turisti

Olin tietämättäni joutunut eiliseen iltapäivälehteen.

Artikkeli käsitteli blogeja ja bloggaamista.

Olisin varmaankin ollut asiasta autuaan tietämätön maailman tappiin saakka, ellen olisi saanut ystävältäni puhelua kesken illanvieton, että etsipä jostain Iltalehti ja vilkaise. Jotenkin näin hieman pidemmän linjan bloggaajana tahtoisin kuvitella, että bloggaaminen olisi jo mediankin silmissä “so last season”, mutta niinpä vain näyttää tämänkin kaltainen räpeltäminen nousevan aina aika ajoin lehtienkin palstoille.

Eihän siinä tosin mitään. Aivan kuin täällä bittihelvetissä, niin IRL itse kukin kirjoitelkoon puolestani mitä lystää.

Aivan samaa mieltä en tosin jutussa haastatellun yhteiskuntatieteilijä Timo Kopomaan kanssa olisi siitä, että blogien kautta ihmiset hakisivat joko keinotekoista tai todellista julkisuutta.

Varmaan sellaisiakin yksilöitä on varsinkin näiden keltanokkabloggaajien keskuudessa, jotka lopettavat kirjoittamisen jo alkuunsa, jos sijoitus Blogilistalla ei nouse toivottuuun tahtiin, mutta uskaltaisin väittää, että harvemmat vanhan liiton bloggaajista julkisuuden vuoksi tätä tekevät.

Itse en välttämättä olisi toivonut näkeväni nimeäni iltapäivälehden sivulla, vaikka julkisesti omalla nimelläni ja naamallani bloggaankin ja olen siksi näemmä vapaata riistaa.

Mikäli käy niin, että torspoilee vesijohtonsa poikki, niin voin lämpimästi suositella hätiin LVI-Kultasormi Lampaa.

Jämptisti alle kymmenen tunnin varoitusajalla röörit kuntoon ja niin kohtuullisella hinnalla, että vallan hämmästyttää.

Tässä vuosien mittaan on tullu törmättyä jos jonkinlaisiin suhareihin, jotka eivät edes ilmesty paikalle sovittuna aikana, saati hoida hommaa kunnialla ja jotka julkenevat vielä veloittaa riistosummia pienistä töistä, mutta yllä mainittu yrittäjä on ihan eri maata. Pahoitteli ettei illalla voinut jo tulla, kun oli saunaoluen ottanut, mutta kun sitten aamutuimaan saapui, niin homma oli hoidossa alle tunnissa.

Lisää tällaisia yrittäjiä!

Siinä helposti voi käydä niinkin, että kun iltamyöhällä ryhtyy asentamaan astianpesukonetta lattiaremontin jäljiltä takaisin paikalleen, niin siinä tohinassa sitten menee jotain pahasti rikki ja sitten säntäilläänkin kellariin katkomaan päävesijohdosta virtausta, ettei nyt vallan koko talo lainehtisi.

Ja sitten voikin ihan kernaasti repiä taas auki sen juuri asennetun lattian, että pääsee betoni tulvan jäljiltä kuivumaan.

Pyydän etukäteen anteeksi, sillä luvassa on ällynlällynläätä.

Kävin neuvolassa.

Neuvolan Täti vähäsen torui, kun paino on tippunut entisestään ja viimeisen kahden viikon aikana on rapsahdettu taas pari kiloa lisää pakkasen puolelle. Vaan minkäs teet! Energiansaanti on tällä hetkellä alle 1000 kcal vuorokaudessa ja vaikken nyt ihan hirveästi kulutakaan, kun kupsotan kotosalla, niin eihän se nyt helvetti soikoon riitä ainakaan elopainoa kasvattamaan.

Sitten sain toruja korkeasta verenpaineesta. Puollustauduin vitutukseen vetoamalla. Ja kun sitten kerroin vielä miksi vanne pään ympärillä on niin pinkeällä, niin Täti sanoi, että “älä hyvä ihminen välitä idiooteista”.

Täti on viisas.

Neuvolan Tohtori puolestaan sanoi, että ihan turhaan haaveilet paluusta työpaikalle ainakaan kahteen seuraavaan viikkoon. Naamastakin kuulemma näkee, että vähän turhan huonolla hapella mennään. Keljutti. Mutta sain kokeiltavaksi pahoinvointilääkettä.

Ja sitten se ihqutus.

Suolinkaisella pumppu tikittää kuin vaarin vanha Morris Minor!

Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta, kuin tyhjän suolen murinaa ja Tohtorilla oli varsin ikävän näköinen kurttu kulmissaan, mutta kun siinä ikuisuudelta tuntuneen tovin sitä kikotintaan alavatsaa vasten pyöritteli, niin yhtäkkiä alkoi kaiuttimesta pauhaamaan khumpa!khumpa!khumpa!khumpa! ja vieläpä siihen tahtiin että oma pumppu varmaan hirttäisi kiinni, jos niin nopeaan tahtiin hakkaisi.

Itkuhan siinä pääsi.

Tietenkin.

Jokin aika sitten erään keskustelun aikana, jossa eivät kemiat tai näkemykset kohdanneet, henkilö heitti ilmoille kommentin “no internet pitäisikin kieltää, koska se on pelkkää hölynpölyä”.

Mitä enemmän asiaa olen pohtinut eri kanteilta, sitä enemmän ajatuksessa on järkeä.

Internet pitäisikin kieltää.

Se pitäisi kieltää ainakin yli 60-vuotiailta ja oikeastaan varmuuden vuoksi teini-ikäisiltäkin. Vasemmistohipeiltä se pitäisi kieltää aivan ehdottomasti. Ja muiltakin humanisteilta. Ja eritoten kukkahatuilta. Internet olisi myöskin syytä kieltää henkilöiltä, joilla ei ole vähintäänkin yhtä yliopistotason tutkintoa. Ja nuorilta naishenkilöiltä, jotka diggaa niinq muotii <3. Ja kaikilta, jotka harrastavat neulomista.

Jep.

Kyllä se pitäisi kieltää.

Ettei vaan kenellekään tule paha mieli tai tapahdu mitään kamalaa.

Jos nyt menisi nukkumaan.

Ja heräisi sitten vasta vaikkapa vappuna tai juhannuksena.

Olen niin kuolemanväsynyt ja raivosta turta, että en vaan jaksa. En. Yhtään.

Sen sortin päivä, että tekisi mieleni kävellä papereiden kera käräjäoikeuteen ja käynnistää puolen vuoden harkinta-aika.

Kuppi on niin täynnä paskapuhetta ja panettelua neljän vuoden ajalta, että oma tyttönimi, oma asunto ja oma rauha houkuttelee päivä päivältä enemmän.

Eikä suinkaan siksi, että Miehessä mitään vikaa olisi, jos nyt ei lasketa sitä, että herran napanuora tuntuu olevan melkolailla tiukassa vielä yli neljännesvuosisadan jälkeen, vaan siksi, että minun oikeustajuni ja moraalini mukaan se, että sukulaiset tunkevat nokkaansa paikkoihin jotka eivät heille vain yksinkertaisesti kuulu, on jokseenkin kusipäisintä käytöstä mitä kuvitella saattaa.

Jos minun äitini, isäni, mummini tai vaarini puhuisi Miehestä paskaa, niin ihan tasan leipoisin jengiä surutta naamaan ja löisin välit poikki saman tien.

Mutta minun oletetaan vain olevan hiljaa ja nätisti, koska näissä piireissä, joihin olen avioliiton kautta joutunut, saavat eräät elää pellossa kuten tahtovat ja muiden odotetaan vain lankeavan polvilleen ylistyslauluja laulamaan.

No, en jumalauta ole hiljaa ja nätisti, enkä varsinkaan suostu kenenkään persettä nuolemaan.

Minulle on taivahan yhdentekevää, jos puoli valtakuntaa suostuu hymyssä suin paskaa syömään, mutta aivan turha odottaa sellaista minulta. Ei tule tapahtumaan tässä elämässä, eikä vielä seuraavassakaan.

Minä olen niin kypsä näihin meininkeihin nyt, että olen valmis nostamaan kytkintä ja kasvattamaan kakarani vaikka yksinhuoltajana.

Pääasia, ettei yksikään puuteriperseinen paskiainen pääse lastani puheillaan myrkyttämään.

Välillä on siepannut se, että jostain joskus kuulin, että energiajuomia ei missään helvetin nimessä tulisi raskaana ollessa nauttia.

Yritin mietiskellä miksi.

Kofeiiniahan saa raskaanakin ollessa nauttia, jos vuorokausisaanti jää alle 300 mg. No, tölkillisessä Batteryä on kofeiinia hieman yli 100 mg.

Voisiko syynä siis olla tauriini? Ei oikeastaan. Tauriinia on sekaravinnossa runsain määrin ja ihmisen elimistökin syntetisoi sitä jonkin verran muusta ravinnosta. Tauriini toimii välittäjäaineena. Sillä ei ole todettuja haittavaikutuksia. Sitä lisätään äidinmaidonvastikkeisiinkin, koska se on ihmiselle välttämätön aminohappo!

Niin että onko tässä nyt taas sitten jotain kielletty ihan vain varmuuden vuoksi?

Veikkaanpa että on. Ja siksipä aionkin nyt ottaa tölkillisen Batteryä, koska tekee mieli.

Viimeaikaiset lausuntosi mediassa ovat sanalla sanoen pöyristyttäviä.

Väität, että äidit, jotka eivät jää kotiin hoitamaan lapsiaan äitiysloman jälkeen, ovat huonoja äitejä ja kasvattajia ja itsekkäitä naisia. Mihin mahdat väitteesi perustaa? Et ilmeisestikään mihinkään elämän realiteetteihin.

Millaisen kuvan luulet antavasi itsestäsi äitinä, kasvattajana ja naisena, kun levität persettäsi kotisohvalla ja loisit aviomiehesi kustannuksella ainoana meriittinäsi kaksi synnyttämääsi kakaraa? Koetko todella, että annat pojillesi todellisuutta vastaavan ja aidosti hyvän kuvan siitä, mikä on äidin ja naisen rooli nykyaikaisessa suomalaisessa ydinperheessä? Koetko ylipäätään olevasi jotenkin onnistuneempi yksilö, kun sinun ei tarvitse evääsi heilauttaa manikyyrisi ja mauttoman Burberryn veskasi eteen?

Väitit eräässä paljon kohua aiheuttaneessa haastattelussa, että itse kotikasvatuksen saaneena sinusta on kasvanut sosiaalisesti lahjakas ja tunneälyltäsi herkkä ihminen. Tuon haastattelun nähneenä ja muita antamiasi lausuntoja luettuani minä väitän, että sinä olet täynnä paskapuhetta ja tyhjäpäisyyttä. Minä väitän, että vastoin harhaluulojasi sinä olet huonoin mahdollinen äiti, mitä maa päällään kantaa, sillä omalla esimerkilläsi opetat lapsillesi, että kanssaihmistesi perusteltuja mielipiteitä ei tarvitse kuunnella ja että äidin paikka on kotona hellan ja nyrkin välissä.

Rouva Mikkonen, sosiaalisesti lahjakkaat ihmiset eivät väittelyssäkään huuda toisten päälle, tai pyri kaatamaan vastapuolen väittämiä leimaamalla niitä höpönlöpöksi, vain siksi, että eivät itse sivistymättömyyttään kykene omia kantojaan perustelemaan vakuuttavasti. Sosiaalisesti lahjakkaat ihmiset eivät valtakunnan mediassa pyri lyömään huonon ja epäonnistuneen kasvattajan leimaa valtaväestön otsaan omaa katkeruuttaan ja osaamattomuuttaan. Sosiaalisesti lahjakkaat ja tunneälyltään herkät ihmiset eivät ylipäänsä ikimaailmassa pokaa toisten naisten aviomiehiä ja vielä vähemmän sosiaalisesti lahjakkaat ja tunneälyltään herkät ihmiset perustavat perhettä Timo “Sinulle olen herra majuri” T.A. Mikkosen kanssa, joka on yli kolmen vuosikymmenen ajan todistanut edellä mainitussa valtakunnan mediassa olevansa täynnä itseään ja täynnä paskaa.

Sosiaalisesti lahjakkaat ja tunneälyltään herkät ihmiset eivät myöskään pure sitä kättä, joka heitä ruokkii.

Saanen muistuttaa sinua, että sinä voit miehesi kustannuksella olla kotiäiti vain koska me epäonnistuneet ja huonot yksilöt voimme modernin yhteiskunnan ja taantumastakin huolimatta varsin terveen kansantalouden turvin kuluttaa sitä hömppää, jota sinun miehesi yrityksensä kautta tuottaa. Ilman kuluttavaa valtaväestöä niin sinä, kuin miehesikin, joutuisitte tekemään niin sanottuja oikeita töitä, sen sijaan että huutelette vieraisiin pöytiin omasta vääristyneestä norsunluutornistanne. Te joutuisitte “tarhaamaan lapsenne” ihan siinä missä tavallinenkin rahvas.

Rouva Mikkonen, minusta tulee äiti ensi kesänä. Aion viedä lapseni päivähoitoon, kun hän saavuttaa yhden vuoden iän. En tahdo, enkä voi, olla poissa työelämästä sen kauempaa. Ajatus siitä, että antaisin aviomieheni yksin elättää minua ja yhteistä lastamme on vastenmielinen ja ajatus siitä, että luopuisin työelämän minulle suomasta aikuisten ihmisten sosiaalisesta verkostosta vielä kammottavampi.

Minä olen oikeasti lahjakas, mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olen hyvin älykäs, niin tunnepuolella kuin ihan käytännössäkin. Näin ollen kaipaan ammatillisia ja sosiaalisia haasteita voidakseni elää täysipainoista ja tyydyttävää elämää ja sitä eivät räkänokkaiset ipanat pysty minulle tarjoamaan. Mieluummin uhraan jälkikasvuni järjestelmän jauhettavaksi, kuin vietän päiväni kommunikoimalla henkilöiden kanssa, jotka eivät osaa muodostaa monisanaisia lauseita ja tuijottamalla tv:stä ostoskanavaa ja Dr. Philiä. Olen täysin varma siitä, että näin tehdessäni voin olla loistava äiti ja esimerkillinen vanhempi lapselleni.

Tai ainakin parempi kuin sinä.

Mutta sehän ei paljoa vaadikaan.

Terveisin, Kati G

P.S. Hyvät äidit eivät juota lapsilleen lisäaineilla kyllästettyjä pillimehuja. Sietäisit hävetä!

Saattaa olla, että raskaus on jotenkin muuttanut makumieltymyksiäni.

Huomasin juurikin hetki sitten, että hampaiden pesun jälkeen Pepsi maistuu varsin vinhalle.

Niin että jos voisi saada niiden kaiken maailman limeteillä ynnä muilla sitruksilla tuunattujen colajuomien rinnalle sellaisen, joka on maustettu Pepsodent Sensitivellä.

Kiits.

Tämä helvetin yrjöily on kestänyt nyt jo kuukauden.

Jos en perkele saa jotain pahoinvointilääkettä tähän ja pian, niin tulee ruumiita.

(Terveisiä vaan sille valkotakkiselle, joka joulun alla diagnosoi “noroviruksen” ja selitti, että kahdeksas raskausviikko on liian aikainen pahoinvoinnille. On vittu harvinaisen sitkeä tämä teitin noro! Ja miten helvetissä kahdesta desilitrasta appelsiinijogurttia voi tulla litra oksennusta, häh?)

Antaisin oikean käteni ja aika lailla huomattavan summan rahaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen, jos Suomeen säädettäisiin laki, jonka nojalla olisi ihan ookoo ja vieläpä toivottavaa siviilihenkilönkin jakaa oikeutta ympärilleen repimällä typeriltä, toistaitoisilta ja luupäisiltä henkilöiltä päät irti ja suolet kadulle kulkukoirien syötäväksi.

(Luulen, että tätä tunnetta voisi kutsua jo murhavitutukseksi.)

(Suukki-suukki, pusi-pusi, vilkaise tuosta lohdutukseksi vaikka pörröisiä eläimiä, jos tuli paha mieli.)

Käsittämätöntä, miten ruumis, joka ennen oli minulle tuttu ja mieluinen, on yhtäkkiä muuttunut täysin vieraaksi.

Tämä hiljakseen muuttuva vartalo tuntuu kutakuinkin yhtä kotoisalle, kuin vaikkapa naapurin rouvan tai jonkun satunnaisen ohikulkijan maallinen tomumaja. Se herättää minut öisin, voi pahoin päivisin ja tuntuu, joskaan nyt ei ihan vielä näytä, ällistyttävän omituiselle.

Viime yönä kierin sängyssä kuin mikäkin väkkyrä. Mahallaan ei kärsi nukkua, kun daisarit ovat niin halvatun arat. Vasemmalla kyljellä en osaa nukkua. Oikealla kyljellä nukkuessa Miehen hengitys otti niin pahasti nokkaan, että rupesi vallan kuvottamaan, vaikka herra kyllä pesee hampaansa huolellisesti. Selällään maatessa nenä meni joka kerran tukkoon.

Herää siinä sitten pirteänä ja hyväntuulisena uuteen aamuun.

Ja oikeanpuoleinen issiashermokin ryhtyi sitten vihoittelemaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

Sanomattakin kai selvää, että vituttaa.

Ihan just kohta on olohuoneen nurkassa pöhisemässä akvaterraario.

Ja kunhan on aikansa saanut pöhistä, muuttaa lasikuutioon asumaan viisi kiinalaista kääpiötuliliskoa.

Jos olisin enemmän täpinöissäni, niin pää piippaisi.

Syntymäpäivälahjaksi saatu uusvanha akvaario tuottaa päänvaivaa.

Lähinnä siksi, että akvaario oli yllätys, jonka vanhempani ja Mies onnistuivat pimittämään minulta viimeiseen saakka ja siksi, etten tietenkään ole osannut huomioida moista lasikuutiota huushollin sisustuksessa.

Tänään on siis paloiteltu sohvaryhmä atomeiksi ja koottu siitä sitten ihan uudensorttinen kokonaisuus, joka ei kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta toimi. Täytyy siis purkaa ja koota vielä kertaalleen, vaihtaa television paikkaa ja toivoa että uusi järjestys toimii ja miellyttää silmää.

Päänvaivaa aiheuttaa runsain määrin myös akvaarion tulevat asukit. Kalojahan on jos jonkin sorttisia tullut aikoinaan kasvatettua, mutta iltapäivällä muistin vanhan haaveen elikosta jota en koskaan tullut hankkineeksi, koska siihen maailman aikaan tuppasivat olemaan perin tyyriitä.

Vesilisko. Tai vaikka useampikin, kun allas on niin suuri.

Sellaisia tahtoisin.

Kolme tai vaikka viisi.

En viikonlopun aikana ehtinyt juuri seurata median antia, mutta onneksi täydelliseen tyrmistykseen on mahdollisuus näin alkavan tiistain kunniaksikin.

Nina “TeeAan Vaimo” Mikkonen.

Jepjep.

Ihan eniten tuossa pisti vituttamaan se, että sen lisäksi, että täti on tyystin aholla, muistuttaa hän aihepiiriä lukuunottamatta hyvin elävästi erästä katkeraa ja tunnevammaista ihmistä, joka hyppi kuukausi sitten silmilleni laitimmaisen kerran. Olin täysin vakuuttunut, ettei maailmassa voi olla vastaavanlaisia hulluja lehmiä yhtään enempää, mutta nähtävästi erehdyin. Voi herramunjee…

Mitäköhän tällekin yhteiskunnalle tapahtuisi, jos kaikki akat jäisivät kotiin lapsia kaitsemaan? Mitenkähän vino seuraavasta sukupolvesta kasvaisi, jos Rouva Mikkosen metodit otettaisiin käyttöön jokaisessa huushollissa?

Minä ajattelin ainakin tuupata Suolinkaisen vuosikkaana lastentarhaan. Siihen saakka on varaa näillä näkymin notkua omissa nurkissa, mutta sen jälkeen asuntolaina velvoittaakin taas siinä määrin, että molempien on painettava töitä niska limassa, jotta kakaralla olisi katon ja neljän seinän lisäksi myös pottuja ja soosia. Jos se sitten tarkoittaa sitä, että Suolinkaisen kohtalona on olla totalitäärisnatsistisfasistisen systeemin pelinappula, niin voi-voi.

Tasan ei käy nallekarkit.

Ihan huippua olla kolmekymppinen!

Kun olin kaksitoista, hankin syntymäpäivälahjaksi saamillani rahoilla itselleni akvaarion. Kaksikymppisenä, muuttaessani Unkariin, jouduin akvaariosta luopumaan.

Tänä aamuna tuvan pöydällä odotti vanha akvaarioni, kunnostettuna kera lahjakortin, jolla saan kilokaupalla kalaa koristeeksi. Olen niin täpinöissäni, etten muista milloin viimeksi!

Ei oikeastaan edes hirveästi harmita, että mikäli en olisi tiine, olisin päässyt hävittäjälentokoneen kyytiin heittämään muutamat immelmannit g-pöksyt jaloissa.

Mutta kaikkea ei voi saada, sanovat.

Voi jeesusmaria miten nousi karvat pystyyn, kun vastasin erään puolitutun puheluun ja tiedusteluun siitä, miten aion huomisia kolmekymppisiäni juhlistaa.

Joskus joulukuun alkupuolella oli vielä vakaa aikomus juhlia pyöreitä vuosia oikein pitkän kaavan mukaan ja isolla porukalla.

Tilanne ja suunnitelmat kuitenkin hieman muuttuivat siinä kohtaa kun testi kertoi minun voivan paksusti.

Kerroin henkilölle, että lähden juhlimisen sijaan Pohjois-Savoon ja illallistan veljeni ja tämän perheen kanssa eräässä mukavassa ravintolassa ilman sen suurempia seremonioita. Elän ehkä vaarallisesti ja tilaan pihvini mediumina ja maistan puoli lasillista hyvää viiniä.

Siihen soittelija sitten töksäytti, että voi helvetti että minustakin on tullut tylsä kanttura raskauden myötä.

Niin just. Olen siis tylsä kanttura, kun en tahdo vaarantaa lapseni terveyttä ja kehitystä kiskaisemalla kännejä? Tylsä kanttura, kun en viitsi lähteä katselemaan limulinjalla, kun jengi kiskaisee kännit?

Selvä. Sovitaan sitten vaikka niin.

Uskallan ihan hyvällä omallatunnolla syödä puolikypsän pihvin. Voin ihan hyvällä omallatunnolla nauttia sen pihvin kanssa sitä viiniäkin vaikka koko lasillisen. En ole positiivisen testin jälkeen alkoholiin kajonnut, ellei lasketa jouluaattona nautittua noin puolta desilitraa punaviiniä. Määrät ovat niin häviävän pieniä, ettei niillä ole kerrassa mitään vaikutusta. Jos sen sijaan kiskaisisin koko putelin ja siihen päälle vielä muutamat geeteet ja shotit, niin veikkaan ettei siitä ainakaan mitään hyvää Suolinkaiselle seuraisi.

Se, että joku kusen korventama pissis päätöksestäni harmistuu, osoittaa kyllä todeksi juurikin sen, mitä olen jo jonkin aikaa kyseisestä ihmisestä arvellut.

Jatkuvalla kännäämisellä saa helposti vaihdettua aivot tikapuuhermostoon.

Yritän tässä epätoivoisesti perustella itselleni miksi en tarvitse uutta kenkäparia itselleni edes 30-vuotislahjaksi.

Minulla on korkkareita niin paljon, että niitä pursuilee kaikista kaapeista. Minulla on nilkkurimallisia korkkareitakin ainakin neljät. Kuljen muutamia päiviä lukuunottamatta kesät talvet läpeensä tennareissa. En ole raskinut käyttää viimeisimpiä ostamiani Manolojakaan. Rahat voisi sijoittaa järkevämminkin. Lamatuleelamatuleelamatulee.

Nnnnnngh!

Vertaistuki. Se vasta on vailla vertaa.

Ihan mielelläni ja kiitollisena olen kuunnellut viime viikkoina nuorien ja vanhojen äitien ohjeita ja neuvoja.

Mutta mikään ei kyllä vedä vertoja sille, että elämänpiirissä on ystävä, joka on kanssani aivan samassa tilanteessa; odottamassa esikoistaan ja melkein samoilla viikoillakin.

Mikä voisi olla parempaa, kuin se, että voi ihan vapaasti avautua yrjöämisistään, kipeistä tisseistään ja henkisestä vuoristoradastaan ja omasta epävarmuudestaan sellaiselle ihmiselle, joka kokee samaa itsekin. Ei neuvoja, ei ohjeita, ei pätemistä, vaan myötäelämistä ja ymmärrystä. Ja kun ihmisen kanssa on tullut mainiosti juttuun jo työn merkeissä ja huumorintaju ja persoonallisuudet kohdanneet alusta pitäen, niin voi rehellisesti molemmin puolin todeta, että ajoitushan on mitä onnistunein.

Tämä pelasti päiväni, sillä hyvästä yrityksestä huolimatta olen jälleen halannut arabialaista huolella ja taajaan.

Jatkossa kommentointi vaatii validin sähköpostiosoitteen.

Jos ruokaravintelin listalla olisi kalapuikkoja ollut, niin niitä olisin kyllä kernaasti nälkääni syönyt, mutta jouduin tyytymään paneroituun kampelaan.

Fileitä oli lautasella vain kaksi.

Jumalautasaatana! Niitähän pitäisi olla ainaskin kolme! Kolme on kaikille laskettu!

Rahat takas.

(Asianomaisille kiitos seurasta. Limasienimetsälle heti kun ilmat lämpenee.)

Ei jumalauta.

Eikö tämän maan kukkahatuilla ole mitään suhteellisuudentajua?

Ensiksikin. Kolme kalapuikkoa!? Mitä vittua nyt!? Ei kolmella kalapuikolla kasvavan lapsen maha täyteen tule, saati sitten proteiinintarve tyydyty! En nyt puutu siihen, mitä mieltä olen kalapuikoista ravintona yleisesti, mutta jos ravintoköyhää paskaa ylipäänsä lapsille pitää syöttää, niin voisiko sitä sitten lappaa siihen lautaselle edes riittävästi!

Toiseksi.

Poika ei suostunut laittamaan ylimääräistä kalapuikkoa takaisin tarjoiluastiaan emännän pyynnöstä huolimatta. Poikaa yrittivät sen jälkeen puhutella opettajat ja kuraattori. Lopulta opettajanhuoneesta soitettiin paikalle poliisipartio.

Janianniina uhkaa syödä liikaa, kutsukaa poliisi! Mitääääh!?

Voi jumalautasaatana!

Jos minä olisin ollut oppilaana kyseisessä tilanteessa niin olisin kyllä lietsonut ilmoille ihan täysimittaisen kapinan, jossa olisi hajonnut muutakin kuin yksi ikkuna ja heitelty vähän roskia käytävälle.

Ei olisi nimittäin riittänyt edes mellakkapoliisi ja karhuryhmä tilannetta rauhoittamaan.

Kuulkaapas nyt, paskanaamat!

Minua on käynyt toden teolla vituttamaan viimeaikaiset kommenttifiltteriin jumittuneet natinat ja sähköpostiini ilmestyneet kitinät siitä, että “tää on niinq ihan epiä ja tylsää kun sä vaan kirjoitat niinq raskaudesta niinq.”

Tämä ei ole mikään toiveradio tahi jukeboksi!

Turvat rullalle ja suksikaa vuorille, täällä ei ole pakko maleksia marisemassa.

Minusta on jokseenkin omituista, miten paljon tavaraa vastasyntyneelle lapselle on tarjolla. Ja mihin hintaan!

On sänkyjä, jotka kasvavat lapsen mukana. Hinnat alkaen 559 (sic!) monikansallista. On avaruusajan teknologialla höystettyjä lastenrattaita kauden trendiväreissä, jos lompakossa sattuu lymyilemään ylimääräinen tonni. On tuttipullonlämmitintä, hoitopöytää, itkuhälytintä ja loputon määrä muita härpäkkeitä, joista yritetään nyhtää aivan käsittämättömiä summia rahaa.

Ainoa tuote, johon olen Miehen kanssa rahaa sijoittanut, on turvakaukalo ja sekin ostettiin jo yli vuosi sitten ja annettiin lainaan Velipojalle ja Neiti Nätille ja heidän valloittavalle vauvalleen. Oli aivan törkeän kallis kikotin, mutta myös tarjolla olevista se kaikkein turvallisin. Ja turvallisuuteen tien päällä ei kai pienen vauvan kanssa voi koskaan satsata liikaa?

Rakas ystäväni lupasi meille käyttämättömäksi jääneen pinnasängyn, joka on vieläpä sitä perinteistä, hieman pienempää sorttia, joka mahtuu hyvin pieneen makuuhuoneeseemme. Velipoika ja Neiti Nätti ovat jo lahjoittaneet meille sitterin ja muuta vauvasälpettä, jota sopii kierrättää suvussa vielä tulevienkin sinappikoneiden kohdalla. Hoitopöytää ei tähän talouteen tule, sillä pukuhuoneen allastaso on sitä kokoluokkaa, että siinä vaihtaa vaipat ja pesee kurapersauksen niin kauan kuin kakara ei suolensa toimintoja hallitse. Jos oikein äidyn, koulutan Kakkelsonista itkuhälyttimen.

Ei kai suolinkaiset oikeasti paljon muuta tarvitse, kuin tissin, puhtaat vaipat ja rakkautta? Mitä ne muka kauden trendiväreistä, avaruusajan teknologiasta tai jalopuisista sängynlaidoista ymmärtävät?

Ja mitä helvettiä sellaisen naisihmisen päässä oikein liikkuu, vai liikkuuko mitään, joka julkisella paikalla möläyttää ottaneensa pankista kymppitonnin kulutusluoton, jotta saa tulevalle vauvalle “kaikkea hienoa ja ihan uutena?”

Näin aivan järkyttävää painajaista.

Unessa oli kaikkia lempiherkkujani.

Tuoretta, juuri poimittua papaijaa. Tartarpihvejä. Thaimaalaisia lihapullia. Wontoneja. Suklaapehmistä. Uunituoretta äidin leipomaa ruisleipää. Grillattuja maissintähkiä. Paahtopaistia. Venäläisiä suolakurkkuja hunajalla ja smetanalla höystettynä. Koreanorapihlajan marjoista tehtyjä tanghuluja. Lohikeittoa.

Ahdoin sapuskaa kitaani minkä ehdin, kunnes olin niin täynnä, että ällötti.

Ja sitten heräsin siihen, että vatsa kurni nälkää ja ällötti.

Kun tämä kuvotus jonain päivänä helpottaa, aion syödä itseni tärviölle. Syön niin kauan ja niin paljon, että halkean. Ja syön ihan mitä vaan, huolimatta siitä, mitä kukkahatut ovat raskausajan ravinnosta säätäneet.

Mitä enemmän aikaa viettää arabialaista halaten, sitä enemmän löytää itsestään orastavan bulimikon elkeitä.

Olen muun muassa jo melko noheva oksentamaan ääneti. Ja lisäksi aamupäivän syömiset ja juomiset koostuvat yksinomaan helposti oksennettavista elintarvikkeita, jotka mieluiten eivät ehdi juuri makuaan muuttaa vatsahappojen kanssa. Vitalin puolukkamehu on ihan ykkönen. Maistuu hyvältä molempiin suuntiin. Hyvänä kakkosena tulee Graninin verigreippi. Tumma, sokeriton suklaa. Pehmeä fetajuusto.

Pahin virhe on juoda limua tai syödä jogurttia. Meetwursti ei myöskään ole fiksu valinta.

Vahingoista viisastuu.

Välillä iskee epätoivo.

On niin käsittämättömän kurjaa kykkiä neljän seinän sisällä ja voida pahoin, kun tietää, että ilman tuota vatsaontelossa majailevaa parasiittia voisi tulla ja mennä miten mielii. Voisi askarrella työpaikalla hyvässä seurassa, sen sijaan että joutuu olemaan askartelematta kotona omassa seurassaan.

Ärsyttää. Vituttaa. Itkettääkin välillä.

Väsyttääkin ihan entiseen malliin, mutta nukuminen on nyt jostain syystä pätkittäistä. Pari tuntia kevyttä unta, viisi minuuttia valvomista ja sitten taas pari tuntia unta. Ja taas valvomista. Ja taas unta. Harjoitteleeko ruumis jo nyt yöheräämisiä, vai stressikö piinaa?

Joku kommentoi edelliseen postaukseen, että sai taas uuden syyn olla hankkimatta lapsia.

Minustakin tuntuu sille, että minulla on vastedes erittäin hyvä syy olla hankkimatta lisää lapsia.

Mikäli mielin toista, taidan ulkoistaa valmistuksen jollekin kiinalaiselle alihankkijalle.

On niin perkeleellinen nälkä, etten tiedä miten päin olisi.

Jääkaapissa olisi toki evästä, mutta jo pelkkä oven raottaminen ja ruuan näkeminen saa palan nousemaan kurkkuun. Sillä välin kun Mies nassutti tyytyväisenä aamupalaa, minä oksensin suihkussa, koska shampoon tuoksu otti nokkaan vähän turhan rankasti. Mieleni tekisi suolakurkkuja, mutta tiedän tasan varmaan, että etikan haju laukaisee oksennusrefleksin saman tien. Tekisi mieleni pizzaa, mutta eilen illalla Kotipizzan ohi kävellessäni tuoksut saivat kakomaan tyhjää.

Näännyn nälkään.

Mitta mandariinienkin suhteen on tullut täyteen.

Ei pitäisi kokeilla onneaan yleisillä paikoilla.

Oli niin kammottava nälkä, että tein traagisen virhearvioinnin ja käväisin vastoin kaikkia periaatteitani ohimennen nassuttamassa apetta eräässä pikaruokaravintolassa. Kuvittelin jo päässeeni kuin koira veräjästä, kun sapuska tuntui pysyvän sisällä, mutta autolle hiipiessä Suolinkainen kosti.

Onko mitään nolompaa kuin huutoyrjötä jonkun piruparan uudenkarhean Saabin konepellille keskellä päivää?

Osoittaisiko se ihan kamalan huonoa makua, jos nimeäisi lapsensa Yrjöksi?

Otin uuden vuoden vastaan lämpimässä suihkussa ja ryömin sen jälkeen peiton alle lämpimään odottamaan että paukuttelu taantuu. Yhden jälkeen olikin jo hiljaista ja nukahdin.

Olen yrittänyt epätoivoisesti tarttua itseäni niskasta kiinni ja hoitaa rästiin jääneitä hommia niin kodin kuin koulunkin suhteen, mutta väsyttää niin helvetisti, että hienot ajatukset ovat edelleenkin toteutusta vailla. Välillä tuntuu sille, ettei minusta ole juuri nyt muuhun kuin makaamaan sohvalla ja syömään mandariineja. Ystäväni Ehjähkö tosin antoi synninpäästön ja sanoi, että nyt jos koskaan kannattaa vain nukkua ja velttoilla, koska myöhemmin se ei sitten enää onnistukaan.

Mutta kyllä tänään jotain täytyy tehdä, ei tästä muuten mitään tule. Olkoonkin, että on pyhäpäivä. Tämä huusholli ei itse itseään siivoa, eikä koiraa osaa kävellä yksin korttelin ympäri jäämättä ensimmäisen auton alle.