turisti

Tiedättekö mikä on todella kiusallista?

Minä tiedän.

Tahdotteko tekin tietää?

Minäpä kerron.

Se on kiusallista, kun joutuu menemään lääkäriasemalle päivystykseen kammottavan, enkefaliittirokotteesta johtuvan allergisen reaktion vuoksi ja henkilön ottaa vastaan aivan jumalattoman komea ja nuori, lääkäriaseman uusi mieslääkäri. Lääkäri tutkii potilaan turvonnutta ja punaista pärstäkerrointa kulmat huolestuneesti rypyssä ja katsoo sitten nieluun. Ja korviin. Ja kaivaa sitten stetoskoopin esiin.

-Kuunnellaanpa keuhkot. Otatko sen hupparin pois?

Eikä potilaalla ole rintaliivejä yllään.

Eikä tilannetta ainakaan helpota lääkärin kommentti, kun potilas kainostelee.

-Ajattele se asia niin, että ainakaan sä et voi punastua enää yhtään enempää.

Arvatkaapas.

Minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni tyytymätön ulkonäkööni.

Minulla on kriisi.

Otsassani on uurteita ja ne ovat ryhtyneet häiritsemään minua ihan toden teolla. En tiedä miksi, kun ne ovat siinä kuitenkin olleet jo muutaman vuoden, eivätkä ne ole oikeastaan edes ryppyjä, vaan sellaisia ilmejuonteinta, jotka näkyvät kun kohotan kulmiani.

Taidanpa hakea parit piikit botoxia.

Vaikka Äiti kielsi minua jo teini-ikäisenä haihattelemasta, niin siltikin makoilin valveilla puoli yötä ja haihattelin.

En haihatellut sillä perusteella, että elämässäni olisi muka jotain vikaa. Kaikki on varsin mallillaan.

Haihattelin huvikseni. Mietiskelin millaista elämä olisi, jos olisin valinnut jossain vaiheessa toisin. Toisen koulun, toisen työn, toisen kaupungin. Minne olisin päätynyt ja kenen seurassa aikaani viettäisin? Sitäkin mietin, millaista olisi, jos olisin joutunut naimisiin jonkun entisen heilani kanssa? Tai jos olisimmekin Miehen kanssa saaneet tarjouksemme läpi siitä yhdestä ihanasta talosta Palojoella? Tai mitä jos olisimmekin jääneet Helsinkiin?

Haihattelu, jos jokin, on elämän pieniä iloja. Sitä voi verrata kauniisiin design-kenkiin. Se on turhaa ja vähän lapsellista, mutta samalla jännittävää ja harmitonta.

Hyvät ystävät.

Ne vain paranevat vuosien vieriessä.

Kymmenen vuotta sitten yksi heistä pakkasi laukkunsa ja muutti Euroopan turuille. Vuosien mittaan terveisiä läheteltiin satunnaisesti milloin kenenkin kautta, mutta koskaan ei tavattu.

Perjantaina sitten pitkästä aikaa tavattiin. Hain tuon entisen heilani, Kauniin Miehen, lentokentältä, kun hän saapui Suomeen juhlistamaan yhteisen vanhan ystävämme häitä.

En keksi kyllä mitään lystimpää, kuin sen, että pääsee jatkamaan hupailua juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Naurunremakka alkoi saman tien ja jatkui hervottomana aina siihen saakka, kun tänään saattelimme Miehen kanssa hänet jälleen kentälle.

Vaikka Kaunis Mies käänsi kelkkansa jo ikuisuus sitten ja ryhtyi tykkäämään enemmän muista kauniista miehistä, oli niin valtavan sydäntälämmittävää huomata, ettei vuodet ole muuten miestä muuttaneetkaan. Sama poikamainen, ilkikurinen charmi on tallella ja sama luokattoman huono stand-up -komiikka naurattaa edelleen. Ja yhä vaan vieläkin Kaunis Mies saa lietsottua minustakin esiin sen prinsessaleikkejä rakastavan hempukan, joka joskus olin.

Yhdessä vollotettiin kirkossa, me kaksi “vanhaa akkaa”.

Ensi vuonna Frankfurtissa.

Viimeistään.

Perskohtainen mielipiteeni on se, että ellei kravatti olisi kotoisin Kroatiasta, niin sitten se kyllä olisi Saatanasta.

Ja entäs sitten ne miehet, jotka niitä keikaroivia turhakkeita kaulaansa ripustavat!

Ensinnäkään en ole elämäni aikana tavannut kuin kaksi miestä, jotka osaavat itse solmia solmionsa. Toinen heistä on isäni ja toinen heistä ei asu kanssani samassa osoitteessa.

Minä osaan solmia solmion kahdella tavalla. Windsorilla tai vain puolikkaalla. On ollut pakko opetella, kun on jostain syystä aina lyöttäytynyt yhteen kädettömien tunarien kanssa.

Mutta sitä minä vaan tässä, että mikä perkele siinä on, jätkät, niin hankalaa?

Miksei voi solmia itse?

Mikä perkeleen kravattimaisteri minä olen teille niitä kikottimia kaulaan virittämään?

Eräs lukija lähetti sähköpostia ja tenttasi olenko kuitenkin pieniin päin, vaikka muuta väitän. Olen kuulemma viime aikoina maininnut useammankin kerran jälkikasvun.

En ole.

Mutta on jälkikasvusta toki meidänkin huushollissa puhuttu ihan vakavissaankin.

Nythän on niin, että vaikken vielä toivottoman vanha olekaan, niin riittävän vanha kuitenkin ymmärtääkseni elämän rajallisuuden ja hyväksyäkseni sen tosiasian, että jos mielii viettää eläkepäiviä rauhassa, alkaa lasten hankinnalla olla kohta “kiire”. Neljäs vuosikymmen pyörähtää mittariin kohtsillään ja vaikkei se nykypäivänä olekaan kohtuuton ikä ensisynnyttäjälle, niin ei ruho ainakaan hedelmällisemmäksi tästä muutu, saati sitten hetkessä palaudu vähemmästäkään rääkistä.

Ja vastoin joidenkin uskomuksia, minä en suinkaan vihaa lapsia, jos nyt en vieraita lapsia välttämättä hevillä rakastakaan. Ja kyllä, minä haluan omia lapsia. Mies haluaa niitä, jos mahdollista, enemmän kuin minä.

Sen verran vanhanaikainen kuitenkin olen, että ennen papin aamenta en äidiksi ryhdy. En siitäkään huolimatta, että vahinko jo kertaalleen kävi ja vahingossa hoitui pois päiväjärjestyksestäkin.

Mutta häiden jälkeen sopii tulla, jos on tullakseen.

Hyvällä tuurilla tähän aikaan ensi vuonna tilanne on tämän katon alla jotain ihan muuta, kuin mihin on totuttu.

Olen suhtautunut likipitäen koko ikäni Marimekkoon kuten evankelis-luterilaiseen kirkkoonkin.

Se on olemassa, muttei sinne tarvitse mennä.

Tänään kuitenkin menin ja ostin jotain. Nimittäin mekon. Ensin tosin tapani mukaan olin jo kiikuttamassa kassalle pikimustaa luomusta, kunnes päässä viirasi ja valitsinkin valko-musta-limevihreän.

Tosi retro. Tosi tyttömäinen. Tosi omituinen.

Mutta sopii yhteen Moschinojen kanssa.

Ensi lauantaina saa laittaa päälle ja olla tyttötyttö.

(Ja mikä huikeinta, tajusin kotimatkalla, että ilman vyötä mekkoon mahtuu leveän peräsimen lisäksi aivan käsittämättömän suuri maha. Ei sillä että sellaista olisi vielä nyt, tai tuloillaankaan, mutta ainakin kalliille kotimaiselle vaatteelle löytyy käyttöä myös sitten, kun on viimeisillään tiineenä. Tunnen oloni fiksuksi kuluttajaksi.)

Hankin joitakin vuosia sitten, kun olin vielä rahoissani ennen ylimitoitettua asuntolainaa, äärimmäisen epämukavat ja törkeän kalliit italialaiset design-korkkarit.

En ole käyttänyt kenkiä kuin kerran. Juuri sen kerran, kun totesin niiden olevan äärimmäisen epämukavat. Sen kerran jälkeen tungin kengät takaisin laatikkoonsa, jonka kannessa komeilee kohokirjaimin muotitalon nimi ja paiskasin laatikon kaapin perukoille kiroillen omaa naisellista turhamaisuuttani ja ilmeistä hölmöyttäni. Unohdin mokomat kikottimet tyystin.

Eilen törmäsin laatikkoon sattumalta ja päätin kokeilla, josko kipsuttimet olisivat vuosien varrella kypsyneet mukaviksi.

Eivät totisesti ole.

Mutta jumalaisen kauniit ne ovat edelleen. Norsunluunvalkoiset, nelituumaisella stilettokorolla. Mutta koskapa jalkani on niin pienet, aiheuttavat korot sen, että päkiäni hädin tuskin osuvat maahan, jonka seurauksena paino on ikävästi varpailla. Se taas johtaa vääjäämättä siihen, että varpaat puutuvat alta aikayksikön ja kaiken lisäksi vähäiselläkin kävelyllä pikkuvarpaista irtoaa viimeisetkin ihon riekaleet.

Yritä siinä sitten olla viehko ja kävellä lanteet seksikkäästi keinahdellen, kun kasvoilla on tuskan irvistys ja kylmä hiki.

Ja siitäkin huolimatta olen tässä aikani kuluksi mietiskellyt, josko sittenkin hääpäivänä ahtaisin sorkkani mieluummin näihin Moschinoihin, kuin laatikossaan silkkipaperikääressä lepääviin Manoloihin. Manolot ovat tietenkin aina Manolot, mutta Moschinot ovat lystikkäämmät ja korkeammat. Lisäksi pelkään kuollakseni, että onnistun raapimaan Manolot tohjoksi.

Manolot kun ovat kuitenkin aina Manolot, Moschinot ovat kuitenkin vain Moschinot.

Nyt nimittäin loppui huumorintaju.

Viime vuonna luumupuu teki kokonaista kaksi hedelmää, koskapa kirvat päättivät, että nyt imetään tämä risu kuiviin.

Tänä vuonna, heti ensimmäisten kirvojen ilmaannuttua otin ja keräilin aimo joukon leppäkerttuja luumupuuhun, jos vaikka ne pitäisivät kirvat aisoissa.

Vituiksihan se meni.

Kas muurahaiset keksivät, että tuossapa oiva kirvapopulaatio lypsettäväksi ja nähtävästi lahtasivat sitten leppäkertut farmiltaan.

Tässä kohtaa hermostuin.

Myrkytin koko köörin.

Yks vitun hailee, vaikken voisi ensimmäistäkään luumua omasta puusta tänä vuonna syödä.

Mutta eivät perkele kyllä imppaa kirvatkaan mehuja minun puskistani.

Pitäisi suoriutua.

Maaseudussa on se huono puoli, että sieltä on niin perkeleellisen pitkä matka joka paikkaan. Nytkin lorvin jo kolmatta tuntia, kun en saa aikaiseksi kammata naamaani, istuutua auton rattiin ja hurauttaa Kirkolle toimittamaan asioita.

Eilinen palaveeraaminen pitopalvelun kanssa meni kuitenkin jouhevasti, etenkin kun lupasin toimittaa täydellisen reseptiikan pääruokia varten. Ei sillä, ettenkö luottaisi pitopalveluun, mutta vara ei tunnetusti venettä kaada. Kattavalla reseptiikalla saan mitä haluan ja tiedän mitä vierailleni syötän. Alkupalat hoidan itse, sillä verrattuna normaaliin työhöni, reilulle sadalle hengelle pöperöiden laatiminen on vähän kuin lapsen hakkaisi.

Mutta se hääkakku!

Prinsessakakku olisi hyvä, mutta niin juuttahan tylsä. Kermakakkua en edes halua. Juustokakku taasen on ehkäpä turhan tukeva, kun kahvipöydän yhteyteen kasataan kuitenkin suklaabuffet.

Kuohuviinit on onneksi jo hankittu, kuten myös punkut, sekä viinakset loppuillan booliin. Vielä pitäisi valita valkoviini ja laskeskella paljonko olutta ja siideriä tarvitsisi.

Bändillekin pitäisi yöpaikka varata. Ja koirille hoitopaikka koko elokuulle ja syyskuun alkuun.

Floristia pitäisi piinata kukkien suhteen ja hääkimppukin kai varmaan suunnitella, kun ajatukseni kymmenestä päivänkakkaran muotoisesta heliumpallosta tyrmättiin.

Niin ja papille pitäisi soittaa.

Ja naimalupapaperit täyttää ja viedä kirkkoherranvirastoon.

Että on tätä suoriutumista tässä.

Oletteko ihmetelleet, kun päivitystahtini on huomattavasti hidastunut?

No, en minäkään.

On ollut tässä kovasti kiirettä tehdä yhtä sun toista ja sinkoilla ympäri maakuntia.

Tänään olen Pohjois-Savossa. Täytyy sopia pitopalvelun kanssa häiden lämpöisistä mätöistä. Huomenna täytyy mennä piinaamaan kondiittoria hääkakun suhteen. Kaikki tämä kureliivi päällä, sisäelimet kurkussa, happisaturaatio luvattoman matalalla. Huippua.

No, onpa tänään jotain tavallisuudesta poikkeavaakin päässyt tekemään, kun tuli hengailtua hyvän ystävän työpaikalla useampi tunti.

Pornokaupassa on ihan eri tavalla jänskää.

Kerpele.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutten osaa.

Mies on jossain neljänsadan kilometrin päässä minun kotiseudullani, minun vanhempieni luona ja minä kykin Rajamäellä, koska huomenna pitää rientää sorvaamolle taas.

Kyllä minä silloin saan unen päästä kiinni kun se on yötöissä, mutta en, jos se on yökylässä. En varsinkaan, kun se vei Seisoskelijankin mukanaan ja minulle jäi vain terrieri, jolla on liian suuri ego minun kainalooni.

Tulee tosi pitkä yö.

Minulla on kuulkaas ylläni perinteisten kaavojen mukaisesti laadittu korsetti.

Oikea kureliivi.

On kuulkaa ampiaisvyötärö.

Ja hieman tukala olo, kun söin pienen voileivän. Olo muistuttaa hyvinkin pitkälti sitä, kun reilu vuosi sitten Kaason kanssa mässäiltiin Viking Linen buffassa itsemme turvoksiin. Erotuksena tosin se, että jos nyt menen mahani viereen pötköttämään, niin en taatusti pääse omin neuvoin ylös.

Hupaisinta tässä koko showssa on se, että tätä taatusti miesten keksimää kikotinta pitäisi nyt jaksaa käyttää ja oloon totutella, jos mielin, että hääpäivänä jaksaa tehdä muutakin kuin ähisten taapertaa alttarille ja kaatua kuolleena maahan toimituksen päätteeksi.

Ja taatusti traagisinta se, että kusettaa kuin ravuria, mutta köytin itseni niin tiukalle, etten voi istua ja setin purkamiseen menee taatusti ainakin tunti.

Voi jeesus.

Pyörryttää.

Lasi, pari laadukasta punaviiniä ja Manolot koeajoon kotioloissa ja yhtäkkiä mennyt työviikko ei tunnukaan niin pahalta, häästressi katoaa kuin taikaiskusta, ilmastonmuutos ei kummittele ja olen takuuvarmasti kauniimpi ja kiinteämpi kuin teiniaikoina konsanaan.

Se mies, joka näitä lapikkaita suunnittelee, on lähempänä jumaluutta kuin ravintolakeittiöiden tiskarit. Se mies ansaitsee Nobelin rauhan- ja lääketieteen palkinnot, koska se on keksinyt keinot maailmanrauhan edistämiseen ja kustannustehokkaaseen masennuksen hoitoon.

I <3 Manolo Blahnik!

Sellaiset ne nyt sitten ovat.

Koskapa morsmaikulla tulee olla jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä, niin nämä läppöset täyttävät nyt kriteerin “vanha”, koska kaikki ovat ne nähneet.

Nyt, kun olen jo tovin haltioituneena tuijotellut uusia Manolojani, olen täysin vakuuttunut siitä, että Joulupukki ja Jumala ovat molemmat olemassa ja he rakastavat minua suuresti.

Ne ovat niin taivaallisen kauniit, kevyet ja vain hitusen epämukavat, mutta sekin asia korjaantuu, kun pidän niitä hetken jalassani ennen varsinaista juhlapäivää.

Mutta voisinkohan saada vielä yhden parin?

Yhden vain?

Jooko?

Ystäville ja tuttaville tiedoksi annettakoon, että Neiti Kinnunen on tänään liikkeellä akselilla Kallio-Hakaniemi-keskusta.

Jalassa kipsuttimet, yllä kellohame, taskussa hieman käteistä ja valmiina tuuppaamaan Helsingin katolleen.

Puhelimella saa kiinni. Seuraankin saa liittyä.

Hyvin se päivä menee näinkin.

En ole tehnyt kerrassaan mitään tuottavaa, vaan roikkunut eBayssä kohta neljä tuntia.

Mitään en ole ostanut, paitsi sievän olkalaukun, joka ei ollut kallis, mutta sitäkin tyttömäisempi. Olen mulkoillut myös sievää iltalaukkua, jonka mieluusti yhdistäisin hääpukuuni, mutta ennen kuin saan Manolot turvallisesti huostaani, en lähde veskaa ostelemaan.

Pitäisi varmaankin aktivoitua tästä ja ryhtyä laatimaan Miehelle lammaspullia. Se tulee kohta kotiin rautakauppareissulta ja jos se näkee, että jumittelen edelleenkin koneella aamutakki päällä, kuten hänen asioille lähtiessään tein, niin se paheksuu.

Se ei ole kivaa, jos se paheksuu.

Minä en oikein osaa olla järkevä, kun puhutaan kengistä ja niiden käytöstä.

Viimeiset viisi vuotta olen ostanut yhdet peruskävelimet vuodessa. Läpsyttelen niillä sitten menemään kesät talvet, lukuunottamatta niitä harvoja päiviä vuodessa, kun keli sallii varvassandaalien käytön tai tilaisuus vaatii kipsuttamaan huikaisevan korkeissa koroissa.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi edellisten popojen hankinnasta. Luhdan tennarit palvelivat hyvin, mutta alkoivat ratkeilemaan saumoistaan jo kuukausi sitten. Ostin Haltin tennarit. Naurakaa vaan, mutta niissä ei ole edes nauhoja, vaan hieman sofistikoituneempi versio tarrakiinnityksestä. Ne eivät herättäneet suuria intohimoja, vaan olivat silkka järkiostos, jossa hinta ja laatu todennäköisesti kohtaavat. Ne kestävät vuoden ja sitten ne saavat väistyä seuraavan parin tieltä.

Sen sijaan odotan kuin kuuta nousevaa kerran catwalkilla käveltyjä, toissa vuoden kevät/kesä -malliston Manolo Blahnikkeja saapuvaksi tulliin.

Niillä kävellään alttarille ja sen jälkeen niitä palvotaan kenkähyllyn paraatipaikalla maailman tappiin asti, koska eihän niillä oikeasti voi käydä kaupassa, baarista puhumattakaan.

Voi kun oppisin olemaan.

Pääsin tänään tekemään jotain, mitä en ole tehnyt hyvin pitkään aikaan.

Ala-asteella se oli loppukesän kohokohta, yläasteella pienoinen pakkomielle ja lukiossa välttämätön imagokysymys. Korkeakouluaikoina sillä ei ollut niin väliä ja ravintolakoulussa kukaan ei vaivautunut.

Ostin kauniin ruutuvihkon, hyvän mustekynän, punakynän, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Ja tietenkin kynäpenaalin.

Siinä on poni.

Ja se on pinkki.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä!

Pitäisikö hakea myös uudet tennarit ja kiva vaatekerta?

Heikolla hapella starttasi ristiäisaamu, kun sinappikoneen täti otti Kissanaisen ja Ison Talon Emännän kanssa edellisiltana kuperkeikkalimonaadia ja päätyi ravintolan pöydälle laulamaan Mombasaa.

Olo oli aamuseitsemältä vähemmän vallaton ja koko anniskelupaikassa vedetty show tuntui jälkikäteen hieman vähemmän tyylikkäältä, ellei jopa lievästi irvokkaalta.

Tuli kuitenkin todettua, että niin entinen rouva, kuin nykyinen ja tulevakin ovat varsin käypää ja kysyttyä tavaraa tämän päivän lihatiskeillä. Tulevan rouvan ominaisuudessa allekirjoittanut tyytyi kuitenkin pääasiallisesti flirttailemaan oman ukkonsa kanssa ja kohteliaasti kieltäytymään ulkopuolisista ehdotuksista.

Jokainen kauhukolmikon jäsen sai siltikin kymmenen vuotta nuoremmat pojankoltiaiset kertakaikkisesti keulimaan tanssilattialla.

Jotta lystiä toki oli.

Vähempi lystiä oli krapuloissaan selitellä tutulle, mutta sitäkin kuivakkaammalle pastorille oman hengellisen elämänsä näivettymistä, kun sitä kahvipöydässä kirkonmies tivasi. Oli varmaan tosi uskottavaa vedota työkiireisiin, kun ei-niin-kovinkaan-vanhan viinan käry tunki ilmatilaan joka helvetin huokosesta ja silmät verestivät kuin pahemmankin putken jäljiltä. Ja kun oli heti toimituksen alkuun vielä rappiotilassaan itkeä tyrskinyt raakkuessaan “ystävä sä lapsien”.

Lapsi tuli kuitenkin nimettyä ja tyylikkään nimen saikin.

Anna Emilia.

Tulipa joskus aikoinaan luvattua Kummipojalle, että kunhan Kummitäti ehtii, niin sitten se tekee kakaralle vaahtokarkkeja.

No, nyt on vaahtokarkit odottamassa iltaa.

Vielä kun Kummitäti ehtisi pestä koiran ja käydä itsekin suihkussa ja sitten laittaa vähän parempaa päälle ja maalata silmät päähänsä, niin olisi valmis suuntaamaan maalta Puijon kupeeseen.

Pää on valmiiksi päivän hulinoista sekaisin kuin Haminan kaupunki, mutta kylläpä tästä ehkä hyvinkin selvitään ajoissa radalle.

Huomenna pääsen pitkästä aikaa vanhan kotikaupunkini yöhön.

Mietiskelin tuossa aamutuimaan, että mahtaakohan siellä olla enää ensimmäistäkään paikkaa pystyssä, joissa joskus nuoruudessa tuli iltaa istuttua. Ei varmaan.

Mutta mitäpä väliä. Maailma ja ihmiset kun muuttuvat kuitenkin, niin tuskinpa se haittaa jos vanhat kantapaikatkin katoavat. Tärkeintähän on kuitenkin seura. Ja huomenna tiedän sen seuran olevat oikein erityisen hyvää. Ykköset ylle, pakkelit naamaan ja kipsuttimet jalkaan. Kuskikin on omasta takaa.

Milloinkahan viimeksi on ollut vastaavanlainen ilta tiedossa tuossa nimenomaisessa seurassa?

Joskus viime vuosituhannella?

Vaikka nyt onkin pipi ja tönkkö olo, niin ensi viikonloppuna toivottavasti ei ole.

Silloin lähden ystäväni Kissanaisen kanssa kaatamaan Kuopion katolleen.

Näin viime yönä unta häistä.

Satoi vettä kaatamalla ja juhlapaikan katto vuoti kuin seula. Hääpuku meni pilalle ja bändin basisti kuoli sähköiskuun. Kakku maistui homeiselle ja ruoka oli kylmää. Enkä tuntenut ketään vieraista. En edes kaasoa.

Sulhanen oli sentään se suunniteltu.

Tästähän onkin sitten hyvä aloittaa kutsukorttien lähettäminen.

Satuin eilen mulkoilemaan tyhmälaatikkoa, kun Neloselta tuli G-piste.

Voi pyhä yksinkertaisuus millaista paskaa.

Voisiko joku kertoa minulle, mikä tämän “keskusteluohjelman” funktio on? Mikä helvetin “suuri tyttöjen ilta”? Mikä helvettiä sillä blondilla oli yllään?

Olen auttamattomasti pudonnut kehityksen kelkasta, kun en ymmärrä, miksi seksistä ja seksuaalisuudesta täytyy tänä päivänä tehdä niin saatanan suuri numero etenkin naisten keskuudessa. En suinkaan kiistä sitä, etteikö seksuaalisuus olisi hyvinkin suuri osa ihmistä, mutta silti. Miksi helvetissä pitää tuppautua ihan tv-studioon asti into pinkeänä ja selkeästikin vaivautuneena kikatellen puhumaan “leluista” ja “itserakastelusta” punastelevalle naisstudioyleisölle? Mitä tapahtui dildoille ja runkkaamiselle? Eivätkö ne olekaan enää asioiden oikeita nimiä?

En tarkoita sitä, etteikö seksistä saisi puhua, mutta tuo ohjelma on vaan niin vitun kökkö, etten voi käsittää mitä sillä ajetaan takaa.

Ei mikään ihme, että varsinkin nuoret naiset ovat tänä päivänä niin käsittämättömän pihalla kaikesta.

Jos olisin sinkku, niin varmaankin olisin tänään jäänyt töiden jälkeen nauttimaan tuopillisen kuperkeikkalimonadia.

Jos olisin sinkku, olisin tuopin nautittuani kärähtänyt auton ratista alkoholin vaikutuksen alaisena.

Mutta etenkin jos sinkku olisin, niin olisin ihan tarkoituksella hangoitellut vastaan ja joutunut toivottavasti myös käsirautoihin, koska se alkometrin kanssa puuhastellut konstaapeli oli niin jumalattoman komea vallattomassa luonnonkiharaisessa surffarifrisyyrissään ja huolettomassa parransängessään ja särmikkäässä univormussaan, että!

Mutta koska en ole sinkku, vastasin silmäniskuunkin vain kiltillä hymyllä, sanoin “heippa” ja ajoin kotiin Miehen ja Pillin ja Pullan luo.

Nyt täytyy ihan oikeasti ryhtyä totuttelemaan ajatukseen, että minusta tulee rouva.

Voisiko joku kertoa minulle, miksi helvetissä miehet, jos vaimojaan tahi tyttöystäviään ryhtyvät pettämään, valitsevat lähes poikkeuksetta aina jonkun viiden markan porton, tai kulahtaneen pubiruusun, jonka kanssa peuhaavat?

Miksi vaihtaa huonompaan?

Pilluhan on jokatapauksessa aina ruma, joten luulisi sen varren ratkaisevan!

Vaan ei.

Miksi?

Kun on jo punaiset hiukset, runsas povi ja leveät lanteet, niin miksei myös Jessica Rabbit- vyötärö?

Tähän tulokseen päädyin, kun joitakin kuukausia sitten mietiskelin hääpukua.

Vaan koskapa minulla ei parhaina, puolianorektisina aikoinakaan ollut selkeästi erottuvaa vyötärölinjaa, muttei myöskään paskanlatia rahaa, en koskaan päässyt poistattamaan muutamaa varvia kylkiluita.

Enää ei kuitenkaan ajatus kylkiluiden poistamisesta houkuta, ei etenkään kun löysin taivaan lahjan kaikille tyttötytöille, Korsettiliike Belle Modesten ja ihanan Auroran, joka huikaisevan ammattitaitonsa lisäksi tuntuu pystyvän kutakuinkin täydellisesti lukemaan ajatukseni.

Hääpuvun malli on hahmottunut. Materiaalit valittu. Harjoituskorsetti sovitettu.

Luvassa on kretonki, jollaista ei kotipitäjäni kirkossa ole kuunaan nähty.

Parin tunnin päästä pitäisi pystyä tekemään päätös hääpuvun mallista ja lopullisesta väristä.

Ahdistaa.

On kai sanomattakin selvää, että olen muuttanut mieltäni puvun olemuksesta ainakin kaksikymmentä kertaa viimeisen puolen vuoden aikana.

Tämä oli aika hupaisa.

Varsinkin, koska se on totta.

Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että miehen ja koiran koulutuksella ei ole juurikaan eroa, vaikka toisinaan tuntuu kyllä siltä, että koira ymmärtää asioiden kausaalisuuden miestä etevämmin.

Koira oppii yleensä kerrasta, että jos omaan sänkyyn paskoo, niin siitä seuraa kivulias rangaistus ja lauman johtaja on hyvin, hyvin vittuuntunut pitkän aikaa. Kaikki miehet eivät tätä valitettavasti opi välttämättä ikinä. Jotkut kyllä. Sopivalla palkitsemisella johdonmukaisesti rohkaistu koira oppii myös, että kun tekee tempun, joka lauman johtajaa miellyttää ja huvittaa, niin elämä on mukavaa ja täynnä herkkuja ja rapsutuksia aina, kun kyseisen tempun tekee. Myös valtaosa miehistä oppii tämän hyvin nopeasti.

Ja jotta nyt ei kamalasti pilkattaisi miehiä, niin heidän puolustuksekseen on kyllä todettava sekin, että kaikki naiset eivät suinkaan ole päteviä kouluttamaan koiraa, saati sitten miestä.

Kaikenlaiset lemmikit kun vaativat aikaa, rakkautta ja sitoutumista.

Olen tuijottanut uutta crosstraineriä kohta tunnin.

Tekisi niin mieleni nitkuttaa, mutta lääkäri kielsi kaikenlaisen rääkin siihen saakka, että antibiootit on syöty tunnollisesti loppuun ja keuhkojen rohina ja vinkuna loppunut. Ettei tule tulehdusta pumppuun ja keuhkoon.

Siis aikaisintaan ensi viikolla lääkärintarkastuksen jälkeen.

Kirosana.

Olisi pitänyt antaa nitkuttimen maata postin varastossa siihen saakka, sillä se suorastaan vaatii että hyppään kyytiin, poljen kuin perkele ja vispaan käsivarsia eestaas-eestaas.

Vaan ei saa vielä.

Muuten päivä onkin mennyt loistavasti, vaikka ainakaan vielä ei tauti osoita laantumisen merkkejä.

Suunnittelu hääpuvun suhteen oli hauskempaa kuin odotin, sillä tuo siunattu nainen, joka sen minulle lupautui laatimaan, oli oivaltanut täysin sen mitä haluan jo pelkästään sähköpostitse käymämme ajatustenvaihdon pohjalta. Kaiken lisäksi kyseinen ihminen on ehkäpä kenties kyvykkäin koskaan tapaamani asiakaspalvelija ja yllätyksekseni myös harrastanut aikoinaan metsissä hillumista liveroolipelaamisen muodossa. Kävi myös ilmi, että meillä on joitakin yhteisiä tuttuja.

Maailma on hyvin, hyvin pieni. Mutta silti ihan mukava paikka.

Lisää tällaisia päiviä, mutta vähemmän tautia, jos sopii.

Kiits.

Tylsänä flunssapäivänä voi mielensä mukaan piinata vaikkapa koiraa käyttämällä sitä kuvausalustana omin pikku kätösin näperretyille jutuille.

Pörrölle kiitoksia.