turisti

Olkoonkin, että viileä kesä ei ehkä ollut meidän ihmisten mieleen, mutta pihamme Valkean Kuulaan mieleen se oli.

Viime vuonna koko omenasato mätäni puuhun muumiotaudin riivaamana. Tänä vuonna taudista ei ollut tietoakaan, vain kirvat imeskelivät yhden oksan niin kuiviin, että omenat jäivät hädin tuskin peukalonpään kokoisiksi.

Silti satoa tuli yhdestä vanhasta ja kitukasvuisesta puusta liki viisitoista kiloa.

Luvassa on helvetisti hilloa. Ja ne pieniksi jääneetkin ajattelin jollain tapaa käyttää. Jos vaikka kokeilisi keittää kokonaisina ja säilöä makeaan etikkaliemeen, niin voisi sitten joulun aikaan natustella kinkun kanssa hapanimeliä miniomenoita. Laittaisi samaan purkkiin rautatieomenoita, niitä kun ei sellaisenaan viitsi syödä, kun ovat niin puisia ja happamia.

Viiniäkin voisi laittaa, kun on raparperiakin vielä vaikka millä mitalla.

Syksyn ensimmäinen tulisijan käyttöönotto on aina ihan oma ohjelmanumeronsa.

En tiedä kumpi savuttaa enemmän, takka kylmine ja kosteine hormeineen, vai velkatorppari ujuttaessaan sytykkeitä takan poskikanaviin parempaa vetoa hakiessaan.

Ihan periaatteesta en kyllä laita sähkölämmitystä kuitenkaan päälle. En näillä sähkön hinnoilla. Liiteri on turvoksissa kuivaa polttopuuta ja vaikka kevääseen asti polttelisi, niin ei ainakaan lopu kesken. Nythän tietysti joku intoutuu moralisoimaan, että hyi helvetti, pienhiukkasia ja hiilidioksidipäästöjä tulee puulämmityksestä.

Niinpä tulee. Tulkoot. Siellä kaukolämmönjakelun piirissä sitä on helppo huudella ja leikkiä ekologista. Täällä maalla saa kiskoa pilkkihaalarit niskaan jo lokakuussa, jos ei mieli maksaa itseään kipeäksi. Tosin, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin jonkun vuoden päästä meilläkin on oma maalämpöpumppu.

Ilmalämpöpumppua ei tähän torppaan tule, niin kauan kuin niiden design muistuttaa enemmän palleatyrää, kuin modernia kulutushyödykettä.

Liimapuulevyä, vaneria, kuusipaneelia, puuvahaa, kulmalistaa.

On asioita, jotka voi ja täytyy tehdä itse, jos ei mieleistä löydy, tai ole valmis maksamaan poskettomia summia valmiista tuotteesta.

Jahka valmistuu, laitan kuvan.

Koko päivän olen obsessoinut aiheesta sängyn pääty.

Meillä on, nähkääs, perinteinen jenkkisänky. Se sellainen, jossa on runkopatjan päättä joustinpatja, jonka päällä puolestaan on paksu petauspatja. Ei minkään sortin päätyä.

Minä haluan sänkyyn päädyn, mutta en perkele vieköön suostu maksamaan huonekaluliikkeiden ryöstöhintoja. En. En. En.

Peukalo ei ole keskellä kämmentä, joten tiedän, että osaan tehdä hienon päädyn ihan omin kätösin, mutta ongelma on siinä, etten osaa päättää millaisen askartelisin. Petsaisinko huokeaa kuusirimaa jollain funkkaavalla värillä ja niistä sommittelisin? Liisteröisinkö jotain näyttävää tapettia vaneriin ja kehystäisin hela hoidon? Kikkailisinko peileistä jotain?

(Paitsi en kyllä kikkailisi, vaikka Mies ajatuksesta innostuikin ja tiedän kyllä tasan tarkkaan miksi. Jos minä haluan katsella pornoa, niin katselen sitten mieluummin sellaista pornoa, jossa naispääosan vetäjällä ei ole selluliittia persiissä ja ajoittain säärikarvat ajamatta.)

Petja etsii kotia koiralle.

Pirpana on 8-vuotias kaukaasianpaimenkoira (narttu) ja tarvitsisi uuden kodin entisen emännän joutuessa vanhainkotihoitoon. Koira on ilmeisestikin kaukaaseille tyypilliseen tapaan vierasarka ja hieman epäluuloinen, mutta kiltti ja kelpo eläin silti kaikin puolin.

Pirpanalle käy ohraisesti, jos uutta kotia ei löydy pian.

Jos siis kodissasi on tilaa isolle, mutta sympaattiselle eläimelle, ota yhteys yllä olevan linkin kautta Ihmiskunnan Petjaan.

Lisätietoa kaukaasian paimenkoirasta rotuna löytyy täältä.

Perskohtainen mielipiteeni on ollut jo vuosia se, että britit eivät ymmärrä tekniikasta hevonvittuakaan ja siksi mitään Yhdistyneissä Kuningaskunnissa keksittyä tai valmistettua ei pidä kenenkään erehtyä ostamaan.

Perun puheeni, syön sanani ja pyydän anteeksi.

James Dyson on Jumala, eikä kenenkään tule muita jumalia pitämän.

Uusi imuri on jokaisen kotirouvan märkä päiväuni. Nuolee lattiat, seinät, tekstiilit, kotieläimet, -ihan kaiken!- putipuhtaaksi pölystä, roskista, karvoista ja pöpöistä. Lisäksi vekotin näyttää tieteiselokuvien megatussarille, jolla roimitaan avaruusoliot ja zombit naapurihiippakunnan puolelle.

Love you long time, Mr. Dyson!

Kävi sitten niin, että sillä aikaa kun illallistimme Miehen kanssa naapurikaupungin loistavassa kellariravintolassa, oli saksanseisoskelija kietonut naamariinsa allekirjoittaneen ehkäisypillerit.

Eipä sillä, etteikö Miehen kanssa olisi jo jonkin aikaa ollut puhetta noiden pillereiden jättäminen päivittäisestä ravintoympyrästä, mutta koiramme teki sitten lopullisen päätöksen puolestamme. Lopetetaan sitten, kun mitään varsinaista asiaa ei pimppatohtorille tässä vaiheessa olisikaan, kuin ehkä uuden reseptin hakeminen.

Päivystävä eläinlääkäri repeili puhelimessa, kun hätääntyneenä soitin ja kysyin että kuoleeko tuo rakki nyt sitten, kun ei evoluutio ole sille kovin kummoista aivokapasiteettia suonut.

Ei kuulemma kuole, korkeintaan kärsii jonkinmoisista PMS-oireista päivän tai pari.

Siinä se sitten on.

Se puku, jonka perään jotkut kyselivät jo ennen häitä.

Kaulassa ja korvissa omin pikku-kätösin askarrellut korut makeanvedenhelmistä ja hopeasta ja jalassa ennakkotiedoista poiketen Pleaserin valkoiset pornohokkarit, koska Manolot olivat hieman liian matalat ja näyttivät jotenkin hassulta puvun kanssa, kun valkoisen sävykään ei ollut ihan kohdallaan.

Ja naamalla virne. Tietenkin.

Poissaollessamme on luumusato kypsynyt.

Ei niitä toki vielä tänäkään vuonna paljoa tullut, mutta ne vähäiset ovat suuria, meheviä ja makeita.

Minua viehättää valtavasti se, että oma maa antaa satoa. Vaikka sitten vähäistäkin.

Karviaisetkin ovat jo poimintavalmiita. Ja pienet, kirpeät rautatieomenat. Kirsikatkin, vaikkei niitä ole rastaiden jäljiltä poimittavaksi asti. Jäljelle jääneet yksilöt napsittiin suoraan pulleina ja imelinä parempiin suihin.

Joku litteän kiven alta ryöminyt yksilö huuteli kommenttifiltteriini että minusta on tullut tylsä, hajuton ja mauton. Juttuni eivät kuulemma ole enää niin napakoita ja viihdyttäviä. Vitutuksessani ei ole kuulemma substanssia.

Voisiko olla, että minua ei ehkä vituta niin paljon kuin ennen?

Ja voisiko olla niin, että se on itseasiassa pelkästään positiivinen asia?

Mielestäni se on pelkästään positiivista.

Ah, jetlag, vanha ystäväni!

Sinällään hupaisaa, miten nopeasti totuin valoisien kesäöiden jälkeen siihen, että pimeä tulee heti iltakuuden jälkeen kertarykäisyllä ja että uusi päivä valkenee vastavuoroisesti heti aamukuuden jälkeen.

Mutta totutapa ruumis ja sielu takaisin vanhaan rytmiin.

Sisäinen kelloni väittää minulle, että nyt on aamu, vaikka ei kyllä tasan ole. Ei, sillä könysin jalkeille kahden tunnin yöunien jälkeen kahdeksantoista tuntia aikaisemmin ja järki sanoo, että nukuttaa, koska on aamuyön ensimmäinen tunti.

Onneksi sentään tänä yönä vieressä nukkuvat Miehen lisäksi Pilli ja Pulla, Seisoskelija ja Skotti; rakkaat karva-ahterit.

En tajunnutkaan miten ikävä minulla oli noita haisevia kakkiaisia.

(Loppui muuten valitettavasti huumorintaju. Banninappi nasahtaa jatkossa ihan just jokaiselle, joka vänkkää blogissani. Minä olen tämän saitin ainoa virallinen vänkkääjä, muut voivat painua hevonvittuun, omaan blogiinsa tai vaikkapa jonnekin foorumille itkemään Turistin fasistista pahuutta. Vittuakos huutelette vieraaseen pöytään.)

Hyviä ja huonoja uutisia.

Hyvät ensin.

Pääsimme vihdoin kotiin, vaikka liki viikko siihen vierähtikin. Kaikki lennot Bangkokista niin Helsinkiin kuin Euroopan suuriin kaupunkeihin olivat ääriään myöten täynnä, joten suunnaksi valittiin Hong Kong ja sitten vain toivottiin parasta. Yksi yö odotusta riitti ja jakkara irtosi suoralle lennolle kotiin.

Ja sitten ne huonot.

Iloitsin turhan aikaisin. Vatsa on kaikkea muuta kuin kunnossa. Neste ei imeydy edelleenkään, olen laihtunut ja kuivunut niin, että vaatteet tippuvat päältä. Kaikki suuret lihakset kramppaavat ja, anteeksi vulgaari ilmaus, paskon verta.

Mutta onneksi minulle on kerrottu, että tämä on vain asenteestani kiinni, eikä akuutilla suolistotulehduksella ole asian kanssa mitään tekemistä.

Palaan tästä takaisin tippapussini pariin.

Nähdään taas, besserwisserit.

Puhdas juomavesi ja mahdollisuus henkilokohtaiseen hygieniaan tekevat ihmeita niin sielulle kuin ruumiillekin.

Vatsa alkaa kai pikkuhiljaa tottua tai sitten sisaelimeni ovat kuoleman partaalla, koskapa vessassa ei tarvitse enaa laukata vartin valein.

Ja sehan luonnollisestikin tarkoittaa sita, etta ei ole henkilo enaa vankina hotellihuoneessaan, vaan kirmaa pitkin katuja ja shoppailee itsensa tarviolle. Ja koska mitaan on enaa tuskin menetettavissa, syo katukeittioista kaikkia niita juttuja, joita ei tyossaan ikina tohtisi maksaville asiakkaille tarjoilla.

Tosin ihan vittuilumielessa voisi kylla duriania tarjoilla joillekin.

Kasittamatonta, etta voi hedelma haista madalle sipulille! Ja maistua.

Huomenna matka jatkuu Hong Kongiin, koskapa Kansallinen Leija- ja Lennokkiyhdistys on buukannut koneensa yli ayraiden taalla paassa.

Haistakoot duriania.

Ja sitten mentiin tukka putkella.

Trooppinen popo paasi ottamaan siina maarin yliotetta keskella puskaa, etta paatimme ottaa ja hankkiutua kohti sivistysta hinnalla milla hyvansa.

Sivistyksen seura ei herunut halvalla, eika nopeasti, mutta lopulta eteen levittaytyi Bangkok ja Bangkok tarkoittaa sita, etta viimeisen etapin kotiin voi lentaa nonstoppina.

Kroppa huutaa armoa. Sen lisaksi, etta lenssu on aivan kasittamaton, huutaa suolisto hoosiannaa tusinan kertaa paivassa. Oloa ei ainakaan helpota jumalaton pakokaasusaaste ja neljankymmenen asteen kuumuus, eika se, etta Bangkokin Millennium Hiltonin kahvi on karmeinta kuraa ikina.

Lansimainen suihku on kuitenkin ylellisyystuote, johon on taas helppo tottua.

Matka jai talla eraa pahasti kesken, mutta onneksi tuli Miehen kanssa sovittua jo revanssista.

Ei se aina onnistu meikalaisellakaan, naemma.

(Repikaa te muutamat kusipaat nyt riemua siita.)

Jos tulee yhtakkia ihan jumalaton kiire Suomeen, mutta on jossain etelaisen pallonpuoliskon Peraseinajoella, jossa nettikin toimii viela alkukantaisella modeemilla, niin miten paasee nopeiten?

Sitapa tassa olemme miettineet.

Olisin aika vahvasti sita mielta, etta parempi tuuri asioiden suhteen edistaisi hyvinvointiani huomattavasti.

Niin kuin esimerkiksi silloin voisi lykastaa, kun on juuri tuhlannut suolaiset summat paikallista rahaa sukellusvalineputiikissa ja riemusta kiljuen ryntaa snorkkeleineen ja maskeineen ja muine kikottimineen lahimpaan rantaan ja polskii siita riutalle toiveikkaana mulkoilemaan merenalaista faunaa.

Juuri silloin ei valttamatta tarvitsisi sen rannan ainoan meduusan kellua paikalle ja purra pohkeeseen. Ei siltikaan, vaikkei olisikaan se kaikkein myrkyllisin, johon kuolee kuulemma kutakuinkin heti. Ei siltikaan, vaikka olisi se melkein myrkyton, joka vastaa vain muutamia ampiaisen pistoja.

Ei ihan oikeasti tarvitsisi! Ihan hyvin parjaisin ilman!

Ottaa keveasti otsalohkoon, mutta huomenna menen kylla takaisin vaikka paa kainalossa.

Mikaan ei liene huimempaa, kuin pulahtaa veteen koralliriutalla ja huomata tuijottelevansa maskin lapi kaikkia niita lystikkaita pallokaloja, merimakkaroita, napsijoita ja koralliahvenia, joita on nahnyt aikaisemmin vain luontodokumenteissa.

Huomenna otan taksin lahimpaan kaupunkiin ja ostan omat romppeet, ettei tarvitse lainavehkeilla rapikoida.

Samalla mahdollisesti ostan jonkun katevan puoliautomaattitussarin, jolla poksauttelen hengilta kaikki espanjalaiset, italialaiset ja brittilaiset turistit.

Saatanan koohkaajat! Vittuun mun saareltain!

Mikahan idea siinakin on, etta perhoset eivat ole perhosen kokoisia, vaan varpusen?

Ja etta sudenkorennot eivat ole sudenkorennon varisia, vaan vaaleanpunaisia?

Rannalla on laskuveden aikaan tuhansittain hassuja pikkurapuja. Ne kavelevat sivuttain ja tulevat touhukkaina siivoamaan kolojensa edustoja, jos ohi kavelee.

Terassin lattian lapi kasvaa frangipanis ja sen oksalla olla kupsotti tana aamuna rukoilijasirkka.

Nilkat ovat lakanneet vihoittelemasta, kuumuuteen on tottunut ja vaikka lampotila nayttaa vajaata neljaakymmenta ja ilman suhteellinen kosteus on niin korkea, ettei mittarissa skaala enaa riita, niin on oikein miellyttavaa. Hetki sitten en muistanut, saati valittanyt mika viikonpaiva tanaan on, mita kello on tai mita kuuluu toihin.

Ei jostain syysta nyt jaksa kiinnostaa. Sita maailmaa ei ole taalla olemassakaan.

Valtameren rantaan on matkaa ainakin viisitoista metria.

Jos vaikka menisin vesirajaan ilkamoimaan kuin nuori hylje.

Ouk-ouk-ouuuuk!

Oletteko koskaan istuneet hoyrysaunassa vuorokaudet lapeensa?

En minakaan, mutta taman paikan ilmasto on aika lahella sita, mita se voisi olla, jos niin olisi tehnyt.

Eilen (?) ensimmaisella etapillamme jarisi maa. Tanaan taalla odotellaan alkavaa trooppista myrskya ja karsitaan alkavasta turistiripulista. Kaikki on kuitenkin niin hyvin kuin toivoa voi. On tukahduttavan kuumaa, kosteaa ja lystia. Mita nyt nilkkani ovat turvonneet kaksinkertaisiksi silkasta kuumuudesta.

Kunhan huomenna viela saamme jatkolennon ensimmaiseen viralliseen maaranpaahan, niin homma lienee taydellinen.

Taalla sivistyksen keskella on viela netti kaytossa, mutta jatkossa saattaapi olla vahan hiljaisempaa.

Olen kuitenkin mita suurimmalla todennakoisyydella enemman elossa kuin vuosiin.

Kiitos viela kaikille meita onnitelleille ja kaikille niille, joiden kanssa viikonloppuna naukkailtiin Sarvijaakkoa ja heliumia. Oli ihan parhautta, vaikken vielakaan ole oikein sisaistanyt olevani naimisissa.

Nyt aion kuitenkin palata takaisin Singapore Slingini pariin.

Palataan astialle.

Ihan just kohta pitäisi nousta koneeseen, mutta minä halaan arabialaista, koska malarialääkkeet tekevät minusta todella huonovointisen.

Anna mun saatana kaikki kärsiä.

Mitä muuta voin sanoa, kuin että olipahan äreät kinkerit.

Lienen virnistellyt kirkossa kuin idiootti, mutta ainakin osasin avata suuni oikeassa kohdassa. Ja niin osasi Mieskin.

Hääväkeen oli rikastunut sukulais- ja ystäväpiirin parhaimmisto ja vaikka morsmaikun ominaisuudessa ja kureliiviin sonnustautuneena allekirjoittanut joutui hieman nirsoilemaan ruokansa suhteen, nassutti juhlaväki apetta hyvällä ruokahalulla ja kiitellen. Ilmapalloja lennätettiin taivaan tuuliin satamäärin, sulhanen taklattiin ja morsian ryöstettiin ja häävalssin jälkeen bändi soitti vielä neljä tuntia. Mies kiskoi hampaillaan Agent Provocateurin sukkanauhan kretonkini alta ja minä onnistuin paiskaamaan kimpun suoraan veljeni lapsen äidin, Neiti Nätin hyppysiin. Boolia, viiniä, skumppaa, olutta ja tietenkin sitä kuuluisaa Sarvijaakkoa riitti ylijäämäksi asti.

Sääli, ettei tällaisia festareita voi järjestää yksi ihminen kuin kerran elämässään.

Kaikki mitä tehtävissä on, on nyt tehty.

Enempään en pysty.

Enkä aio edes yrittää. En etenkään, kun hääautokin otti ja vaihtui sitten alle vuorokausi ennen h-hetkeä keinuvivun akselirikon vuoksi.

Kaikki mikä kusee, lienee kussut jo. Eivät voi enempää mennä yhdet hääjärjestelyt helvetilleen, kuin meidän ovat menneet.

Huomenna tähän aikaan en ole enää Neiti Kinnunen.

Minä olen…