnastuolista käsin, vaan tuli siihen kirkon käytävälle ihmisten keskelle ja jutteli kuten vanhoille ystävilleen. Ei tehnyt vain työtään, ei pyhistellyt, vaan oli läsnä.

Se tässä vain jännittää, että suostuuko hän nyt sitten luopumaan vapaapäivästään ja meidät vihkimään.

Ahdistaa. Ei erityisemmin innosta ajatus siitä, että vaikkapa oma rippipappini minut ja Miehen vihkisi. Eikä etenkään, että se kuivakka naiskappalainen mitä seremoniaa meille pitäisi.

Sankkeri. Ranteet auki, jos tämä nyt tähän kaatuu.

Minulle tämä ei ole ollenkaan yhdentekevää.

(Edit: Järjestyihän se. Huoooooooh. Voin nukkua yöni rauhassa.)

Vituttaa kaiken maailman hörhöt, joilla on kiire dieetille aina keväisin, jotta näyttäisi hyvältä bikineissä; syksyisin, jotta saisi kesäterasseilla hankitut kilot karistettua; ja vuoden alussa, jotta saisi joulumakkarat sulamaan ja tyhjänpäiväiset uuden vuoden lupaukset pidettyä.

Terveisiä Turistilta.

Suomen tulli.

Ah, kuinka rakastankaan sitä!

Täynnä iloisia, palvelualttiita ja ahkeria ihmisiä, jotka jo silkalla läsnäolollaan saavat henkilön hurmokseen ja karkoittavat ikävät pilvet taivaalta aurinkoa varjostamasta! Koskaan eivät epäile sinua piraattituotteiden trokaajaksi, eivätkä etenkään kyseenalaista sinua odottavan lähetyksen rahallista arvoa sittenkään, kun olet ostokuitin esittänyt.

Vitut.

Ei jumalauta.

Millaiseenkohan sukuun sitä ollaan neitiä naittamassa?

Olen aina kuvitellut, että omaa sukuani toraisempaa porukkaa ei takuuvarmasti ole olemassakaan, mutta viimeaikoina kuulemieni tarinoiden perusteella en ole enää niinkään vakuuttunut.

Mikä helvetti siinä on, oikeasti, etteivät edes aikuiset osaa jättää lapsellista tukkanuottastelua väliin? Edes silloin, kun olisi tarkoitus pitää hauskaa! Saatana!

Tästä farssista tulee jotenkin hirvittävän elävästi mieleen vuoden 1985 kesä.

Silloin tappelin verissä päin serkkuni kanssa hiekkalaatikolla siitä, kumman puolelle kahta hiekkalinnaa erottava vallihauta kuului.

Sittemmin opimme olemaan.

Kaikki eivät kuitenkaan ole oppineet.

Viime yönä näin niin hirvittävän ahdistavaa ja graafisen väkivaltaista painajaista, että heräsin omaan sätkimiseeni. Vekkarin viisarit osoittivat aamuyön olevan vielä nuori ja vaikka aikaakin olisi ollut nukkua vielä muutama tunti, totesin että eipä todellakaan huvita silmiä enää sulkea.

Arvatenkin aamu kuuteen mennessä olin rättiväsynyt, kun päivän leipätyöt olivat vasta alkamassa. Lillitin pahimpaan tuskaani muutaman kupillisen tiukkaa espressoa ja jäin odottelemaan jahka terminaalin palvelukerroksen kioski avautuisi.

Ja kun avautui, ostin ison pullon energiajuomaa ja vielä Super Pepe -lakun, kun sellaisia sattui kassalla tyrkyllä olemaan.

Ja voi jumalauta, kun huitaisin ne käkättimeeni yhdeltä istumalta.

Ensin ei tuntunut missään, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi puna hiipiä poskille. Sitten alkoi pulssi kiihtyä ja sitä myöden verenpaine ampui sfääreihin, jossa korvat alkavat humista.

Ja sitten alkoi vipellys.

Väistämättäkin kävi mielessä, että jos muutama sata milligrammaa kofeiinia ja tauriinia saa minut heittämään voltteja ja uhkumaan sellaista perkeleellistä voimaa, että voisin painia karhun kanssa, niin mitäköhän tapahtuisi, jos ottaisin jotain oikeaa, joskin laitonta piristettä?

Haihtuisin varmaan terävän poksahduksen myötä höyrynä ilmastointikanavaan.

(Naamani on kahdeksan tuntia myöhemmin edelleen kirkkaan punainen ja kintut vispaavat hervottomasti.)

Joskus, kun on sopiva seura, kahvi maistuu paremmalle kuin kuperkeikkalimunaadi.

Tänään tälläviisiin.

Vaikka ilmoitinkin Kaasolleni heti kärkeen, että oloni on äärimmäisen epäsosiaalinen, oli oikeasti hedelmällinen palaveri/kaverilounas/päiväkahvittelu, joka jätti sellaisen olon, että epäilykseni häiden järjestelyjen kaatumisesta yksinomaan minun niskaani ovat sittenkin hieman yliarvioituja. Onneksi on maailman paras Kaaso.

Palaveerauksen jälkeen soitti Äitikin kertoakseen että astiasto on vihdoin kasassa. Ehdin nimittäin jo menettää paritkin yöunet, kun alkuviikosta kävi ilmi, että kestitys on jäämässä sataakolmeakymmentä pääruoka- ja salaattilautasta vajaaksi.

Nyt ei enää paljoa puutukaan.

Paitsi se, että vieraat ymmärtävät hääkutsun savolaistyylisen kieron pyynnön ja todellakin laittavat anopit kilpailemaan ilmoittautumisista juhliin. Mitä vähemmän populaa paikalla, sitä enemmän herkkuja ja boolia meille, mutta ihan turha on tulla jonottamaan sitten kirkon ovelle, jos ei ole saapumisestaan ilmoitusta hyvissä ajoin antanut. Tarjokkaita vieraiksi on enemmän kuin penkkejä persuuksien alle, niin saadaan se juhlatila kyllä täytettyä, vaikka kaikki tähän mennessä kutsutut jättäytyisivätkin pois.

Joten hei te kaikki sukulaiset ja ystävät, jotka tätä luette! Varatkaapa nyt pikapuoliin se paikkanne plaseerauksessa!

Ja Marlovviisa voisi sen osoitteensa laittaa vielä uudemman kerran, kun onnistuin sen taas hukkaamaan!

Ääääää…rsyttää.

Viimeksi tänään toivoin, että olisin niin tyhmä ja sinisilmäinen, etten huomaisi ihmisissä ollenkaan niiden huonoja puolia ja asennevammaisuutta.

Nostan oikeasti hattua niille, jotka jaksavat päivästä toiseen tykätä ja arvostaa kanssaihmisiään. Minä en jaksa. En likimainkaan.

Tuntuu kuin olisin yhtäkkiä tullut allergiseksi kaikille ihmissuvun edustajille. Saan näppylöitä jokaisesta sosiaalisesta kontaktista.

Jokainen kökkö vitsi, jokainen vittuiluksi tarkoitettu letkautus, jokainen umpimielinen ja sivistymätön kommentti nostaa verenpaineen taivaisiin ja saa otsasuonen pullistumaan.

Näillä eväillä onkin helvetin hyvä vääntäytyä huomenissa ylös sängystä ja suunnata kulkunsa tuonne eteläiseen väestökeskittymään.

Voi isäkissan vittu.

Milloinkahan erinäiset tahot elämässäni onnistuvat takomaan läpi paksun kallonsa sen tosiasian, että en vaan jumalauta kykene halkeamaan moneen paikkaan yhtä aikaa.

Fysiikan lait eivät salli minun tehdä yhtäaikaa töitä ja rillutella jossain tuhnuisessa kuppilassa kaljamuki kourassa. En voi remontoida taloa ja antaa sielunhoitoa samaan aikaan. En voi olla samaan aikaan pääkaupunkiseudulla ja kotiseudulla.

Minulla on sellaisia velvollisuuksia kuten työ, koti, koirat ja parisuhde. Olkoonkin, että ne ovat mieluisia velvollisuuksia, mutta velvollisuuksia yhtä kaikki ne silti ovat. En voi, enkä halua laiminlyödä niitä. Ne nielevät liki kaksi kolmannesta ajastani. Loput yritän pyhittää nukkumiselle, etten kilahtaisi ja ryhtyisi sarjamurhailemaan satunnaisia ohikulkijoita.

Tämän lisäksi kalenterissani on punaisella tussilla merkattu päivämäärä 2. elokuuta. Se on tuleva hääpäiväni. Silloin on juhlat. Ne juhlat vaativat tällä hetkellä hyvin paljon huomiotani järjestelyjensä puolesta, sillä pahasti näyttää siltä, että minä olen ainoa, joka asioiden eteen jotain tekee. Ne, jotka ovat ottaneet pieniä paloja koko päivän showsta hoitaakseen, eivät ole infonneet minua yhtään mistään, joten oletan, että joudun loppuviimein kuitenkin tekemään kaiken itse. Se lievästikin ilmaistuna vituttaa silmittömästi.

Joten jos vaikutan hieman kireältä, väsyneeltä ja stressaantuneelta, se johtuu olosuhteista. Jos olen joutunut perumaan osallistumisiani yhdentekeviin vitun kissanristiäisiin, niin sekin johtuu olosuhteista. Jos en ole vastannut puhelimeen ja unohtanut soittaa takaisin, olen todennäköisesti vain ollut huonossa paikassa ja kiireessäni sitten unohtanut.

En vaan yksinkertaisesti voi revetä useampiin koordinaatteihin yhtä aikaa.

Lakatkaa saatanat vinkumasta.

Aivan käsittämätöntä, miten toisinaan ei saa päiväkausiin aikaiseksi kerrassaan mitään ja sitten toisinaan taas saa enemmän kuin kuvittelisi koskaan kykenevänsä tekemään.

Tänäänkin, vaikka makoilin sängyssä luvattoman kauan, sain aikaiseksi käydä kuvauttamassa pärstäkertoimeni, jättämässä passihakemuksen, täyttämässä naimalupahakemuksen, ostamassa apetta ja grillatakin ehdin vielä.

Mutta sitä minä vain hieman ihmettelin, että poliisin myöntämä ajokortti ei kelpaa poliisille henkilötodistukseksi passia hakiessa. Passi kelpaa ja sähköinen henkilökortti. Logiikka tuntui sanalla sanoen rupiselta, mutta selvisi se henkilöllisyyden oikeellisuus virkailijalle, kunhan henkilö oli ensin ladellut syntymäkuntansa, äitinsä ja isänsä syntymäajat, menneiden vuosien muutot osoitteesta toiseen, entiset työnantajat ja monta muuta nippelifaktaa elämästään.

Päivän hajahuomiona kerrottakoon, että jos valtameren takana on huonon elämän hallintoyksikkö ATF (Bureau of Alcohol, Tobacco and Firearms), niin löytyypä Suomineidon kupeiltakin Sisäasiainministeriön Arpajais- ja Asehallintoyksikkö.

Jotenkin tuntuu että valtiohallinnossa on tuo logiikan sumeus hiipinyt aika korkealle.

Eikö tästä voisi repäistä enemmänkin riemua ja hupaisaa kaaosta irti? Yhdistettäisiin vaikka Destia (entinen Tielaitos) ja julkinen terveydenhuolto. Tai siirrettäisiin Kansaneläkelaitos Maa- ja Metsätalousministeriön alaisuuteen. Tai jos tehtäisiinkin Puolustusvoimista kulttuuria!

Pakka sekaisin vaan ja sitten jännättäisiin lauantai-iltaisin lottoarvonnan jälkeen, että joko maanantaina alkaisi anarkia nostamaan päätään.

Veikkaanpa, että kukaan ei kuitenkaan huomaisi mitään ja jos huomaisikin, ei jaksaisi valittaa.

Koska mikään ei oikeastaan muuttuisi.

Jos olet kitannut päivän mittaan yli kymmenen kuppia kahvia, älä kuvittelekaan ajavasi puolen Suomen halki alle neljässä tunnissa.

Menee vähintään kuusi.

Pitäisi suoriutua.

Maaseudussa on se huono puoli, että sieltä on niin perkeleellisen pitkä matka joka paikkaan. Nytkin lorvin jo kolmatta tuntia, kun en saa aikaiseksi kammata naamaani, istuutua auton rattiin ja hurauttaa Kirkolle toimittamaan asioita.

Eilinen palaveeraaminen pitopalvelun kanssa meni kuitenkin jouhevasti, etenkin kun lupasin toimittaa täydellisen reseptiikan pääruokia varten. Ei sillä, ettenkö luottaisi pitopalveluun, mutta vara ei tunnetusti venettä kaada. Kattavalla reseptiikalla saan mitä haluan ja tiedän mitä vierailleni syötän. Alkupalat hoidan itse, sillä verrattuna normaaliin työhöni, reilulle sadalle hengelle pöperöiden laatiminen on vähän kuin lapsen hakkaisi.

Mutta se hääkakku!

Prinsessakakku olisi hyvä, mutta niin juuttahan tylsä. Kermakakkua en edes halua. Juustokakku taasen on ehkäpä turhan tukeva, kun kahvipöydän yhteyteen kasataan kuitenkin suklaabuffet.

Kuohuviinit on onneksi jo hankittu, kuten myös punkut, sekä viinakset loppuillan booliin. Vielä pitäisi valita valkoviini ja laskeskella paljonko olutta ja siideriä tarvitsisi.

Bändillekin pitäisi yöpaikka varata. Ja koirille hoitopaikka koko elokuulle ja syyskuun alkuun.

Floristia pitäisi piinata kukkien suhteen ja hääkimppukin kai varmaan suunnitella, kun ajatukseni kymmenestä päivänkakkaran muotoisesta heliumpallosta tyrmättiin.

Niin ja papille pitäisi soittaa.

Ja naimalupapaperit täyttää ja viedä kirkkoherranvirastoon.

Että on tätä suoriutumista tässä.

Oletteko ihmetelleet, kun päivitystahtini on huomattavasti hidastunut?

No, en minäkään.

On ollut tässä kovasti kiirettä tehdä yhtä sun toista ja sinkoilla ympäri maakuntia.

Tänään olen Pohjois-Savossa. Täytyy sopia pitopalvelun kanssa häiden lämpöisistä mätöistä. Huomenna täytyy mennä piinaamaan kondiittoria hääkakun suhteen. Kaikki tämä kureliivi päällä, sisäelimet kurkussa, happisaturaatio luvattoman matalalla. Huippua.

No, onpa tänään jotain tavallisuudesta poikkeavaakin päässyt tekemään, kun tuli hengailtua hyvän ystävän työpaikalla useampi tunti.

Pornokaupassa on ihan eri tavalla jänskää.

Tänään joutuu ehkäpä hieman käristämään läskiä grillissä, lämmittämään saunan ja ottamaan jokusen kylmän kuperkeikkalimunaadin. Entinen kollegakin tulee kyläilemään, joten hyvä seurakin on taattu.

Ihan vain siksi voin juhlistaa, koska sain askarreltua vierashuoneen viimeisetkin seinät valmiiksi. Nyt puuttuu enää maali, kattopaneelit ja lattiat, mutta ne eivät sitten olekaan minun päänvaivani, vaan Miehen.

Kiva-kiva!

Jos on Nokia tehnyt jo jokusen vuoden ihan kökköjä puhelimia, niin ei SonyEricsson ainakaan kakkoseksi kökköydessä jää Disc2Phone -sovelluksellaan.

Voi jumalauta että tekisi mieleni syöttää uusikin luuri Seisoskelijalle.

Kerpele.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutten osaa.

Mies on jossain neljänsadan kilometrin päässä minun kotiseudullani, minun vanhempieni luona ja minä kykin Rajamäellä, koska huomenna pitää rientää sorvaamolle taas.

Kyllä minä silloin saan unen päästä kiinni kun se on yötöissä, mutta en, jos se on yökylässä. En varsinkaan, kun se vei Seisoskelijankin mukanaan ja minulle jäi vain terrieri, jolla on liian suuri ego minun kainalooni.

Tulee tosi pitkä yö.

Jumalauta, kahdeksantoista vuotta istuin tauotta koulun penkillä ja aina oli sama ongelma.

Kun opettaja antaa tehtävän ja asettaa tehtävälle aikarajan, niin mitäpä tekee Turisti? Puuhastelee kaikkea muuta, kunnes deadline on ovella ja sitten alkaa paniikissa riipiä kasaan aineistoa, jolla osoittaa, että homma on hanskassa.

Niin taaskin, vaikka lupasin itselleni koulua aloitellessani, että nyt teen sitten kaiken heti alta pois, ettei tarvitse repiä stressiä omasta typeryydestään.

Enpä suinkaan revi nyt stressiä, kun tehtävän palautukseen on aikaa alle kuusi tuntia, enkä mitään ole vielä paperille saanut rustattua. Ehei, en ollenkaan, en.

Enpä.

Uuuaaah!

Meillä on viisisataa ilmapalloa!

Ja vaikka uusittu Blogilista onkin sitä mieltä, että Turisti on tätänykyä hääblogi (sic!), niin siltikin olisin sitä mieltä, että ei tasan ole. Ei ollut ennen viime elokuuta, eikä tule olemaan tämän vuoden elokuun jälkeen.

Mainitsinko jo, että velkatorpan pihassa seisoo rampa sotaratsuni, kirsikanpunainen Volkswagen 1303-S, tuttavien kesken Dio.

Dio vietti pari vuotta maalla, kun kuskin puolen takakoipi otti ja katkesi aikoinaan Itäväylällä. Viime kesänä se puski iloisesti horsmaa ja oli kaikessa traagisuudessaan hellyyttävän näköinen ja sävy sävyyn kukkien kanssa. Tänä keväänä Isi katkaisi akillesjänteensä yrittäessään tuupata autovanhusta ylös liejukosta.

Kunhan tässä äidyn, pusken silmäteräni talliin, puran palasiksi ja aloitan askartelun. Kirsikanpunainen kori saa ylleen musta/pinkin kameleonttivärin, vaalea sisusta mustaksi ja penkkeihin mustaa nahkaa pinkein vauhtiraidoin. Uusi kojelauta, uudet matot, uusi ratti. Karjapuskurit ja Porschen kromivanteet, sekä uudet kromilistat. Uudet ikkunat. Uusi möykkäkone, että voi soitella Rammsteinia entistä kovempaa.

Moottori jäi Kuopioon. Velipoika lupasi purkaa atomeiksi ja laittaa viimeisen päälle. Toivoisin kovasti toista kaasutinta ja kannen madallusta. Ja jos suinkin, sen saatanallisesti kilisevän keinuvivun kavereineen voisi vaihtaa vähän sporttisempaan. Ylipäätään ne mukitkin voisi porata uusiksi. Vih.

(Mihinkähän helevettihin lienen huolto-oppaan jemmannut?!)

Minulla on kuulkaas ylläni perinteisten kaavojen mukaisesti laadittu korsetti.

Oikea kureliivi.

On kuulkaa ampiaisvyötärö.

Ja hieman tukala olo, kun söin pienen voileivän. Olo muistuttaa hyvinkin pitkälti sitä, kun reilu vuosi sitten Kaason kanssa mässäiltiin Viking Linen buffassa itsemme turvoksiin. Erotuksena tosin se, että jos nyt menen mahani viereen pötköttämään, niin en taatusti pääse omin neuvoin ylös.

Hupaisinta tässä koko showssa on se, että tätä taatusti miesten keksimää kikotinta pitäisi nyt jaksaa käyttää ja oloon totutella, jos mielin, että hääpäivänä jaksaa tehdä muutakin kuin ähisten taapertaa alttarille ja kaatua kuolleena maahan toimituksen päätteeksi.

Ja taatusti traagisinta se, että kusettaa kuin ravuria, mutta köytin itseni niin tiukalle, etten voi istua ja setin purkamiseen menee taatusti ainakin tunti.

Voi jeesus.

Pyörryttää.

Lasi, pari laadukasta punaviiniä ja Manolot koeajoon kotioloissa ja yhtäkkiä mennyt työviikko ei tunnukaan niin pahalta, häästressi katoaa kuin taikaiskusta, ilmastonmuutos ei kummittele ja olen takuuvarmasti kauniimpi ja kiinteämpi kuin teiniaikoina konsanaan.

Se mies, joka näitä lapikkaita suunnittelee, on lähempänä jumaluutta kuin ravintolakeittiöiden tiskarit. Se mies ansaitsee Nobelin rauhan- ja lääketieteen palkinnot, koska se on keksinyt keinot maailmanrauhan edistämiseen ja kustannustehokkaaseen masennuksen hoitoon.

I <3 Manolo Blahnik!

Joku minua fiksumpi joskus lausui viisauden “ne, jotka osaavat, tekevät; ne, jotka eivät osaa, opettavat.”

Tuon voisi kääntää myös niin, että ne jotka osaavat, tekevät; ne, jotka eivät osaa, johtavat.

Eipä minulla sitten muuta näin vapaapäivien edellä.

Mistäköhän mahtaisi löytyä allekirjoittaneen kuukausia hukassa oleillut motivaatio velkatorpan ja -tontin ehostukseen.

Ei vaan nappaa, ei sitten yhtään.

Mies heiluu nytkin lapion varressa kaivellen kuoppaa grillin perustuksille, mutta omalla kohdallani pelkkä ajatus sinkauttaa vitutuskäyrän läpi laipion ja vesikaton. Perkele.

Viime keväänä ruopsutin ja möyhensin maata kuin mikäkin maaninen siiseli, mutta tänä keväänä tekisi mieli kulottaa piha napalmilla ja vetää päälle asfalttia.

Niin se vaan saatana tuuli muuttuu.

(Tämä oli sitten Turistilan 1000. postaus. Jei!)

Sellaiset ne nyt sitten ovat.

Koskapa morsmaikulla tulee olla jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä, niin nämä läppöset täyttävät nyt kriteerin “vanha”, koska kaikki ovat ne nähneet.

Nyt, kun olen jo tovin haltioituneena tuijotellut uusia Manolojani, olen täysin vakuuttunut siitä, että Joulupukki ja Jumala ovat molemmat olemassa ja he rakastavat minua suuresti.

Ne ovat niin taivaallisen kauniit, kevyet ja vain hitusen epämukavat, mutta sekin asia korjaantuu, kun pidän niitä hetken jalassani ennen varsinaista juhlapäivää.

Mutta voisinkohan saada vielä yhden parin?

Yhden vain?

Jooko?