turisti

Joku väitti minulle joskus kakarana, että makuasioista ei voi kiistellä.

Vuodet ovat opettaneet minulle lähinnä päinvastaista. Juuri mistään muusta kun ei järkevästi voi kiistellä, kuin juuri makuasioista.

Minä en esimerkiksi voi sietää keltaisia hedelmänameja. Minun suussani ne maistuvat aina poikkeuksetta oksettavilta. Etäisesti jollekin sitrushedelmän tai ananaksen tapaiselle, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Punaiset ja vihreät karkit maistuvat lähes poikkeuksetta vain punaisille tai vihreille karkeille, ilman mitään epämääräisiä luonnollisia aromeja. Paitsi vihreät karkit maistuvat joskus vähän omenalle, mutta se ei haittaa, koska omena on ihan hyvä maku.

Mutta keltaisia en helvetti vieköön syö, enkä varsinkaan omalla rahalla osta.

Tätä ei ymmärtänyt videovuokraamon täti, kun kummasteli nirsoilevaa ronklaamistani irtokarkkilaareilla.

Ihan yllättäen internetin valvontaa tahdotaan taas valtiovallan puolelta tiukentaa.

Ihan yhtä yllättäen vähänkin verkosta ymmärtävät ja sitä aktiivisesti käyttävät tahot kuolevat nauruun.

Ja vähänkö yllättäen tällä kertaa vedetään esiin perinteinen rasismikortti.

Eihän siinä muuten mitään, oi sinä suuri ja alati valpas isoveli, mutta kun sinä et vaan osaa. Olet jatkuvasti myöhässä kehityksestä ja kompastelet omaan byrokratiaasi. Epäilemättä tarkoitusperäsi ovat jaloja ja sitä rataa, mutta sinä et vaan osaa. Ja sen lisäksi, ettet osaa, päädyt yleensä vahtikoirinesi haukkumaan ihan väärä puuta.

Pelkään pahoin, että mikäli todella ryhdyt ohjaamaan resursseja rasistisen kirjoittelun valvontaan netissä, niin tulilinjalle joutuvat ensimmäisenä ne omalla nimellään kirjoittavat, maahanmuutton ja pakolaisiin kriittisesti suhtautuvat kansalaiset, eivätkä ne, jotka todella rasismiin syyllistyvät.

Kriittisyys ei ole rikos. Minun mielestäni maahanmuuttajiin saa kernaasti suhtautua kriittisesti. Aivan samoin, kuin maahanmuuttajia saa ihquttaa kukin mahdollisten punaviherpoliittisten elämänkatselmuslasiensa lävitse. Minä en ihquta, mutta en silti ole rasisti. Kriittinen kyllä olen, mutten suinkaan rodun, uskonnon tai kotimaan perusteella, vaan ihan sen perusteella, mitä maahanmuuttajat puuhastelevat minun kotimaassani.

Hyvin suuri osa heistä puuhastelee sellaisia asioita, jotka saavat minut näkemään punaista. Loput taas eivät puuhastele, koska ovat oppineet talon tavoille, mutta mielestäni heitä on valitettavan vähän.

Ja se, rakas isoveli, on sinun syysi, vaikka eihän sinulla ole munaa sitä myöntää.

Ei.

Sinä haluat vain valvoa, että kantaväestö pysyy ruodussa, sillä aikaa kun ne ikävät “yksittäistapaukset” pistävät paskaksi kaiken mikä ei ole omaa.

Maanantaina tulee puukosta.

Hoitava lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että odotellaan nyt sitä patologin lausuntoa, mutta kun ei osannut perustella kantaansa muuten kuin sanomalla, että “niin on ollut tapana”, otin oikeudet omiin käsiini ja soitin kilpailevalle lääkäriasemalle. Selitettyäni tilanteen ja briiffattuani lääkäriä radiologin lausunnolla sain ajan maanantaiksi.

Se hyvä puoli noissa yksityisissä lääkäreissä ainakin on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ja aina voi kilpailuttaa, toisin kuin kunnallisella puolella.

Voi harmi, kun ei voikaan mennä sitten pariin viikkoon töihin, kun on tikkejä vatsanahassa… Onneksi sentään juuri sopivasti alkoi työmotivaatio ollakin ihan helvetin heikko.

Arvoisat lääketieteellisten instrumenttien valmistajat ja niitä käyttävät terveydenhuollon ammattilaiset,

Pyytäisin teitä ystävällisesti miettimään uusiksi termistön, jota valmistamienne ja käyttämienne instrumenttien nimeämisessä hyödynnätte. Erityisesti minua korpeaa myymänne ja käyttämänne solunäytteiden ottamiseen tarkoitettu väline, jota te hieman harhaanjohtavasti nimitätte “ohueksi neulaksi”.

SIINÄ MEHUPILLIN PAKSUISESSA NEULASSA EI SAATANA OLE MITÄÄN OHUTTA!

Iloisin kesäterveisin,

Nimim. “Kämmenen kokoinen mustelma kyljessä”

Aika harvoin käy nykyään niin, että ihminen viihtyy työn ääressä niin hyvin, että vallan unohtaa ajan kulun.

Minulta meni kolme varttia aikaa hoksata, että työpäivä on jo päättynyt. Ja sittenhän tuli tietenkin kamala kiire, kun muistin, että täytyy sännätä rokotettavaksi omaan pitäjään ja matkaa on puolensataa kilometriä ja aikaa vain puoli tuntia.

Huomenna sitten pääsee taas neulalla sohittavaksi. Ja ultraäänikikottimella.

Päivän paras uutinen on kuitenkin se, että tänään sain käpäliini uuden työvuorolistan, jonka lopussa siintää jo hartaasti varrottu vuosiloma. Neljä viikkoa tämänvuotisia ja pari päälle viime vuodelta jääneitä.

Jei!

Vaikkei eilen ollutkaan ihan paras mahdollinen juhlafiilinki, niin oli kaikesta huolimatta varsin kivaa.

Vierasmäärä kuihtui alkuperäisestä alle puoleen, mutta niinhän se on, että kun väki vähenee, niin pidot vaan paranee.

Emäntä vain otti ja hyytyi kesken kekkereiden ja kun sauna vasta lämpeni, niin allekirjoittanut hiipi peiton alle tuhisemaan. Täyden mahan vieressä oli lystiä köllöttää ja vieraiden ilkamoinnista huolimatta Nukku-Matti kolkkasi tulevan rouvan onnistuneesti kanveesiin.

Aamulla ei ollut krapulasta tietoakaan.

Kerrassaan harvinaista.

Kauppaan. Kotiin siivoamaan ja kokoamaan puutarhakalusteet. Koirat hoitoon. Laittamaan sapuskaa.

Ei tässä ehdi murehtimaan. Tänään on grillijuhlat ja vaikka osanottajamäärä onkin viikkojen varrella hieman kutistunut, niin kymmenen ihmistä teettää töitä silti ihan kiitettävästi.

Kiitos kaikille sähköpostia lähettäneille. En ole vajoamassa epätoivoon, sillä kuten jo aikaisemmin kirjoitin, minulla ei ole sellaiseen yksinkertaisesti aikaa. Menen tiistaina ultraäänitutkimukseen ja ohutneulanäytteeseen ja sitten katsellaan jatkoa. Saavat luvan leikata kasvaimen jo ensi viikolla tai sitten vasta syyskuussa. Aikatauluuni ei sovi mikään muu vaihtoehto ja minä en neuvottele.

Minä aion juhlia hääni ennakkosuunnitelmien mukaan ja aion myös lähteä kuukaudeksi häämatkalle heti häiden jälkeen.

Seuraava kasvain voi sitten ottaa tästä opikseen ja tiedustella sihteeriltäni sopivaa ajankohtaa kasvulleen.

Joitakin viikkoja sitten huomasin kyljessäni, hieman vyötärön alapuolella kyhmyn.

Tai itseasiassa huomasin sen kyhmyn kyllä jo aikoja sitten, mutta ajattelin sen olevan vain harmiton lipooma.

Sitten se kyhmy otti ja kasvoi ja muuttui aivan saatanan kipeäksi. Varasin ajan lääkäriin.

Lääkäri tutki. Totesi saman tien, että ei ole lipooma, vaan jotain muuta.

Ja se jotain muuta voi sitten kuulemma olla hyvänlaatuista tai sitten ei. Mutta ilmeisesti se on hyvänlaatuista tai ei imusolmukkeessa.

Ja nyt siitä pitäisi sitten ottaa ohutneulanäyte ja antaa patologin arpoa onko vai ei. Ja sitten pitäisi leikata jokatapauksessa.

Saatanan puoskarit!

Minulla on häät kolmenkymmenenkuuden päivän päästä. Minulla ei ole aikaa odottaa neljäätoista päivää sitä vitun patologin lausuntoa, jossa kerrotaan onko vai eikö. Eikä minulla ole aikaa odotella leikkausta. Tai pitää kahta viikkoa tikkejä nahassani sen jälkeen kun on päässyt luvallisesti puukotettavaksi.

Ja minulla ei etenkään ole nyt aikaa vittu syövälle, juovalle tai millekään muullekaan vitun tuumorille!

Vittu!

Story of my life.

Virolainen europarlamentaarikko Marianne Mikko vaatii laatutakeita yksittäisille internetin sisällöntuottajille. Eli siis muun muassa bloggaajille.

“Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa ja miksi.”

Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan jättämässä mietinnössä peräänkuulutetaan muun muassa sisällöntuottajien etujen ja kiinnostuksen kohteiden julkistamista.

Nettihän on toki täynnänsä yhden jos toisenkin asian lobbaajia ja heidän tuotoksiaan.

Netti on tänä päivänä myöskin itsessään sen verran valtavaksi paisunut verkosto, että sen valvominen on jo ajatuksena absurdi ja herättää kenessä tahansa omilla aivoillaan ajattelevassa ja perusmaalaisjärjellä varustetussa ihmisessä väkisinkin kysymyksen mitä helvettiä hänen verorahoillaan oikein puuhataan? Onhan valvontaa toki askarreltu muun muassa lapsipornon levittämisen estämiseksi ja Suomessakin pyritty toteuttamaan Lex Karpelan muodossa, mutta suurin osa aktiivisistä netin käyttäjistä ja uutisointia seuraavista ihmisistä kyllä tietää miten surkuhupaisan laihoin tuloksin.

Vaikka itse kirjoitankin tätä blogia omalla nimelläni ja naamallani (pärstäkerroin siitä kiinnostuneille löytyy täältä), suon mielelläni kuitenkin anonymiteetin niille, jotka eivät henkilöllisyyttään tahdo kaikelle rahvaalle paljastaa. Anonymiteetti kun ei välttämättä ole nykypäivän internetissä yhtään huono valinta, ottaen huomioon sen määrän pahansuopia hiippareita, joita tässäkin blogissa aika ajoin käy räksyttämässä.

Mitä laatutakuuseen tulee, niin itse en sellaista suostu antamaan. Minun kohdallanihan se voisi tarkoittaa hyvinkin sitä, että käyttämästäni sanastosta pitäisi heti kärkeen karsia pois ne voimasanat, joihin olen perin mieltynyt. Ja tämä blogi on rakennettu alunperinkin kiroilulle ja haiseville mielipiteille ja vieläpä ihan tietoisesti. En todellakaan ole valmis luopumaan saavuttamistani eduista tai pehmentämään imagoani. En, vaikka viralliset tahot käskisivät.

Ja mitä taas sisällöntuottajien kiinnostuksen kohteisiin tulee, niin luulisi jo pelkän sisälukutaidon riittävän mysteerin ratkaisemiseen. Siellähän ne blogissa seisovat, itse kullakin, ne kiinnostuksen kohteeet. Ei tarvita edes kummoista medialukutaitoa! Riittää kun on sisäistänyt lukutaidon perusteet.

Pikemminkin Europarlamentin kannattaisi keskittyä valvomaan tarkemmin suurien mediatalojen kiinnnostuksen kohteita. Suomessakin on jo valitettavasti nähtävissä, miten itseään sitoutumattomiksi tituleeraavat sanomalehdet valikoivat uutisointinsa sen mukaan, mikä saa heidän ilmeiset taloudelliset ja poliittiset sidosryhmänsä paistattelemaan mahdollisimman myönteisessä valossa.

Omat kiinnostuksen kohteeni rajoittuvat varsin pitkälti korkeaan omavalmistusasteeseen, nopeisiin autoihin ja designkenkiin.

Tiedättekö mikä on todella kiusallista?

Minä tiedän.

Tahdotteko tekin tietää?

Minäpä kerron.

Se on kiusallista, kun joutuu menemään lääkäriasemalle päivystykseen kammottavan, enkefaliittirokotteesta johtuvan allergisen reaktion vuoksi ja henkilön ottaa vastaan aivan jumalattoman komea ja nuori, lääkäriaseman uusi mieslääkäri. Lääkäri tutkii potilaan turvonnutta ja punaista pärstäkerrointa kulmat huolestuneesti rypyssä ja katsoo sitten nieluun. Ja korviin. Ja kaivaa sitten stetoskoopin esiin.

-Kuunnellaanpa keuhkot. Otatko sen hupparin pois?

Eikä potilaalla ole rintaliivejä yllään.

Eikä tilannetta ainakaan helpota lääkärin kommentti, kun potilas kainostelee.

-Ajattele se asia niin, että ainakaan sä et voi punastua enää yhtään enempää.

Käsittämätöntä scheissea!

Mitä helvettiä ravintolan johtoportaassa oikein ajatellaan, tai pikemminkin mitä ei, kun tyytymätöntä asiakasta uhkaillaan oikeustoimilla tämän arvosteltua saamaansa huonoa ja vielä ylihinnoiteltua palvelua?

Eikö puskaradio ole kertonut tälle ravintoloitsijalle vielä tapaus Lehtovaarasta?

Ei jumalauta saatana mitä spedeilyä!

Tunnen syvää myötähäpeää ravintola-alan ammattilaisena moisesta idiotismista.

Tyytymättömiin asiakkaisiin törmää kyllä päivittäin, mutta niin törmää siihenkin faktaan, että myös ne tyytymättömät asiakkaat tuovat taloon rahaa. Ja jos tyytymättömien asiakkaiden huonoa kokemusta pyrkii hyvittämään, niin ne saattavat joskus jopa palata taloon rahoineen.

Jos niitä sen sijaan uhkailee, ne kertovat siitä takuulla muille ja vieläpä ihan oikeutetusti.

Mahtaa ravintoloitsija pian nauttia hatullisestaan haisevaa, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Lehtovaaran Kauppi ja Molanderkin joutuivat opettelemaan kantapään kautta ja niin nähtävästi Nuevo Latinon pääpirutkin.

Viime viikolla kyseisen lafkan radiomainoksen kuultuani ehdotin Miehelle, että voisimme käväistä illallisella uudessa paikassa, ihan mielenkiinnosta.

No, nytpä lakkasi kiinnostamasta. Menettivät uskollisen asiakkaan ennen kuin onnistuivat sellaista edes saamaan.

Kokkaan jatkossakin latinovellini ihan itse.

Väsymyksen ehdoton huippupiste on saavutettavissa siten, että nukkuu ennen töihin lähtöä puolen tunnin pätkissä noin kolme tuntia, näkee levottomia unia työnteosta, herää aamuneljältä ja valuu sitten yhdeksäksi tunniksi kustannuspaikalle opettamaan aikuisille ihmisille mitä tarkoittaa käsihygienia.

Arvatkaapas.

Minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni tyytymätön ulkonäkööni.

Minulla on kriisi.

Otsassani on uurteita ja ne ovat ryhtyneet häiritsemään minua ihan toden teolla. En tiedä miksi, kun ne ovat siinä kuitenkin olleet jo muutaman vuoden, eivätkä ne ole oikeastaan edes ryppyjä, vaan sellaisia ilmejuonteinta, jotka näkyvät kun kohotan kulmiani.

Taidanpa hakea parit piikit botoxia.

Vaikka Äiti kielsi minua jo teini-ikäisenä haihattelemasta, niin siltikin makoilin valveilla puoli yötä ja haihattelin.

En haihatellut sillä perusteella, että elämässäni olisi muka jotain vikaa. Kaikki on varsin mallillaan.

Haihattelin huvikseni. Mietiskelin millaista elämä olisi, jos olisin valinnut jossain vaiheessa toisin. Toisen koulun, toisen työn, toisen kaupungin. Minne olisin päätynyt ja kenen seurassa aikaani viettäisin? Sitäkin mietin, millaista olisi, jos olisin joutunut naimisiin jonkun entisen heilani kanssa? Tai jos olisimmekin Miehen kanssa saaneet tarjouksemme läpi siitä yhdestä ihanasta talosta Palojoella? Tai mitä jos olisimmekin jääneet Helsinkiin?

Haihattelu, jos jokin, on elämän pieniä iloja. Sitä voi verrata kauniisiin design-kenkiin. Se on turhaa ja vähän lapsellista, mutta samalla jännittävää ja harmitonta.

Väittävät, että huomenna olisi syytä pitää hauskaa, koska on jokin sortin kansallinen juhlapyhäntapainen.

Minä väittäisin, että ei minun oikeasti tarvitse mitään pitää.

Vapaata on kyllä kolme päivää, mutta oikeastaan ei huvita tehdä kerrassaan mitään. Ei huvita raahautua puolen Suomen halki minnekään, ei huvita juurikaan litkiä kuperkeikkalimonaadia. Huvittaa istua velkatorpassa ja huilia vain.

Siksikin huvittaa, kun menin ja teloin peukaloni kustannuspaikalla. Kynsi irtosi melkeinpä juurimutineen. Teki pahaa.

Ohimennen vanhalla työpaikallaan piipahtanut Motoristikomistuskin naljaili ilmiömäisestä kyvystäni aiheuttaa itselleni tahattomasti kivuliaita ruumiinvammoja. Sitten se puhui jotain levotonta vaaleanpunaisista nahkahousuista ja minulle tuli yllättäen pakottava tarve lähteä tupakalle, koska en jaksanut flirttailla takaisin. Tai sitten en vain osannut.

On vähän sellainen tunne, etten ole viime aikoina osannut mitään.

Aivan sama.

Kesälomaan on enää viisi viikkoa aikaa.

Neljä vuotta sitten tänään olin juuri hetki sitten loihtinut Miehelle gourmet-illallisen leiriolosuhteissa.

Olimme kolmansilla treffeillä saaristossa Porvoon edustalla.

Olin maksanut itseni kipeäksi ensin ruokakaupassa, sitten Alkossa ja tuhlannut yhden ainoan aterian valmistamiseen juomineen kahden viikon palkkani. Pidin itseäni silkkana idioottina kaiken tuhlailun jälkeen, mutta minulla olikin oma lehmä ojassa.

Muutamia päiviä aikaisemmin Mies oli tietämättään vienyt minut unelmieni treffeille Suomenlinnaan katselemaan Kustaanmiekkaan, kun ruotsinlaivat lipuvat salmen läpi kohti avovettä. Minä olin korviani myöten kusessa tuohon moottoripyöräilevään ja veneilevään komistukseen, joka hymyili taukoamatta ja oli kiinnostunut juuri niistä asioista joista minäkin.

Minä olin päättänyt, että tuo jätkä ei pääse livistämään kovin helpolla, joten tein sen, minkä parhaiten osaan.

Viettelin illallisella ja viinillä.

Koko yön istuimme valveilla kalliita ja humalluttavia viinejä nautiskellen, katsellen ensin auringon laskua ja sitten nousua.

Hieman ennen aamukuutta Mies kysyi, josko uskaltaisin harkita viettäväni hänen seurassaan aikaa hieman enemmänkin.

Ehdotukseen oli helppo suostua.

Siitä on nyt neljä vuotta.

Tuossa samaisessa saaressa on sen jälkeen käyty monta kertaa. Kerran siellä paloi vene, kerran siellä minua kosittiin polvillaan. Monta kertaa olen sillä samaisella nuotiopaikalla valmistanut Miehelle rakkaudella parasta mitä osaan, yhtä monta kertaa on istuttu saunamökillä tai rantakalliolla auringonnousuun asti.

Tänään nauroin Miehelle, miten helppoja me molemmat olimmekaan.

Minulle riittivät ruotsinlaivat, hänelle pihvi lisukkeineen.

Mikähän siinä mahtanee olla, että nämä harvat vapaapäivät hujahtavat aina ohi.

Tänäänkin olisi kai teoriassa voinut viettää hyvinkin touhukkaan päivän, mutta ei sitten tullut kuitenkaan vietettyä.

Nukuttiin pitkään, katsottiin vuokraelokuvaa, grillattiin ja chillattiin. Elettiin päinvastoin kuin maanantain perinteet edellyttäisivät. No, trimmasin Seisoskelijalle ihan vittuilumielessä irokeesin.

Hööf… Jos tästä vaikka saunaan vääntäytyisi notkumaan. Ja sitten nukkumaan.

Ja huomenna taas sorvin ääreen.

Hanki rokotukset (A+B Hep, Japanin enkefaliitti) ja malarian estolääkitys heti!

Hanki riikinkukon perssulkia.

Palauta koulutehtävät ennen juhannusta.

Rehellisesti sanottuna toisinaan suorastaan ällistyttää suomalaisten työnantajien oletus siitä, että henkilöllä ei ole elämää työpaikan ulkopuolella.

Jos henkilöllä on vaikkapa hammas lohjennut pahanpäiväisesti ja se hammas vaatii pikaista rukkaamista kesken työpäivän, niin siinähän sitä sitten mutristellaan naamaa ja tingataan, että kukas nämä työt tekee, jos pitää kerran hammaslääkäriin asti mennä? Ja auta armias, jos se hammaslääkärissä käynti venyy yli listaan merkatun työajan, niin sitten vänkätään, että pitäisi nyt vielä tulla tekemään tunnit sisään.

Have I got the news for you, suckers!

Ei pitäisi! Ei todellakaan pitäisi! Missään ei sanota, että pitäisi, ei etenkään, jos se hammaslääkäri kirjoittaa potilaalle aanelosen, jossa todistetaan henkilö on ollut paikattavana purukalustoineen, eikä esimerkiksi paikallisesssa kaljalla.

Ja hiukkasen ihmetyttää myös suhtautuminen niin kutsutun vapaa-ajan velvollisuuksiin. Niitä ei tietenkään voi olla olemassa, elleivät ne ole omaa henkilökohtaista lihaa ja verta, sosiaaliturvatunnuksin varustettuja ja lain silmissä henkilön huollettavia.

Kieltäydy venymästä sillä perusteella, että lemmikkisi on ollut kotona kymmenen tuntia yksin ja sinun täytyy todellakin nyt lähteä, kun tuo palkallinen työaikakin juuri umpeutui ja taas pyöritellään silmiä! Vetoa siihen, että meidän pikku Jaakko-Maarialla on nuha, niin saat jäädä pois kolmeksi päiväksi, eikä kukaan kysele perään.

Vittu.

Taidan hankkia suurperheen.

Ja jahka on huollettavat saatu potkittua pihalle nurkista maleksimasta, niin ryhdyn yrittäjäksi saman tien.

Oli nimittäin kaikkien aikojen parhaat häät.

Juomaa ja ruokaa riittävästi ja riittävän hyvää. Seuraa riittävästi ja ihan helvetin hyvää sellaista. Bändi hyvä ja musiikkia riittävästi.

Muistoksi jäi valtavat rakot jalkapohjiin, kipuilevat kämmenet ja keskimääräistä kipeämpi pää.

Oli siis hauskaa.

Vetää sanattomaksi.

(Eihän kyse ollut vain kenenkään -hmmm- kunniasta?)

Eräs lukija lähetti sähköpostia ja tenttasi olenko kuitenkin pieniin päin, vaikka muuta väitän. Olen kuulemma viime aikoina maininnut useammankin kerran jälkikasvun.

En ole.

Mutta on jälkikasvusta toki meidänkin huushollissa puhuttu ihan vakavissaankin.

Nythän on niin, että vaikken vielä toivottoman vanha olekaan, niin riittävän vanha kuitenkin ymmärtääkseni elämän rajallisuuden ja hyväksyäkseni sen tosiasian, että jos mielii viettää eläkepäiviä rauhassa, alkaa lasten hankinnalla olla kohta “kiire”. Neljäs vuosikymmen pyörähtää mittariin kohtsillään ja vaikkei se nykypäivänä olekaan kohtuuton ikä ensisynnyttäjälle, niin ei ruho ainakaan hedelmällisemmäksi tästä muutu, saati sitten hetkessä palaudu vähemmästäkään rääkistä.

Ja vastoin joidenkin uskomuksia, minä en suinkaan vihaa lapsia, jos nyt en vieraita lapsia välttämättä hevillä rakastakaan. Ja kyllä, minä haluan omia lapsia. Mies haluaa niitä, jos mahdollista, enemmän kuin minä.

Sen verran vanhanaikainen kuitenkin olen, että ennen papin aamenta en äidiksi ryhdy. En siitäkään huolimatta, että vahinko jo kertaalleen kävi ja vahingossa hoitui pois päiväjärjestyksestäkin.

Mutta häiden jälkeen sopii tulla, jos on tullakseen.

Hyvällä tuurilla tähän aikaan ensi vuonna tilanne on tämän katon alla jotain ihan muuta, kuin mihin on totuttu.

Aina on mukavaa, kun on vieraita.

Ihan toisella tavalla yhtä mukavaa on se, kun vieraat sulkevat oven perässään.

Tarjoilut maittivat vieraille, kaikki santsasivat, emäntä sai kiitosta.

Näinhän sen pitikin mennä.

Kaikki menee suunnitelmieni muk-

Minulla on aina kamala ongelma, kun on vieraita tulossa.

Mitä tarjota niille inehmoille, kun ne kuitenkin tietävät, että olen kokki. Ennakko-odotukset tuntuvat olevan lähes poikkeuksetta kovin korkealla ja sekös lykkää painetta minun tontilleni.

Huomenna on tulossa belgialaisia vieraita.

Mitä helvettiä belgialaisille voi tarjota?!

Niillähän on siellä Belgiassaan jo kaikki maailman herkut tarjolla, kun ovat sen sijoitelleet niin lystikkäästi keskelle parhainta Eurooppaa. On parhaat suklaat, on herkulliset oluet, makkarat, leivonnaiset. Ranskanperunatkin.

Jos tulisi vieraita Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta, niin äkkiäkös niille laittaisi kystä kyllä, kun eihän niillä piruparoilla siellä ole kuin hiekkaa ja termiittejä. Ja kehitysmaa-apuriisiä ja nötköttiä. Pyöräyttäisi vaan lihapullat ruskealla kastikkeella ja uusia perunoita, niin johan olisi gourmet.

Mutta ei belgialaisille sellaista voi.

Kun eivät lihapullatkaan ole suomalainen keksintö.

Eilen iski niin käsittämättömän valtava vitutus, että olin jo valmis jättämään kaiken ja pakenemaan maasta.

Tyydyin kuitenkin käymään yhdellä pussikaljalla Alppipuistossa ja menemään sitten kiltisti nukkumaan. Nukuinkin viisitoista tuntia, vaikka vanhasta tottumuksesta heräsin hetkeksi aamuyöllä, kun ruumis oli nähtävästi menossa töihin, vaikka aivoilla on viikkolepopäivä.

Yhdeksän pintaan olikin lysti herätä sitten lopullisesti siihen, että koko talo haisee koiranpaskalta.

Koirilla on ripuli.

Ne eivät osaa käyttää vessaa.

(sopiva kirosana tähän)

Hieman outo tunne tuli, kun kävin läpi päivän postia.

Oli tullut postikortti. Siinä oli minun etunimeni, mutta väärä sukunimi.

Tai ei nyt ihan vääräkään, mutta se tuleva.

Tuolta se siis näyttää kirjoitettuna.

Miten yhdestä margaritasta ja yhdestä geeteestä tulla krapula, häh?

Ja miten voi mukamas epäonnistua niin saatanan totaalisesti elokuvan teossa, vaikka tekijöinä ovat hääränneet Steven Spielberg ja George Lucas ja pääosassakin on sentään Harrison Ford, häh?

Voi jumalauta, mikä pettymys!

No, mutta mutta!

On todettava, että vaikka aina ei huvittaisikaan, niin toisinaan kannattaa siltikin tarttua toimeen.

Meillä on nyt nimittäin vierashuoneessa kattopaneelit! Ja huomenna nakerretaan lattiaan laminaatit ja listat. Sitten voidaankin kantaa huonekalut sisään ja se tarkoittaakin, että remonttihelvetistä on jäljellä enää työhuone, jonka jälkeen voimme siirtyä oven ulkopuolelle kauhistelemaan ja miettimään miten tästä torpasta saisi viehkon ja viettelevän myös ohikulkijoiden silmissä.

Aika jees.

Tänään piti lähteä Tampesteriin, mutta ei siitä sitten mitään tullutkaan, koska elämä nyt vaan on sellaista.

Pitäisi tässä varmaan sitten asennoitua viettämään vapaapäiviään jotenkin muuten. Kuten nyt vaikka siivoamalla ja remontoimalla ja kenties hieman puutarhatöitä tehden.

Pari tuntia sitten töissä olin vielä ihan innostunut aiheesta, mutta heti kotiin tultuani se into sitten lopahtikin.

Plääh.

Pitäisiköhän lähteä jonnekin muualle hulinoimaan ja viettämään paheellista elämää?

Olipa aikaa koleaa katseltavaa tarjolla töistä lähtiessä.

Nuorehko, asustaan päätellen musliminainen keskusteli ilmeisen hyväntuulisesti hieman vanhemman, vaaleaihoisen miehen kanssa.

Ohi käveli kolme selkeästikin ei-syntyperäistä suomalaista miestä.

Yksi niistä sylki naisen kasvoille ja kaksi muuta huutelivat jotain, joka kuulosti kovasti arabialta.

Vittu, mitä porukkaa.

Tämä nyt on sitten varmaan rasistista kiihotusta, mutta miksi vitussa ne tekivät niin?

Siksikö, että niiden kulttuuri ja uskonto on rauhan ja oikeudenmukaisuuden kulttuuri ja uskonto ja päin naamaa sylkeminen kannustava ele?

Vituttaa kaiken maailman hörhöt, joilla on kiire dieetille aina keväisin, jotta näyttäisi hyvältä bikineissä; syksyisin, jotta saisi kesäterasseilla hankitut kilot karistettua; ja vuoden alussa, jotta saisi joulumakkarat sulamaan ja tyhjänpäiväiset uuden vuoden lupaukset pidettyä.

Terveisiä Turistilta.

Suomen tulli.

Ah, kuinka rakastankaan sitä!

Täynnä iloisia, palvelualttiita ja ahkeria ihmisiä, jotka jo silkalla läsnäolollaan saavat henkilön hurmokseen ja karkoittavat ikävät pilvet taivaalta aurinkoa varjostamasta! Koskaan eivät epäile sinua piraattituotteiden trokaajaksi, eivätkä etenkään kyseenalaista sinua odottavan lähetyksen rahallista arvoa sittenkään, kun olet ostokuitin esittänyt.

Vitut.

Ei jumalauta.

Millaiseenkohan sukuun sitä ollaan neitiä naittamassa?

Olen aina kuvitellut, että omaa sukuani toraisempaa porukkaa ei takuuvarmasti ole olemassakaan, mutta viimeaikoina kuulemieni tarinoiden perusteella en ole enää niinkään vakuuttunut.

Mikä helvetti siinä on, oikeasti, etteivät edes aikuiset osaa jättää lapsellista tukkanuottastelua väliin? Edes silloin, kun olisi tarkoitus pitää hauskaa! Saatana!

Tästä farssista tulee jotenkin hirvittävän elävästi mieleen vuoden 1985 kesä.

Silloin tappelin verissä päin serkkuni kanssa hiekkalaatikolla siitä, kumman puolelle kahta hiekkalinnaa erottava vallihauta kuului.

Sittemmin opimme olemaan.

Kaikki eivät kuitenkaan ole oppineet.

Viime yönä näin niin hirvittävän ahdistavaa ja graafisen väkivaltaista painajaista, että heräsin omaan sätkimiseeni. Vekkarin viisarit osoittivat aamuyön olevan vielä nuori ja vaikka aikaakin olisi ollut nukkua vielä muutama tunti, totesin että eipä todellakaan huvita silmiä enää sulkea.

Arvatenkin aamu kuuteen mennessä olin rättiväsynyt, kun päivän leipätyöt olivat vasta alkamassa. Lillitin pahimpaan tuskaani muutaman kupillisen tiukkaa espressoa ja jäin odottelemaan jahka terminaalin palvelukerroksen kioski avautuisi.

Ja kun avautui, ostin ison pullon energiajuomaa ja vielä Super Pepe -lakun, kun sellaisia sattui kassalla tyrkyllä olemaan.

Ja voi jumalauta, kun huitaisin ne käkättimeeni yhdeltä istumalta.

Ensin ei tuntunut missään, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi puna hiipiä poskille. Sitten alkoi pulssi kiihtyä ja sitä myöden verenpaine ampui sfääreihin, jossa korvat alkavat humista.

Ja sitten alkoi vipellys.

Väistämättäkin kävi mielessä, että jos muutama sata milligrammaa kofeiinia ja tauriinia saa minut heittämään voltteja ja uhkumaan sellaista perkeleellistä voimaa, että voisin painia karhun kanssa, niin mitäköhän tapahtuisi, jos ottaisin jotain oikeaa, joskin laitonta piristettä?

Haihtuisin varmaan terävän poksahduksen myötä höyrynä ilmastointikanavaan.

(Naamani on kahdeksan tuntia myöhemmin edelleen kirkkaan punainen ja kintut vispaavat hervottomasti.)