Ihan vain tiedoksi kaikille lintuharrastajille, että minä vihaan luhtahuitteja.
Vihaan niitä ja niiden yöllistä viheltelyä siinä määrin, että jos ne perkeleet vielä ensi yönä tuolla rantaniityllä mekastavat, niin minä kaivan esiin haulikon ja sitten katsotaan kuka viimeiseksi viheltää.
Hyi helvetti.
Kun koko päivän sinkoilee pitkin pitäjiä riipimässä kasaan kattaustarvikkeita, askartelee paskartelee kaikkea plaseerauskorteista koiratarhaan, polttaa askillisen tupakkaa, juo kaksi litraa kahvia ja sitten kauhoo käkättimeensä kertalinttuulla niin aamupalan, lounaan kuin päivällisenkin vasta iltakuudelta, niin huono olohan siinä tulee.
Olen halannut arabialaista tunnin.
Taidan kuolla.
Nämä viimeiset päivät ennen häitä tuntuvat hupenevat nopeammin kuin olisin ikinä uskonut.
Tämä päivä vilahti ohi naamapakkeleita ja askartelutarvikkeita metsästäessä ja autellessa Isipappaa koiratarhan rakentamisessa. Nyt kun vielä viitsisi askarrella ne plaseerauskortit, menukortit ja tienvarsiopasteet, niin paletti alkaisi olla aikalailla kasassa. Ja tietenkin virittää verkko koiratarhan aidantolppien väliin, jotta Pillillä ja Pullalla olisi lokoisat oltavat poissaollessamme.
Nämä viimeiset päivät tuntuvat herätelleen myös aimo joukon lattaotsaisia mörököllejä kiviensä alta kommenttilootaani ja sähköpostiini huutelemaan.
Passaa painella vitun kuuseen.
Minua ei kiinnosta teidän anonyymit ja tyhjänpäiväiset viiden pennin psykoanalyysinne ja paskanhaileat mielipiteenne henkilöstäni. Kun teillä runkkareillla ei ole munaa sanoa asiaanne omalla nimellänne ja naamallanne, niin voitte aivan hyvin jättää sanomatta. Pitäkää omana tietonanne tai kirjoittakaa se omaan blogiinne, mutta tänne ei tarvitse tulla määkimään.
Ja niille, jotka ovat tiedustelleet häämatkan kohdemaata ja jopa yrittäneet sitä googlettaa, voin tässä vaiheessa kertoa, että ensimmäinen lento laskeutuu Hong Kongiin ja siitä on vielä kaksi jatkolentoa tiedossa, kunnes olemme viikon päästä torstaina perillä. Loman ensimmäisellä viikolla pääsen halutessani todennäköisesti päivittämään blogia, mutta veikkaanpa, että keskityn kuitenkin pääasiallisesti lilluttamaan varpaitani lämpimässä valtameressä, nauttimaan rommia lisukkeilla ja halimaan ja pusimaan Miehen kanssa.
Sitä seuraavina kolmena viikkona olen tuskin eetterin ulottuvilla, joten keskityn lilluttamaan varpaitani lisää, nauttimaan lisää rommia lisukkeilla ja halimaan ja pusimaan entistä ahkerammin.
Palaamme näillä näkymin Suomeen syyskuun alussa.
Jos huvittaa.
Jos ei, kannattaa odottaa jouluun saakka, ennen kuin alkaa poliisille soittelemaan.
Yritän tässä pitkän päivän päätteeksi turruttaa itseäni urkumusiikilla.
Jostain syystä pääkoppani on nyt siinä määrin virittynyt häähulinaan, että urkumusiikki, olipa kyseessä sitten tunnetut häämarssit tahi ei, aiheuttaa hillittömiä itkuntyrskähdyksiä ja en jumankavita suostu kävelemään alttarille tyrskivänä räkätursaana, vaan naamalla täytyy olla korkeintaan jännittynyt hymy.
Tosin tällä menolla silmäni ovat lauantaihin mennessä jokatapauksessa muurautuneet umpeen, joten näytän räkäporsaalle kuitenkin.
Ahdistaa.
Huomenna aamulla, heti kun olen hakenut viimeiset rokotukset häämatkaa varten, pitäisi pakata autoon kaksi koiraa ja kuutiometri tavaraa ja hurauttaa Puijon kupeeseen. Iltapäivällä täytyy käydä koekammattavana ja pakkeloitavana.
Tiistaina pitää leipoa ja laatia viimeinen ostoslista.
Keskiviikkona pitää käydä kaupassa ostamassa ruokatarpeita sadalle hengelle.
Torstaina täytyy siivota juhlapaikka, järjestää pöydät ja laatia plaseeraus. Hankkia viimeiset romppeet, jos jotain on unohtunut.
Perjantaina täytyy koristella juhlapaikka ja kokata kutakuinkin koko loppupäivä. Illalla täytyy päästä savusaunaan.
Lauataina ei sitten toivottavasti täydy venyä kuin sängystä ylös, pingottaa itsensä kureliiviin, käydä hakemassa tukka päähän ja väriä pärstäkertoimeen ja suoriutua kirkkoon puoli tuntia ennen seremoniaa. Ja sitten täytyy varmaankin vetää pää täyteen.
Sunnuntaina täytyy suoriutua takaisin Velkatorpalle pakkaamaan bikinit ja aurinkorasvat rinkkaan.
Ja sitten.
Sitten koittaa neljän viikon vapaus tämän maan rajojen ulkopuolella, palmun alla ja viidakon syövereissä, malariasääskiä väistellen ja ruokamyrkytystä hankkien.
Väittävät, että jos juo litran rommia joka aamu, niin säästyy vatsataudilta. Täytynee testata.
Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa.
Enää viikko.
Viikon päästä tähän aikaan istun kampaajalla.
Viikon päästä viiden tunnin kuluttua olen jo rouva.
Ehkäpä viikon päästä ei enää kiukuta ja ärsytä ja hirvitä kaikki päälle kaatuvat hommat ja stressi.
Juttelin eilen puhelimessa hyvän ystävän kanssa, joka meni naimisiin kesäkuun alussa. Hän kertoi olleensa itsekin kärttyinen häiden alla. Hääpäivänä sitä ei sädehtivästä morsiamesta olisi kyllä uskonut.
Olen tässä miettinyt pääni puhki, mitä olen mahdollisesti saattanut unohtaa hääjärjestelyjen suhteen. En saa mitään päähäni, mutta olen aika varma, että jotain olen unohtanut kuitenkin. Puvut on, kukat on, kampaus ja meikki on, hääauto on, kirkko ja pappi ja kanttori on. Juhlapaikka on, koristeet on, catering on. Bändi on, kaaso on, bestman on. Boolitarpeet on, boolimalja on. Valokuvaaja on. Hääkakku on.
Tarvitseeko muuta?
No kaljat ja siiderit ja yöpalat jatkoille. Juhlatunnelmaa. Suotuisan sään.
Jos miettisin seuraavaksi vaikkapa sitä, mitä tarvitsen mukaan häämatkalle. Siis muuta kuin bikinit ja suojakerrointa.
Ihan oikeasti tekisi joskus mieleni tempaista tytötteleviä, sovinistisia kommentteja laukovia setiä pleksiin niin, että soi.
Minä en kertakaikkisesti voi käsittää, miten niin muka fysiikan ja mekaniikan peruslait eivät muka koskisi ihan samalla tavalla nais-, kuin miesautoilijoitakin.
Kävin hakemassa Anoppilasta peräkärryn. Se on pitkä ja kuomulla varustettu. Siinä on telipyörät ja ihan kiitettävästi kantavuutta, vaikkei jarruja olekaan. Sitä saa täydessäkin lastissa vetää meidän autoilla, eikä sen vetämiseen tarvita b-korttia kummempaa ajolupaa. Se kiinnittyy vetokoukkuun aivan samalla tavalla, kuin mikä hyvänsä muukin peräkärry.
Kotikadulle saavuttuani totesin, etten työnnä kärryä talon pihaan, ennen kuin olen siirtänyt muutamia pihalla lojuvia tavaroita vähän syrjempään, jotta kärry mahtuu esteettä kääntymään omalle paikalleen ja ennen kuin olen kusettanut koirat, joiden mekkalointi kuului sisältä kadulle saakka. Siispä suoristin yhdistelmän kulkusuunnassa kadun vasempaan laitaan ja peruutin auton kärryineen levikkeelle.
Omaa labradorinnoutajaansa kusettamassa ollut mieshenkilö pällisteli manööveriä jotenkin häkeltyneen näköisenä ja noustuani autosta kommentoi peruutustani ensiluokkaiseksi suoritukseksi. Naiselta.
Voi isäkissan vittu!
Mitä vitun väliä sillä on, oliko siellä jalkovälissä kissa vai kivekset?
Sähähdin myrkylliseen sävyyn, että passaa tulla puolen tunnin päästä katsomaan kun taivutan yhdistelmän perse edellä ylämäkeen, tuuppaan sen portista sisään ja käännän sitä 180 astetta ja kaikki tämä korkokengät jalassa.
Se ukko seisoo elukkansa kanssa tuolla kurvissa vieläkin.
Mitä vähemmän on päiviä jäljellä h-hetkeen, sitä kärttyisemmäksi tunnun muuttuvan.
Pahiten siitä joutuu kärsimään Mies.
Tänään kehoitin häntä ainakin kahdesti vetämään päänsä ulos peräsuolestaan, molemmilla kerroilla todennäköisesti täysin syyttä.
Ärsyttää ja keljuttaa olla tällainen kiukkupussi. Inhottaa, että suivaannun niin luvattoman helposti yhdentekevistä asioista. En jaksa kuunnella, en jaksa keskittyä ja hermostun oman saamattomuuteeni ja ärisen sitten sivullisille.
Välillä ihmettelen itsekin miksi Mies on ottamassa juuri minut vaimokseen, kun maailmassa on varmasti helpompiakin naisia. Minun suuni on täynnä sammakoita ja aina kun sen avaan, ne hyppivät ulos, eivätkä ne ole mitään söpöjä pikkusammakoita, vaan raamatullisiin mittasuhteisiin paisuneita rupikonnia.
Miehen onneksi lähden maanantaina kohti Pohjois-Savoa ja hän saa kokonaiset kaksi päivää vapaata kiukuttelultani.
Minä sen sijaan joudun viettämään nekin kaksi päivää itseni kanssa.
Ei välttämättä huvittaisi.
Tänään koin hupaisan assosiaation, kun kävimme Miehen kanssa piknikillä läheisen järven rannalla.
Rantahan oli hellepäivän kunniaksi tietenkin täynnänsä henkilöitä korvantamassa nahkaansa ja hirmuinen pulina ja lasten kirkuna sinkoili ilmassa. Puolet porukasta kölli rantahietikolla, puolet lutrasi lämpimässä vedessä.
Jotain samankaltaisuutta oli havaittavissa, niin käytöksessä, kuin ulkomuodossakin.
Mies, 27, rauhoittelee tulevaa vaimoaan aamukahvipöydässä.
“Nyt sun ei tarvitse enää hermoilla niistä lainanlyhennyksistä häämatkan aikana, vaikka oletkin skeptimisti.”
Pessimisti.
Tänään ei onnistu mikään.
Päivä lähti menemään vituralleen juurikin siinä kohtaa, kun lääkäri totesi, että jos et ensi maanantaihin mennessä ole osoittanut paranemisen merkkejä, niin turha on tulevan rouvan haaveilla häämatkasta palmun alle. Matkustuskieltoa kirjoittaa.
Helsingin kalleimmasta tavaratalosta ei löytynyt sopivia bikinejä. Alaosia kyllä, joka mallista, muttei yhtään sopivaa yläosaa. Joko nykypäivän ämmillä ei ole daisareita ollenkaan, mitä ei kyllä katukuvaa katsellessaan uskoisi, tai sitten omani ovat vaan niin vitun isot, ettei minulla ole toivoa.
Jollen olisi jo valmiiksi sairaalabakteerin uhri, niin kävelisin alta aikayksikön plastiikkakirurgille ja pyytäisin leikkelemään puolet pois.
Epäonnistuin jopa perunoiden keittämisessä. Ensin jäivät sisältä raa’aksi, seuraava satsi kiehui muusiksi.
Jos menen nyt nukkumaan, niin en varmaankaan saa unta ja sitten kun saan, herään todennäköisesti omaan huutooni.
Ranteet auki.
Sairaala. Bakteeri. Saatana!
Tulipahan tuossa vaan mieleeni, että on sääli ja häpeä, ettei Vaari-vainaa ole enää elävien kirjoissa.
Puuttuu nimittäin häistä yksi ohjelmanumero, sillä sen lisäksi, että Vaari-vainaa oli jo ohjelmanumero itsessään, oli hän myös varsin etevä soittamaan haitaria ja sille päälle sattuessaan aika etevä ottamaan Sarvijaakkoa.
(Niille, jotka kuvittelevat sarvijaakon olevan vain jonkinsortin hyönteinen, annettakoon tiedoksi, että se on myös potentti raavaiden miesten juoma, jota ei pitkäripaisesta saa.)
Vaari-vainaan nimi oli Gunnar ja se oli eittämättä kovin jätkä sitten Mannerheimin. Sellainen savolainen jäärä, jonka piti ihan väenvängällä joka toinen talvi mennä kokeilemaan lumien pudotusta peltikatolta huopatossut jalassa ja joka toinen talvi se tieltä tossuinensa tuli sukkana alas, kun liukastui. Pihi oli kuin mikä, mutta kova metsämies ja yksi perkele kalastamaan. Kun ei saanut melkein parikymmenkiloista haukea veneeseen muuten, niin tempaisi kalaa airolla otsaluuhun, jotta rauhoittui. Suolaa se söi niin että hampaissa ratisi ja siihen loputtomaan suolan syöntiin se sitten taisi kuollakin, kun pumppu otti ja hirtti kiinni.
Vaarin olisin kyllä häihini tahtonut.
Näin hänet viimeisen kerran eräissä toisissa häissä viisitoista vuotta sitten.
Tänään iski tajuntaan tietoisuus.
Häät ovat ensi viikolla.
Hetken aikaa kone väänsi jo kierroksilla, kunnes tajusin, että plaseerauskortteja lukuunottamatta kaikki mitä täällä päässä valtakuntaa tehtävissä on, on tehty jo.
Ha!
Bestman pitää huolen siitä, että sulhanen tuodaan kirkkoon vaikka köysissä ja minun ystäväni lupasivat jo viikonlopun polttareissa työntää minut alttarille nokkakärryissä, jos telon itseäni vielä lisää. Tähän mennessähän minulla on vasta olkapään kiertäjäkalvosin riekaleina, kyljessä ammottava haava ja vasemmassa jalkaterässä lasinsirun jättämä vekki.
Vielä ehdin katkomaan monta luuta, repimään muutamat nivelsiteet ja hankkimaan kehon täyteen ruhjeita.
Onneksi autotallissa on nokkakärryt omasta takaa.
Pitäisiköhän ottaa mukaan ihan varmuuden vuoksi?
Ajattelin fiksusti aamulla herätessäni, että käynpäs ennen työpäivän alkua näyttämässä piruuttani tuota kyljen haavaa lääkärille ja valittamassa tehotonta antibioottikuuria. Haava kun näyttää ehkä hivenen ärtyneemmältä nyt, kuin viime torstaina, kun viimeksi kävin tohtorin pakeilla.
Ei olisi oikeastaan kannattanut.
Lääkäri nimittäin totesi, että nyt heti toimenpidehuoneeseen ja sielläpä sitten kera hoitajan ronkki haavan uudestaan auki. Oli kuulemma täynnä jotain kyöhnää ja pahasti tulehtunut. Eihän siinä muuten mitään, mutta en sitten päässytkään töihin. Tai sen verran pääsin, että vein sairauslomapaperin pomolle, joka ei siitä luonnollisestikaan suuresti riemuinnut, mikä oli tietenkin ihan ymmärrettävää vartti ennen työvuoron alkua.
Että nyt sitten suihkutellaan muutaman tunnin välein haalealla vedellä ja natustetaan entistä raivokkaammin antibioottia. Ja keskiviikkona käydään sitten heti aamusta uudestaan näyttämässä lääkärille.
Ärsyttää.
Kiitos Marinadi, Rappiotäti, Pörrö, Alivuokralainen, Mielitty ja Janina! Sekä myöhemmin illalla Annareetta, Mitvit, Schizo, Junis ja Kervå!
Oli niin jumalattoman kivaa, etten muista milloin viimeksi!
Nyt on vaan niin jumalattoman kipeä tukka, etten muista milloin viimeksi…
Ja nyt anteeksi, sillä on aika pienen nillin.
Perkele, kun se toinen viikonlopun juhlakalu tulee takaisin kotiin, niin tulee ruumiita!
Mitä vittua tämä tällainen on, että on käyty äijäporukalla polttariporsastelemassa Rajamäen Velkatorpalla, levitelty bissetölkkejä pitkin tonttia, sotkettu paikat JA SYÖTY VITTU SOIKOON MINUN KRAPULAMÄSSYNI JA JUOTU MINUN KRAPULALIMUNI!
Aaaaaargh!
Nnnnngh!
Leikkaushaava kutisee kuin perkele! Kävin näyttämässä lääkärille ja lääkäri läimäisi kouraan antibioottireseptin ja salvaa.
Pahin kutina ei kuitenkaan johdu onneksi tulehduksesta, vaan haavateippien aiheuttamasta allergisesta reaktiosta. Suomeksi sanottuna olen siis allerginen laastariliimalle.
Loistavaa.
Huomenissa täytyy kerätä kamppeet kasaan ja suunnata Isolle Kirkolle polttareihin. Minulla ei ole hajuakaan mitä pääni menoksi on suunniteltu, mutta suunnitelmiin kuuluu kumisaappaat ja hattu.
Toivottavasti saan pukeutua myös muuten, sillä vaikka kelin pitäisi suosia, ovat pelkät kumisaappaat ja päähine hieman turhan keveä asukokonaisuus ihmisten ilmoille.
Mutta jos huomenna kohtaatte jossain päin kantakaupunkia Turistin sijaan Nudistin, niin puollustuksekseni lausun jo nyt, että muut yllytti.
Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että kotioloissa ihminen saa pukeutua ihan juuri kuten mielii, eikö? Vaikka vain virttyneisiin sloggeihin ja polvisukkiin, eikö? Etenkin jos pitää huolen, ettei sillä viisiin keekoile ikkunoiden läheisyydessä, että olisi vaaraa että naapurit sokeutuvat tai muutoin pahastuvat, eikö?
Lisäksi ne teistä, jotka ovat Casa Turistilassa joskus vierailleet, tietänevät, että olohuoneemme on melkoinen akvaario, ottaen huomioon, että toinen melkein kahdeksanmetrisistä seinistä on silkkaa ikkunaa. Muistatte myös varmaan, että kyseisestä ikkunasta näkee vain takapihallemme, joka on armollisesti nelisen metriä katutason yläpuolella ja siksi hyvin katseilta suojissa. Muistanette myös varmaan, että alapihan parkkipaikalta nousee talon molemmin puolin portaat yläpihalle, jossa sisäänkäynnit sijaitsevat. Toinen on talon pääovi keittiön puolella ja toinen takapihan ovi, josta on suora käynti olohuoneeseen.
Tänään universumi yllytti minut makoilemaan tyytyväisenä olohuoneen sohvalla virttyneissä sloggeissa ja polvisukissa, koska olin suihkun jälkeen laiska, enkä jaksanut heti pukeutua, vaan ajattelin mulkoilla tyhmälaatikkoa, kunnes hiukset kuivahtavat.
Universumi myös yllytti UuPeeÄssän lähetin valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta sen allekirjoittaneen kannalta huonomman ja kipuamaan takapihan portaita pitkin takaovelle kolkuttelemaan.
Lievästi ilmaistuna kiusallista kyyristellä sohvatuolin takana ja yrittää viittilöidä lähettiä kääntämään ystävällisesti hetkeksi katseensa, että henkilö saa verhottua intiimialueensa hieman säädyllisemmin ja sitten ottaa vastaan paketti yrittäen samalla pitää torkkupeitteen reunoista kiinni, allekirjoittaa lähetyskirjaa ja yrittää pitää kahta innokasta nelijalkaista oven sisäpuolella.
Olen aivan varma että jossain kahvipöydässä nauretaan kustannuksellani vielä tämän iltapäivän aikana.
Kirkossa soitettavat häämarssit tuottavat minulle päänvaivaa.
Lähinnä siksi, etten osaa päättää mikä olisi hyvä alttarille astellessa ja mikä parempi ulos rynnätessä.
Ja siksikin, etten voi kuunnella niitä itkeä tyrskimättä. Auta armias, Melartin ja Mendelssohn saavat leukani väpättämään ja silmäni vettymään alta aikayksikön!
Omaperäisin veto olisi tietysti kävellä kirkkoon ja sieltä ulos ilman musiikkia, mutta sekin vaihtoehto epäilyttää, sillä sukuni on täynnä muitakin itkuntyrskijöitä, jotka taatusti ryhtyvät yhdessä tuumin niiskuttamaan heti kun suntio avaa kirkon ovet ja tuuppaa allekirjoittaneen Isipapan käsipuolessa kirkon käytävälle. Ja sehän ei käy laatuun, koska sen lisäksi että olen myötätunto-oksentaja, olen myös myötätuntoniiskuttaja ja ovelta alttarille on Siilinjärven kirkossakin niin pitkä matka, että ehdin siinä ajassa muuttua kurpitsaksi, jos joudun kuuntelemaan niiskutusta.
Ihana ompelijatareni Aurora tosin rauhoitteli minua tänään kertomalla, että hääpäivänä nuppi on niin jumissa kuitenkin, ettei siinä paniikissa ymmärrä edes itkeä, vaikka mieli tekisikin. Ja että kirkossakin muistaa käyneensä vasta siinä vaiheessa, kun kaivelee illalla riisinjyviä ruumiinonteloistaan.
Ehkäpä siis Melartinia alkuun ja Mendelssohnia loppuun. Kuula ja Wagner ovat jotenkin turhan pönäköitä ja pompööseja minun makuuni.
Mutta virsiä ei kyllä veisata, sen voin luvata.
Siinä minä olin, Espoon perämetsässä, Brobackantien varressa bussipysäkillä imemässä sauhuja tupakasta, kun samaiselle pysäkille autonsa kaarsi tuttu mies.
“No, mennäänpä sitten.”
Nuuksion puskassa rämpiessä tuttu mies onnistui useammin kuin kerran ikuistamaan minut muistikortille kessu hampaissa, yllyttämään juoksemaan kivikkoisia mäkiä ylös ja lopulta rakentamaan varsin miehekkään nuotion metrin mittaisista haloista. Tai siis hän rakensi. Minä vain keräsin sytykkeitä ja tuikkasin tulta perään.
Neljän kilometrin Haukankierros oli kyllä takuuvarmasti mittailtu päin helvettiä, sillä minun kinttuni ovat ainakin niin maitohapolla kyllästetyt ja titaanilla vahvistettu polvi huutaa siinä määrin hoosiannaa, että olen varmastikin kävellyt neljäkymmentä kilometriä. Seisojalla sen sijaan virtaa riittää vieläkin, mutta sepä söikin kilon koirien nötköttiä ja puoli kiloa bratwursteja ihan kylmiltään kävelyn päätteeksi.
Mutta kuten sanottua, luonto on kaikesta huolimatta hieman typerä, sillä mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä hölmömmältä olmit tosiaan vaikuttavat.
Minkä helvetin takia niiden piti luoliin ryömiä itsensä sokeaksi saattamaan?
Olisivat perkeleet tulleet ajoissa ulos.
Jos lääkäri sanoo, että pidät niitä tikkejä siinä kymmenen päivää ja sitten käyt terkkarilla poistattamassa, niin sitä lääkäriä suosittelisin kyllä uskomaan.
Tai sitten voitte ottaa itse ne kiristävät ja kutiavat tikit pois kynsisaksilla ja pinseteillä, desinfioida yllättävän hyvin parantuneen haavan 80-prosenttisella Viru Valgella ja laittaa päälle laastarin.
Tunnen oloni typeräksi, mutta samalla koen onnistumisen riemua.
Mitenkähän veltoksi voisi heittäytyä, ilman että valuisi viemäristä alas?
Mikä on velttouden kriittinen massa?
Minulla on tusinan verran aikaa vieviä asioita hoidettavana ennen perjantaita. Olisin voinut jo hoitaa ne kaikki, jos viime viikko ei olisi tuhraantunut jo kertaalleen tehtyjen asioiden uudelleen tekemisessä.
Tai jos en olisi istunut koko viikonloppua aivot narikassa kattoon syljeskellen.
Tänään olen ollut vain veltto. Herättyäni kaytin koirat pihalla ja valloitin sitten sängyn uudelleen nelijalkaisten kanssa. Kun puhelin soi, vastasin ja käänsin sitten vain kylkeä. Sängystä kampesin itseni ylös vasta puoliltapäivin ja siitä lähtien olen hiimaillut kylpytakki päälläni tekemättä mitään järkevään viittaavaakaan. Roikkunut linjoilla ja googletellut kivoja sukellusmestoja kahdella valtamerellä.
Suihkuun sentään selvisin hetki sitten, mutta miten jaksaisin pukeutua ja hakea kaupasta tupakkaa ja maitoa?
En taida jaksaa.
Kasvatan juuret ja jään tähän.
Vuorokausirytmini on kuninkaallisesti viturallaan.
Sen lisäksi, että kukun pitkälle aamuyöhön ilman järkevää syytä, nukkua puhisen pitkälle aamupäivään.
Ei välttämättä järkevin ratkaisu ottaen huomioon, että normaali vuorokausirytmini noudattelee pitkälti kaava “viimeistään aamuneljältä ylös ja viimeistään kahdeksalta nukkumaan”. Kun ottaa vielä huomioon, että mainittu rytmi sopii minulle kuin nenä päähän, tämä yökyöpelöinti on silkkaa idiotismia, olkoonkin että se on varsin ylellistä idiotismia.
Tänään oli mukava päivä.
Mukavaksi sen teki pitkäksi venytetty kahvituokio ystävän kanssa, pitkä lenkki nelijalkaisten kanssa ja lopulta häämatkan välietappien pähkäily Miehen kanssa. Maksoin myös ensimmäisen varikkopysähdyksen hotellivarauksen ja hankin lentoliput yhdelle pyrähdykselle, jolle kansallinen leija- ja lennokkikerho ei lippuja voi kirjoittaa.
Viimeksi tänään eräs kollega päivitteli, miten onnekkaita olemmekaan, kun voimme käyttää Miehen työn takia hyväksemme leija- ja lennokkikerhon lippuetua. Itse olisin kyllä sitä mieltä, että onnekkaita ovat ne, joilla on varaa liikkua maailmalla ristiin rastiin täydellä hinnalla. Lippuetu kun sattuu olemaan siinä mielessä hieman puutteellinen, että niihin lippuihin on kirjattu lyhenne STNDB ja se, jos jokin muistuttaa kuolevaisuudesta. Täysin maksavat asiakkaat boardataan ensin ja sen jälkeen katsotaan kenellä on eniten virkavuosia.
Itseään on vaikea pitää onnekkaana, kun istua nököttää yöksi hiljentyvän lentokentän aulassa, jossain toisella puolella maailmaa ja tajuaa, että “illaksi kotiin” -slogan ei tälläkään kertaa koske sinua.
Kyllä onnekasta on kuitenkin se, kun voi ostaa kerrankin liput, joilla tietää olevansa ensimmäisten joukossa.
Ensi kuun seitsemäs minä pääsen varmasti kyytiin.
Vielä kun onnistuisi ennen sitä kikkailemaan itsensä Bangkokiin, että ehtisi sille lennolle.
Hei, ystävät ja kylänmiehet.
Minä tiedän, että jotkut teistä pakahtuvat uteliaisuuteen siellä bittiavaruudessa.
En silti valitettavasti voi auttaa.
Vaikka minua vienosti vituttaakin viimeaikaiset tapahtumat ja erityisesti se, että kaaso ja hänen myötään myös bändi vaihtui, en aio asiaa tähän mennessä kirjoitettua enempää rämpiä. En tiedä itsekään tarkalleen mikä tähän tilanteeseen johti, koska minullekaan ei ole sitä kerrottu. Paljon olen kyllä kuullut, mutta selitystä en ole saanut, vaikka olen pyytänyt.
Mielestäni ei ole myöskään reilua dissailla Lostista kommenttilootassani, etenkään, kun hänen bloginsa on nykyisellään salasanalla suojattu ja poistettu blogilistaltakin. Jos teillä on jotain sanomista Lostikselle, älkää tulko kertomaan sitä tänne. Tämä ei ole oikea paikka.
Ja ei, minulla ei ole sitä salasanaa, kiitos vain tiedusteluista.
Ja niille muutamille, jotka ovat tämän episodin myötä vittuuntuneet minulle ja sen varsin graafisesti ilmaisseetkin, voin sanoa vain, että myötätuntoahan minulla nimenomaan riittää, mutta jossain vaiheessa loppuu ymmärrys ja nyt pääsi niin käymään. Minä en ole vihainen, minä en ole katkera, mutta pettynyt olen ja surullinen, koska minun hääsuunnitelmiini kuului oleellisena osana alkuperäinen kaaso.
Se, mihin se nimenomainen alkuperäinen kaaso katosi, on minullekin silkka mysteeri.
Tämä asia on nyt täällä loppuun käsitelty.
Jätin lähtemättä ajelulle.
Ajattelin säästää rahaa. Sen sijaan autoilen huomenna ihan toiseen suuntaan ja käyn pistäytymässä liian pitkän tauon jälkeen vanhan ystävän luona.
Vanhoissa ystävissä on se hyvä puoli, että ne ovat ja pysyvät. Ehkäpä siksi ne ystävyyssuhteet ovatkin niitä vanhoja. Ei uusissa ystävyyssuhteissakaan yleensä mitään pahaa ole, mutta vanhoissa lienee kokemukseni mukaan kuitenkin se kuuluisa “vara parempi”. Vanhojen ystävien kanssa juttu yleensä jatkuu juurikin siitä mihin se joskus, toisinaan vuosiakin aikaisemmin, jäi.
Muutaman päivän pohjamudissa möyrimisen jälkeen odotukset häidenkin suhteen alkavat olla taas positiiviset. Vierasmäärä on jäämässä juuri sopivaksi. Säästyy rahaa tarjoilujen suhteen ja voi satsata laatuun enemmän kuin määrään. Uusi bändi on ylittämässä odotukset kahdella laulajallaan, joista toinen on Miehen ystävä ja toinen joku hänen muusikkoystävänsä. Koko kööri on ammattilaisia ja olen itseasiassa ollut pariin otteeseen kyseisen bändin keikallakin. Rahaahan bändiin palaa, mutta toisaalta näin lyhyellä varoitusjalla se ei mikään ihme lienekään. Valokuvaajakin on järjestynyt.
Ja uusi kaaso.
Keskiviikkona on hääkretongin vihonviimeinen sovitus, torstaina saan tikit pois vatsanahastani ja viikonloppu tuo tullessaan polttarit. Alkaa jo jännittää.
Jos vielä saisin itsestäni sen verran irti, että kirjoittaisin kolme esseetä koulua varten, niin hommat alkaisivatkin olla sitä myöden kuosissa, että voisi ryhtyä odottamaan kesäloman alkua.
Siihen on alle kaksi viikkoa aikaa.
Olette varmaan ajelleet joskus Turkuun päin.
Siinä matkalla on lystikkäitä paikkoja. On Nummi, Nummi-Pusula ja Pusula.
No, Nummella on sellainen lystikäs kauppa. Oikea hamstraajan unelma, josta löytyy melkein mitä vaan.
Kävin siellä tänään.
Olisin tahtonut ostaa itselleni kaksi metriä korkean pinkin pehmonallen, mutta Mies ei oikein lämmennyt ajatukselle.
Mies on huomenna töissä.
Minä lähden ehkä ajelulle Turkuun päin.
Olen kukkunut varsin minimaalisilla yöunilla jo neljättä vuorokautta.
Ei hyvä.
Päähän koskee, kylkeen koskee, keuhkoihin koskee. Sydämeen koskee, mutta se ei liene elimellistä. Olen kuoliaaksi stressaantunut ja näyttää vielä sille, että minuun on iskemässä oikein ärhäkkä flunssa. Loistavaa. Täydellistä.
Naurattaisi, jos ei itkettäisi.
Mies kävi tänään ostamassa minulle vihkisormuksen. En tiedä millaisen, mutta esitin hänelle aikaisemmin toiveen, ettei sormuksessa olisi mitään ulkonevia jalokiviä. Tai jalokiviä ollenkaan. Ne kun tuppaavat jäämään kiinni milloin mihinkin ja sinkoilemaan irti ajan myötä.
Tässä stressin vaiheessa en oikein osaa iloita edes ajatuksesta, että saan varmasti kauniin sormuksen nimettömääni, mutta ehkäpä kolmen viikon kuluttua on jo toinen ääni kellossa.
Syytä olisi olla.
Muuten tulee aika kurjat kinkerit.
Voi vittujen kevät ja takatalvi.
Nyt, kun minuun otti yhteyttä ihminen, joka toisen ihmisen perseilyn takia menettää aimo tukun rahaa parin muun ihmisen lisäksi ja koko tämä saatanan vehkeily valottui hieman lisää, niin vituttaa niin jumalattomasti, että tuntuu että pumppu hirttää kiinni.
Miten helvetissä kukaan tekee tällaista ihmisille, joita kutsuu ystävikseen? Minkä takia?
Saatana!
Valheita valheiden perään. Naamatusten ollaan niin ystävää ja selän takana sitten jotain ihan muuta.
Hyi saatana! Hyi helvetin helvetti!
Aamu alkoi pähkäilyllä.
Häämatka aiheuttaa hieman päänvaivaa, koskapa kansallisen leija- ja lennokkikerhon koneissa tuntuu jakkarapaikat olevan hieman kiven alla. Pitäisi suoriutua kutakuinkin juhlista suoraan Helsinki-Vantaalle, jos mielisi mahtua kyytiin. Ja kun perille nyt sitten ensin pääsisi, niin sitten neljän viikon päästä siitä pitäisi kikkailla itsensä vielä takaisinkin, mutta mistä ja mitä kautta?
Lentäminen on lystiä, mutta ajatus kymmenenkin tunnin transitista ei oikein houkuttele. Lentokentätkin olivat vanhaan hyvään aikaan lystikkäitä, mutta kun sellaisella viettää nykyisellään nelisenkymmentä tuntia viikossa, on hohto hieman karissut.
Pah. Toisaalta jos nyt edes pääsisi ensin sinne palmun alle, niin sitten voisikin vaikka jäädä sinne. Karistaisi kotimaan tomut varpaidensa välistä pysyvästi, kun ei täällä kuitenkaan saa kuin puukosta lapaluiden väliin. Tai kylkeen, jos parempi tuuri käy.
Pitäisi nähtävästi vaan opetella olemaan luottamatta keneenkään. Eräs ystävä, jolle vuodatin kusista tuuriani totesi minulle eilen, että olen aivan liian luottavainen, enkä kuulemma osaa pitää puoliani kuin vasta äärimmäisen pakon edellä. Hänen sanoissaan lienee totuuden siemen. Minun on kuitenkin hankalaa ottaa omakseni kategorisen kyynikon ja kylmän kusipään roolia. Mieluusti lähtisin siitä olettamuksesta, että luottamustani ja hyväntahtoisuuttani ei kukaan yrittäisi käyttää hyväkseen. Usein niin kuitenkin tuntuu käyvän. Muroihin kustaan heti kun silmä välttää ja sitten vielä kaupan päällisiksi naureskellaan selän takana.
Yritä siinä sitten säilyttää humaani suhtautuminen.
Luojan kiitos neljän viikon päästä olen tavalla tai toisella rakkaani kanssa järjestänyt itseni tämän maan rajojen ulkopuolelle.
Murheet tuskin painavat tropiikin lämmössä yhtä paljon kuin koleassa ja sateisessa kotimaassa.
Niin ne vain hienoiksi kuvitellut suunnitelmat osoittautuvat vain hienoiksi suunnitelmiksi. Käytäntö on usein jotain ihan muuta.
Tilanne hääjärjestelyjen suhteen muuttui vuorokaudessa varsin dramaattisesti, mutta järjestyi kuitenkin sekä minua ja Miestä tyydyttävällä tavalla. Se kai riittää, ottaen huomioon, että kyse on kuitenkin meidän juhlista.
On surullista joutua sanomaan näin, mutta en yllättynyt kovinkaan paljon. Ennusmerkit tästä olivat ilmassa jo jonkun aikaa sitten. En silti voi käsittää sitä, että epäselvyyksiä ei edes tahdota ratkoa. Selitetään vain, että nyt ei voi, ei pysty, ei kykene.
Me emme Miehen kanssa pystyneet nyt odottamaan kauempaa. Häihin on alle neljä viikkoa aikaa. Meidänkin on pakko voida, pystyä ja kyetä ratkaisemaan mitä vittumaisempia ongelmia, vaikka paine on valtava ja välillä tekisi mieli nostaa vain kädet pystyyn. Tässä vaihessa on kuitenkin turha enää roikkua hätäjarrun kahvassa. Juna ei vaan yksinkertaisesti pysähdy.
Olisin toivonut hieman erilaista ratkaisua, mutta näillä mennään.
On pakko.
Yleensä se, että nukkuu yön yli saa huonon tuulen ja terävimmän vitutuksen hieman laantumaan.
Vaan eipä tällä kertaa.
Voi jumalauta saatana, että korpeaa.
Ihan just hilkulla on taasen, etten ota ja totea useammallekin taholle, että ota tunkkisi ja käy.
Mutta jos jotain olen viimeisen muutaman päivän aikana oppinut, niin ainakin sen, että jos jotain sovitaan, niin se sovitaan paperille pienintäkin yksityiskohtaa myöden ja sen, että sukulaisten ja ystävien kanssa ei sovita yhtään mitään.
Minä olen luonnostani aivan saatanan epäluuloinen ja sen lisäksi vielä aivan helvetin pilkuntarkka mitä tulee vaikkapa finanssipuoleen. Ei kannata antaa hämätä sen, että tuhlaan mielelläni esimerkiksi kenkiin; en ole saanut omistamiani kulutushyödykkeitä jakamalla tilipussini sisältöä huoletta pitkin maita ja mantuja. Enkä kiltisti ja hiljaa vain kaiva kuvettani, jos haistan matalaan hautaan kuopatun koiran.
Jos aiheen tiimoilta puoli valtakuntaa päättää, että onpa epiä, niin sovitaan sitten niin. Elämä on.
Bisnes on bisnes on bisnes. Ihan sama onko myyjän/ostajan ominaisuudessa sitten sukulainen tai ystävä.
Suhteilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
Kylläpä kehtuuttaa.
Yö meni tuskanhikeä pukatessa, kunnes kyllästyin tyystin ja kaivelin lääkekaapista viimevuotisia nukahtamislääkkeitä. Tipuin kuin kivi ja heräsin vasta lähempänä puoltapäivää pillerikrapulassa ja entistä kipeämpänä.
Voin hyvin samaistua niinhin epäonnekkaisiin, jotka ovat snagarijonossa saaneet morasta joltakin känniskitsolta.
Tällä hetkellä ei positiivinen ajattelu oikein kanna. Olihan se saatanan pahkura koko ajan hellä ja kosketusarka ja jahka tästä tokenen, niin kipujen pitäisi olla sitten pysyvästi poissa, mutta en vaan nyt osaa ajatella niin pitkälle. Nakutan buranaa tauluun minkä ehdin ja mietin millä ilveellä saisin sukat jalkaani, kun en voi kumartua ollenkaan.
Kaiken lisäksi ihoni alla muhii näemmä oikein mojova mustelma, joka jossain vaiheessa ulottuu kutakuinkin rintakehän korkeuksilta jonnekin nivusen tienoille. Ja tikit kiristävät niin perkeleesti, että jos joudun aivastamaan, niin varmaan repeää paikat ja suolet valuvat lattialle.
Pomo ei sentään vittuillut, kun soitti ja kysyi vointia. Toivotti vain leppoisaa toipilasaikaa ja käski ottaa iisisti.
Ei kai tässä paljon muutakaan voi, kun omin avuin pääsee hädin tuskin kusellekaan.
Onko mitään hauskempaa kuin pohjalainen häjy leikkaavana lääkärinä!
Siinä on samalla jotain hervottoman hupaisaa ja hirmuisen pelottavaa. Onneksi ei sentään pahastunut, kun leikkimielisesti solvasin sitä puukkojunkkariksi. Naureskeli vain.
Välillä naureskeli kyllä potilaskin. Kierolla tavalla koomista on, kun kesken operaation lääkäri manaa tylsää terää. En voinut olla hirnumatta hysteerisesti ja todeta, että tämähän on melkein kuin omalla kustannuspaikalla, paitsi että siellä leikellään lähinnä vain kuollutta lihaa. Ja siitähän sitten päästiinkin loistavan aasinsillan kautta keskustelemaan ruuasta. Annoin grillausvinkkejä niin lääkärille kuin avustavalle hoitajallekin ja vastavuoroisesti sain kuulla positiivista asiakaspalautetta paristakin lentokentän ravintolasta.
Puukotuksen päätteeksi pohjalainen teki kauniisti ja tikkasi tekeleensä sievästi umpeen.
Niin ja se kasvain joka poistettiin. Se oli luultua suurempi, mutta varsin kiehtovan näköinen möllykkä. Pienen perunan kokoinen, helmenvaalea puikula. Säilöivät sen jatkotutkimuksia varten johonkin liemeen ja laittoivat purkkiin.
Olisin voinut ottaa kuriositeetin kyllä mukaanikin.
Hyviä kahvipöytäkeskusteluja varmasti irtoaisi kun asemoisi pullavadin ja kermanekan väliin formaliinissa uiskentelevan tuumorin.
“Katoppa, Irmeli tuota! Ihan ite kasvatin!”
Näin koko viime yön unta, että makoilimme Miehen kanssa valkoisella korallihiekkarannalla palmun alla. Oli lämmintä ja ihanaa ja palmut vain suhisivat kevyessä tuulessa. Daiquirilasi ei koskaan tyhjentynyt, eikä aurinko mennyt kertaakaan pilveen.
Uneen hiipi kuitenkin ummehtunut haju, joka pilasi tunnelmaa siinä määrin, että heräsin.
Silmät avauttuani oli ilo huomata, että Seisoskelija oli tuupannut ahterinsa tyynylleni. Toisesta päästä kun sen sisäänsä ilmaa veti, niin häntäpäästä sitä tuntui virtaavan pihalle vastaava määrä aromilla ryyditettynä.
Maanantaiaamu vailla vertaa, sano.
Puhelin soi päivän mittaan useaan otteeseen.
Ihmiset jakoivat voimahaleja ja tsemppiä tulevaan leikkaukseen.
Siis voi hyvän tähden.
Sen pienen kasvaimen poistoon! Sen kasvaimen, josta virkaintoiset lääkärit radiologia lukuunottamatta onnistuivat kasvattamaan vähintäänkin pahanlaatuisen syövän kammottavan etäpesäkkeen ja pelottelemaan minut jo kutakuinkin terminaalivaiheen saattohoitokuntoon.
En minä nyt jumalauta yhteen kasvaimeen ajatellut kuolla. On kalenteri niin täynnä ohjelmaa pitkälle syksyyn, ettei nyt oikein ehdi. Leikkaava lääkärikin totesi, että tuskin hommassa varttia kauempaa menee ja kotiin pääsen heti kun koivet kantaa ja uskallan kävellä sairaalan ovesta pihalle. Eivätkä edes nukuta, vaan tuuppaavat vähän puuduttavaa.
Joten, rakkaat läheiset, voisitteko lakata vauhkoamasta? Tuntuu typerälle vastailla kysymykseen jännittääkö ja pelottaako kamalasti, kun on rasvatyyni olo. Ei jännitä. Ei pelota. Tämä menee rutiinilla, eikä taatusti satu niin paljon kuin se kirottu näyte, joka kasvaimesta kaiveltiin.
Ja olen sitäpaitsi salaa ylpeä siitä, että saan nahkaani katu-uskottavan arven.
Juuri perinteisen Moran terän levyisen ja lystisti kylkiluiden alapuolelle.
Riittää nimittäin lastenlapsille kerrottavaa.
Joku väitti minulle joskus kakarana, että makuasioista ei voi kiistellä.
Vuodet ovat opettaneet minulle lähinnä päinvastaista. Juuri mistään muusta kun ei järkevästi voi kiistellä, kuin juuri makuasioista.
Minä en esimerkiksi voi sietää keltaisia hedelmänameja. Minun suussani ne maistuvat aina poikkeuksetta oksettavilta. Etäisesti jollekin sitrushedelmän tai ananaksen tapaiselle, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Punaiset ja vihreät karkit maistuvat lähes poikkeuksetta vain punaisille tai vihreille karkeille, ilman mitään epämääräisiä luonnollisia aromeja. Paitsi vihreät karkit maistuvat joskus vähän omenalle, mutta se ei haittaa, koska omena on ihan hyvä maku.
Mutta keltaisia en helvetti vieköön syö, enkä varsinkaan omalla rahalla osta.
Tätä ei ymmärtänyt videovuokraamon täti, kun kummasteli nirsoilevaa ronklaamistani irtokarkkilaareilla.
Menee niin putkeen, ettei mitään rajaa.
Tein töitä hyvällä mielellä, joskin hieman jo lomaa haikaillen. Ja sitten loppumetreillä reväytin jonkun kirotun lihaksen jostain päin yläselkää/oikeaa lapaa/olkapäätä riuhtoessani saatanallisen painavaa lihalaatikkoa pois toisen vastaavanlaisen päältä.
Ja sitten sain kuunnella täysin perusteetonta vittuilua, kun hain vakuutuskaavaketta tapaturman takia.
Perusteeton vittuilu on sellainen asia, että minä en vaan jaksa sellaista kuunnella.
Perusteetonta vittuilua harrastavat perusteettomat vittuilijat voivat ihan anytime nostaa löysän lehmänperseensä siltä toimistojakkaralta ja tulla keittiöön kokeilemaan miten helppoa itsensä rikkominen kiireessä ja väsyneenä on.
Ihan yllättäen internetin valvontaa tahdotaan taas valtiovallan puolelta tiukentaa.
Ihan yhtä yllättäen vähänkin verkosta ymmärtävät ja sitä aktiivisesti käyttävät tahot kuolevat nauruun.
Ja vähänkö yllättäen tällä kertaa vedetään esiin perinteinen rasismikortti.
Eihän siinä muuten mitään, oi sinä suuri ja alati valpas isoveli, mutta kun sinä et vaan osaa. Olet jatkuvasti myöhässä kehityksestä ja kompastelet omaan byrokratiaasi. Epäilemättä tarkoitusperäsi ovat jaloja ja sitä rataa, mutta sinä et vaan osaa. Ja sen lisäksi, ettet osaa, päädyt yleensä vahtikoirinesi haukkumaan ihan väärä puuta.
Pelkään pahoin, että mikäli todella ryhdyt ohjaamaan resursseja rasistisen kirjoittelun valvontaan netissä, niin tulilinjalle joutuvat ensimmäisenä ne omalla nimellään kirjoittavat, maahanmuutton ja pakolaisiin kriittisesti suhtautuvat kansalaiset, eivätkä ne, jotka todella rasismiin syyllistyvät.
Kriittisyys ei ole rikos. Minun mielestäni maahanmuuttajiin saa kernaasti suhtautua kriittisesti. Aivan samoin, kuin maahanmuuttajia saa ihquttaa kukin mahdollisten punaviherpoliittisten elämänkatselmuslasiensa lävitse. Minä en ihquta, mutta en silti ole rasisti. Kriittinen kyllä olen, mutten suinkaan rodun, uskonnon tai kotimaan perusteella, vaan ihan sen perusteella, mitä maahanmuuttajat puuhastelevat minun kotimaassani.
Hyvin suuri osa heistä puuhastelee sellaisia asioita, jotka saavat minut näkemään punaista. Loput taas eivät puuhastele, koska ovat oppineet talon tavoille, mutta mielestäni heitä on valitettavan vähän.
Ja se, rakas isoveli, on sinun syysi, vaikka eihän sinulla ole munaa sitä myöntää.
Ei.
Sinä haluat vain valvoa, että kantaväestö pysyy ruodussa, sillä aikaa kun ne ikävät “yksittäistapaukset” pistävät paskaksi kaiken mikä ei ole omaa.
Maanantaina tulee puukosta.
Hoitava lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että odotellaan nyt sitä patologin lausuntoa, mutta kun ei osannut perustella kantaansa muuten kuin sanomalla, että “niin on ollut tapana”, otin oikeudet omiin käsiini ja soitin kilpailevalle lääkäriasemalle. Selitettyäni tilanteen ja briiffattuani lääkäriä radiologin lausunnolla sain ajan maanantaiksi.
Se hyvä puoli noissa yksityisissä lääkäreissä ainakin on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ja aina voi kilpailuttaa, toisin kuin kunnallisella puolella.
Voi harmi, kun ei voikaan mennä sitten pariin viikkoon töihin, kun on tikkejä vatsanahassa… Onneksi sentään juuri sopivasti alkoi työmotivaatio ollakin ihan helvetin heikko.
Arvoisat lääketieteellisten instrumenttien valmistajat ja niitä käyttävät terveydenhuollon ammattilaiset,
Pyytäisin teitä ystävällisesti miettimään uusiksi termistön, jota valmistamienne ja käyttämienne instrumenttien nimeämisessä hyödynnätte. Erityisesti minua korpeaa myymänne ja käyttämänne solunäytteiden ottamiseen tarkoitettu väline, jota te hieman harhaanjohtavasti nimitätte “ohueksi neulaksi”.
SIINÄ MEHUPILLIN PAKSUISESSA NEULASSA EI SAATANA OLE MITÄÄN OHUTTA!
Iloisin kesäterveisin,
Nimim. “Kämmenen kokoinen mustelma kyljessä”