turisti

On yksi asia, josta olen kiinalaisille kateellinen.

Nimittäin paikalliset kauppahallit ja ruokailukulttuuri.

Miksi Suomessa ei voisi olla samanlaisia ruokafanaatikon paratiiseja, jossa myydään kaikkea tuoreista kasviksista ja hedelmistä kokonaisiin juottoporsaisiin ja eläviin äyriäisiin? Miksi kaikki on täällä pakattu moneen kertaan muoviin ja kelmuun, pakkauskoosta ei voi neuvotella ja tiukkapipoinen elintarvikehygienialainsäädäntö vie ihmisiltä kaikki mahdollisuudet mielenkiintoiseen ja hyvänmakuiseen ruokailuun?

Miksei Suomessa sallita katukeittiöitä, joista voi ohikulkiessaan napata kulhollisen tulisia nuudeleita, tai pikaisesti hiiligrillissä kypsennettyjä lihavartaita?

Miksi helvetissä täällä pakotetaan väestö tyytymään mauttomaan ja hajuttomaan valmiiksi prosessoituun paskaan, jota kaiken rehellisyyden nimissä en syöttäisi koirallenikaan? Jos tahdon syödä perusteellisesti ja oikeaoppisesti riiputettua lihaa, niin millä oikeus viranomaisilla on se minulta kieltää? Jos tahdon syödä pastöroimatonta juustoa, joka konttaa jo tiskiltä vastaan ja jokeltelee, niin mitä se ketään holhousyhteiskunnan kukkahattua pitäisi liikuttaa? Jos mielin sekoittaa myslini sekaan paahdettuja heinäsirkkoja tai herkutella vaikkapa hunajapaahdetuilla skorpioneilla, niin mitä se oikeasti kenellekään kuuluu?

Tänään on juurikin sellainen päivä, että tekisi mieleni sanoutua irti pysyvästi suomalaisesta elintarviketeollisuudesta, ottaa lopputili, myydä koko roska ja muuttaa jonnekin, minne tämän maan hygieniafasistit eivät kuunaan rohkenisi matkustaa.

(Eikä tänään ole edes työpäivä.)

Mitä kertoisin Pekingistä?

Se on valtava. Siellä on yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Siellä on yli kymmenen miljoonaa polkupyörää.

Yllättävää Pekingissä oli kaupungin yleinen siisteys. Olin jotenkin varautunut samankaltaiseen nuhjuisuuteen ja roskaisuuteen kuin esimerkiksi vaikkapa Bangkokissa, mutta Peking yllättikin positiivisesti olemalla liki yhtä siisti kuin Hong Kong. Pekingin metro on joukkoliikenteen taivas ja helvetti. Se vie sinut minne vain, mutta se vie sinne aina myös satatuhatta kiinalaista, jottet tuntisi oloasi yksinäiseksi. Ja se vie sinut ja kiinalaiset sinne alle 0,25 monikansallisella per käkätin.

Pekingissä on kaikkea mitä tarvitset ja kaikkea mitä et. Kaupunki on shoppailijan taivas, vaikkei huhupuheista huolimatta olekaan erityisen halpa. Kiinalaisilta toreilta saa kyllä Dolce&Gabbanan takin alle kymmenellä monikansallisella, mutta tavaran autenttisuudesta en sitten puhuisikaan mitään. Sydän särkyi kun minulle tarjottiin Manoloita ja Adidaksen lenkkareita samasta hyllystä halpaan hintaan.

En ostanut.

Taidetta tuli kylläkin hankittua, kun puolittain eksyksissä jossain Kielletyn Kaupungin itäpuolen hutongissa satuimme pienen taideputiikin ovelle ja meidät pyydettiin kylmänä iltana sisälle juomaan kupilliset teetä. Pekingissä juhlittiin taideviikkojen päätösviikonloppua ja paikallisen yliopiston kiinalaisen maalaustaiteen professoriksi paljastunut mies innostui kuultuaan meidän olevan Suomesta. Kertoi olevansa tulossa marraskuussa avaamaan Helsinkiin näyttelyä ja esitteli omia ja oppilaidensa töitä. Helposti syntyivät kaupat kahdesta jumalaisen kauniista maalauksesta. Yhteystietoja vaihdettiin ja lupauduttiin pistäytymään näyttelyn avajaisissa tällä puolen maailmaa.

Muita tuliaisia olivat luonnollisestikin makeanveden helmet ja jätesäkillinen mausteita. Mausteet ovat olleet minulle jo vuosia juuri se juttu, mitä on reissuilta kiva kotiin tuoda. Saa sitten matkan parhaat muistot mieleen ihan arkenakin, kun apetta laatii.

Entäpä kiinalainen ruoka? En ole ollut järin suuri kinkkimätön kannattaja kotimaassani, mutta maistettuani paikallisia herkkuja olin myyty. Pekingin ankka tosin oli herkullista, mutta ei mitenkään järisyttävän hyvää. Wontonitkin olivat äärimmäistä herkkua. Parasta olivat kuitenkin koreanorapihlajan marjoista ja karamellisoidusta sokerista tehdyt tanghulut, joita sai aivan hotellimme kulmalla sijaitsevasta myyntikojusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Herkkuja myyvä poika tykästyi allekirjoittaneen vihreisiin silmiin siinä määrin, että sain heti toisesta ostokerrasta lähtien aina lämpimän ja tuoreen marjavartaan tiskin alta ja ujon hymyn kaupan päälle. Varras maksoi saman verran kuin metrotiketti, joten hinta ei ainakaan päätä huimannut.

Pekingissä ei juurikaan englantia puhuta ja jos jostain kielitaitoisen ihmisen löytääkin, on aksentti erittäin paksu. Ilman yhteistä kieltäkin tosin pärjää vallan mainiosti. Jos eksyy, riittää että asemoi itsensä kadunkulmaan kartta kädessään ja hyvin nopeasti joku avulias paikallinen tulee osoittamaan koordinaatteja kartalta ja matka jatkuu.

Kaiken kaikkiaan viikko Pekingissä oli upea kokemus, vaikka aikaa ei ollut lähellekään riittävästi kaikelle sille, mitä olisin tahtonut nähdä ja kokea. Mutta päätin korjata asian.

Ensi vuonna.

Sama aika. Sama paikka.

Mikä päivä tänään on?

Olen viikon ajan pällistellyt Itäisen Maan ihmeellisyyksiä, ahtanut napani täyteen kiinalaista mättöä ja kävellyt koipeni tuusan nuuskaksi.

Jahka toivun jetlagista, niin laitan kuvia ja raporttia, mutta nyt on kiire lämmittää torppa asuttavaksi ja pestä kymmenen koneellista pyykkiä.

Tämä lähtee nyt Euraasian toiselle laidalle syömään ankkaa ja riisiä viikoksi.

Palataan asiaan, jahka kotiudun. Tällä reissulla on niin paljon seuralaisia, että tuskin jumitan missään nuhjuisessa nettikahvilassa postailemassa kuulumisia.

Otan pari kuvaa siitä kuuluisasta kiviaidasta ja laitan sitten tänne, kunhan palajan.

Heippa. Pitäkää konttori pystyssä.

Hei ihan oikeasti.

Jos ammattina on jotain niinkin epämääräistä kuin psykologi ja puoluekantana jotain niinkin epäilyttävää kuin kommari, niin viimeistään siinä vaiheessa pitäisi varmaan suorittaa hieman itsetutkiskelua ja miettiä pari kertaa montako turpavärkkiinsä tungettua sammakkoa päästää ulos.

Hyvin sä vedät, Jaana!

Ei siinä mitään, että aikoinani astuin lasinsiruun kesälomaillessani etelä-Englannissa.

Ei siinä mitään, että nuljautin polvilumpioni poskelleen opiskellessani Unkarissa.

Ei siinä mitään, että poltin hiukseni työskennellessäni Irlannissa.

Ei siinäkään mitään, että jouduin melkein tiputukseen häämatkalla.

Mutta se on jo saatana silkkaa vittuilua, että keuhkoputkentulehdus iskee kahta vuorokautta ennen lähtöä.

Tänään piti tehdä koulutehtäviä, mutta olivat sitten päättäneet laittaa koulun serverin koko päiväksi nurin, joten koko homma jäi sitten pelkäksi haaveeksi, kun en päässyt käsiksi opintomateriaaleihin ja tehtävänantoihin.

Äärimmäisen huonosti nukutun yön jäljiltä olen muutenkin ollut hieman alakuloinen ja pinna kireällä, joten päivä on kulunut lähinnä persiitä levittäessä tietokoneen ääressä. Universumille kiitos Carlos Menciasta.

Kun en itse jaksa vittuilla nyt kenellekään, on kiva katsella ja kuunnella kun joku muu hoitaa asian puolestani.

Piti ryhtyä siivoamaan, mutta sitten äkkiarvaamatta onnistuinkin luiskahtamaan mielessäni niin ikävään ja ahtaaseen paikkaan, että taidan mennä sittenkin nukkumaan.

Joistakin asioista ei vain pitäisi koskaan puhua.

Välttelevä käyttäytyminen on yksi niitä asioita, joita en kertakaikkisesti kykene ymmärtämään, saati helposti hyväksy.

Olipa tilanne mikä hyvänsä, niin häntä koipien välissä nurkan takaa salaa kuikuilu on jotenkin jumalattoman surullista pelkuruutta. Jos on jotain kysyttävää, voi kysyä. Jos on jotain sanottavaa, niin passaa sanoa. Jos pelottaa, sen voi kertoa. Jos on ihastunut, tuskin se kohde siitä suuttuu. Jos vituttaa, aina voi ladata täyslaidallisen.

Minun kiinnostukseni kommunikointiin lopahtaa varsin helposti, jos toinen osapuoli ei saa kakistettua kantaansa ulos, vaan kiertää kehää kuin kissa kuumaa puuroa. Minä en pidä siitä, että sanaton viestintä sisältää vain ja ainoastaan ristiriitaisia signaaleja. En etenkään pidä siitä, että sanallinen ja sanaton viestintä ovat ristiriidassa keskenään.

Viimeisen viikon aikana olen törmännyt tällaiseen lapselliseen pelleilyyn useampaan otteeseen.

Tiedoksi annettakoon, että minä olen aikuinen, älykäs ja teflonpintainen ihminen, eikä minulla ole aikaa keskenkasvuisten piiloleikeille.

No, jotain sentään aikaiseksi sain.

Terrierimme Kakkelson on nimittäin ollut pari päivää kärttyinen ja pahansuopa narttu. Käyttäytynyt tuskaisesti ja ollut jotenkin jäykän oloinen takapäästään.

Minä sitten häntä tutkimaan ja kiitokseksi karvaperseen ronkkimisesta sain koko hammaskaluston kainalooni kiinni sen verran sutena, että veret vaan tirskuivat. Suivaantuneena paiskasin epaton auton takakonttiin ja sitten mentiin eläinlääkäriin hippulat vinkuen. Ajattelin, että anaalirauhaset ne varmaan vaivaavat ja että ne muuten hoidetaan justsilleen kuntoon, koska tuollaista skitsoilua en jumalauta lauman ylipäällikkönä katsele yhtään enempää.

Vaan eipä ollutkaan arka ahteri, vaan pitkällisen venkslaamisen, venyttelyn, tökkimisen ja puristelun jälkeen onnistui konitohtori koiran vatsaa tutkiessaan purskauttamaan tutkimuspöydälle mukillisen maitoa. Koiranmaitoa.

Valeraskaana se on!

Nyt se tunkkainen ja riitaa haastava narttu angstaa taas olohuoneen sohvalla ja auta armias, jos yritän katsoa telkkaria!

Uhkaa repiä jugulaarit auki!

Huoh.

Tänään piti tapahtua yhtä sun toista. Piti mennä elokuvan lehdistönäytökseen, piti käydä kaupassa, piti sitä, tätä, tuota ja neljättä.

Kaikki jäi tekemättä, koska en ehtinyt, muistanut tai jaksanut.

Nyt sitten istutaan torpassa tylsistyneenä, nälissään ja saamattomana. Pitäisi siivota, kokata ja pyykätä.

Arvatkaapa tuleeko tehtyä? No ei tule.

Jos postilaatikossa lukee “ei mainoksia”, niin ihan tiedoksi vaan myös kaikille kepun ja demarin kunnallisvaaliehdokkaille, että se koskee myös niitä helvetin vaalimainoksia, joita kernaasti kyllä varmaan tunkisitte sinne laatikkoon.

Sallin teille kyllä puoluekantanne johdosta typeryyden, mutta en sitä, että yritätte tyrkyttää sitä typeryyttä minulle.

On se jumalauta kumma, että vihreät ja kokkarit tuntuvat osaavan lukea, mutta te suraajat ette.

Olen arviolta sata kertaa tässäkin blogissa sanonut, että asioista kannattaa keskustella. Olen edelleen hyvin vahvasti sitä mieltä.

Siksipä oli tänään aidosti positiivinen asia, että asioista keskusteltiin.

Olen kirjoitellut päiväkirjaa tänne bittiavaruuteen jo liki kuusi vuotta. Tämänkin blogin arkistot ulottuvat yli kolmen vuoden taakse. Tämä blogi on minulle purkautumiskanava ja väline, jonka avulla jäsennän ajatuksiani ja jossa voin ilmaista niin ilon kuin ärtymyksenkin tunteet rasittamatta niillä kohtuuttomasti läheisiäni ja muita elämänpiirini ihmisiä. Mutta koska olen pessimistinen ja muutenkin hyvin pitkälle suomalaiskansallisia heimopiirteitä omaava henkilö, teksti on valitettavan usein sävyltään purnaavaa ja negatiivista. Sen myönnän, koska olisi typerää kiistää tosiasia.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan loukata tai mustamaalata ketään yksittäistä henkilöä. Siksi tässä blogissa ei puhuta ihmisistä heidän oikeilla nimillään, vaikka asioista puhutaankin niiden oikeilla nimillä tai vähintäänkin vähemmän mairittelevilla lempinimillä vitutusasteesta riippuen.

Minun elämäni koostuu karkeasti arvioiden tasaisessa suhteessa nukkumisesta, joka on kaikista harhakuvitelmista huolimatta parasta mitä voi tehdä ilman vaatteita, vapaa-ajasta, joka on henkireikäni ja työstä, jossa viihdyn. Täälläkin on puin niitä elämäni osa-alueita suurin piirtein samassa suhteessa. Tänään työssä viihtymiseni kyseenalaistettiin blogini perusteella. Sain kuitenkin kertoa, kuinka asian laita oikeasti on ja kerron sen nyt varmuuden vuoksi myös täällä, josta väärät arviot ovat liikkeelle lähteneet.

Minä pidän työstäni todella paljon. Olen henkeen ja vereen liemenlämmittäjä, enkä voisi kuvitellakaan enää milloinkaan palaavani entiseen elämääni pankki- ja rahoitusalalle. Olen vuosien hakemisen jälkeen löytänyt itselleni mielekkään työympäristön ja -yhteisön, jossa viihdyn äärimmäisen hyvin, siitäkin huolimatta, että välillä muiden renkinä oleminen syö itsenäistä ihmistä rotan lailla. Syy ei kuitenkaan ole milloinkaan yksiselitteisesti niissä ihmisissä tai niissä olosuhteissa, joista työpaikka rakentuu. Syytä on luonnollisesti aina kutakuinkin yhtälailla allekirjoittaneessa. Huonosti nukutuissa öissä, oman pään sisällä asuvissa paineissa onnistua joka päivä täydellisesti; missä hyvänsä, mikä saattaa tehdä kustannuspaikalle raahautumisesta vähemmän nautinnollisen kokemuksen, vaikka mielensä perukoilla tietäisikin, että se rankka ja vaikea päiväkin päättyy tietyllä kellonlyömällä, eikä kukaan pakota raahaamaan sitä mukanaan, kun kääntää autonsa keulan kohti kotia.

Tahtoisin myös muistuttaa teitä kaikkia, jotka tätä luette, etten suinkaan hanki elantoani yksinomaan sieltä paikasta, jonka olen blogissani leikkisästi kustannuspaikaksi nimennyt, vaan työllistän myös itse itseäni ja maksan siitä lystistä kirpovan suuren siivun verokarhulle. Totuushan on kuitenkin se, että ravintola-alan palkoilla ei tässä koronnousun vaiheessa aina kuukauden asuntovelkasiivua lyhennellä, jos stamina ei riitä kuin viiteen työpäivään viikossa. Joskus työtä on tehtävä myös sillä kuuluisalla vapaa-ajalla. Varsinkin se saa otsasuonen tykyttämään.

Uskallan väittää että ihan jokaisella leipänsä eteen työtä tekevällä ihmisellä on päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki muut tiimin jäsenet ovat kädettömiä ja aivottomia tolloja. Ihan jokaisella. Väitän myös, että aivan yhtä moni on itsekin aika ajoin aivan yhtä kädetön ja aivoton, enkä minä ole mikään poikkeus. On päiviä, jolloin olen tunaroiva mämmikoura niin töissä, kuin siviilissäkin ja myönnän sen mieluusti, koska parhaat naurut saan aina jälkikääteen omista tolloiluistani. Kannattaa kuitenkin huomioida myös se tosiasia, että annan tolloilua kohdatessani poikkeuksetta joka ikinen kerta palautteen ensin myös suoraan tolloilijalle, koska kuten jo mainitsin, kannatan sitä, että asioista puhutaan. Vasta sitten, mikäli vielä mielessäni pyörii ja mikäli katson aiheelliseksi, vuodatan tolloilun vielä tänne. En tee sitä siksi, että tahdon olla ilkeä kusipää, vaan siksi, että sitcom ja varsinkin slapstick ovat lähellä sydäntäni. Halusitte tai ette, tolloilu on paras mahdollinen naurun aihe tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa. Nauru tekee hyvää. Kaikille.

Minusta tuntui hyvälle huomata, että niitäkin tahoja, jotka olivat huolissaan viihtymisestäni, suora puhe, sitcom ja slapstick selkeästikin, jos nyt ei ihan suoranaisesti naurata, niin ainakin hymyilyttää. Arvostan myös sitä kohteliaisuutta, kun kynäni arvioidaan hyvin teräväksi ja että sanan kerrottaan olevan hallussani. Olen huono ottamaan vastaan kehuja, mutta se ei tarkoittaisi sitä, etteivätkö ne mieltäni silti hivelisi. Arvostan myös sitä, että sananvapauttani kunnioitetaan.

Sananvapauden nimissäkään en silti missään tapauksessa tahdo aiheuttaa kenellekään mielipahaa ja jos niin on päässyt joskus käymään, pyydän sitä vilpittömästi anteeksi. Kuten sanottua niin täällä, kuin siviilissäkin, minä kirjoitan tätä blogia omalla nimelläni ja otan näinollen kaiken vastuun kaikesta kirjoittamastani.

Kynä on miekkaa terävämpi ase, mutta painottaisin silti myös sitä toista kliseetä, jonka mukaan haukkuva koira ei pure.

Olen tässä miettinyt jo useamman kuukauden, että taidanpa luopua alkoholin käytöstä aika kokonaisvaltaisesti.

Eilisiltaisten ja tämänpäiväisten muutamien juttutuokioiden perusteella käsitykseni on vain oikeastaan vahvistunut entisestään.

Ei sillä, etteikö alkoholi sopisi minulle. Olen pienessä tuiskeessa aina poikkeuksetta hyväntuulinen ja reipas, mutta nämä gargantuaaliset ahjot vievät hommasta kaiken fiiliksen ja riemun. Jos pari lasia skumppaa, pari pientä siideriä ja mukillinen valkoviiniä saavat kuparisepät takomaan kalloani niin, että oksennan puoli päivää ja sen toisen puoliskon sitten makaan vain tuskaisena ja vapisevana rauniona sohvan pohjalla, niin mielestäni on hyvin kyseenalaista kohtaavatko hyödyt ja haitat.

En toki aio kategorisesti sylkeä lasiin. Lasi todella hyvää viiniä todella hyvän ruuan kanssa tekee eetvarttia, mutta tissuttelu viihdetarkoituksessa ei näemmä johda mihinkään muuhun kuin todella rajuihin pahoinvointeihin ja sänkyjen ja sohvien alla lymyilevien mörököllien pelkoon. Ja loppuviimein olen varsin noheva seurustelemaan ja hupailemaan vaikka lipittäisinkin pelkkää limunaatia, joten kukaan tuskin huomaa eroa kuitenkaan. Lasillinen sitruunalimsaa ja lasillinen geeteetä näyttävät aivan samalta baaritiskillä.

Onneksi sentään tämä viimeinen harkittu huithapelointi tapahtui hyvässä seurassa, jossa aidosti viihdyn ja voin olla ihan vaan oma itseni viinaksilla tai ilman.

Nyt laitan kuitenkin korkin kiinni, koska en tahdo enää ikinä oksentaa omaa tyhmyyttäni.

Sitä tietää juoneensa liian paljon liian nopeasti, kun toikkaroi jalkeilla vielä aamun sarastaessa ja on välikuoleman jälkeen vakuuttunut, että joku on potkaissut naamaan.

Koin myös hyvin perustavanlaatuista kuolemanpelkoa seistessäni tupakalla Helsinginkadun ylle kurottuvalla parvekkeella.

Koska parvekkeet ovat oikeasti hyvin, hyvin vaarallisia paikkoja.

Minulla oli pyhä tarkoitus mennä kotiin.

Oli.

Mutta sitten tuli este. Nimeltään alkoholi.

C2H5OH.

Mutta ei se aina onnistu.

Aikuisiltakaan.

Ahdistaa jo valmiiksi.

Tänään on “Tärkeät Juhlat ™”.

Eli toisin sanoen täytyy pukeutua kauniisti, hymyillä väkisin ja istua hiljaa ja yrittää näyttää siltä että keskustelu on mielenkiintoinen. Ja onhan se tietenkin mielenkiintoinen! Kukapa nyt ei tahtoisi kuulla samoja juttuja jo viidettäkymmenettä kertaa! Ketäpä ei kiinnostaisi kylddyyri ja oma ylivertaisuus yhteiskunnan sosiaalisessa hierarkiassa.

Pakko käydä edustamassa, huvitti tahi ei, sillä jos menet, niin kärsit, mutta jos jätät menemättä, niin joudut kärsimään vielä enemmän.

(Mutta jos kukaan nyt sattuu olemaan seuraa vailla illalla kahdeksan jälkeen, niin lähden mieluusti tuulettumaan Tärkeiden Juhlien jälkeen. Sopii soittaa tai tekstata.)

((Ei muuten ollutkaan niin paha rasti nuo juhlat, kuin alkuun pelkäsin. Huoh. Oikeastaan aika kivaa.))

Aidosti liikuttavaa, että Ahtisaari sai vihdoin ja viimein Nobelin rauhanpalkinnon.

Niin monta kertaa ehdolla ollut ja niin monta kertaa ilman jäänyt, että kun viime viikolla kavereiden kanssa arvuuteltiin, niin kyynisesti tokaisin, että Ahtisaari nyt ei ainakaan mitään noobelia saa, koska se on Ahtisaari ja sillä ei vaan tärppää ikinä.

Olin väärässä.

Loistavaa.

Silloin kun pitäisi tehdä töitä ja laatia reseptiikkaa, ei todellakaan pitäisi roikkua mesessä ja keskustella itseään nuorempien miesten kanssa päiväkänneistä ja muista jumalattomuuksista.

Kolme tuntia tehokasta peliaikaa meni justiinsa.

Ei näin, Kati. Ei näin.

(Disclaimer: Tämä ja edellinen postaus eivät liity toisiinsa millään tavalla. Voitte riisua foliohattunne.)

Toisinaan sitä yllättää itsensä haihattelemasta niin tyhmiä ja keskenkasvuisia juttuja, että jos itseään voisi vetää pleksiin niin että tuntuu, niin sen kernaasti tekisi.

Katumusharjoituksena kirjoitan sata kertaa lauseen “Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö”.

Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö. Olen kolmikymppinen, enkä mikään teinityttö.

Sillä välin kun puolet tuttavapiiristäni käy kuumana Big Brotherin suhteen, minä vaihdan yleensä kanavaa.

Viime yönä, kun en oikein saanut unta, mietiskelin millaista beebeetä minä voisin televisiosta katsella. Sain loistavan idean. Tuotanto olisi kyllä massiivinen, mutta tilatkin ovat jo valmiina!

Laitetaan istuva eduskunta ja hallitus Arkadianmäellä neljän seinän sisään, otetaan niiltä tittelit ja avustajat pois. Annetaan niille viikkobudjetti ruokaan ynnä muuhun (16€/asukas/viikko) ja sopivia viikkotehtäviä. Jos haluavat, saavat lyödä viikkotehtävän onnistumisesta vetoa viikkobudjetillaan. Viikkotehtävät voisivat muodostua niistä samoista asioista mitä ne muutenkin joutuvat siellä virkansa puolesta tekemään; säätämään lakia ja asetusta, puimaan valtion budjettia ja sitä rataa. Poikkeuksena se, että kansa saisi päättää sitten kännykkä-äänestyksellä onnistuiko tehtävä ja saavatko asukkaat perjantai-iltana palkkioksi saunaillan ja keppanaa ja hervottomat massit rahaa, vai joutuvatko kärvistelemään kaurapuurolla ja vedellä seuraavan viikon.

Säännöt tietenkin prikulleen samat kuin beebeessä, mutta ehdottoman tiukat. Ei juonittelua, ei tuotannosta ja Suomen kansasta jaarittelua. Tuntuvat sanktiot, jos ei turpa rullalla pysy kielletyistä aiheista. Viikkonimeämiset kuten normaalistikin. Ja varaehdokkaita sitten sisään taloon sitä mukaa kun jengiä tippuu. Ja kun sitten kerran tippuu, niin ei enää ikinä saa asettua ehdolle, mutta jos voittaa koko shown, niin pääsee sitten vaikka puhemieheksi tai pääministeriksi.

Ja kirsikkana kakun päällä Tarja Halonen “Isosiskon” ääneksi päiväkirjahuoneeseen!

Jos edes yhdet valtiopäivät vedettäisiin tällä viisiin?

Aivan takuulla nousisi kiinnostus politiikkaa kohtaan ja äänestysprosentit ampuisivat läpi katon!

Tästä kirjoituksesta muistui mieleeni, kun aikoinani aloittelin ravintolakoulua Puijon kupeessa. Meillä oli hupaisa luokka, koska oppilaita oli ympäriämpäri maailmaa ja opiskelimme englanniksi.

Meillä oli myös aivan saatanan pieni luokka, koska tusinan verran nigerialaisia opiskelijoita jätti ilmestymästä heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Tosin eipä tuo meitä haitannut. Pienempi porukka, paremmat pidot.

Mutta sitä tässä vaan mietiskelin, että jos tilanne oli jo tuolloin sellainen, että puolet porukasta luimusi heti alkuunsa, niin mahtaa olla melkoinen Villi Länsi tuo koulumaailma muuallakin kuin Jokelassa ja Kauhajoella.

Tuossa parisen kuukautta sitten tuli hankittua maailman toiselta laidalta pöksyt. Lähinnä siksi, koska jokainen vastaan kävellyt paikallinen tuntui kyseisenlaisissa pöksyissä viihtyvän ja koska eräästä kyläpahasesta löytyi nuhjuinen pieni hikipaja, jossa vanha, kumaraselkäinen setä ommella raksutteli niitä pöksyjä poljettavalla Singerillä, jonka oli varmaankin perinyt isoisältään.

Ostin pöksyt ja unohdin sitten koko jutun, kunnes tänään vihdoin ja viimein purin viimeisetkin tavarat matkalaukuista ja löysin pöksyt. Heitin ne pesukoneeseen. Hetki sitten puin ne päälleni.

Oikeasti mahtuisin heittämällä yhteen lahkeeseen. Mutta kun pujottaudun kahteen ja kieputan hillittömän leveät housut yksinkertaisella nauhasysteemillä vyötäisilleni, niin jumalauta, jos on nimittäin maailman parhaat kakslahkeiset!

Huomenna ostan varmaankin kangasta ja ommella surautan Pfaffilla parit lisää.

Enkä varmaan koskaan enää käytä mitään muuta housumallia.

Minua ei huvita ajaa töistä moottoritietä pitkin kotiin, koska moottoritie on tylsä ja haasteeton.

Siispä ajelen milloin mitäkin kautta, pieniä pikataipaleita ja erikoiskokeita pitkin.

Löysin juuri uuden suosikkini. Kentältä Viinikkalan ja Seutulan läpi Riipilään ja siitä Palojoelle ja sitä myöten kotiin. Aivan loistava tie! Täynnä mutkia ja mäkiä!

Vielä kun saisi Kübelwagenin ajokuntoon, niin pääsisi heruttelemaan oikein huolella.

Tänään tuli kuuraamisen ja painavien tavaroiden kanssa jumppaamisen ohessa mietittyä muun muassa sitä, miten kauan ruumis mahtaa rääkkiä kestää, ennen kuin se ottaa ja kuolee.

Vaikka raakaa voimaa on tänä päivänä allekirjoittaneella varmasti kolminkertainen määrä verrattuna siihen mitä oli kymmenen vuotta sitten, niin osoittaa kyllä tämä maallinen tomumajakin rapistumisen merkkejä. Vihoittelee, kolottaa ja palautuu niin tuskaisen hitaasti. Kaikki suuret nivelet lonkkia lukuunottamatta särkevät pelottavan usein ja lihakset kääriytyvät kipeiksi muhkuroiksi selässä ja takareisissä. Jalkaholvit painuvat littanaan. Polvista kuuluu rutinaa ja oikea kyynärpää naksuu.

Ja mitä enemmän ruumis oireilee, sitä matalammaksi vitutuskynnys käy.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että elämäni viimeisenä päivänä joudun syömään purkillisen Buranaa ja kiroilemaan aamusta alkaen.

Ja sitten tulee Noutaja.

Tänään on lähinnä tympinyt.

Tympii kun ei ole aikaa edes vapaapäivinä muulle kuin remontoinnille ja työhön tiiviisti liittyvälle opiskelulle. Vituttaa aivan silmittömästi, kun ystävät soittavat ja pyytävät kahville/lounaalle/elokuviin ja joka kerta joutuu kieltäytymään, kun ei vaan ehdi millään.

Tympii kaikki jeesustelijat, jotka edellisen postauksen innoittamana ovat lähetelleet kuka sähköpostia, kuka kommenttia siitä miten paha ja paska ja muutenkin huono ihminen olen, kun tahdon antaa hyväsukuiselle koiralle paremman kodin ja mielekkäämpää tekemistä. Sopiiko kysyä, että mitä tässä sitten olisi pitänyt tehdä? Viedä se eläin piikille, kun aikaa vain ei ollut riittävästi? Haistakaa nyt vittu, ihan oikeasti. Minua lämmittää kyllä kovasti se, että Pepi on ollut tänään ensimmäistä kertaa seisomassa lintuja. Minua lämmittää se, että tiedän tehneeni oikean ratkaisun, kun annoin koiran omistajalle, jonka ei tarvitse jättää koiraa koskaan yksin. Minua lämmittää se, että tiedän koiran olevan hyvissä käsissä ja saan jatkuvasti väliaikatietoja siitä miten Pepi sopeutuu.

Tympii tuo ulkona riehuva syysmyrsky.

Tympii, että Mies on yövuorossa.

Tympii, että huomenna joudun kuuraamaan koko päivän kylmiöitä kustannuspaikalla, vaikka niska on jumissa jo valmiiksi ja nenä vuotaa.

Saksanseisoskelijamme Von Mein Heim Belladonna eli Pepi teki tänään sen, minkä teini-ikäiset yleensä tekevät.

Muutti pois kotoa.

Ikiliikkuva sähköjänes jäi luonamme valitettavasti vaille kaikkia niitä seisoskelijamaisia aktiviteetteja, joita se olisi kaivannut ja joita meillä ei koulun, työn, remontin ja elämäntilanteen takia ollut sille antaa, joten katsoimme parhaaksi etsiä rakkaalle töttöhatullemme paremman elinpiirin ja energisemmän lauman.

Ja sellainen toki löytyikin, kun ensin otin vastaan yli neljäkymmentä puhelua ja selitin melkein yhtä monesti, että ei, seisoskelija ei ole sopiva nelijalkainen kerrostaloon ja joo, on sillä luppakorvat. Kennel Pihkapisaran Peppi kuitenkin tiesi ihan juurikin millaiset korvat seisoskelijalla on, kuten myös sen, että tuollaisen puuppaajan täytyy saada tuijotella pyitä ja fasaaneja pellon laidassa päivät pääksytysten, kantaa saalista metsästäjälle ja kirmata muiden töttöhattujen kanssa lakeuksilla. Ei maata sohvapotaattina kepulaisten piirittämässä provinssissa jalkalistoja järsimässä, kun on niin kerpeleen tylsää ja isäntäväki jatkuvasti kiinni Helsinki-Vantaalla.

Pepillä tulee takuulla olemaan lystiä, vaikka allekirjoittaneesta tulikin vollottava räkäturso heti kun Härmän Häjyjen farmarin perävalot hävisivät mutkan taakse.

Minkäköhän takia silloin, kun ostoksilla käydessään palvelua olisi ihminen vailla, niin sitä ei varmasti ole tarjolla?

Ja minkäköhän takia silloin, kun tahtoisi vain rauhassa mulkoilla ympärilleen ja tutustua tarjontaan, kärkkyy myyjä innokkaana kintereillä kuin näätä.

Mulkoilet toppaliiviä ja ajattelet hiljaa mielessäsi, että vanha alkaa olla jo hieman kauhtunut. Johan lukee myyjä ajatuksesi!

“Tämä onkin tämän talven uutuusmalli. Tässä on tällainen hauska vetoketju! Ja muitakin värejä on; on mustaa, punaista ja keltaista! Onko rouvan koko kenties medium?”

Kieltäydyt kohteliaasti toppaliivistä ja yrität karistaa myyjän kannoiltasi suuntamalla kohti tuoksuosastoa. Lempihajuvetesi on lopussa ja etsit katseellasi tuttua putelia vilkaistaksesi mitä ryöstöhintaa suosikistasi yritetään rahastaa. Jo äkkää toinen näädänsukuinen sinut, vaikka yrititkin piiloutua hyllyn taakse!

“Hei! Voisinko auttaa? Voisinko esitellä sinulle tätä Lancômen uutuustuoksua!? Tämä on aivan ihanan naisellinen tuoksu! Sahramia ja ruusuja!”

Änkytät myyjälle tekosyitä ja pakenet paikalta. Suuntaat kohti kotitalousosastoa, koska tiedät, että siellä ei ainakaan yritetä palvella! Hiivit vaivihkaa kohti Iittalan hyllyjä. Tahdot ehdottomasti hipeltää mustavalkoisia Taika-keittolautasia ja haaveilla joulukuisista veropalautuksista. Ehdit jo huokaista helpotuksesta, kun yhtään myyjää ei näy mailla halmeilla, kunnes…

“Keittolautasia! Nämä ovatkin todella persoonallisia, mutta silti hyvin hillittyjä! Onko teillä ennestään Taika-astioita?”

En mene enää milloinkaan Stockmannille. En.

Se ainoa puuteripersiiden putiikki, jossa on tähän saakka saanut rauhassa vain tölvästellä ja hiveltää kauniita asioita on pilattu!

Palvelulla!

Tuossa jokunen aika sitten osallistuin Metoksen koulutukseen.

Koulutuksen tarkoituksena oli saada kyökin henkilökunta kykeneväiseksi ottamaan Mersun hintaisista uuneista irti kaikki mahdollinen ja mikä tärkeintä, ohjelmoimaan uuneihin erilaisia hyväksi havaittuja paistoproseduureja, jotta firman peräänkuuluttama tasalaatuisuus toteutuu aina ja joka kerta.

No, minun tehtävänäni oli keksiä hyvä ohjelma croissanttien paistoon. Olen hoonannut paistotapaa koulutuksesta lähtien ja tänä aamuna pääsin täydelliseen lopputulokseen.

Toiveikkaana painoin uunin program -painiketta.

Ja törmäsin johonkin vitun lapsilukkoon!

“System locked, asshole! Enter PIN!”

Saatanaperkelevittuhelvettijumalauta!

Olisihan se nyt ollutkin ihan liikaa vaadittu, että ne, jotka niitä uuneja oikeasti käyttävät ja jotka ovat nyt niiden käyttöön ihan koulutettujakin, voisivat ottaa niistä rakkineista kaiken irti!

Pitäkää croissanttinne, saatanat.