turisti

Esteettinen silmäni vuotaa verta.

Meillä on residenssimme pohjoissiivessä vierashuone. Vierashuoneessa on iso sininen sohva. Kalusteet ovat kotimaista koivua. Lattia on kanadankuusilaminaattia. Seinät ovat hyvin kalpean siniharmaat ja katto valkolakattu.

Saimme ennakkoperinnöksi fantastisen käsinsidotun persialaismaton. Se sopii sohvan kanssa yhteen loistavasti. Vaan ei kalusteiden ja lattian. Miehellä on lisäksi iso öljyvärimaalaus, jonka on sukumme erään taidehullun mukaan maalannut joku kuuluisa suomalainen taiteilija, jonka nimi ei sano minulle yhtään mitään. Maalauksessa on kaksi hevosta.

Minä vihaan sitä taulua kuollakseni, koska se on tylsä, siinä on rumat kehykset, enkä erityisemmin välitä hevosista muutoin kuin leivän päällä. Mutta taulu sopii kyllä kieltämättä yhteen persialaisen maton ja sinisen sohvan kanssa. Mutta ei seinän, katon, eikä lattian kanssa.

Ja nyt tuohon sillisalaattiin pitäisi sitten laittaa mukaan vielä verhotkin! Vaan mitäpä laitat, kun et hyvällä tahdollakaan saa kursittua kasaan mitään yhtenäistä linjaa sisustuksessa!

Sohvaa ei voi siirtää minnekään muualle. Kalusteita ei ole varaa, eikä mitään järkeä vaihtaa, sillä ne ovat kotimaisia laatukalusteita ja tällä vuosituhannella hankittuja. Mies ei luovu taulusta vaikka uhkaisin pihdata hautaan saakka. Ja ennakkoperinnöksi saatu matto on pakko pitää näkyvillä, mutta kuitenkin sen verran rauhallisissa tiloissa, ettei se kulu puhki ennen aikojaan.

Ja minä tulen hulluksi ilman verhoja!

(Edit: Voi pershelvetti! Pakko vaihtaa huonejärjestystä ja tehdä nykyisestä makuuhuoneesta vierashuone. En jumalauta maalaa seiniä uudelleen!)

Koska blogiini tullaan melkein päivittäin haulla “ilmailulaitos lupatoimisto” tai “finavia lupatoimisto” niin kerrotaanpa nyt ne tiedot joiden perässä jengi täällä ramppaa.

Finavian lupatoimisto sijaitsee Helsinki-Vantaan lentoasemalla osoitteessa Lentäjäntie 1. Kyseessä on se sininen lasikuutio, joka pönöttää sievästi ulkomaanterminaalin vieressä. Lupatoimisto on tämän TOKEksi ristityn rakennuksen toisessa kerroksessa niin kutsutulla Valopihalla.

Lupatoimisto on avoinna maanantaista perjantaihin 08.00 - 16.00. Viimeisimmän tiedon mukaan suljettu tiistaisin 13.00-14.00. Lupatoimistoon voi soittaa numeroon (09) 8277 3007.

Toivottavasti tästä on apua teille, jotka turhaan webbiä selaatte, ettekä niitä kriittisiä tietoja löydä Leija- ja Lennokkihallinnon kotisivuilta.

Ha!

En siis olekaan vainoharhainen, kun torppa tuntuu kylmältä aina kun olen kotona yksin!

Joskus viime talvena pistin merkille, että minua paleltaa, kun olen yksin kotona. Ongelmaahan ei lämpimänä vuodenaikana ole, mutta syksyisin ja talvisin kylläkin. Vaikka huonelämpötila olisi aina ja iänkaikkisesti tasaiset parikymmentä ja päälle, niin yksin ollessa tekee mieli vetää villasukat jalkaan ja kupsottaa takkatulen loimussa, koska paleltaa. Miehen ollessa kotona tuota ongelmaa ei tule kuin silloin, kun lämpötila torpassa on oikeasti päässyt tippumaan varsin matalalle.

Tähänkö perustuu vanha sanonta “yskän saa, kun yksin makaa”?

[via]

Tuleva reissu Kiinaan tuottaa enemmän harmaita hiuksia kuin uskalsin kuvitella.

Ei riitä, että viisumihärdelli on tehty ihmiselle harvinaisen tuskalliseksi toimenpiteeksi, vaan myös hotellien varaamisesta Pekingissä on pitänyt tehdä niin helvetillinen show, että ei skandinaavinen ymmärrys vaan meinaa millään riittää.

Alkaa vähitellen tuntumaan siltä, että jahka tästä seikkailusta selvitään, niin ihan just en ole Kiinaan tuppautumassa uudelleen, ellen nyt sitten Hong Kongiin lähde piipahtamaan, mutta sinne ei viisumia tarvitakaan ja kutakuinkin kaikki puhuvat ja ymmärtävät lontoota, joten kommunikointikaan ei tuota ongelmia.

Yritän kovasti lohduttautua ajatuksella aidoista wontoneista. Enää muutama viikko!

Miksi, voi miksi, niitä ei saa maailman tältä laidalta?

Toistaiseksi kaikki kommentit menevät kirjoittajasta ja kommentin sisällöstä riippumatta esimoderointiin.

Tässä blogissa ei heitellä paskaa minun silmilleni ja koska osa kommentoijista ei tätä asiaa ole vieläkään saanut painettua läpi luisen kallonsa, niin rankaistaan sitten kaikkia.

Birdyn kommentti aikaisempaan postaukseeni laittoi miettimään lasten kasvatusta.

Millaisessakohan vakuumissa nykyajan ipanat mahtavat kasvaa?

Välittömässä lähipiirissäni ei juurikaan ole perheellisiä ihmisiä kahta pariskuntaa lukuunottamatta, joten en oikeastaan tiedä millaisia vanhempia tämän päivän aikuiset lapsilleen ovat.

Mitä ihmiset lapsilleen opettavat moraalista, yhteiskunnasta ja elämästä? Miten ja mihin he kannustavat lapsiaan? Miten he valmistavat lapsiaan elämän väistämättömiin pettymyksiin ja menetyksiin? Miten he viettävät lastensa kanssa aikaa? Missä ja mitä tehden? Vai viettävätkö edes? Kuinka paljon he todellisuudessa lapsistaan ja näiden kiinnostuksen kohteista ja tekemisistä tietävät? Miten he palkitsevat ja rankaisevat lasta? Palkitsevatko tai rankaisevatko ylipäätään?

Nämä asiat askarruttavat minua lähinnä siksi, että olemme Miehen kanssa vähitellen pyrkimässä vanhemmuuteen.

Viimeaikojen kaltaisia tragedioita ajatellessa omassa mielessä kytee pelko, että epäonnistuu itse näyttämään jälkikasvulleen tervettä ja tasapainoista esimerkkiä. Ettei osaakaan ehkä kasvattaa lapsestaan toimintakelpoista yhteiskunnan jäsentä. Ettei osaa valmistaa lasta teini-iän tunnekuohuihin ja väistämättömiin kolauksiin, joita jokainen elämänsä aikana joutuu kokemaan tahtomattaan.

Ja vaikka kuinka yrittää olla pelkäämättä sitä pahinta, niin sitä miettii myös, kuinka suojata itseään ja lastaan maailman auvisilta ja saarilta?

Olettekos muuten miettineet, millä seuraava kouluammuskelu tehdään, jos Suomessa kielletään käsiaseet yksityishenkilöiltä?

Haulikolla, ehkäpä?

(Tiesittekö muuten, että haulikoita on tässä maassa perstuntumalta arvioiden ziljoona kertaa enemmän kuin pienikaliiberisia mutkia ja tiesittekö että haulikostakin saa vähän tuunaamalla varsin näppärän käsiaseen, jos jaksaa viilailla piippua ja perää? -Ai ette tienneet?! -No mutta nyt tiedätte!)

Eilisen päivän tapahtumat pistivät miettimään toden teolla mihin maanpäälliseen helvettiin tämä maa ja kansakunta on luisumassa.

Miksi lapset, nuoret ja nuoret aikuiset ovat niin saatanan pihalla? Miksi jo päiväkodeissa muksut kivittävät toisiaan tiiliskivillä? Miksi jo teini-ikäiset kakarat ryöstelevät ja pahoinpitelevät sivullisia ja ryyppäävät avoimesti kaduilla suurina massoina viikonloppuisin? Miksi nuoret aikuiset lahtaavat opiskelutovereitaan? Näitä tapauksia on ihan viimepäivinä ollut lehtien otsikoissa.

Missä ovat vastuulliset, välittävät aikuiset sillä välin, kun Suomen jälkikasvu näitä otsikoita tehtailee?

Ahdistaa tällainen vitun apinointi! Ahdistaa!

Ja mitä, tai mitä ei, pyörii sellaisen kunnallisvaaliehdokkaan päässä, joka vain tunti- kahta eilisen tapahtumien jälkeen massapostittaa kannattajilleen puolivillaista, populistista sontaa lasten ja nuorten pahoinvoinnista, määrärahoista ja omasta vaaliohjelmastaan ja ratsastaa räikeästi Kauhajoen tapahtumilla? Mitä vittua? Ilmoitin todella lyhesti ja tylysti, että ehdokas meni juuri vaihtoon. Minä en ääntäni tuollaisille vitun löyhämoraalisille vapaaratsastajille anna.

Ylipäänsä voisi itse kukin täysi-ikäinen nyt miettiä hyvin tarkkaan äänestääkö sitä tuttua, kuivettunutta ja kangistunutta ehdokastaan, vai kenties jotakuta muuta. Pistääkö valtuustot uusiksi, sillä jos ei pistä, niin ainakin politiikan puolesta mikään ei tässä niin kutsutussa lintukodossa muutu. Sama vanha meininki jatkuu.

Ja ne selkärangattomat joojoo-miehet ja -naiset, jotka eivät ole aikaisemmin vaivautuneet persettään vaaliuurnille liikuttamaan, voisivat nyt kerrankin hilautua sieltä irc-gallerioistaan, kaljakuppiloistaan ja kotisohviltaan antamaan panostuksensa tämän maan valtarakenteiden uusimiselle.

Ja eduskutavaalien alla voi sitten asiaa muistella ja palautella mieliin uudelleen. Päästetäänkö Arkadianmäelle uudestaan kaikki nämä suvilindénit, tanjavienoskarpelasaariskarpelat ja mattivanhaset ja heidän puoluetoverinsa ja lakeijansa? Ne siellä luoja ties kuinka monetta kauttaan istuvat perslävethän ovat päätöksillään ja politiikallaan aiheuttaneet juuri tämän nykyisen tilanteen, jossa poliisillekin on tärkeämpää jahdata netissä virtuaalipdofiilimörököllejä ja nettimerirosvoja, kuin esimerkiksi vaikkapa ottaa epäilyttävästi käyttäytyvältä kylähullulta pyssy pois. Ne perslävet ohjaavat tämän maan rahavirtoja pois mielenterveystyöstä ja koululaitoksista ja ottavat vastaan voitelurahoja toivosukareilta ja kyöstikakkosilta, jotta Tuupovaaraan ja Köyliöön saataisiin omat Tosi-Paska-IdeaParkit.

En ihmettele yhtään, että tilanne ja aika jossa tämä yhteiskunta yrittää pitää elämää yllä lietsoo nuorissa ihmisvihaa. Se lietsoo ihmisvihaa meissä kolmekymppisissäkin, mutta itse en aio mennä käsiaseen kera tulittamaan tänään opiskelutovereitani, vaikka koulupäivä onkin. Sen sijaan tahtoisin kyllä ohikulkumatkalla käydä paskomassa sen Mannerheimintien korruptoituneimman pytinkin pompööseille portaille.

Vituttaavituttaavituttaa!

(Edit: Vituttaa siinä määrin, että laitoin valtionvarainministerille (lähinnä siksi, että tunnen tyypin henkilökohtaisesti) sähköpostia. Oikeastaan kehottaisin kaikkia ottamaan yhteyttä ministeritasolle ja vaatimaan selitystä nykyiselle perseilypolitiikalle.)

Mikä helvetti nuorisoa vaivaa?

Ensin Jokela ja nyt sitten tämä.

Onko ihan kaikkeen pakko ottaa mallia valtameren takaa? Mitä tapahtui suomalaiskansalliselle perinneleikille, puukkohipalle, sen synnyinseuduilla Pohjanmaalla?

Minä en kertakaikkisesti pysty samaistumaan näihin hörhöihin, jotka ryhtyvät päättömästi tussaroimaan kanssaihmisiään, hankittuaan ensin tuliaseen ja notkuttuaan verkossa. En.

Pistää väkisinkin miettimään kannattaako tällaiseen maailman omaa jälkikasvua tuottaa. Ei minua lämmitä ajatus siitä, että koulussa saattaa ipanalle tulla ysimillinen Burana otsaluuhun, jos naapurin Mikolla on paska päivä.

Tai että oma kakara niittaa naapurin Mikon.

Yö meni migreenikohtausta potiessa ja päätä puristaa vanne vieläkin. Ja väsyttää, mutta olo on niin nihkeä ja ikävä, että nukkumisesta voi vain haaveilla.

Stressaa. Koulussa painavat tehtäven palautuspäivät päälle, mutta kirjoitustyö takkuilee. Remontti seisoo. Seisoskelija kaipaa kipeästi aktiviteettejä, mutta aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Töissäkin pitäisi ehtiä käymään.

En tiedä miten aikatauluni järjestäisin, että ehtisin tehdä edes ne välttämättömät asiat. Itselle ei aikaa riitä ikinä.

Olisi enemmän kuin mukavaa lähteä vaikka elokuviin joskus, tai helliä itseään olemalla tekemättä mitään.

Nyt rämmin eteenpäin vain minimiin supistetuilla yöunilla ja ainoa oma aika on nukkuessa.

Koko päivän on vituttanut kuin pientä eläintä.

Ihan ilman syytä. Tai niin kuvittelin.

Kunnes muistin, miksi.

Joillakin on sisäinen kello. Minulla on sisäinen kalenteri.

Tiedättekö sen tunteen, joka vain joskus iskee. Ettei vaan uskalla, vaikka tietäisikin että se on ihan typerää.

En minäkään aina uskalla. Nyt varsinkaan.

Jos kiellän asian, niin silloinhan sitä ei ole, eikö niin? Paitsi että on. Ehkä. Jos on, niin ei haittaa, jos ei, niin ei sekään haittaa. Teoriassa ainakaan. Ja käytännössäkin kaikki olisi vain järjestelyistä kiinni.

Jos odottaisi vielä viikon, eikä hätiköisi.

Eräillä on pitkät piuhat ja huonot liitokset.

Minulta tiedusteltiin onko valmistamissani jälkiruoka-annoksissa gluteenia. Annosten pohjalla oli omenahilloa, hillon päällä jogurttimoussea ja koristeena mysliä ja paahdettuja manteleita.

Vastasin myöntävästi, koska annosten sisältämässä myslissä oli vehnää.

Siihen sitten tämä tarjoilija ämpyttämään, että ei siinä myslissä, kun siinä hillossa! Että onhan saostettu perunajauholla varmasti.

-No ei varmasti ole perunajauholla saostettu, kun kyseessä on hillo eikä kiisseli. Pektiinillä se on kiinni otettu.
-Eli annos on gluteeniton!
-Ei. Myslissä on vehnää. Vehnässä on gluteenia.
-Onko siinä hillossa mysliä?
-Ei ole. Se mysli on siinä annoksen päällä koristeena.
-Eli on gluteenia.
-On.

Tarjoilija kääntyi kannoillaan kohti salia. Heilurioven välistä kuulin, kun blondi selitti asiakkaalle, että hillossa ei ole gluteenia, joten annos käy keliaakikolle.

Olisin tahtonut tappaa.

Kyynikkoa on vaikea yllättää, tästä lienemme aikalailla samaa mieltä kaikki.

Tänään kuitenkin maailman mittakaavassa vähäpätöinen uutinen sai ensin leukani loksahtamaan ja aiheutti sitten täysin spontaanin, riemukkaan kiljumis- ja hyppimisreaktion, jonka seurauksena toinen koirista hätäpissasi lattialle ja toinen tarrasi hampailla nilkkaani.

Onnea asianosaisille!

Seisoskelijan kanssa kävimme eläinlääkärin konsultoitavana eilen. Sulavaliikkeinen hauvelimme kaatoi hermostuksissaan tutkimuspöydän ja sai tolkuttoman hepulin kun jäi pieneksi toviksi yksin vieraassa ympäristössä.

Tohtori myönsi kernaasti, että elikko on toden totta ahdistunut.

Lääkettä, feromonipantaa ja käytösterapiaa.

Kiitoksena hyväntahtoisuudestani ja eläinrakkaudestani Seisoskelija sitten kotiin palattuamme järsi olohuoneen sohvaan reiän.

Satasen lääkärikäynti poiki sitten näemmä useamman tonnin reissun huonekaluliikkeeseen.

Toisaalta voisihan sen reiän paikata kanakoiran nahkallakin.

Varmaan helpoin tapa saada kokki kusemaan hunajaa, on raahata se suurtalouslaitteita valmistavan yrityksen laitenäyttelyyn, tarjota sille vinkeällä kikottimella keitettyä kahvia, joka on niin hyvää, että itkettää ja sitten antaa sen rohveltaa ja ronkkia niitä saatanallisen kalliita uuneja, keittimiä, tiskilinjoja, frittejä ja muita härveleitä, jotka kaikessa monipuolisuudessaan hoitavat työvuoron päätteeksi todennäköisesti vielä loppusiivouksetkin.

Olin Metoksella korrup… siis kouluttautumassa.

(Torpassa tehdään keittiöremontti varmaan viiden vuoden sisällä.

Mutta onneksi on tuo työpaikka! Siellä saa puljata noilla ihanuuksilla ja siitä vielä maksetaankin!)

Totta puhuen, en kyllä tasan tykkää syksystä tänä vuonna.

On niin tyhmää ja nihkeää ja kylmää ja koko ajan jotenkin hämärää. Päivälläkin. Väsyttää koko ajan. Motivaatiota löytyy vain takkatulen ääressä nököttämiseen ja kevään hiljaiseen odotteluun.

Työt maistuvat puulta, koulu ei huvita ja remontti seisoo, kun kukaan ei jaksa vaivautua.

Ei ole puhtia.

Olen tässä tehnyt palkkatöitä ja vapaa-ajallani yrittänyt hypnotisoida tuota suurempaa koiranketaletta olemaan syömättä kaukosäätimiä, ovenkahvoja ja allekirjoittaneen alusvaatteita.

Ja sitten olen neulonut, kun on taas se aika vuodesta, että tekee mieli lämmintä ja pörröistä, eli siis joko uutta kaulaliinaa tai sitten kaulaliinan muotoisista kaitaleista askarreltua torkkupeitettä, sillä minähän en osaa muuta neuloa kuin suoraa kappaletta oikein sekä nurin.

Enkä aio opetella, koska näillä eväillä olen pärjännyt tähänkin saakka.

Reilun kuukauden päästä olemme Miehen, Äidin, Isin ja Mummin kanssa lähdössä reissuun ja sitäkin olen tässä suunnitellut. Yrittänyt löytää sijaa majatalossa ja keksiä järkeviä syitä sille, miksi Kiinan suurlähetystö on auki vain arkiaamuisin 09.00 - 11.30. Kuka helvetti nyt tuollaiseen vuorokaudenaikaan pystyy askareistaan irrottautumaan ja viisumihakemusta virkailijalle viemään?

Kerpeleen riisinpurijat. Lonkkaako ne siellä loppupäivän vetää, hä?

Olen ihan vakavasti pohdiskellut ja mietiskellyt niin Miehen kanssa, kuin itseksenikin, aiottua perheenlisäystä.

Toisinaan se tuntuu mitä mainioimmalta ajatukselta ja toisinaan sitten taas ei.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että Miehestä tulee mitä parhain isä, mutta omasta kelpoisuudestani äidiksi olen yhtenä päivänä yhtä mieltä, toisena kahta ja kolmatta.

Minua pelottaa ja jännittää lähinnä se, että käykö minulle samoin kuten melkein kaikille tuntemilleni äideille? Pehmentävätkö raskaushormonit pääkoppani niin, että kaakatan hysteerisenä vauvanpaskan väristä ja koostumuksesta ja tappelen keskustelupalstoilla imettämisestä/kestovaipoista/mistä ikinä? Alanko lässyttää ja leperrellä?

Vai ajaako luonto tikanpojan puuhun ja kaikki sujuu luonnostaan ilman ylimääräistä hössötystä ja draamaa?

Tässä kohtaa voitte toki jo unohtaa kaikenmoiset onnentoivotukset, sillä en ole edelleenkään raskaana. Eikä meillä Miehen kanssa myöskään ole mitään projektia käynnissä asian edistämiseksi.

Kunhan mietiskelen vain, koska mielestäni asioita on syytä hieman pohtia ja punnita ennenkuin suin päin syöksyy pistämään elämäänsä ihan uuteen kuosiin.

“Pelataanko Trivial Pursuitia, nyt kun Emäntäkin lähti?”, kysyi Terrieri Seisojalta, joka mölysi eteisessä.
“ÄÄÄÄÄÄÄÄRG! ÄIIITIIII! ÄLÄ JÄTÄÄÄÄÄÄ!”
“Lopeta se kiljuminen ja tule pelaamaan. Trivial on lysti peli.”
“No pelataan. Helppoja kysymyksiä sitten, jooko?” niiskutti Seisoja.
“Ilman muuta… Katsotaanpa… Mitä laitetta käytettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1877?”
“Kaulapantaa?”
“Ei. Yritä uudelleen.”
“Talutushihnaa?”
“Ei. Vihje. Sinä söit sellaisen kesällä.”
“RUOKAA!!!!”
“Ei.”
“Miten niin ei?”
“Vastaus on väärä.”
“Itse olet väärä!”
“En. Sinä olet vain hieman yksinkertainen.”
“Enpäs ole! Itse olet! Ja tämä peli on typerä!”
“Tässä laumassa on vain yksi typerä ja se ei tiedä mitä laitetta käytettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1877.”
“PERKELE MINÄ SYÖN SEN SINUN TRIVIAL PURSUITTISI JA PASKON SEN PÄÄLLE!”

Niin siinä varmaankin kävi.

Eihän kukaan muuten söisi hyvää lautapeliä ja sitten paskoisi sen päälle.

Eihän?

Kaikki pikkutytöt haaveilevat jossain vaiheessa omasta hevosesta.

Niin minäkin joskus haaveilin. Ajattelin, että olisin maailman onnellisin tyttö, jos minulla olisi oma liehuvaharjainen humma, jolla voisin ratsastella kuulaina syyspäivinä metsän reunassa.

Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin minulla olisi mahdollisuus saada oma hevonen. Olen aivan yhtä innostunut, mutta innostuksen laatu on hieman jalostuneempi.

Heppa on nimittäin teurastettu ja sen maallinen tomumaja olisi myytävänä varsin edulliseen hintaan.

Voi mitä kaikkea ihanaa hevosella voisikaan tehdä! Voisi palvata, suolata, paahtaa! Voisi laatia makkaraa! Ja minulla olisi sille juuri sopivat tilatkin tyhjyyttään ammottavassa pakastimessa!

Voi! Isi ja Äiti! Saanko ostaa hevosen? Saanhan!

Tänä aamuna noin kello 10.00 Suomen aikaa käynnistetään Sveitsin Geneven kupeessa, CERN-tutkimuslaitoksessa LHC-hiukkaskiihdytin.

Väittävät, että siitä seuraa maailmanloppu. Jotkut väittävät, että ei.

Sen kunniaksi ja siitä huolimatta sekä oman mielenrauhani takia tahtoisin kiittää kaikkia tasapuolisesti. On ollut ihan kiva elämä.

(Sääli ettei maailmaloppu silti ole peruste kotiin jäämiselle työpäivänä.)

Tänään oli tarkoitus tehdä yhtä sun toista, mutta tein sitten lähinnä vain yhtä.

Heti aamuyöllä lähtivät suunnitelmat pykimään, kun korruptiokaara, jonka nimesin Teletapiksi tragikoomisen radioantennin sijoittelun vuoksi, kieltäytyi käynnistymästä, koska älyavaimen paristo nähtävästi hyytyi.

Kustannuspaikalla kakkaa lennähteli tuulettimeen pitkin päivää. Milloin oli misat hukassa, milloin gn-pakit. Ylitöiksi meni ja kun lopulta pääsin kotiin, vei viipyilevä flunssa ja silkka väsymys voiton ja kaaduin sänkyyn kolmeksi tunniksi. Illan REMin konserttiin ostetun lipun lahjoitin Anopille syntymäpäivälahjaksi, kun en itse vain yksinkertaisesti jaksanut vaivautua, eikä vesisateessa istuminen lämmittänyt ajatuksena.

Ei etenkään, kun huomenna täytyy taas mennä keittämään huttua ja vuoron jälkeen vielä kiirehtiä kouluun.

Teletappia sain sentään tyypitettyä. Ensiarvion voi lukea täältä, mikäli kiinnostusta löytyy.

Joo joo, myin sieluni halvalla, mutta sainpas talouden bensarosvon seisomaan ja tankillisen menovettä palkaksi.

Bloggaaminen kannattaa aina.

Tulet kotiin.

Kusetat koirat.

Heität vaatteet pois.

Kävelet kylpyhuoneeseen.

Toteat, että Seisoskelija on kietaissut käkättimeensä saunan voimavirtapistokkeen.

Seuraavan kerran lähtiessäsi käännät varmuuden vuoksi päävirtakytkimestä sähköt pois.

Kustannuspaikalle pitäisi suunnistaa.

Nukuin viime yönä hyvällä tuurilla ehkä kolme tuntia. Mies kuorsasi, minua aivastutti koko ajan ja eläintarha mekkaloi makuuhuoneen oven takana.

Seuraavaan kesälomaan on noin vuosi.

Fiilikset ovat sen mukaiset.

Tänään oli tarkoitus käyttää viimeisen lomapäivän rauha tuotteliaasti molekyyligastronomiaan perehtyen ja hyllylevyjä petsaten.

Mitä tein?

Makoilin puhtaissa lakanoissa melkein puolille päivin, seisoin tulikuumassa suihkussa kunnes varaajasta uhkasi vesi ehtyä ja kikkailin nakusillani ympäri torppaa stereoista Madonnan vanhempaa tuotantoa huudattaen. Ja päiväuneksin kaikista niistä asioista, joita tahtoisin, mutta joita en tällä kusisella tuurillani varmaan koskaan tule saamaan.

Toisinaan tuntuu oudosti siltä, että eläisin jonkun toisen elämää.

Vuosikausia laskin kaiken sen varaan, etten ikinä milloinkaan ryhdy kenellekään vaimoksi, ota asuntolainaa ja harkitse perheen perustamista. Ja elin sen mukaisesti.

Ja nyt en enää eläkään. Ja vaikka nykytilanteessa ei ole kerrassaan mitään negatiivista, niin tähän tilanteeseen on tultu alle viidessä vuodessa. Pää ei ole ehtinyt vielä täysin sisäistää muutosta ja mieli aina silloin tällöin tuppaa unohtamaan missä oikeasti mennään.

Tänään olen yrittänyt omaksua uutta rooliani.

Aika laihoin tuloksin, tosin.

Siinä minä olin, saksalaisen matalalentokoneen ohjaimissa, ajelemassa pillurallia parkkipaikkaa etsiskellen jossain päin itäistä kantakaupunkia.

Ja kun viimein saavuin paikalle, niin siellähän ne melkein kaikki jo olivatkin.

Jotkut niistä epäilivät minun olevan pieniin päin, kun litkin vain limonaadia, joten otin varmuuden vuoksi myös hieman kuraveden makuista punkkua ja yhden minttukaakaon puolikkaalla mintulla. En silti olisi uskonut voivani keskustella selvinpäin pizza-hentaista ja friteeratuista jyrsijöistä.

Lystiä oli, sehän on sanomattakin selvää. Kiitos kaikille tasapuolisesti, niin vanhoille, kuin uusillekin tuttavuuksille.

Ihan oikeasti, mikä perkele tätä maata riivaa?

Vaikka olisit vienyt tyhmälaatikkosi perunakellariin lukkojen taakse, niin Suomen kansan jokavuotiselta sirkushuvilta #1 et kyllä voi välttyä. Riittää että erehdyt ottamaan käteesi iltapäiväkehden ryystäessäsi sumppia kylän ainoassa kahvilassa tai menemällä paikalliseen markettiin toimittamaan ruokaostoksia keskellä päivää.

Big Brother, Big Brother, Big Brother.

Why-FUCKIN’-Bother?

Minä en vaan pysty ymmärtämään, mikä vittu siinä viehättää, että pistetään kourallinen kakaroita ja hyvällä tuurilla yksi aikuinen lukkojen taakse, juotetaan ne känniin ainakin kerran viikossa ja sitten kuvataan koko roska valkoisen roskaväen pällisteltäväksi. Kenelle Cheryll tänään antaa ymmärtää, vaan ei ymmärrä antaa? Näyttääkö Minna tissit?

Yksikin älypää puolituttu tuossa yhtenä päivänä yritti selittää, että sehän on mielenkiintoinen sosiaalinen kokeilu, kun toisilleen ennalta tuntemattomat ihmiset laitetaan neljän seinän sisään.

Vitut on.

Selviytyjät on mielenkiintoinen sosiaalinen kokeilu, kun siinä laitetaan toisilleen ennalta tuntemattomat ihmiset autiolle saarelle ilman ruokaa ja suojaa, eikä niille tarjoilla siellä koffia ja kopparbergia, vaikka onnistuisivatkin viikon leikeissään.

Sen lisäksi se kuvaa ryhmän sosiaalista dynamiikkaakin hieman paremmin, kun kilpailijat itse äänestävät kusipäisimmät tyypit pihalle, sen sijaan että valta annetaann tyhmälaatikkoa tuijottavalle valkoiselle roskaväelle, joka luonnollisestikin äänestää ulos kaikki ne, jotka eivät (kännissä) nussi jokaista vastaantulijaa, selitä koko säälittävää perseilymenneisyyttään (kännissä) kanssakilpailijoilleen tai puukota kaveria selkään (kännissä) heti kun silmä välttää.

Kyllä on kanssaihmisillä kultivoitunut maku. Kerrassaan.

Meillä ei varsinaisesti vettä ole säästelty, emmekä ole erityisemmin seuranneet veden kulutusta.

Nyt, kun Nurmijärven kunta pyysi ilmoittamaan vesimittarin lukeman, yllätyimme varsin positiivisesti.

99 kuutiometriä vettä vuodessa.

Kahden hengen, kahden koiran ja kahden auton taloudessa se tekee 135,6 litraa puhdasta vettä per lärvi per päivä. Mielestäni tuo määrä ei niin paha ole, kuin mitä kuvittelin meidän kuluttavan. Mukana kun on kaikki pesuvedet henkilökohtaisesta hygieniasta, talousveteen ja siihen, mitä autojen pesuun lotrataan. Ja minä virutan itseäni toisinaan suihkussa hyvinkin antaumuksella.

Pienellä järkeistämisellä tuosta saisi ehkä nipistettyä helpostikin kolmisenkymmentä litraa.

Taidanpa kokeilla. Ei enää puolityhjiä koneellisia pyykkiä ja astioita ja perjantaina kun leikkuutan hiukseni lyhyemmäksi, niin lopetan suihkussa ylimääräisen lotraamisen, kun hoitoainetta ei enää tarvitse käyttää.

Säästöä se on pienikin säästö.

On perin sympaattista, että puolustatte poikaanne ikävässä tilanteessa soittelemalla aviomiehelleni ja yrittämällä kiistää poikanne ilmeisen syyllisyyden. Se osoittaa, että poikanne on teille rakas ja myös sen, että olette eittämättä hyvä isä.

Valitettavasti se osoittaa myös typeryytenne, kun selkeästikin faktoja tietämättä yritätte sälyttää syyllisyyden ja maksumiehen roolin sivullisille, jotka poikanne huolimattomuudesta ovat joutuneet kärsimään. Ällistyttävää typeryyttä osoitatte sillä, että väitätte ettei meillä ole todisteita poikaanne vastaan. Meillä on todistaja. Tilanteessa myös pojallanne oli todistaja, ettekä se ollut te. Tilanteessa poikanne myös myönsi ilmeisen syyllisyytensä ja myönsi sen myös poliisille, jolle hän itse soitti, kun kokemattomuuttaan hätääntyi yllättävässä tilanteessa.

Mikan Isi, olette varmastikin suoraselkäisenä suomalaisena miehenä kuulleet tieliikennelaista ja sen asetuksista. Teillä on autoilevana, jo keski-ikään ehtineenä ihmisenä varmastikin myös ensikäden tietoa siitä, miten Suomessa vastuu -syyllisyys ja syyttömyys- jaetaan, jos oikealle kääntyvän, suuntamerkkiä oikeaoppisesti näyttävän auton perään törmää toinen auto. Teidän poikanne ajoi sitä toista autoa. Sitä, joka siihen suuntamerkkiä näyttävään, oikealle kääntyvään autoon törmäsi.

Voitte olla varma, että sympatiamme ovat poikanne puolella. Hän on opiskelija, eikä hänellä ole taskuissaan rahaa sellaiseen yhtäkkiseen menoerään, jota uudehkon auton perän korjaaminen törmäyksen jäljiltä maksaa. Erityisen pahalta meistä poikanne puolesta tuntuu se, että hän ajoi peräämme tyttöystävänsä isän autolla. Appiukko ei varmasti ole mielissään, pikemminkin päinvastoin. On myös hirvittävän ikävää, että vain muutamaa päivää myöhemmin poikanne kolaroi myös teidän autonne ja vieläpä melkein lunastuskuntoon. Uskokaa pois, tunnemme sympatiaa!

Valitettavasti emme voi osoittaa sympatiaamme maksamalla automme korjausta omasta pussistamme, sillä meilläkään ei ole rahaa yllämainitunlaiseen menoerään. Me olemme tilanteeseen myöskin täysin syyttömiä, toisin kuin poikanne, joka on lain silmissä syyllinen ja sen itsekin myöntää.

Mikan Isi, teillä ja pojallanne on kolme vaihtoehtoa, joista me olemme tarjonneet olosuhteisiin nähden helpointa. Mika voi maksaa kulut omasta pussistaan, mitä auton korjaamiseen tulee, eikä meillä ole muita vaateita, vaikka elämäämme hankaloittaa huomattavasti se, että käytössämme on toistaiseksi vain yksi auto, vaikka tarvitsemme työmme takia kahta.

Toinen vaihtoehto on se, että automme korjauskulut laitetaan Mikan tyttöystävän isän liikennevakuutuksen piikkiin. Appiukko ei varmastikaan ole innostunut tästä vaihtoehdosta, eikä sen puoleen tällä hetkellä varmaan pojastannekaan. Ongelma ei valitettavasti kuitenkaan koske meitä, viattomia sivullisia. Mika ja Mikan tyttöystävän isä voivat hoitaa pihvinsä joko asiallisesti kuluista ja takaisinmaksusta sopimalla, tai riitelemällä vaikkapa raastuvassa. Tahtoisin kuitenkin korostaa, että moinen on luonnollisestikin pojallenne kovin kiusallista ja appiukkokin kärsii tappioita vakuutuksensa bonusten tippuessa, mikä ei varmaankaan ole omiaan nostamaan poikanne arvoa hänen silmissään.

Kolmas vaihtoehto, Mikan Isi, on se, että jos aulista maksumiestä ei ylihuomenna, kun automme remontti valmistuu, löydy, viemme asian poliisille. Toistaiseksihan poikanne on säästynyt sakoilta, kun poliisia ei onnettomuuspaikalle kutsuttu. Poikanne kuitenkin heille soitti, mutta otti poliisin neuvosta vaarin ja tahtoi mieluummin asian sopia meidän kanssamme ja välttyi näin saamasta sakkoja liikenteen vaarantamisesta, jotka poliisi olisi paikalle tulessaan joutunut virkansa luonteen vuoksi pojallenne antamaan.

Poikanne on täysi-ikäinen, Mikan Isi. Me emme suinkaan vaadi teitä maksamaan poikanne perseilyn aiheuttamia vahinkoja. Itseasiassa meitä ei kiinnosta juurikaan edes keskustella tapahtuneesta kanssanne, sillä te ette olleet paikalla onnettomuuden tapahtuessa.

Meitä kiinnostaa ainoastaan saada automme käyttökuntoisena takaisin, sillä meidän elantomme on kiinni siitä autosta.

Toivottavasti, Mikan Isi, ymmärrätte, mitä yritän tässä teille kertoa.

Mikäli ette, saanen kertoa sen turhia kursailematta, vaikka emme sinunkauppoja ole tehneetkään.

ÄLÄ OPETA MUTSIAS NUSSIMAAN, IDIOOTTI.

Eilen opin, että sisustusliikkeissä ravaaminen persaukisena on ihan vihonviimeisintä puuhaa.

Kaikki meillä kahvilla käyneet tietänevät, että edelleenkin keskeneräisestä remontista johtuen velkatorppamme sisustus on lievästi ilmaistuna riisuttu, ellei jopa minimalistinen.

Nyt, kun hommat alkavat kuitenkin olla jo loppusuoralla ja kaikki pitäisi saada jouluun mennessä valmiiksi, olen alkanut pikkuhiljaa uhraamaan aikaa ja aivokapasiteettia sille suunnittelulle ja toteutukselle, jolla on tarkoitus tehdä torpasta koti. Täytyy asentaa verhotangot ja askarrella verhot. Täytyy ripustaa seinille muutakin kuin vanhaa hesaria pintoja suojaamaan. Täytyy Seisoskelijasta huolimatta virittää matot lattialle. Täytyy hankkia valaisimia. Täytyy hankkia työhuoneeseen asianmukaisia kalusteita.

Ja siinä minä sitten olin. Vallila Interiorin liikkeen tuulikaapissa kiroilemassa, kun rahat menivät niihin kuukauden takaisiin kekkereihin ja häämatkaan, joka jäi kesken.

Ja Vepsäläisellä.

Ja Ikealla.

Ja Kodin Ykkösessä.