turisti

Mitä kertoisin Pekingistä?

Se on valtava. Siellä on yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Siellä on yli kymmenen miljoonaa polkupyörää.

Yllättävää Pekingissä oli kaupungin yleinen siisteys. Olin jotenkin varautunut samankaltaiseen nuhjuisuuteen ja roskaisuuteen kuin esimerkiksi vaikkapa Bangkokissa, mutta Peking yllättikin positiivisesti olemalla liki yhtä siisti kuin Hong Kong. Pekingin metro on joukkoliikenteen taivas ja helvetti. Se vie sinut minne vain, mutta se vie sinne aina myös satatuhatta kiinalaista, jottet tuntisi oloasi yksinäiseksi. Ja se vie sinut ja kiinalaiset sinne alle 0,25 monikansallisella per käkätin.

Pekingissä on kaikkea mitä tarvitset ja kaikkea mitä et. Kaupunki on shoppailijan taivas, vaikkei huhupuheista huolimatta olekaan erityisen halpa. Kiinalaisilta toreilta saa kyllä Dolce&Gabbanan takin alle kymmenellä monikansallisella, mutta tavaran autenttisuudesta en sitten puhuisikaan mitään. Sydän särkyi kun minulle tarjottiin Manoloita ja Adidaksen lenkkareita samasta hyllystä halpaan hintaan.

En ostanut.

Taidetta tuli kylläkin hankittua, kun puolittain eksyksissä jossain Kielletyn Kaupungin itäpuolen hutongissa satuimme pienen taideputiikin ovelle ja meidät pyydettiin kylmänä iltana sisälle juomaan kupilliset teetä. Pekingissä juhlittiin taideviikkojen päätösviikonloppua ja paikallisen yliopiston kiinalaisen maalaustaiteen professoriksi paljastunut mies innostui kuultuaan meidän olevan Suomesta. Kertoi olevansa tulossa marraskuussa avaamaan Helsinkiin näyttelyä ja esitteli omia ja oppilaidensa töitä. Helposti syntyivät kaupat kahdesta jumalaisen kauniista maalauksesta. Yhteystietoja vaihdettiin ja lupauduttiin pistäytymään näyttelyn avajaisissa tällä puolen maailmaa.

Muita tuliaisia olivat luonnollisestikin makeanveden helmet ja jätesäkillinen mausteita. Mausteet ovat olleet minulle jo vuosia juuri se juttu, mitä on reissuilta kiva kotiin tuoda. Saa sitten matkan parhaat muistot mieleen ihan arkenakin, kun apetta laatii.

Entäpä kiinalainen ruoka? En ole ollut järin suuri kinkkimätön kannattaja kotimaassani, mutta maistettuani paikallisia herkkuja olin myyty. Pekingin ankka tosin oli herkullista, mutta ei mitenkään järisyttävän hyvää. Wontonitkin olivat äärimmäistä herkkua. Parasta olivat kuitenkin koreanorapihlajan marjoista ja karamellisoidusta sokerista tehdyt tanghulut, joita sai aivan hotellimme kulmalla sijaitsevasta myyntikojusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Herkkuja myyvä poika tykästyi allekirjoittaneen vihreisiin silmiin siinä määrin, että sain heti toisesta ostokerrasta lähtien aina lämpimän ja tuoreen marjavartaan tiskin alta ja ujon hymyn kaupan päälle. Varras maksoi saman verran kuin metrotiketti, joten hinta ei ainakaan päätä huimannut.

Pekingissä ei juurikaan englantia puhuta ja jos jostain kielitaitoisen ihmisen löytääkin, on aksentti erittäin paksu. Ilman yhteistä kieltäkin tosin pärjää vallan mainiosti. Jos eksyy, riittää että asemoi itsensä kadunkulmaan kartta kädessään ja hyvin nopeasti joku avulias paikallinen tulee osoittamaan koordinaatteja kartalta ja matka jatkuu.

Kaiken kaikkiaan viikko Pekingissä oli upea kokemus, vaikka aikaa ei ollut lähellekään riittävästi kaikelle sille, mitä olisin tahtonut nähdä ja kokea. Mutta päätin korjata asian.

Ensi vuonna.

Sama aika. Sama paikka.