turisti

En oikeasti enää ymmärrä tomumajani ja pääkoppani toimintaa.

Eilen illalla tuli kurja mieli, kun Mies hälytettiin yöksi töihin ja jäin yksin torppaan kykkimään. Istua napotin sohvalla ja onnistuin kanavasurffaamaan sopivasti Neloselle, kun tuutti alkoi suoltaa teinivuosien suosikkinyyhkyä. Siinähän sitten istuin ja itkeä tyrskin kuin mikäkin räkäturso. Brad Pittillä oli vaikeaa, mutta allekirjoittaneella oli ehkä vielä hitusen verran vaikeampaa.

Enkä minä ole liikuttunut enää vuosiin mistään Hollywood-tuotannosta.

Aamulla sitten kiroilin turvonneita silmiäni ja palvoin taas aikani kuluksi vessan posliinijumalaa uhraten sille vatsalaukkuni sisällön. Ja ihan koko ajan teki niin jumalattomasti mieli salmiakkia, että kun viimein oksentamiseltani kykenin, niin lämmitin auton ja lähdin ihan asioikseni hakemaan tuota mustaa herkkua. Ostin pussin salmiakkiaakkosia ja kiskoin ensimmäiset namit naamaani jo ennen kuin ehdin takaisin autoon. Ja oksensin ne myös parkkipaikalle, ennen kuin ehdin takaisin autoon. Kotipihassa natustin seuraavat herkut ja hyvä että ehdin sisälle posliinialttarin eteen, ennen kuin oli uuden inventaarion aika.

Enkä minä oikeasti edes kovin paljon salmiakista tykkää.

Kauhukseni huomasin myös aamutuimaan, että maha alkaa vähitellen näkyä.

Paniikki.

Antaisin oikean käteni ja aika lailla huomattavan summan rahaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen, jos Suomeen säädettäisiin laki, jonka nojalla olisi ihan ookoo ja vieläpä toivottavaa siviilihenkilönkin jakaa oikeutta ympärilleen repimällä typeriltä, toistaitoisilta ja luupäisiltä henkilöiltä päät irti ja suolet kadulle kulkukoirien syötäväksi.

(Luulen, että tätä tunnetta voisi kutsua jo murhavitutukseksi.)

(Suukki-suukki, pusi-pusi, vilkaise tuosta lohdutukseksi vaikka pörröisiä eläimiä, jos tuli paha mieli.)

Käsittämätöntä, miten ruumis, joka ennen oli minulle tuttu ja mieluinen, on yhtäkkiä muuttunut täysin vieraaksi.

Tämä hiljakseen muuttuva vartalo tuntuu kutakuinkin yhtä kotoisalle, kuin vaikkapa naapurin rouvan tai jonkun satunnaisen ohikulkijan maallinen tomumaja. Se herättää minut öisin, voi pahoin päivisin ja tuntuu, joskaan nyt ei ihan vielä näytä, ällistyttävän omituiselle.

Viime yönä kierin sängyssä kuin mikäkin väkkyrä. Mahallaan ei kärsi nukkua, kun daisarit ovat niin halvatun arat. Vasemmalla kyljellä en osaa nukkua. Oikealla kyljellä nukkuessa Miehen hengitys otti niin pahasti nokkaan, että rupesi vallan kuvottamaan, vaikka herra kyllä pesee hampaansa huolellisesti. Selällään maatessa nenä meni joka kerran tukkoon.

Herää siinä sitten pirteänä ja hyväntuulisena uuteen aamuun.

Ja oikeanpuoleinen issiashermokin ryhtyi sitten vihoittelemaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

Sanomattakin kai selvää, että vituttaa.

Yritän tässä epätoivoisesti perustella itselleni miksi en tarvitse uutta kenkäparia itselleni edes 30-vuotislahjaksi.

Minulla on korkkareita niin paljon, että niitä pursuilee kaikista kaapeista. Minulla on nilkkurimallisia korkkareitakin ainakin neljät. Kuljen muutamia päiviä lukuunottamatta kesät talvet läpeensä tennareissa. En ole raskinut käyttää viimeisimpiä ostamiani Manolojakaan. Rahat voisi sijoittaa järkevämminkin. Lamatuleelamatuleelamatulee.

Nnnnnngh!

Voi jeesusjoosefmaria!

Ajattelin aikani kuluksi mulkaista erinäisiä nettiyhteisöjä ja keskustelupalstoja koskien tätä “ihanaa aikaa” ja “masuasukkia”.

Olisi pitänyt jättää väliin.

Hysteeriset ämmät toistensa kimpussa ja varailemassa aikaa jos jonkinsortin lapsivesitutkimuksiin ja istukkanäytteisiin. Keuhkoamista kantoliinoista, kestovaipoista ja hoitopöydistä, vaikka muutamilla tuntui olevan raskausviikkoja takana vähemmän kuin allekirjoittaneella. Hysteriaa alennusmyynneistä, joista kuulemma kannattaa nyt hetipaikalla käydä ostamassa ne tuhannen euron rattaat turboahtimella ja korisarjoilla.

En kyennyt samaistumaan.

En ajatellut hankkia yhtään vauvanvaatteita. Lasken aika pitkälle sen varaan, että veljentyttären perintönä saan jotain ryysyjä Suolinkaiselle. Sehän kasvaa niistä kuitenkin hetkessä ulos. Jos kasvaa. Jos edes syntyy. En ajatellut hankkia kantoliinaa. Näyttää juurikin sille, että minun selkäni huutaa hoosiannaa jo pelkästä ajatuksesta. Kestovaippoja olen harkinnut vakavasti, mutta vain lähinnä siksi, että ajatus useammasta kuorma-autolastillisesta maatumatonta jätettä tuntuu jotenkin epämiellyttävältä, en siksi, että pääni olisi istukkahormonista pehmennyt ja olisin muuttumassa hipiksi. Hoitopöydäksi saa luvan riittää kodinhoitohuoneen leveä allastaso. Rattaat ehtii katsoa kesälläkin. Ei tarvitse olla viimeisintä huutoa. Riittää että ovat mustat, tukevat ja isopyöräiset.

Ainoa kuukuus -anteeksi savolaisuuteni-, joka on pakko saada ja jonka aion hankkia Miehen protestoinnista huolimatta on kylpyamme, jonka pari vuotta sitten jossain rautakaupassa näin. Sellainen antiikkinen malli, mutta minikokoinen, jossa oli leijonantassut jalkoina. En siksi, etteikö Suolinkainen voisi kylpeä vaikka sinkkisoikossa, vaan siksi, että moinen vehje kylpyhuoneessa olisi myös erinomaisen ylilyövä sisustuselementti ja koska normaalikokoinen ei sinne mahtuisikaan.

Ja muuten.

Masuasukki on sitten sellainen termi, joka aiheutti minussa spontaanin oksennusreaktion jo ennen raskautta. Se ei ole mikään masu, eikä se loinen siellä ole mikään asukki. Jumalauta!

Ja vielä.

Seuraava sukulainen tai ystävä, joka tulee taputtelemaan mahaani, ottaa nenäänsä tosi lujaa. Minun mahani on minun mahani, eikä sen omistussuhde ole muuttunut, vaikka olenkin tiineenä.

Minä en syö sinun maksalaatikkoasi ja sinä et koske minun mahaani.

Mielestäni ilotulitteita ei missään helvetin nimessä pitäisi ainakaan kieltämään mennä, vaikka tänäkin vuonna muutama onneton suhraaja pääseekin eroon silmistään ja sormistaan. Ei.

Sen sijaan suuremmat pommit pitäisi sallia kaiken ikäisille idiooteille heti, jotta evoluutio toteutuisi ja epäkelpo geeniaines saataisiin kitkettyä väestöstä mitä pikimmin.

Hieman alkoi arveluttaa tämä koko lisääntymistouhu, kun katselin neljän alle kouluikäisen kakaran edesottamuksia Kummipojan syntymäpäivillä.

Voi juuttahan munat…

Sitä härdelliä, huutoa, pienempien rääkkäämistä, itkua, räkää ja kiljuntaa.

Ei sillä, etteikö Kummipoika olisi vallan mainio vintiö ja pikkuveljensä kerrassaan valloittava nakero, mutta silti! Viikko tuollaisessa tivolissa ja teippaisin kersat varmaan seinään kiinni. Väittivät rouvat tosin, että toleranssi kasvaa yllättävän nopeasti, joten mikäpä minä olen kyseenalaistamaan, kun ei omakohtaista kokemusta vielä ole.

Kuitenkin kotimatkalla mietin, onko tässä sittenkään mitään tolkkua.

On kyllä niin rankasti ylimainostettua tämä odottamisen ihanuus, ettei ole tosikaan.

Mitä hienoa tässä mukamas on, kun oksettaa ihan koko ajan? Mitä hienoa on siinä, että nännit ovat kuin pingispalloa? Mitä hienoa on siinä, että vituttaa niin rankasti, että on valmis nyrkkitappeluun pienistäkin asioista? Mitä hienoa siinä on, että naama kukkii kuin 14-vuotiaalla teinipojalla?

Voin vain kuvitella miten hienoa se sitten on, kun ei enää mahdu vaatteisiin, kun kusettaa vartin välein, ja jos selälleen kellahtaa, niin ei pääsekään enää omin avuin ylös vaan jää sätkimään avuttomana kuin sittisontiainen.

Rahat takaisin, tämä on paskaa.

Jouluun ei aikaisempina vuosina olekaan liittynyt ihan näin intensiivistä jännitystä ja urheilujuhlan tuntua.

Miehen isovanhemmat (terveisiä heille) ovat löytäneet kuulemani mukaan blogini. Se, miten siihen on reagoitu, on vielä täysin pimennossa minulta, mutta siinähän ei mitään uutta olekaan. Harvoin, tuskin koskaan, minulle uuden suvun puolelta mitään kerrotaan. Etenkään jos asia sattuu minua jotenkin koskettamaan. Ja kuten olen asiasta asianomaisillekin useaan otteeseen maininnut ihan viime aikoinakin, niin selän takana puhuminen, spekulointi ja muut hiekkalaatikkoleikit eivät ole minun heiniäni ja kaikenlaiseen kakaramaiseen käytökseen suhtaudun juurikin sellaisen vaatimalla tavalla. Eli purkamalla kiukkuani tähän päiväkirjaan.

Sattuneesta syystä minulla on takataskussani kuitenkin lysti pommi ja pari hupaisaa ässää hihassani, mutta jotta jännitys säilyisi veskunasopan äärelle asti, en kerro niitä nyt tässä.

Muutenhan elämä onkin ihan sitä perushuttua ollut tämänkin vuorokauden puolella. Vauhtia, yllätyksiä, järkytyksiä ja oivallisia aineksia suureenkin draamaan.

Välillä olisi ihan kivaa olla joku toinen.

Kolmen tunnin yöunet eivät välttämättä takaa parasta mahdollista suoritusta seuraavana aamuna.

Tuli kerrattua tämäkin vanha oppi taas vaihteeksi.

Muuten onkin oikeastaan aika lystiä luvassa. Enää kaksi päivää töitä ennen viiden päivän vapaata ja mahdollisesti jo heti maanantaina töiden jälkeen pääsee tempaisemaan “sikapleksit”, kuten ystävä asian ilmaisi. Jos suku kovasti haastaa riitaa joulupöydässä, niin sitten saa tempaista toiset pleksit heti aattona. Joulupäivänä mahdollisesti ehkä myös, mikäli onnistun houkuttelemaan työkavereita paheiden teille. Tapaninpäivää pitääkin sitten jo miettiä tarkemmin, koska lauantaina on kummipojan synttärit ja sitä varten pitää siirtyä Tampereelle, enkä ole kovin miellyttävä matkustaja pahassa ahjossa.

En missään tapauksessa kannusta ketään kännäämään jouluna. Minusta ei kannata ottaa esimerkkiä.

Nyt on vaan muki niin täynnänsä, että välillä se täytyy kumota Pohjanmaan kautta.

Vittu.

Minun elämässäni on hyvin vähän sellaisia asioita, jotka minua aidosti ilahduttavat.

Omistamani muutamat orkideat ovat sellaisia asioita. Ne kukkivat uskollisesti kerta toisensa jälkeen, koska pidän niistä helvetin hyvää huolta. Rakastan niitä.

Se kaikkein kitsain kukkija päätti tehdä jouluksi oikein runsaan kukkavanan. Olen vaalinut sitä kuin haukka!

Ja sitten eräänä päivänä tulen kotiin ja se kukkavana on poikki!

Koira ei yletä.

Mies ei myönnä.

Kati pihtaa juhannukseen saakka.

Vähintään.

Ehdottoman hyvä puoli tässä räkätaudissa on ollut se, että ikäkriisissä rypeminen on jäänyt vähemmälle. Mieluusti kiittäisin tästä porttikontrolliteoriaa, mutten ole ihan varma soveltuuko se tarkoitukseen. Voiko fyysinen epämukavuus mukamas peitota henkisen kipuilun ja paniikin? Tosin, kyllähän angstaavat teinitkin itseään viiltelevät, joten miksipä ei.

Räkä on ehkä sittenkin kriisiä suurempi voima.

Kuitenkin sitä mukaa, kun ruumis toipuu, alkaa paniikki taas nostaa päätään.

Kuulin radiosta heti aamutuimaan Miehen ja minun “häävalssin” ja meinasi perkele soikoon verenpaine nousta ihan liikaa. Sitten mulkoilin ihan viittä vaille valmista olohuonetta, josta puuttuvat enää verhot ja alkoi ahdistaa lievästi.

Helpotusta tuo ehkä tälle illalle suunniteltu prosessoreiden nollaus kollegojen kanssa, mutta pahoin pelkään, että itseäni huomattavsti nuoremmassa seurassa saattaa alkaa ahdistamaan, kun promillet saavuttavat tietyn rajan ja sitten sitä joutuukin lopettamaan leikin lyhyeen ja palaamaan kotiin entistä kalkkiutuneempana kääkkänä.

Yritän olla ajattelematta asiaa etukäteen.

Äh.

Pelkkä kevyt keskustelu eteisaulan listoituksesta, seinän maalaamisesta jälleen kerran ja vaatekaapin siirtelystä nostaa verenpaineet sille tasolle, että valtimot repeävät.

Voi persehelvetti! Eikö voinut kerralla tehdä tätäkään hommaa loppuun, kuten ehdotin, vaan piti vittuperkelejumalautasaatana kaksi vuotta vatvoa ja tulla sitten kuitenkin siihen tulokseen, että idea ei ollut pelkästään hyvä, vaan myös se ainoa toimiva ratkaisu. Mitäs minä sanoin!

Meni vissiin päivä, ettei pukannut kriisiä, mutta onneksi tilanne normalisoitui näinkin pian.

Huomenna lähden tärväämään perkeleelliset määrät rahaa lohtushoppailuun, vaikka keuhkot ja korvat vuotaisivat verta. Ostan sihisevän kuumia pitsialusvaatteita, jotain päheää ja rokkia Leather Heavenistä ja akvaarion, ihan vaan koska tekee mieli ja koska balanssia on.

Muki meni nurin, mutta sain sanottua lopulta sen, mihin olen sanoja hakenut jo jonkin aikaa.

Että olen ahdistunut ja kauhuissani. Että pelkään kuollakseni ajatusta tulevaisuudesta, asuntolainasta, lapsista ja elämästä ylipäänsä. Että tahtoisin oikeasti vain olla kännissä koko ajan, perseillä ja ohimennen nussia Motoristikomistusta ja puolta joukkueellista muita hyväntuoksuisia miehiä. Että vuokrayksiö Helsingin kantakaupungissa olisi aika paljon kivampi kuin velkatorppa uneliaan maalaiskunnan taajamassa.

Mies sanoi ymmärtävänsä kokemani tunteen, koska hän oli ollut yhtälailla sen edessä silloin pari vuotta sitten, kun meni ja teki mitä teki.

Minä en ehkä kuitenkaan tee mitä tahtoisin, sillä jo pelkästään se, että sain asian sanottua kaikessa raadollisuudessaan helpotti hieman. Enkä ole täysin vakuuttunut siitäkään, että ahdistus vain katoaisi savuna ilmaan, jos tekisinkin. Tilalle tulisi kuitenkin vain toisenlainen ahdistus. Moraalinen krapula ja loputon itseinho. Tähän saumaan en välttämättä sellaista pikanttia lisää enää kaipaa.

Kyllä, minä tahdon olla nyt kännissä. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Siitäkin huolimatta, että krapula on kohdallani aina hyytävä liskodisco kaikilla mausteilla ja erikoistehosteilla. Haluan olla vähän holtiton. Haluan tekosyyn kontrollin menetykselle.

Kyllä, tahdon perseillä. Tahdon olla typerä riemuidiootti, koska elämäni on tylsää ja yksitotista puurtamista. Samaa miedosti maustettua huttua päivästä toiseen.

Kyllä, tahtoisin todellakin nussia muiden muassa Motoristikomistusta, mutta myös yhtä lähikaupan kassapoikaa, paikallisen Alkon myymäläpäällikköä, kotikadullani lenkkeilevää miestä ja koko joukkoa virkapukuisia poliiseja ja sitä Idols-Peteä ja muutamaa tuntemaani bloggaajaa. What can I say? On ollut vähän kuiva kausi ja himot ne on hiirelläkin. Se, että olen hiukkasen kusessa johonkin muuhun kaksilahkeiseen kuin Mieheen, ei tarkoita vielä mitään. Se on vain tunne. Sellaiset tunteet, kuten ihastus ja panetus nyt tulevat ja menevät miten mielivät.

Olen aika varma, että pystyn elämään tämän asian kanssa. Olen aika varma, että tämäkin vaihe elämässäni menee ohi ja hyvällä tuurilla opin jotain. Olen jo oppinut yhtä sun toista. Olen aika varma, etten ole heti huomenna ryntäämässä avioeropapereiden kanssa maistraattiin ja tuikkaamassa torppaa tuleen.

Olen täysin varma, että pystyn katsomaan Miestä silmiin vaikka olenkin ihan hukassa.

Muista asianosaisista en sitten olisikaan niin varma, mutta sanottu mikä sanottu.

En minä tätä voinut loputtomiin sisälläni hautoa.

Olen tuijotellut tässä vuoronperään tyhjää ruutua ja näppäimistöä ja jahkaillut, että kirjoittaisinko vai en.

Sitten löysin itsestäni perskohtaisen ennakkosensuurin ja päätin jättää kirjoittamatta.

En kerro, koska joku ymmärtää jotakin kuitenkin väärin, enkä minä jaksa nyt valintojani kenellekään selitellä. Ne ovat epäilemättä paskoja valintoja, mutta ainakin ne ovat minun omia paskoja valintojani.

Onko mukamas väärin hyväksikäyttää itseään nuorempien miesten ilmeistä kokemattomuutta naisten suhteen, häh?

Minulle on viimeaikoina huomauteltu useammankin henkilön toimesta, että näytän jotenkin säikähtäneeltä.

Viimeksi tänään.

Menin siitä sitten saniteettitilan peilistä asiaa tarkastamaan ja toden totta. Niinpä näytänkin. Enkä voi ymmärtää, miten ihmeessä ihminen voikin näyttää säikähtäneeltä, jos ei ole mitään säikähtänyt.

Ei sillä, etteikö tällä hetkellä olo olisikin kuin ajovaloihin jähmettyneellä pienellä eläimellä, joka tietää kyllä mihin suuntaan pitäisi pinkaista, muttei saa kinttujaan liikkeelle. Pimeydessä loistaa häikäisevä valo ja se tulee kohti moottori karjuen ja renkaat ulvoen, eikä lupaa mitään hyvää.

Yritän olla ajattelematta sitä. Yritän hymyillä ja olla huolettoman oloinen. Pakenen työhön, koska sorvaamon kaaosta hallitsen suvereenisti, mutta oman elämänhallinnan kanssa on nyt aika lailla toivomisen varaa.

Kaasu on hirttänyt kiinni ja kädet irti ratista.

“En tiedä yritinkö ollenkaan
edes painaa jarrupoljinta.
Vai unohdinko jarruttaa,
siinä sohjoisessa kaarteessa.
Mä olen pahoillani kaikesta,
mua turha pahalla on muistella.
Vastaantulijoiden kaistalla
on vittumaista luistella.”

Leevi and the Leavings - Itkisitkö onnesta

Olen jumittanut neljän seinän sisäpuolella koko päivän.

Ei ole huvittanut tehdä mitään tai syödä mitään. Ei ole huvittanut mennä minnekään. Suihkuun menemistäkin piti harkita ja vatvoa tuntikausia, ennen kuin sain aikaiseksi.

Olen huudattanut stereoista saksalaista industrial-metallia Oomphista Rammsteiniin ja kaikkea mahdollista White Stripesista Chris Cornelliin. Niin lujaa kuin lähtee. Tarvitsen pikapuoliin järeämpää äänentoistokalustoa, sillä veikkaan että olen tehnyt kuulolleni nyt peruuttamatonta vahinkoa.

Päivä alkaa olla pulkassa.

Voisi vaikka mennä nukkumaan ennen aamukahden herätystä ja huomista päivää sorvaamolla.

(Päätin aloittaa treenaamisen. Aion kiivetä jollekin Euroopan korkeista vuorista viiden vuoden sisään. Että saisin edes jotakin aikaiseksi ennen hautaa.)