turisti

Jahas, se alkaa olla taas tämäkin vuosi paketissa.

Ja hyvä niin, sillä melkoista hulinaa on ollut. Koulua, töitä, häitä, matkoja ja kaiken päälle tieto tulevasta perheenlisäyksestä.

Ensi vuonna pitää asettua ja opetella olemaan. Koulu on puserrettava loppuun heti alkuvuodesta. Remontti on saatava loppuun ennen kesää. Kesällä ehtii kai hetken huilia ja sitten elokuussa Turistilan väkiluku nousee, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti.

Tämän vuoden henkinen tilinpäätös jää vahvasti plussalle. Olen vihdoin ja viimein oppinut sanomaan ihmisille ei ja asettamaan itsenikin joskus etusijalle. Olen pannut pisteen muutamille tuhoisille ihmissuhteille, koska en jaksa enää raahata perässäni turhaa painolastia. Koen, että olen vihdoin ja viimein pääsemässä lopullisesti eroon minua vuosia vaivanneesta masennuksesta.

En toivo uudelta vuodelta mitään suurta.

En aio luvata mitään.

Toivotan vain kaikille tasapuolisesti loistavaa tulevaisuutta.

Voi jeesusjoosefmaria!

Ajattelin aikani kuluksi mulkaista erinäisiä nettiyhteisöjä ja keskustelupalstoja koskien tätä “ihanaa aikaa” ja “masuasukkia”.

Olisi pitänyt jättää väliin.

Hysteeriset ämmät toistensa kimpussa ja varailemassa aikaa jos jonkinsortin lapsivesitutkimuksiin ja istukkanäytteisiin. Keuhkoamista kantoliinoista, kestovaipoista ja hoitopöydistä, vaikka muutamilla tuntui olevan raskausviikkoja takana vähemmän kuin allekirjoittaneella. Hysteriaa alennusmyynneistä, joista kuulemma kannattaa nyt hetipaikalla käydä ostamassa ne tuhannen euron rattaat turboahtimella ja korisarjoilla.

En kyennyt samaistumaan.

En ajatellut hankkia yhtään vauvanvaatteita. Lasken aika pitkälle sen varaan, että veljentyttären perintönä saan jotain ryysyjä Suolinkaiselle. Sehän kasvaa niistä kuitenkin hetkessä ulos. Jos kasvaa. Jos edes syntyy. En ajatellut hankkia kantoliinaa. Näyttää juurikin sille, että minun selkäni huutaa hoosiannaa jo pelkästä ajatuksesta. Kestovaippoja olen harkinnut vakavasti, mutta vain lähinnä siksi, että ajatus useammasta kuorma-autolastillisesta maatumatonta jätettä tuntuu jotenkin epämiellyttävältä, en siksi, että pääni olisi istukkahormonista pehmennyt ja olisin muuttumassa hipiksi. Hoitopöydäksi saa luvan riittää kodinhoitohuoneen leveä allastaso. Rattaat ehtii katsoa kesälläkin. Ei tarvitse olla viimeisintä huutoa. Riittää että ovat mustat, tukevat ja isopyöräiset.

Ainoa kuukuus -anteeksi savolaisuuteni-, joka on pakko saada ja jonka aion hankkia Miehen protestoinnista huolimatta on kylpyamme, jonka pari vuotta sitten jossain rautakaupassa näin. Sellainen antiikkinen malli, mutta minikokoinen, jossa oli leijonantassut jalkoina. En siksi, etteikö Suolinkainen voisi kylpeä vaikka sinkkisoikossa, vaan siksi, että moinen vehje kylpyhuoneessa olisi myös erinomaisen ylilyövä sisustuselementti ja koska normaalikokoinen ei sinne mahtuisikaan.

Ja muuten.

Masuasukki on sitten sellainen termi, joka aiheutti minussa spontaanin oksennusreaktion jo ennen raskautta. Se ei ole mikään masu, eikä se loinen siellä ole mikään asukki. Jumalauta!

Ja vielä.

Seuraava sukulainen tai ystävä, joka tulee taputtelemaan mahaani, ottaa nenäänsä tosi lujaa. Minun mahani on minun mahani, eikä sen omistussuhde ole muuttunut, vaikka olenkin tiineenä.

Minä en syö sinun maksalaatikkoasi ja sinä et koske minun mahaani.

Mielestäni ilotulitteita ei missään helvetin nimessä pitäisi ainakaan kieltämään mennä, vaikka tänäkin vuonna muutama onneton suhraaja pääseekin eroon silmistään ja sormistaan. Ei.

Sen sijaan suuremmat pommit pitäisi sallia kaiken ikäisille idiooteille heti, jotta evoluutio toteutuisi ja epäkelpo geeniaines saataisiin kitkettyä väestöstä mitä pikimmin.

Voi hyvän tähden miten ihmisiä yritetään tässäkin maassa kusettaa!

Mikä helvetin kikotin tuo on oikein olevinaan? Ja mihin tarkoitukseen?!?

Myyntimiesten puheet ovat ainakin silkkaa kukkua.

Salaisuus on siinä, että Flavorwave Oven® Turbo kypsentää ruoan halogeenilämmöllä, infrapuna-aalloilla ja kuumalla ilmalla: siten ruoka valmistuu nopeammin ja tulee mehukkaammaksi.

Mitä helvettiä on halogeenilämpö? Ei sellaista ole olemassakaan! Onko lämmönlähteenä kenties halogeenilamppu, jonka hukkalämpöä käytetään kypsentämiseen? Kuulostaapa todella taloudelliselta ja kustannustehokkaalta! Entäpä nämä infrapuna-aallot? Tiedoksi vain, että infrapuna-aalloilla ei kypsennetä yhtään mitään, korkeintaan pidetään lämpimänä. Kuuma ilma? Turhakeinsinöörit ovat keksineet pyörän uudelleen! Kiertoilmauuneja on ollut markkinoilla jo viisikymmentä vuotta!

Turbo-uunin ilmavirtauksen uskomaton voima poistaa 75 prosenttia ruoan rasvasta ja pitää mehukkuuden tallessa. Voit siis vähentää painoasi ja silti nauttia kaikista suosikkiruuistasi.

Niinpä vissiin. Jotta esimerkiksi naudanlihasta saa kypsennyksessä irtoamaan 75% rasvasta, saa sille antaa jo niin paljon kipeää, että mehukkuus on tiessään! Vesi kiehuu alhaisemmassa lämpötilassa kuin rasva. Ennen kuin rasva solukosta irtoaa, on vesi jo höyrystynyt. Keittiökemiaa alkeellisimmillaan.

Flavorwave Oven® Turbo kuumentaa ruoan 260 celsiusasteeseen sekä pitää sen kuumana ja ruokahalua herättävänä tuntikausia, jotta koko perhe voi nauttia lämpimän ja houkuttavan aterian.

Miksi mikään ruoka pitäisi korventaa 260-asteiseksi? Noissa lämpötiloissa valkuaisaineet koaguloituvat pilalle ja palavat täyteen karsinogeenejä! Ja miksi helvetissä ruoka pitäisi pitää lämpimänä tuntikausia? Mitä pidempään ruokaa pidetään lämpimänä, sitä ravintoköyhemmäksi se muuttuu! Vitamiinit kiehuvat taivaan tuuliin lyhyessäkin kypsennyksessä!

Viiden tähden ravintoloiden käyttämä infrapunauuni voi maksaa yli 25000 kruunua. Kaikki nuo kalliit koneet maksavat yli 30000 kruunua, mutta Flavorwave Oven® Turbo korvaa ne kaikki, eikä vie tilaa leivänpaahdintasi enempää.

Viiden tähden ravintoloiden käyttämät ihan perusuunitkin maksavat tuon summan, paitsi että valuuttana on euro, eikä mikään kuppainen kruunu! Käykääpä kysymässä Hans Välimäeltä montako infrapunauunia herralla keittiössään on. Veikkaan, ettei ensimmäistäkään.

Sovitaanko niin, että jos ihan oikeasti aiotte tuollaisen turhakkeen hankkia, niin laitatte sen sitten piiloon, kun minä tulen käymään, tai muuten joudutte todistamaan hyvin ikävää episodia, jossa Flavorwave -härpäkkeenne singahtaa kiertoradalle hyvin pieninä palasina.

Soitin neuvolaan.

Neuvolan Täti vaikutti hyvin mukavalta, vaikka yrittikin jekuttaa väittämällä että raskaus on ihanaa aikaa. Laskettiin, että lienen raskausviikolla seitsemän ja että parin viikon päästä voisin mennä ensimmäiselle käynnille syynättäväksi ja kuulusteltavaksi.

Kerroin pahoinvoinnista ja väsymyksestä, mutten saanut mitään uutta kikkaa kokeiltavaksi. Elän siis nähtävästi jatkossakin pyhällä hengellä ja mandariineilla, kunnes kuvotus ja etova olo väistyy. Täti kauhisteli työaikojani. Itse kauhistelin Tädin vimmaa nipottaa siitä, mitä saa ja mitä ei saa syödä. En kuitenkaan jaksanut ryhtyä vääntämään peistä siitä, mitä eroa on pastöroimattomalla ja pastöroidulla maitotuotteella ja muilla elintarvikehygienian hienouksilla, sillä tämänhetkinen ruokavalioni on jokatapauksessa vain mandariineja ja vettä ja satunnaisia siemauksia mehua, jos litku sisällä sattuu pysymään.

Mitäpä muuta? No, tissit ovat jumalattoman kipeät ja turvonneet yhden kuppikoon. Nännit ovat kuin kaksi perunaa. Alavatsaa kiristää ja nipistää välillä, mutta kuulemma sekin kuuluu asiaan. Vituttaa välillä kuin peltomyyrää pakkasilla. Kakkelson on haistaa, että jotain on muuttunut. Se kulkee perässä kuin tauti, vikisee, pyrkii syliin ja kun syliin pääsee, aloittaa tarmokkaan hoitamisen. Nuolee naamaa, korvia ja kainaloita, eikä ymmärrä, että käyttäytyy jo suorastaan rasittavasti. Ja se jatkuva nuuskutus ja haistelu! Voi helvetti…

Ei kai tässä tämän ihmeempiä.

Tosin joitakin lukijoita tahtoisin muistuttaa siitä, että tänne on ihan turha tulla jeesustelemaan ja kertomaan ettei minun sovi valittaa, kun eivät esiäitinikään ole valittaneet vaan jalosti kärsineet raskautensa hipihiljaa.

Maailma muuttuu, mummot. Jos kylmää lukea valitustani, niin aina voi palata sanaristikoiden ja ET-lehden pariin.

Eikö tähän perkeleen ympärivuorokautiseen “aamupahoinvointiin” voisi olla joku ihan oikeakin lääke?

Olen kokeillut ihan kaikki vippas- ja poppaskonstit pienistä välipaloista ja syömättömyydestä jäisiin sitrushedelmiin ja loputtomaan veden lillittämiseen.

Ja yrjö vaan lentää siltikin!

Hieman alkoi arveluttaa tämä koko lisääntymistouhu, kun katselin neljän alle kouluikäisen kakaran edesottamuksia Kummipojan syntymäpäivillä.

Voi juuttahan munat…

Sitä härdelliä, huutoa, pienempien rääkkäämistä, itkua, räkää ja kiljuntaa.

Ei sillä, etteikö Kummipoika olisi vallan mainio vintiö ja pikkuveljensä kerrassaan valloittava nakero, mutta silti! Viikko tuollaisessa tivolissa ja teippaisin kersat varmaan seinään kiinni. Väittivät rouvat tosin, että toleranssi kasvaa yllättävän nopeasti, joten mikäpä minä olen kyseenalaistamaan, kun ei omakohtaista kokemusta vielä ole.

Kuitenkin kotimatkalla mietin, onko tässä sittenkään mitään tolkkua.

Miten helvetissä voikin väsyttää näin valtavasti?

Nukuin neljäntoista tunnin yöunet ja olen siitäkin huolimatta torkahdellut seisaallaani kutakuinkin koko päivän.

Äiti oli joulunpyhinä tietävinään että pahoinvointi enteilee poikalasta. Mietiskelin siinä sitten itsekin kumpiko olisi mukavampi vaihtoehto, tyttö vai poika, mutten kyllä pystynyt kantaani muodostamaan. Siitäkin huolimatta että terve lapsi on kulunut klisee, niin sellainen olisi kaikkein toivotuin. Ei sillä sukupuolella kai niin väliä.

En edes tiedä tahdonko etukäteen lapsen sukupuolta tietää. Onko silläkään nyt niin väliä? Yhtään huonetta ei tähän torppaan Suolinkaisen takia ryhdytä tässä vaiheessa uusiksi sisustamaan ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ne perinteiset pikkulasten pastellisävyt ovat suurinpiirtein oksettavinta mitä tiedän. Sitäpaitsi kaikki alle kolmevuotiaat näyttävät niin täysin sukupuolettomilta muutenkin, joten mitä väliä sillä on, onko kakaralla päällään punainen vai sininen potkupuku.

Minulle riittää, että lapsi on terve ja saa syntyä turvalliseen ympäristöön. Itse olen valmis tappelemaan vaikka verissäpäin Suolinkaisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden puolesta. Herra varjelkoon, jos joku yrittää väliin väkisin.

En uskonut että löytäisin itsestäni ikimaailmassa tämän kaltaisia tunteita.

Joulu on, taivaan kiitos, kutakuinkin ohi.

Suunnitelmat aaton viettämisestä menivät uusiksi jo sunnuntaina, mutta näin jälkeenpäin ajatellen en oikeastaan jaksa edes välittää. Ruokailijoiden määrä juhlapöydässä kutistui kymmenestä viiteen. En jaksa enää panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, joista itselle jää vain paha mieli. En ole jaksanut enää moneen kuukauteen. Vaikka millaiselle mutkalle yrittäisi vääntäytyä vain tiettyjä ihmistyyppejä miellyttääkseen, on lopputulos kuitenkin aina se, ettei kelpaa. Mihin sellaisia ihmissuhteita edes tarvitaan? Miksi umpimielistä ja suppeakatseista käytöstä kenenkään tarvitsisi sietää?

Ainoa asia, joka hieman surettaa tässä kakaramaisessa episodissa on se, että tuleva perheenlisäys jää yhtä kokemusta paitsi. Tosin, kun ottaa huomioon sen, millaista kohtelua minä olen varsinkin tämän syksyn aikana osakseni saanut, en tiedä menettääkö Suolinkainen loppuviimein kovinkaan paljon. Jos lapsen äiti on lähtökohtaisesti epäkelpo ja sellainen, että häntä sopii vaikka huoritella, niin tuskinpa lapsellekaan sen kauniimpia sanoja olisi luvassa. Minä kyllä aikuisena ihmisenä kestän, mutten suurin surminkaan tahdo altistaa viatonta ihmislasta moiselle käytökselle. Ihmetyttää kuitenkin se into ja vimma, millä jotkut siltoja takanaan polttavat. Toivottavasti ymmärtävät myös lapsen synnyttyä pysytellä niissä kaivamissaan juoksuhaudoissa, sillä jos siinä vaiheessa ilmestyvät ovelleni makeilemaan ja uutta tulokasta kullalla ja mirhamilla lahjomaan, niin vastassa ei suinkaan ole punainen matto ja torvisoittokunta, vaan kireä ja tuhoisa tykistökeskitys. Kaiken tämän jälkeen olen minäkin siirtynyt jo anteeksiannon tuolle puolen.

Onneksi en ole tässä tilanteessa tyystin ilman tukea. On ollut lohdullista huomata, että minulla on onnekseni tiivis ja vahva turvaverkko ympärilläni. Ettei tarvitse yksin tapella oikeuksistaan. Etten ole yksin näkemysteni kanssa.

Mene jouluaattona kaupungille
Sano hyvää joulua poliisille
Poliisi sua pampulla lyö
On silmissäs joulun tähtivyö

Ja kuusessa ollaan!
Kuusessa ollaan!
Härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan
Kuusessa ollaan!

Juice Leskinen - Kuusessa ollaan

Turistilan pääkonttori toivottaa lukijoilleen oikein hyvää ja rauhallista joulua!

On kyllä niin rankasti ylimainostettua tämä odottamisen ihanuus, ettei ole tosikaan.

Mitä hienoa tässä mukamas on, kun oksettaa ihan koko ajan? Mitä hienoa on siinä, että nännit ovat kuin pingispalloa? Mitä hienoa on siinä, että vituttaa niin rankasti, että on valmis nyrkkitappeluun pienistäkin asioista? Mitä hienoa siinä on, että naama kukkii kuin 14-vuotiaalla teinipojalla?

Voin vain kuvitella miten hienoa se sitten on, kun ei enää mahdu vaatteisiin, kun kusettaa vartin välein, ja jos selälleen kellahtaa, niin ei pääsekään enää omin avuin ylös vaan jää sätkimään avuttomana kuin sittisontiainen.

Rahat takaisin, tämä on paskaa.

No niin.

Ennen kuin kaikenkarvainen spekulointi vallan villiksi äityy, niin nostetaanpas kissa pöydälle nyt heti, eikä viidestoista päivä.

Olen tiineenä. Raskaana. Paksuna. Kantavana.

Tein testin eilen, kun kuukautiseni olivat reilun viikon myöhässä ja erinäiset tuoksut laukaisivat melkoisen räjähtävän oksennusrefleksin. Näytti positiivista.

Ja sitten kerrataan muistin virkistykseksi faktat. Vajaa vuosi sitten koin keskenmenon. Raskaus oli tuolloin puhdas vahinko, jolle ei löydy muuta syytä kuin ehkäisyn pettäminen. En edes arvannut olevani raskaana ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Nyt lapsen hankinnasta on puhuttu ja asiaa on puntaroitu ja kun koira syksyllä pillerini söi, päätimme yhteistuumin, että uusia ei osteta.

Ja tulos on sitten tässä.

Tässä vaiheessa voin kokemuksestakin jo kertoa, että kaikki voi vielä mennä totaalisesti vituilleen. Siitäkin huolimatta, että tämä raskaus on pienimuotoinen yllätys ja ihan vähän järkytyskin, pyrin elämään niin, ettei mahdollinen vituilleen meno ainakaan minun vikani ole. Olen kuitenkin itsestäni riippumattomista syistä äärimmäisen stressaantunut ja siitä syystä hyvin skeptinen ja kyyninen.

Rehellisesti sanottuna minun on vaikea suhtautua asiaan nyt juuri olosuhteiden pakosta muutoin kuin kauhulla.

There you have it. Nyt ei tarvitse enää arvuutella mikä viiraa. Eikä tarvitse ihmetellä jos oksennan varoittamatta. Tai jos lähikuukausina olen itkuinen, kiukkuinen tai muuten vaan outo.

Suolinkainen on kuitenkin toivottu, joskin omaa nähtävästi äitinsä huonon ajoituksen.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että jokseenkin hyvin nukutun yön jälkeen heräisi virkeänä ja hyvillä mielin, mutta ei.

Vituttaa niin, ettei veri päässä kierrä.

Ei niinkään vituta se, etten erinäisille ihmisille kelpaa, vaan se, että nämä kyseiset ihmiset elävät todellisuudesta niin irtaallaan, että kuvittelevat voivansa kertoa minulle mitä saan ja en saa tehdä ja sitä kautta minua hallita.

Ei se vaan mene niin.

Ajatus siitä, että minun pitäisi yhtäkkiä muuttua joksikin muuksi vain koska jonkun puuteriperseen maailmankatsomus ja 2000-luvun yhteiskunta eivät millään tasolla kohtaa, on niin jumalattoman absurdi, etten tiedä itkeä vai nauraa.

Saa sitä toki tuulimyllyjä vastaan tapella ihan miten paljon lystää, mutta turha sitä on minulle tulla itkemään, jos tulee pipi nenään. Jos käärmeilee selän takana vuosikausia, niin on tekopyhää esittää loukkaantunutta, kun saa suoraa palautetta. Ei kukaan aikuinen ja itseän kunnioittava ihminen suostu paskaa nikottelematta nielemään.

Jouluun ei aikaisempina vuosina olekaan liittynyt ihan näin intensiivistä jännitystä ja urheilujuhlan tuntua.

Miehen isovanhemmat (terveisiä heille) ovat löytäneet kuulemani mukaan blogini. Se, miten siihen on reagoitu, on vielä täysin pimennossa minulta, mutta siinähän ei mitään uutta olekaan. Harvoin, tuskin koskaan, minulle uuden suvun puolelta mitään kerrotaan. Etenkään jos asia sattuu minua jotenkin koskettamaan. Ja kuten olen asiasta asianomaisillekin useaan otteeseen maininnut ihan viime aikoinakin, niin selän takana puhuminen, spekulointi ja muut hiekkalaatikkoleikit eivät ole minun heiniäni ja kaikenlaiseen kakaramaiseen käytökseen suhtaudun juurikin sellaisen vaatimalla tavalla. Eli purkamalla kiukkuani tähän päiväkirjaan.

Sattuneesta syystä minulla on takataskussani kuitenkin lysti pommi ja pari hupaisaa ässää hihassani, mutta jotta jännitys säilyisi veskunasopan äärelle asti, en kerro niitä nyt tässä.

Muutenhan elämä onkin ihan sitä perushuttua ollut tämänkin vuorokauden puolella. Vauhtia, yllätyksiä, järkytyksiä ja oivallisia aineksia suureenkin draamaan.

Välillä olisi ihan kivaa olla joku toinen.

Kolmen tunnin yöunet eivät välttämättä takaa parasta mahdollista suoritusta seuraavana aamuna.

Tuli kerrattua tämäkin vanha oppi taas vaihteeksi.

Muuten onkin oikeastaan aika lystiä luvassa. Enää kaksi päivää töitä ennen viiden päivän vapaata ja mahdollisesti jo heti maanantaina töiden jälkeen pääsee tempaisemaan “sikapleksit”, kuten ystävä asian ilmaisi. Jos suku kovasti haastaa riitaa joulupöydässä, niin sitten saa tempaista toiset pleksit heti aattona. Joulupäivänä mahdollisesti ehkä myös, mikäli onnistun houkuttelemaan työkavereita paheiden teille. Tapaninpäivää pitääkin sitten jo miettiä tarkemmin, koska lauantaina on kummipojan synttärit ja sitä varten pitää siirtyä Tampereelle, enkä ole kovin miellyttävä matkustaja pahassa ahjossa.

En missään tapauksessa kannusta ketään kännäämään jouluna. Minusta ei kannata ottaa esimerkkiä.

Nyt on vaan muki niin täynnänsä, että välillä se täytyy kumota Pohjanmaan kautta.

Headbanging on vaarallista.

Jokainen tukkaansa joskus vähänkin kauemmin heilutellut tietää, että niska ja pää tulevat kipeäksi. Jos jokin toiminta aiheuttaa pitkässä juoksussa kipua, se yleensä on merkki siitä, että kyseinen toiminta ei terveyttä edistä.

Mutta mutta…

Heavy metal -musiikin tilalle suositellaan esimerkiksi asteen seesteisempää kuunneltavaa, kuten aikuisrockia. Muita ehdotuksia vammojen välttämiseksi ovat pään pyörittäminen joka toisella iskulla sekä suojavarusteiden käyttäminen.

Älä syö eläinrasvaa, se tuhoaa verisuonesi. Älä juo viinaa, se tuhoaa maksasi. Älä tuijota aurinkoa, näkö menee.

Äläkä saatana nyt ainakaan heviä kuuntele, ettet aiheuttaisi itsellesi pysyvää neurologista vammaa.

Tai käytä ainakin kypärää.

Maailmanloppu! Armageddon! Kriisi! Katastrofi!

Nyt joulu on varmasti peruttu, se väärästä suvusta naitu väärä nainen ei haluakaan sukulaisia luokseen jouluksi! Se aikoo varmaan hakea avioeroa! Se vihaa meitä! Soitellaan kaikille sukulaisille nyt ja paheksutaan ja spekuloidaan selän takana, vaikkei mistään vittuakaan tiedetä! Pukeudutaan säkkiin ja varistellaan tuhkaa päällemme!

(Olin unohtanut allekirjoittaa yhden ainoan joulukortin. Siksi olen nyt fasistiksi leimattu joulun- ja sukulaistenvihaaja, kuulemma. Mutta vittuakos tässä! Tervetuloa kuitenkin! Laitan joulupöydän valmiiksi klo 17.00 alkaen täällä Rajamäellä ja lähden sitten kaljoittelemaan jonnekin, mistä ei-verisukulaiset eivät minua löydä. Tukehtukoot kinkkuun koko roikka, minulle nimittäin riittää tämä tällainen vitun apinointi.)

ÄmBeeCeen hunajapupusille ja höpönassukoille tahtoisin esittää kiitoksen sivuni oikean marginaalin alalaitaa nyt koristavasta hienosta leimasta.

Minulla on maailman parhaat työkaverit.

On se, jonka kanssa voin huoletta jakaa isot ja pienetkin hyshys-jutut; joka halaa, kun olen ärripurri. On se ihana kirppu, joka jaksaa aina muistuttaa, että teineily on minullekin sallittua, koska en vielä näytä lähellekään niin vanhalta kuin olen. On se, joka aamuäreänä muristessaan ja puhistessaankin saa minut hymyilemään ja hykertelemään, vaikka olenkin jäämässä junan alle hänen nukuttuaan pommiin. On se järki-ihminen, joka pudottaa minut tarvittaessa maan pinnalle.

Tänään oli paskaakin paskempi päivä mitä suorittamiseen tuli, mutta sitäkin parempi, mitä tuli seuraan ja kanssakärsijöihin.

Vittu.

Minun elämässäni on hyvin vähän sellaisia asioita, jotka minua aidosti ilahduttavat.

Omistamani muutamat orkideat ovat sellaisia asioita. Ne kukkivat uskollisesti kerta toisensa jälkeen, koska pidän niistä helvetin hyvää huolta. Rakastan niitä.

Se kaikkein kitsain kukkija päätti tehdä jouluksi oikein runsaan kukkavanan. Olen vaalinut sitä kuin haukka!

Ja sitten eräänä päivänä tulen kotiin ja se kukkavana on poikki!

Koira ei yletä.

Mies ei myönnä.

Kati pihtaa juhannukseen saakka.

Vähintään.

Kävi ärsyttämään paikallisessa marketissa niin maan jumalattomasti, että päätin jättää jokapäiväisen leivän ostamatta.

Kas kun olemme suosineet paikallisen pienleipomon toimintaa ja ostaneet kyseisen tuottajan tuoretta leipää vähintäänkin joka toinen päivä. Itse leipomo sijaitsee kuitenkin sen verran syrjässä, ettei pelkän leivän takia viitsi autolla ajella edestakaisin pitkin pitäjää, joten leipä on hankittu siitä ainoasta kylän marketista jossa sitä myydään.

Vaan nytpä se saatanan rosvopäällikkö, joka sitä markettia pitää, olikin nostanut limpun hintaa yli puolella monikansallisella kappaleelta. Suivaannuin ja kysyin että mikäs helvetin kuljaus se tämä nyt sitten oli ja sain vastaukseksi, että tuottajahinta on noussut. Siitä vimmastuneena soitin sitten leipomoonkin ja asiaa tiedustelin. Leipomosta totesivat, että kyllä se tuottajahinta on edelleenkin ihan sama ja mahdollisia korotuksia katsotaan vasta ensi vuoden puolella.

Eli se perkeleen rosvopäällikkö siis ryövää välistä!

No, minun kipurajani leivän hinnan suhteen ylittyi nyt. En osta enää leipää kaupasta tai mistään muualtakaan, sillä ostin taannoin helvetin hyvän uunin rikkimenneen tilalle.

On se nyt saatana, jos ei akka omaa känttyään leivo.

Todellisuus on niin karu ja kylmä, että sielu särkyy.

Näin todennäköisesti kaikkien aikojen villeintä unta toffeella kuorrutetuista miesvartaloista ja asioista, joita alastomat aikuiset joskus keskenään tekevät.

Ja heräsin kuumissani kesken kaiken siihen, että sen sijaan, että kieltänsä kurkkuuni olisi ujuttanut eräs tuntemani kuumaakin kuumempi kaksilahkeinen, liukas ja lipova kieli kuuluikin Kakkelsonille ja se kirottu piski oli varmasti nuollut persettään vain hetkeä ennen kuin päätti järjestää emännälleen gargantuaalisen pettymyksen.

En taida vielä kärsiä krapulasta.

Saatan olla vieläkin kännissä.

Saatoin olla riemuidiootti Motoristikomistuksen ja muutaman muun salskean nuoren miehen seurassa. Saatoin myös ehkä juoda shotin tai pari liikaa. Saatoin puhua läpiä päähäni. Saatoin tehdä itsestäni pellen.

Mutta sitä minä vaan tässä mietistkelin, että mihin helvettiin ne seurueen naiset katosivat jo ennen kuin kapakkaan kerettiin?

Ehdottoman hyvä puoli tässä räkätaudissa on ollut se, että ikäkriisissä rypeminen on jäänyt vähemmälle. Mieluusti kiittäisin tästä porttikontrolliteoriaa, mutten ole ihan varma soveltuuko se tarkoitukseen. Voiko fyysinen epämukavuus mukamas peitota henkisen kipuilun ja paniikin? Tosin, kyllähän angstaavat teinitkin itseään viiltelevät, joten miksipä ei.

Räkä on ehkä sittenkin kriisiä suurempi voima.

Kuitenkin sitä mukaa, kun ruumis toipuu, alkaa paniikki taas nostaa päätään.

Kuulin radiosta heti aamutuimaan Miehen ja minun “häävalssin” ja meinasi perkele soikoon verenpaine nousta ihan liikaa. Sitten mulkoilin ihan viittä vaille valmista olohuonetta, josta puuttuvat enää verhot ja alkoi ahdistaa lievästi.

Helpotusta tuo ehkä tälle illalle suunniteltu prosessoreiden nollaus kollegojen kanssa, mutta pahoin pelkään, että itseäni huomattavsti nuoremmassa seurassa saattaa alkaa ahdistamaan, kun promillet saavuttavat tietyn rajan ja sitten sitä joutuukin lopettamaan leikin lyhyeen ja palaamaan kotiin entistä kalkkiutuneempana kääkkänä.

Yritän olla ajattelematta asiaa etukäteen.

Nythän on niin, että vaikka tänään onkin sen sortin seurapiiritapahtuma kuin Blogipikkujoulut, enkä ole neljään vuoteen niitä rientoja väliin jättänyt, niin tällä kertaa on pakko.

Ensiksikin, olen vielä teknisesti ottaen sairauslomalla tämän iloisen influenssani kanssa ja sairauslomalla kekkeröinti on mielestäni vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa. No work, no play.

Toiseksi, joutuisin osallistumaan juhlahumuun kuivin suin, sillä Mies menee aikaiseen aamuun töihin, eikä näinollen voi toimia hovikuljettajanani. Taksilla en viitsi pitäjästä Isolle kirkolle ajella mennen tullen, sillä keksin niille rahoille hauskempaakin käyttöä. Jos otan, en aja ja ajaa on pakko.

Kolmanneksi, huomenna on mahdollisesti kekkeröintiä luvassa kera kollegojen. Huomenna on ihan normaali vapaapäivä. Olen kännännyt bloggaajien kanssa useammin kuin kollegojen. Vaihtelu voisi virkistää, vaihteeksi.

Joten jään siis tänään kotiin takkatulen ääreen siemailemaan lämmintä mehua.

Pitäkää hauskaa!

Meillä on velkatorpassa helvetin suuri olohuone, kuten jotkut teistä tietävätkin. Se on pinta-alaltaan suurempi kuin keskiverto kerrostaloyksiö. Itseasiassa se on melkeinpä kaksion kokoinen.

Huoneen sisustaminen on ollut yhtä helvettiä huoneen koon ja muodon takia. Huone on pitkulaisen suorakaiteen muotoinen.

Olen haeskellut yli puoli vuotta sopivaa tilanjakajaa. Käynyt läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat huonekaluliikkeet täysin tuloksetta. Tai no, en ihan. Vepsäläisellä olisi ollut tarkoitukseen sopiva tilanjakaja, mutta hinta ei ollut tarkoitukseen sopiva alkuunkaan. Kaksi ja puolituhatta monikansallista on vähän liikaa mööpelistä, jonka valmistukseen on käytetty viilutettua huonekalulevyä.

Vastauksen ongelmaan toi täysin yllättäen Ikea.

En ole juurikaan suosinut Ikeaa huonekalumyymälänä, vaan hankkinut sieltä lähinnä kankaita ja joitakin sisustustarvikkeita, mutta alkuviikosta liikkeessä pyörähdettyäni tein mielenkiintoisen löydön. Makuuhuoneosastolta bongasin laatikoston. Ja laatikostolle kaveriksi pienemmän laatikoston.

Kun kaksi laatikostoa ja yöpöydän tällää riviin, ruuvaa kiinni toisiinsa ja peittää rumat taustalevyt muotoon leikatulla ja maalatulla vanerilla, niin jumalauta! Tyyliltään täysin identtinen tilanjakaja tuplamäärällä säilytystilaa, kuin mitä Vepsäläisellä näätämäisen innokas myyjä yritti allekirjoittaneelle tyrkyttää.

Uusi tilanjakaja svengaa kuin hirvi. Se on väritykseltään täydellisen passeli sopiakseen yhteen antiikkiruokaryhmän kanssa, mutta muotoilultaan ultraminimalistinen, jottei olohuone näytä museolta. Lisäksi koko huoneen ilme muuttui kertalaakista suuresta ja hieman kolkosta tilasta miellyttävän kodikkaaksi.

Ja millä hinnalla?

Kaikki alle kolmensadan monikansallisen!

Joskus, jos olen juonut useamman kuperkeikkalimonaadin, on seuraavana päivänä sen sortin olo, että sitä ensin pelkää kuolemaa ja lopulta oikein toivoo.

No, en oikeastaan pelkää, että kuolisin tähän tautiin, sillä mikäpä nyt pahan tappaisi, mutta sitä pelkään, että jään puolikeuhkoisena kitumaan tuomiopäivään saakka.

Juttelin ystävän kanssa puhelimessa puoli tuntia ja nyt läähätän kuin maratonin juostuani.

Vähän pelkään, etten perjantaina pääse Blogipikkujouluihin.

Joko olen hävittänyt toisen keuhkon jonnekin tai sitten molemmista on kadonnut puolet.

Ei maistu tupakka, ei maistu ruoka, ei juoma. Kylmä hiki tulee pelkästä ajatuksesta, että pukeutuisin ja tekisin jotain muuta, kuin värjöttelisin peiton alla. Joka paikkaan koskee ja kolottaa. Kurkussa on siili, korvissa sen kaverit ja keuhkoja ei siis ole, vaikka röntgenlääkäri väitti, että thoraxkuvassa näkyy kyllä niitäkin kaksin kappalein. Nenä tuntuu sille, kuin sieraimista sisään olisi isketty viiden tuuman naulat. Antibiootit eivät perjantaina arvuuteltuun keuhkoputkentulehdukseen ja korvatulehdukseen tepsineet, joten tohtorit nostivat kollektiivisesti kädet pystyyn ja totesivat että se on influenssa, ei voida auttaa.

Se ainoa todella huono puoli kansainvälisellä lentokentällä työskentelyssä on nämä saatanan kulkutaudit, joita ihmiset tuovat mukanaan ja tartuttavat ympäriinsä. Kaiken maailman pöpöt liikkuvat Helsinki-Vantaan kautta siinä missä ihmisetkin.

Vituttaa aika rankasti.

Kun saa lahjan, niin minulle on opetettu, että pitää olla kiitollinen.

No, olenhan minä. Tietenkin.

Mutta ihan kaikkeen minäkään en suostu.

Kuten nyt vaikka toimimaan vapaa-aikanani sorvaamon mannekiinina. Jos jotain logoa vaatteissani tai muissa asusteissani kannan, niin se ei tasan varmaan ole sen lafkan logo, jossa töitä teen. Ja tästä en jousta. Ikinä.

Onneksi saamalleni lahjalle löytyi tyytyväinen uusi omistaja vain minuutteja sen jälkeen kun sen haltuuni sain. Jaettu ilo on luonnollisesti moninkertainen ilo ja minä olen harvinaisen tyytyväinen päästyäni omastani eroon.

Kas, kun tuli tuolta taannoiselta Kiinanreissulta hankittua noita matkalaukkuja niin monta, että varasto on niitä väärällään.

Ihan välttämättä en enää ikinä suuntaa kulkuani Itäkeskukseen, ellen nyt sitten myöhemmällä viikkoa käy noutamassa himoitsemaani takkia Leather Heavenistä, kun olivat perskuleet myyneet kaikki ja saavat vasta keskiviikkona lisää.

Mutta sitten en enää ikinä.

Yksi tummahko ipana yritti pölliä tupakat takkini taskusta kassajonossa, mutta jäi kiinni verekseltään, kun kun puhelin alkoi soimaan siinä samaisessa taskussa ja luurin sijaan tavoitinkin nihkeän käpälän ja käpälän jatkeena yksittäistapauksen. Tiukahkon keskustelun jälkeen vartija kiikutti penskan niskaperseotteella pihalle. Tapahtuneen jälkeen sainkin sitten huudot ilmeisestikin penskan isältä, joka oli asioimassa samassa kaupassa. Uhkasi kutsua poliisit, koska minä olin hänen kokemuksensa perusteella syyllistynyt rasismiin kutsuessani vartijan paikalle, kun olin yhyttänyt hänen kupeittensa hedelmän taskuvarkaisilta. Ennen kuin ehdin edes kommentoimaan, tuli isipapallekin lähtö liikkeestä samaisen vartijan toimesta.

Jumantsuikka. Jos minun kakarani jäisi kiinni taskuvarkauden yrityksestä, niin en viitsisi välttämättä solvata sitä onnetonta, joka lapseni rikollisen teon kohteeksi joutui, vaan lähinnä keskittyisin vetelemään kakaraa ympäri korvia. Yhtälailla varmasti olisin kutsunut vartijan jos kyseessä olisi ollut valkoisella pärstäkertoimella ja sinisillä silmillä varusteltu äpärä. En olisi epäröinyt hetkeäkään.

Naftisti vajaat viisi vuotta sitten omaisuuteni rosvottiin keskellä kirkasta päivää Itäkeskuksen metroasemalla. Siitä huolimatta olen säännöllisesti asioinut Itäkeskuksessa, koska liikenneyhteydet ovat muihin vastaavanlaisiin kauppakeskuksiin verrattuna hyvät ja parkkipaikkoja aina vapaana.

Nyt loppui mielenkiinto, sillä ei vaan huvita mennä enää ryöstettäväksi.

Itäinen Helsinki saa vastedes värittyä kulttuurisesti ihan miten mielii.

Minä kannan kulttuurini ja sitä myöten rahani jonnekin muualle, koska toistaiseksi minulla on vielä varaa valita.

Pakko myöntää, että tänä vuonna joulu kaikkine oheistoimintoineen ja -hankintoineen hieman vituttaa.

Varsinkin joululahjojen hamstraaminen.

Minulla ei ole koskaan ollut tapana antaa muuta kuin käytännöllisiä ja tarpeellisia lahjoja. Minulta ei lahjaksi tule Juhlapöydän konvehteja, joita joulun jälkeen pyörii kaapeissa säkkitolkulla aina juhannukseen saakka, jolloin ne yleensä heitetään pois. Annan mieluummin vaikka itse omin pikku kätösin veisteltyjä konvehteja, mutta harvoin niitäkään. Mutta minä olen juurikin se tyyppi, jolta saattaa lahjaksi saada lenkkiavaimen tai cd-hyllykön.

Tämän vuoden lahjalista on viittä vaille valmis, mutta toteutus tökkii, sillä tämän vuoden lahjoja joutuu haalimaan neljän kaupungin alueelta. Ja jos mielii haalia, niin pitää haalia tänään, sillä myöhemmin ei ehdi.

Arvatkaapa olenko tässä jo tunnin vatuloinut kylpytakki päällä ja lykännyt lähtöä, koska tukka on huonosti ja taivaankappaleet väärässä asennossa.

Äh.

Pelkkä kevyt keskustelu eteisaulan listoituksesta, seinän maalaamisesta jälleen kerran ja vaatekaapin siirtelystä nostaa verenpaineet sille tasolle, että valtimot repeävät.

Voi persehelvetti! Eikö voinut kerralla tehdä tätäkään hommaa loppuun, kuten ehdotin, vaan piti vittuperkelejumalautasaatana kaksi vuotta vatvoa ja tulla sitten kuitenkin siihen tulokseen, että idea ei ollut pelkästään hyvä, vaan myös se ainoa toimiva ratkaisu. Mitäs minä sanoin!

Meni vissiin päivä, ettei pukannut kriisiä, mutta onneksi tilanne normalisoitui näinkin pian.

Huomenna lähden tärväämään perkeleelliset määrät rahaa lohtushoppailuun, vaikka keuhkot ja korvat vuotaisivat verta. Ostan sihisevän kuumia pitsialusvaatteita, jotain päheää ja rokkia Leather Heavenistä ja akvaarion, ihan vaan koska tekee mieli ja koska balanssia on.

Jos jätetään ihan kokonaan huomiotta se, että keuhkot tuntuvat olevan täynnä sepeliä, pää täynnä räkää ja korvat tulessa, niin tänään on hieno päivä.

Sillä tänään pääsen ensimmäistä kertaa kokeilemaan Tammiston Markantalon Iirolta ostamaani kiertoilmauunia ja voin kertoa, että odotukset ovat korkealla.

Minä puljaan monimutkaisten uunien kanssa työkseni. Mielestäni tuo keittiömme uusin työkalu ei ole sen monimutkaisempi kuin uuden sukupolven ammattilaisvehkeet, mutta Mies irtisanoutui kaikenlaisesta ruuanlaitosta jo eilen, kun ei keksinyt miten uunin saa iskettyä tulille.

Myönnetään. Tuon vekottimen käyttöliittymä saattaa olla melkoinen järkytys pelkästään perinteistä kahden namikan järjestelmää käyttäneelle kotikokille. Kaikki toiminnot ovat valikoiden takana ja kun yksittäisiin toimintoihin ynnätään vielä mahdollisuus yhdistellä toimintoja melko vapaasti, niin kyllähän se äkkisiltään vaikealle tuntuu, jos ei ole moiseen tottunut.

Minä lähden tästä nyt kuitenkin valumaan kohti markettia. Ostan ainakin kokonaisen kanan ja sitten ryhdyn uutta leluani testaamaan.

Tänään syödään hyvin.

Keuhkoputkentulehdus. Korvatulehdus.

Vitutus.

Eipä tarvitse näemmä viikonloppuna sen kummemmin imeskellä kuperkeikkalimonaadia kuin leikkiä riemuidioottiakaan.

Korvat ovat kipeät, kurkku turvoksissa ja kaupantekijäisiksi nosti yötä vasten vielä korkean kuumeenkin.

Ihan vitun loistava veto maailmankaikkeudelta. Kerrassaan mahtava ajoitus. Kiitos nyt tästäkin sitten.

Olisin ihan oikeasti saattanut tarvita pientä välikuolemaa ja prosessorin nollausta, mutta mitä suotta, kun voi maksimoida kurjuuden ja tehdä kuolemaa sängyn pohjalla!

Muki meni nurin, mutta sain sanottua lopulta sen, mihin olen sanoja hakenut jo jonkin aikaa.

Että olen ahdistunut ja kauhuissani. Että pelkään kuollakseni ajatusta tulevaisuudesta, asuntolainasta, lapsista ja elämästä ylipäänsä. Että tahtoisin oikeasti vain olla kännissä koko ajan, perseillä ja ohimennen nussia Motoristikomistusta ja puolta joukkueellista muita hyväntuoksuisia miehiä. Että vuokrayksiö Helsingin kantakaupungissa olisi aika paljon kivampi kuin velkatorppa uneliaan maalaiskunnan taajamassa.

Mies sanoi ymmärtävänsä kokemani tunteen, koska hän oli ollut yhtälailla sen edessä silloin pari vuotta sitten, kun meni ja teki mitä teki.

Minä en ehkä kuitenkaan tee mitä tahtoisin, sillä jo pelkästään se, että sain asian sanottua kaikessa raadollisuudessaan helpotti hieman. Enkä ole täysin vakuuttunut siitäkään, että ahdistus vain katoaisi savuna ilmaan, jos tekisinkin. Tilalle tulisi kuitenkin vain toisenlainen ahdistus. Moraalinen krapula ja loputon itseinho. Tähän saumaan en välttämättä sellaista pikanttia lisää enää kaipaa.

Kyllä, minä tahdon olla nyt kännissä. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Siitäkin huolimatta, että krapula on kohdallani aina hyytävä liskodisco kaikilla mausteilla ja erikoistehosteilla. Haluan olla vähän holtiton. Haluan tekosyyn kontrollin menetykselle.

Kyllä, tahdon perseillä. Tahdon olla typerä riemuidiootti, koska elämäni on tylsää ja yksitotista puurtamista. Samaa miedosti maustettua huttua päivästä toiseen.

Kyllä, tahtoisin todellakin nussia muiden muassa Motoristikomistusta, mutta myös yhtä lähikaupan kassapoikaa, paikallisen Alkon myymäläpäällikköä, kotikadullani lenkkeilevää miestä ja koko joukkoa virkapukuisia poliiseja ja sitä Idols-Peteä ja muutamaa tuntemaani bloggaajaa. What can I say? On ollut vähän kuiva kausi ja himot ne on hiirelläkin. Se, että olen hiukkasen kusessa johonkin muuhun kaksilahkeiseen kuin Mieheen, ei tarkoita vielä mitään. Se on vain tunne. Sellaiset tunteet, kuten ihastus ja panetus nyt tulevat ja menevät miten mielivät.

Olen aika varma, että pystyn elämään tämän asian kanssa. Olen aika varma, että tämäkin vaihe elämässäni menee ohi ja hyvällä tuurilla opin jotain. Olen jo oppinut yhtä sun toista. Olen aika varma, etten ole heti huomenna ryntäämässä avioeropapereiden kanssa maistraattiin ja tuikkaamassa torppaa tuleen.

Olen täysin varma, että pystyn katsomaan Miestä silmiin vaikka olenkin ihan hukassa.

Muista asianosaisista en sitten olisikaan niin varma, mutta sanottu mikä sanottu.

En minä tätä voinut loputtomiin sisälläni hautoa.

Olen tuijotellut tässä vuoronperään tyhjää ruutua ja näppäimistöä ja jahkaillut, että kirjoittaisinko vai en.

Sitten löysin itsestäni perskohtaisen ennakkosensuurin ja päätin jättää kirjoittamatta.

En kerro, koska joku ymmärtää jotakin kuitenkin väärin, enkä minä jaksa nyt valintojani kenellekään selitellä. Ne ovat epäilemättä paskoja valintoja, mutta ainakin ne ovat minun omia paskoja valintojani.

Onko mukamas väärin hyväksikäyttää itseään nuorempien miesten ilmeistä kokemattomuutta naisten suhteen, häh?

Jaahas.

Tontilla on asunut jokusen kuukauden maamyyrä eli kontiainen. Alkuun olin hieman innostunut, eikä muutamat multakeot juuri häirinneet.

Mutta.

Nyt loppui jumalauta huumorintaju, kun koko vitun piha on vuorokaudessa myllätty ihan ruvelle. Ihan paskan hailee ollaanko sitä rauhoitettuja vai ei, mutta ihan justiin joutuu kirottu nisäkäs tuomiolle.

Minulle on viimeaikoina huomauteltu useammankin henkilön toimesta, että näytän jotenkin säikähtäneeltä.

Viimeksi tänään.

Menin siitä sitten saniteettitilan peilistä asiaa tarkastamaan ja toden totta. Niinpä näytänkin. Enkä voi ymmärtää, miten ihmeessä ihminen voikin näyttää säikähtäneeltä, jos ei ole mitään säikähtänyt.

Ei sillä, etteikö tällä hetkellä olo olisikin kuin ajovaloihin jähmettyneellä pienellä eläimellä, joka tietää kyllä mihin suuntaan pitäisi pinkaista, muttei saa kinttujaan liikkeelle. Pimeydessä loistaa häikäisevä valo ja se tulee kohti moottori karjuen ja renkaat ulvoen, eikä lupaa mitään hyvää.

Yritän olla ajattelematta sitä. Yritän hymyillä ja olla huolettoman oloinen. Pakenen työhön, koska sorvaamon kaaosta hallitsen suvereenisti, mutta oman elämänhallinnan kanssa on nyt aika lailla toivomisen varaa.

Kaasu on hirttänyt kiinni ja kädet irti ratista.

“En tiedä yritinkö ollenkaan
edes painaa jarrupoljinta.
Vai unohdinko jarruttaa,
siinä sohjoisessa kaarteessa.
Mä olen pahoillani kaikesta,
mua turha pahalla on muistella.
Vastaantulijoiden kaistalla
on vittumaista luistella.”

Leevi and the Leavings - Itkisitkö onnesta