turisti

Virolainen europarlamentaarikko Marianne Mikko vaatii laatutakeita yksittäisille internetin sisällöntuottajille. Eli siis muun muassa bloggaajille.

“Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa ja miksi.”

Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan jättämässä mietinnössä peräänkuulutetaan muun muassa sisällöntuottajien etujen ja kiinnostuksen kohteiden julkistamista.

Nettihän on toki täynnänsä yhden jos toisenkin asian lobbaajia ja heidän tuotoksiaan.

Netti on tänä päivänä myöskin itsessään sen verran valtavaksi paisunut verkosto, että sen valvominen on jo ajatuksena absurdi ja herättää kenessä tahansa omilla aivoillaan ajattelevassa ja perusmaalaisjärjellä varustetussa ihmisessä väkisinkin kysymyksen mitä helvettiä hänen verorahoillaan oikein puuhataan? Onhan valvontaa toki askarreltu muun muassa lapsipornon levittämisen estämiseksi ja Suomessakin pyritty toteuttamaan Lex Karpelan muodossa, mutta suurin osa aktiivisistä netin käyttäjistä ja uutisointia seuraavista ihmisistä kyllä tietää miten surkuhupaisan laihoin tuloksin.

Vaikka itse kirjoitankin tätä blogia omalla nimelläni ja naamallani (pärstäkerroin siitä kiinnostuneille löytyy täältä), suon mielelläni kuitenkin anonymiteetin niille, jotka eivät henkilöllisyyttään tahdo kaikelle rahvaalle paljastaa. Anonymiteetti kun ei välttämättä ole nykypäivän internetissä yhtään huono valinta, ottaen huomioon sen määrän pahansuopia hiippareita, joita tässäkin blogissa aika ajoin käy räksyttämässä.

Mitä laatutakuuseen tulee, niin itse en sellaista suostu antamaan. Minun kohdallanihan se voisi tarkoittaa hyvinkin sitä, että käyttämästäni sanastosta pitäisi heti kärkeen karsia pois ne voimasanat, joihin olen perin mieltynyt. Ja tämä blogi on rakennettu alunperinkin kiroilulle ja haiseville mielipiteille ja vieläpä ihan tietoisesti. En todellakaan ole valmis luopumaan saavuttamistani eduista tai pehmentämään imagoani. En, vaikka viralliset tahot käskisivät.

Ja mitä taas sisällöntuottajien kiinnostuksen kohteisiin tulee, niin luulisi jo pelkän sisälukutaidon riittävän mysteerin ratkaisemiseen. Siellähän ne blogissa seisovat, itse kullakin, ne kiinnostuksen kohteeet. Ei tarvita edes kummoista medialukutaitoa! Riittää kun on sisäistänyt lukutaidon perusteet.

Pikemminkin Europarlamentin kannattaisi keskittyä valvomaan tarkemmin suurien mediatalojen kiinnnostuksen kohteita. Suomessakin on jo valitettavasti nähtävissä, miten itseään sitoutumattomiksi tituleeraavat sanomalehdet valikoivat uutisointinsa sen mukaan, mikä saa heidän ilmeiset taloudelliset ja poliittiset sidosryhmänsä paistattelemaan mahdollisimman myönteisessä valossa.

Omat kiinnostuksen kohteeni rajoittuvat varsin pitkälti korkeaan omavalmistusasteeseen, nopeisiin autoihin ja designkenkiin.

Jälleen on kertynyt mielenkiintoisia hakusanoja.

Mummot alastonkuvissa -Tarvitseeko vaari myös Viagraa?

Mummo sex -Ihan oikeasti, tuo on jo vähän ällöä!

Biohajoavat kuulat -WTF? Ovatko ne jotain sukua vihreille kuulille?

Raskaus kuivattu aprikoosi -Suomalaisessa tarinaniskennässä on kyllä joskus mainittu, että puolukasta saattaisi paksuksi pamahtaa, mutta tuskinpa sentään aprikoosista. Kuivatusta varsinkaan.

Transitmies ja strassikoristeet -Liberace ja Fordin paku?

Mietiskeltiin tuossa eilen erään bloggaavan tuttavan kanssa muotiblogien syvintä olemusta.

Pohdittiin, mahtavatko ne olla vain tämän hetken ilmiö, vai ovatko ne tulleet ihan jäädäkseen.

Minusta muotiblogit ovat omalla naiivilla tavallaan äärettömän sympaattisia, eivätkä varmaan vähiten siksi, että niiden kirjoittajatkin ovat kovin nuoria ja innostuksessaan kovin hellyyttäviä. Mieleen tuli hyvin elävästi omat peruskoulu- ja lukioajat, jolloin vaatekaapin sisältö oli hyvin hallitseva osa oma persoonaa, eikä samoihin vaatteisiin voinut missään tapauksessa pukeutua kahta, tai herra paratkoon, kolmea päivää peräkkäin.

Jos 1990-luvulla olisi blogeja ollut, olisin varmasti minäkin blogannut, mutta nimenomaan vaatteista ja muodista. Nyttemmin ei koe aihetta omakseni, sillä viimeiset kolme päivääkin olen hiimaillut samoissa pöksyissä ja huparissa vaivautumatta miettimään miltä näytän.

Joku kommentoija kyseli minulta taannoin, että mahtaako vituttaa, kun muotiblogit rynnivät ohitseni Blogilistalla. Vastaus on ei. Ei ollenkaan. Hyvä vaan, että listalle virtaa uutta verta meidän kalkkisten joukkoon. Hyvä, että ihmiset seuraavat kevyttäkin hömppää myös minun perskohtaisen vitutushömppäni lisäksi.

Ja seuraanhan minä niitä silloin tällöin itsekin.

Salaa, kun kukaan ei näe.

Hei ihan oikeasti nyt.

“Titi-Nallen jukeboksi” Mikä helvetti on Titi-Nallen jukeboksi ja miksi joku epätoivoinen sielu on etsinyt sitä täältä kuusi kertaa kahden tunnin sisällä?

“Valkosipuli ja seksi” Ruualla ei leikitä. Eikö se tullut jo selväksi?

“Resepti vitun hyvästä padasta” Pullo punaviiniä, sekalaisia juureksia ja pari kiloa jänistä. Hauduta puoli vuorokautta 125 asteessa kannen alla. Mausta suolalla ja pippurilla.

“Syyhy ennen” Ennen vai jälkeen suojaamattoman seksin? Mene lääkäriin.

“Omena pillussa” Hei sovitaanko ettei työnnetä niitä vihanneksia enää sinne haaruksiin, jooko?

Googlettajat ovat kyselleet täältä yhtä sun toista.

Siispä vastaan.

“Saksanpaimenkoiran ravinto ehdotukset” Minulle saksapaimenkoirat eivät valitettavasti ole mitään ehdotelleet, enkä minäkään ehdota heille siksi mitään.

“Kesäkurpitsa pillussa” Hei ihan oikeasti, ruualla ei leikitä. Pervot…

“Turistin tissit” Huoooooh… 85D, eivätkä enää läheskään niin terhakat kuin tahtoisin.

“Viisaudenhammas humina” Odota vielä muutama päivä, niin se ottaa vastaan Ylen radiokanavia.

“Valkopippuri ripuli” WTF? Jos sitä ihan ylenpalttisesti tulee, niin ei muuta kun pussiin ja Meiran kanssa kilpasille markkinaosuuksista.

“Turhuuksia” No niitähän nämä.

Rakkaassa kotimaassamme on asiat järjestetty niin, että täytyy olla tietyn ikäinen ja suorittaa tietty tutkinto, mikäli mielii ajaa vaikkapa autolla. Näille vaatimuksille on järkevät syyt, sillä kukapa tahtoisi nähdä teini-ikäistä höyrypäätä ratin takana, auto kun on pahimmillaan väärissä käsissä äärimmäisen vaarallinen ja tappava ase.

Mikäli taas mielii vaikkapa jahdata jäniksiä, niin siinäkin tapauksessa pitää olla riittävästi ikää ja yhden sortin tutkinto ja vieläpä luvat aseenkantoon ja maanomistajan siunaus pupujen tussaroinnille. Koska kukaan ei varmasti tahdo ketään höyrypäätä omalle takapihalleen paukuttelemaan. Haulikkokin on väärissä käsissä äärimmäisen vaarallinen ja kiistämättä hyvin tappava ase.

Jos tahtoo määräillä kansalaisille antibiootteja ja vähänkin vahvempaa ibuprofeenia, täytyy olla lääkärin tutkinto.

Jos tahtoo laatia sapuskaa taloudellisen hyödyn tavoittelu mielessä, täytyy olla vähintään hygieniatutkinto suorittettuna, mieluiten myös pätevä tutkinto ruokatuotannosta.

Idiotismien päästelyyn suustaan ei sen sijaan tutkintoja vaadita, eikä kyllä paljon maalaisjärkeäkään, mikäli on ministerin titteli plakkarissa ja kevyttä harrastaneisuutta politiikan saralla.

Ja vaikka poliisiltakin tutkinto vaaditaan, niin eipä siihen tutkintoon nähtävästi vaadita järin kattavaa lain ja asetuksen tuntemusta.

Asiaa esitellään ja siitä keskustellaan.

Kukkahattujen ja heitä komppaavien virkamiesten näkemys tuntuu kuitenkin olevan se, että jo silkka puhuminen on pahasta.

Ongelmathan pitäisi vaieta kuoliaiksi.

Tuskin kovinkaan moni on kanssani eri mieltä, kun sanon että lapsiporno ja kaikenlainen lapsen hyväksikäyttö on oksettavaa ja sairasta.

Näkisin kuitenkin, että asiasta täytyy puhua, sillä sen lakaiseminen maton alle on pahinta mitä voi tehdä, mikäli asialle jotakin tahdotaan tehdä. Se, että lyödään käsirautoihin ihmisiä, jotka ovat kritisoineet nykyisiä käytäntöjä lapsipornon levittämisen estämiseksi niiden osoittauduttua aivan nauretavan alkeellisiksi ja ennenkaikkea toimimattomiksi, on jo silkkaa vitun julkeutta valtiovallan edustajilta.

Kun ei onnistuttu peittämään kansalaisten silmiä, niin yritetään sitten tukkia varmuuden vuoksi niiden suut.

Sehän on mukavaa!

Vähän samalla viisiin mukavaa, kuin totalitarismi ja fasismi!

Sananvapaushan on ajatuksenakin nykypäivänä niin passé.

Kun aadeeäsäl-loodasta alkaa nousta sinertävä käry, niin se on ruukannut olemaan merkki siitä, että internetti ottaa ja lakkaa olemasta.

Näin kävi.

Kolme päivää offline ilman suurempaa ahdistusta on kyllä saavutus sinänsä.

Takana on viisi vittumaista päivää palkkatyössä. Kun vielä huomisen jaksaa, niin voi sitten olla uhraamatta ajatustakaan paikalle kolmeen päivään. Alunperin oli tarkoitus siirtää itsensä Isolle Kirkolle heti huomisiltana ja eheyttää hieman kiintolevyä seurassa, mutta päätinkin, että sen sijaan formatoin koko paskan kotioloissa.

Jääkaapissa on vorschmakkia ja viinikaappi on ladattu täyteen. Syön vatsani täyteen ja sitten vedän kalsarikännit.

Because I’m worth it.

Edellisen postauksen kommenttilootassa käy ilmi, että joku kopioi tekstejäni omaan blogiinsa.

Imartelun korkein aste on tietenkin kopioiminen, mutta että kopioi toisen päiväkirjamerkintöjä ominaan ja jopa meemivastauksia (sic!) niin missäköhän kohtaa mahtaa nuorella naisella päässä viirata? Onko elämä tylsää ja sisällötöntä? Vai onko näppäimistön käyttäminen niin tuskaisen hankalaa, että on pakko turvautua komentoihin copy/paste?

Ei tämä nyt toki ensimmäinen kerta ole, kun joku esittää jotain kirjoittamaani omana hengentuotteenaan, mutta surullisin joka tapauksessa. Surulliseksi sen tekee se, että jos ei edes keksi omia vastauksia meemiin, jossa tiedustellaan tyhjänpäiväisyyksiä ja laittaa sitten omassa blogissaan merkinnän otsikoksi vielä “TAISI OLLA TYLSÄÄ..”, niin pitää varmaan olla todella tappavan tylsää.

Kyllähän minäkin olen tänne useammankin kappaleen sanat postannut, mutta en ole niitä ominani mainostanut. Ei vaan tulisi mieleenikään. Mutta että kopioisin nyt vaikka jonkun toisen blogitekstin, niin se nyt olisi jo jumalauta silkkaa julkeutta!

Kai tämä pitää nyt vain ottaa jonkun surullisen tapauksen fanituksena, kun en oikein muunkaanlaista suhtautumistapaa keksi. Älkää nyt kuitenkaan käykö matkimaan nimimerkki tionnan edesottamuksia Kuvake.netissä.

Minä kun en mikään esimerkillinen roolimalli tytönhupakoille ole.

Edit: Kopioidut tekstit on poistettu pyynnöstäni. Hyvä niin. Ei siis tarvitse muistella pahalla.

Koskapa olen saanut runsain mitoin kukkasia itse kultakin bloggaajalta, tahdon jakaa hyvää eteenpäin.

Kani ja muut Middlebeercommandosta. Olette niin jumalattoman loistavia!
Serkkutyttö, Sintin ja Pampulan äetee. Lempiserkkuni!
Lostis. Jos en menisi naimisiin Miehen kanssa, niin sitten sinun kanssasi!
Alivuokralainen. Sinä sanot sen paremmin ja kitkerämmin kuin minä. Hajoan kateuteen!
Merten. Humalassa sovitaan muutakin kuin tonttirajoja.
Justin. Koska sinä tuoksut niin hyvälle.

Koskapa en liene milloinkaan kokeillut todella pitää päiväkirjaa niin kokeilen sitä nyt.

Tänään kirjaan ylös mitä puuhaan ja koskapa minulla on vapaapäivä, voin kirjata asiat hyvinkin tarkasti. Kirjaan ylös myös hetkittäiset tuntemukset.

Nyt on torstai, tammikuun 3. päivä 2008.

Klo 10.17 Heräsin hetki sitten, puin päälleni, join tilkan vettä ja käytin koiran ulkona. Tultuani takaisin sisälle laitoin takkaan tulet, koska lämpötila torpassa oli päässyt nyrjähtämään kahdenkymmenen huonommalle puolen. Nenä on tukossa ja luulen sen johtuvan käyttämästäni nenäsuihkeesta. Sitä ei saisi nähtävästi käyttää yli viikkoa kerrallaan ja minä olen suihkinut menemään jo pari kuukautta. Nenä ei pysy auki ilman. Ei oikeastaan keljuta mikään.

Klo 11.05 Imuroin pintapuolisesti huushollin ja petasin sängyn. Koiralla on juoksuaika ja se tiputtelee verta. Toissapäivänä vaihdetut harmaaruutuiset puuvillalakanat ovat nyt vähemmän nätisti myös punapilkulliset. Samoin olohuoneen sohva. Puhdistin sohvan ja laitoin suojaksi viltin. Pomo soitti ja tiedusteli voinko vaihtaa yhden vuoron toiseen perjantaina 11. päivä. Suostuin, koska hänen tarjoamansa vuoro oli parempi kuin alun perin listaan merkitty. Koiran juoksuaika aiheuttaa ärtymystä.

Klo 11.19 Ruokin koiran. Soitin Miehelle ja tiedustelin päivän ruokailupolitiikkaa. Tulimme siihen tulokseen, että hän ei syö töissä, vaan minä kokkaan jotain illaksi. Harkitsen vakaasti kauppareissun tekemistä Klaukkalaan. Koiralle täytyy saada kalsarit, koska minua ei huvita kulkea sen perässä luuttu kädessäni. Pullo viiniä voisi olla myös kiva. Ja ehkä joku elokuva. Herkkujakin tekisi mieli, mutta niitä ei nyt syödä ennen syntymäpäiviäni. Perse on tarpeeksi leveä jo muutenkin. Nenä on tosi tukossa. Ärsyttää, mutta olo on päättäväinen.

Klo 11.50 Hain lisää takkapuita ja poltin tupakin. Lostis soitti. Sovittiin lauantaiksi lounastreffit. Nyt ei keljuta enää mikään.

Klo 13.57 Päivitin Viikon herkku -osion sivupalkissani ja samalla Hellapoliisin (sen omani siis). Pinnoitin yhden valmisteilla olevan makuuhuoneemme seinistä Teknoksen Kolibrilla. Töpöttelin siihen kuvioita rutatulla muovipussilla. Seinästä tuli kivan näköinen ja olen tyytyväinen lopputulokseen, kunhan saan muutkin seinät käsiteltyä ja lopulta maalattua. Poltin myös kaksi tupakkaa ja käytin koiraa pihalla. Nenä on vieläkin tukossa. Talo alkaa olla mukavan lämmin, kohta voi hormin pellin laittaa kiinni. Ei juurikaan vituta.

Klo 14.33 Kävin tupakalla ja laitoin auton samalla lämpeämään. Kävin suihkussa. Söin kaksi kuivattua aprikoosia ja yhden viipaleen pippurihärkää. Join lasin vettä. Ei vituta.

Klo 14.51 Pukeuduin ja laadin ostoslistan. Otin pakastimesta sulamaan lampaan ulkofilettä illallistarpeiksi. Söin kaksi oliivia ja yhden kuivatun aprikoosin. Join taas lasin vettä. Ei vituta edelleenkään.

Klo 16.52 Kävin Klaukkalassa asioilla. Vuokrasin elokuvan ja hankin Kakkelsonille ruokaa ja pikkupöksyt. Kävin myös kaupassa, mutta tietenkin unohdin lähtiessäni ostoslistan kotiin. Ostin sienipiirastarpeet, hedelmiä ja muita evästarpeita. Alkosta hain pullon Alsacen valkoviiniä. Kotimatkalla Kakkelsonin kasvattaja soitti ja ilmoitteli, ettei koiraa astuteta vielä tästä juoksusta. Soitin Miehelle ja ilmoitin ettei koiraa astuteta vielä tästä juoksusta. Kotona purin kauppakassit ja käytin koiran pihalla. Poltin tupakin. Lievää ärtymystä.

Klo 18.01 Kakkelson ei tykkää pikkuhousuista. Kävelee ympäriinsä luimien ja katsoo syyttävästi. Tai sitten makaa lattialla ja huokailee kuuluvasti. Minä en ole draamakuningatar. Koirani on. Punaviini-viikunakastike kiehuu hellalla, sienipiiras on uunissa ja lampaan ulkofileet odottavat maustettuina vadilla paistamista. Nenä on edelleen tukossa, mutta olen onnistunut sinnittelemään ilman sumutetta koko päivän. Söin äsken voileivän ja tajusin, että unohdin kauppareisullani sen kaikkein tärkeimmän. Suolakurkut. Helvetti. Vitutuskäyrä nousujohdanteinen.

Klo 20.26 Mies tuli kotiin. Syötiin pariloitua lammasta ja korkattiin viinipullo. Nyt ehkäpä elokuva, ehkäpä jälkiruokaa. Myöhemmin ehkäpä “jälkiruokaa”. Ei vituta.

Klo 21.59 Katsoimme Housen sohvalla röhnöttäen. Nyt on väsy. Tämä oli tällainen päivä. Täynnä glamouria, nopeita autoja ja kiinteitä vartaloita. Normisettiä. Ei vituta, nukuttaa.

Edellisen postauksen kommentti nimimerkiltä Anna nosti taas pintaan sen saman vanhan kummastuksen aiheen.

Hyvin monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että minä olen pelottava ja mielipiteineni ja ajoittaisine bittikiukkuineni jopa vaarallinen. Hyvin monta tuntuu suunnattomasti ärsyttävän, että blogini kerää niinkin paljon lukijoita Blogilistalla, kuin se kerää. Ja että blogini keikkuu vieläpä siellä kärkikolmikossa, ollen suosituin yksittäisen kirjoittajana ylläpitämä tuotos.

Ärsyttää, pelottaa, suututtaa. Ja sitten ne tulevat kertomaan sen kommenttilootaani. Tai jos eivät uskalla, menevät avautumaan jollekin keskutelupalstalle, että onpa jumalauta ärsyttävä ja pelottava. Tai tilittävät katkerana omaan blogiinsa, että miksi tuo amatööri on niin suosittu, kun minä, oikea kirjoittamisen ammattilainen, en ole.

Sen minä vaan tahtoisin tietää, ihan mielenkiinnosta, että miksi nämä tyypit sitten käyvät tätä blogia lukemassa aina kun päivitän? Jos on pelottava ja vielä huonokin, niin miksi pitää tulla? Miksi vaivautua? Mitä helvetin järkeä on varta vasten aiheuttaa itselleen ärtymystä? Haiseehan se paska, hyvänen aika, ihan tonkimattakin!

Päiväkirjaahan minä tässä kirjoitan. Elämäni on kuitenkin sen verran tylsää rutiineineen, etten jaksa vaivautua kirjoittamaan tarkalleen mitä kulloinkin olen tehnyt. Ei minua itseäni juurikaan kiinnosta lukea, että kaksi vuotta sitten keskiviikkona helmikuussa, vaikkapa, heräsin aamulla 02.45, puin päälleni, kusetin koiran, ajoin töihin räntäsateessa ja melkein runnoin jäniksen mennessäni. Töissä söin lautasellisen ohra-kauralesepuuroa, luin Ilta-Sanomat ja kävin tupakalla. Sitten laadin kolme täytekakkua, joista kaksi oli täytetty mansikalla ja kermalla ja kolmas vadelmilla ja suklaakreemillä. Mansikkakakut menivät jollekin yksityishenkilölle talon ulkopuolelle, vadelmakakun söi jonkun eurooppalaisen valtion pääministeri VIP-terminaalissa. Sitten poltin jälleen tupakan, valmistin erinäisiä makeita ja suolaisia herkkuja myyntiin eri puolille lentokenttää ja taas poltin tupakan. Join kupin kahvia, jutustelin yhdentekeviä pomon kanssa ja sitten misasin seuraavan päivän tarpeet siihen pisteeseen, että aamulla olisi taas kiva aloittaa hommat. Pukukopissa vaihdoin vaatteet ja matkalla parkkipaikalle poltin tupakan sateessa, joka oli muuttunut rännästä silkaksi vedeksi. Kotimatkalla poikkesin markettiin, josta ostin talouspaperia, kokonaisen pakastebroilerin, appelsiineja ja pullon limua, sekä Miehelle purkin maitoa ja miestentuoksuista suihkusaippuaa. Kotona kusetin taas koiran, sitten ruokin sen, imuroin huushollin, laitoin kanakeittoa, söin, katsoin höttöä töllöttimestä kunnes kyllästyin. Käytin koiran pitkällä lenkillä, kävin suihkussa ja edelleen mietin, että kylläpä säihkähdinkin aamulla, että särkyy autosta puskuri, kun se jänis siihen eteen sillä viisiin hyppäsi.

Sitten bloggasin siitä, että on se nyt perkele, kun pitää puoliunisia autoilijoita ristiturpien vainota heti aamuyöstä.

Itseäni kiinnostaa seurata, miltä milloinkin on tuntunut ja mahdollisesti miksi. Saan paremman otteen passiivis-aggressiivisista mielenliikkeistäni seuraamalla tämän päiväkirjan avulla vitutuskäyrääni. Tästä on ollut paljon hyötyä myös edelleen käynnissä olevassa tappelussa sairastamaani vaikeaa masennusta vastaan. Kallonkutistajanikin lukee tätä ja vielä työajallaan!

En minä toki pelottava ole. Olen pieni, selvinpäin varsin hillitty, enkä juurikaan kiukuttele kotioveni ulkopuolella, vaikka temperamenttinen olenkin. Koulussa olin parempaa keskitasoa, ja äidinkielestä sain ällän kirjoituksissa, vaikken pilkkua ole koskaan oppinut oikein käyttämään. Kokkikoulussa olin tosi hyvä. Olen ammatissani erittäin lahjakas. Olen tapaturma-altis ja vakuutusyhtiönikin on sen huomannut. Tykkään nyhjöttää kotona ja näperrellä asioita käsilläni. Tahtoisin toisen koiran ja muutaman vuoden päästä tahtoisin ehkä pari lastakin, vaikken ole ihan varma vielä. Tahtoisin hienon puutarhan, jossa voisi kesäiltana istuskella ja juoda vaikka tuopillisen jotain hyvää ja kylmää.

Olen tavis. Minulla on keskinkertaisia unelmia.

Minua myös vituttaa.

Kirjoitan siitä täällä.

Jos se inhottaa, mutta silti on pakottava tarve linjoilla roikkua, menkää hoitoon. Sellainen itsensä kiusaaminen on epätervettä.

Ajattelin ensin kantaa korteni kekoon ja kertoa mielipiteeni taas kerran virinneestä spekuloinnista Blogoslavian sisäpiiriä koskien, mutta koska aihe on vanha, kulunut ja kaiken lisäksi vielä niin naurettavan absurdi, en jaksa.

Kyllä. Me olemme jokaisen näennäisen auktoriteetin persettä lipovia robotteja ja rahaa tulvii sisään joka luukusta jokikisestä sanasta jonka nettiin suollamme. On ihan hyvä ettette uskalla lähestyä enää meitä millään tavalla kommenttilaatikoissamme tai niiden ulkopuolella, sillä ainoa asia joka kylmiä virtapiirejämme lämmittää, on vastateurastetun rivibloggaajan veri näppäimistöllämme.

Oletteko tyytyväisiä?

Hyvä.

Päivän varsinainen ilonaihe on kuitenkin spontaanisti kuuden tunnin aikaikkunaan puristettu sinkoilu putiikeissa, myyjäisissä ja tavarataloissa ja sitä myöden savuna ilmaan haihtunut ahdistus joululahjojen hankinnasta. Kaikki on hankittu. Mitään tyhjänpäiväisyyksiä ei mukaan tarttunut ja ne näennäiset turhakkeetkin on kaunista kotimaista käsityötä ja sopivat lahjansaajille täydellisesti. Mielitylle kaunis kiitos. Kummipojalle on kehittävää ajankulua tanskalaisten muovipalikoiden muodossa, kummitytölle teinille soveltuva lahjakortti ja Velipojalle jotain sellaista kätevää, jota siskotyttö sitten aikanaan lainaa. Isille sitä, mistä Isi tykkää. Äidille ja Mummille jotain hyvin kaunista ja naisellista.

Kun tähän sitten ynnätään se ihana fakta, että jouluna pääsee valmiiseen pöytään, en voi muuta kuin huokaista helpotuksesta ja antaa verenpaineen laskea.

Ensi vuonna voinkin repiä sitten taas hiuksia päästäni, kun on vuorossa joulu Kehä Kolmosen sisäpuolella.

Joulupukille sellaisia terveisiä, että rekkalastillinen lunta olisi kiva ylläri sinne huvilan rantaan, jos ei satu satamaan. Muuta en toivo.

Ja Valtionvarainministerille kiitoksia joulutervehdyksestä.

Komeat oli maisemat Sanomatalon ylimmän kerroksen terassilta.

Ja tarjoilutkin ihan kelvolliset tilaisuuden luonteeseen nähden.

Kysehän oli siis HS.fi:n koolle kutsumasta ei-niin-kovin-muodollisesta “blogitapaamisesta”. Ja kyllä, paikalla oli juuri se “sisäpiiri” sekä Helsingin Sanomien väkeä päätoimittajasta lakeijoihin.

Keskustelu oli varmaankin juuri niin asiallista, kuin mitä bloggaajilta voi odottaa. Se, mitä minulle henkilökohtaisesti keskustelusta jäi käteen, on vielä toistaiseksi hieman epäselvää, kun olen tavannut asioita yleensä hiljaa mielessäni hetken juonia, ennen kuin kaivan tussarit esiin ja lataan täyslaidallisen siihen suuntaan, missä auktoriteetti pahiten haiskahtaa.

(Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa kytkeä sarkasmisuodatin päälle, ettei suotta loukkaannu.)

Oikean journalismin ja kansalaisjournalismin suhdetta ja vuorovaikutusmahdollisuutta sivuttiin. Nopeasti ja keveästi, kuten blogipiireissä on tapana. Itsehän olen lähinnä sitä mieltä, että huhut kansalaisjournalismin noususta ovat suuresti liioiteltuja. Emme me tavikset oikeasti kovin vakavissamme tämän asian kanssa olla. Kunhan rustaillaan aikamme kuluksi. Kari “Visa Kopu” Haakana sen asian niin loistavasti kiteytti parahtaessaan että “Sitä Messiasta on jo viisi vuotta odoteltu!”. Ja odotellaan tässä maassa vielä todennäköisesti ainakin toinen mokoma.

Köykän Sami kyseli miten Blogilistan palveluita voisi kehittää. Minulla on aivan helmi ajatus. Täytyy ehdottomasti saada sellainen mittari, millä listataan “Suomen eniten luetuimmat yksittäisten henkilöiden kirjoittamat blogit”. Ja ihan vain siksi, että tekee kamalaa hallaa egolleni hävitä kilpailussa joillekin ryhmäblogeille. Vaadin saada paalupaikkani takaisin. Heti. Tai muuten.

Twinglystä (HS.fi yhdistää uutiset suomalaisiin blogeihin) oli myöskin puhetta. Olen kyllä tutustunut palveluun, mutta pelkään linkittää uutisiin, koska Turisti on aika kaukana hyvästä journalistisesta tavasta jo silkan kieliasunsa takia. Ja koska kuulemani mukaan täällä syrjitään muiden muassa kasvissyöjiä. Kovasti pahoittelen. Kamalan huono (journalistinen) tapa. Eikä suinkaan ainoa.

Ei sillä, etteikö tuollainen kikka olisi ihan lysti. Jos ei pelkkä Hesarin uutisointi miellytä, niin aina voi kääntyä jonkun taviksen puoleen ja katsoa tavallisen veronmaksajan näkemystä päivän polttaviin. Rapsuta sinä minun selkääni, niin minä rapsutan sinun. Vähän niin kuin meidän “sisäpiiriläisten” linkkailu puolin ja toisin aina kun on tehty jotain kivaa yhdessä, mutta muilta salassa.

Se mikä HS.fi:ltä selkeästikin vielä puuttuu riveistään, on sellainen valovoimainen bloggaaja, joka raahaisi muutkin perässähiihtelijät Blogoslavian glooriaan. Sellainen punahiuksinen ja terhakka. Kompaktin kokoinen. Valmiiksi jo ihan poskettoman suosittu. Sellainen, jolla on jo huonoinakin aikoina yli viisituhatta kävijää viikossa. Tavallista rivitoimittajaa niin jumalattoman paljon mediaseksikkäämpi ammattilainen.

En mä itsestäni puhu.

Haakanasta.

Tietty.

Miksiköhän aina kaikki jää viimetinkaan?

Kuten nyt vaikka joulun pakolliset muodollisuudet. En todellakaan ole lähettänyt vielä yhtään korttia. En ole vielä hankkinut ensimmäistäkään niistä muutamasta pakollisesta lahjasta.

Tänään on kutsuvieras-blogi-illanistujais-härpäke-viritelmä vakavasti otettavan journalismin päämajassa. Tuli kutsu ja hätäpäissäni suostuin, kun en tajunnut kieltäytyäkään. Ei tietenkään ole mitään siistiä päällepantavaa. Enkä tietenkään ole ehtinyt värjäämään juurikasvua kuontalostani. Eikä minulla ole kyllä mitään järkevää sanottavaakaan. Toivottavasti eivät kysy mitään, antavat vain pillimehun ja komentavat seinäruusuksi johonkin hämärään nurkkaan.

Ensi vuonna otan kyllä itseäni niskasta kiinni ja hoidan hommat ajoissa.

Jos sanani syön, niin mörölli minut vieköön.

Erinäiset tahot ovat tiedustelleet minulta, miksi päivitän Hellapoliisia niin harvoin. Pitäisihän minulla ammattikokkina olla hyviä reseptejä arkistoissani pilvin pimein.

Onhan niitä. Reseptejä. Usein on vain tilanne se, että revin ne reseptit hihastani sen suuremmin mitään ylös kirjaamatta ja kun eväs on jo lusikoitu kuvun täytteeksi, niin ei jaksa tai pysty tai muista enää.

Lupaan tehdä parannuksen. Nytkin on päivitetty rommi-rusinarahkan ohje kaiken kansan nähtäville. Valitsin ihan kiusallani reseptin Valion kausituotteen kilpailijaksi.

Lisäksi vastaus eräälle närkästyneelle, joka kyseli miten minulla on otsaa käyttää ruokablogini nimenä Hellapoliisia, kun samaisella nimellä löytyy toinenkin blogi Blogilistalta ja nykyään vieläpä ihan oma verkkosivusto hellapoliisi.fi?

No, juttuhan on niin, että minun ylläpitämäni ruokablogi Hellapoliisi oli se ensimmäinen Hellapoliisi, joka toimi aluksi Bloggerissa ja siirtyi sittemmin Blogsomen alle. Blogi ehti pyöriä omaan verkkaiseen tahtiinsa yli vuoden, ennen kuin kuvaan astui se toinen Hellapoliisi, jonka päivitystahti oli huomattavasti tiuhempi.

Voisi siis varmaan kysyä, miten sillä toisella oli otsaa? Tai pikemminkin jättää moiset kysymykset kysymättä kokonaan, sillä itse en kokenut tulleeni mitenkään kaltoin kohdelluksi, kun joku lähti kilpailemaan samalla nimellä.

Mitä helvetin väliä sillä on? Miksi pitäisi olla niin ryppyotsainen, kysehän on kuitenkin resepteistä ja ruuanlaitosta! Koko juttuhan lähti alunperinkin liikkeelle sivupalkkini “viikon herkku” -osiosta, josta yleisön pyynnöstä tallensin reseptit jonnekin, mistä ne kätevästi myöhemminkin löytyvät!

Kaikki kunnia lintu75:lle. Hänen ylläpitämässään Hellapoliisissa on kerrassaan oivia reseptejä, eikä uusi sivustokaan ole yhtään kökömpi.

Ryhtykää nyt joku vielä naputtamaan, että olen ruokablogiini kopioinut reseptin jostain toisesta lähteestä, niin pääsen kertomaan, että resepteillä ei tässä maailmassa ole tekijänoikeussuojaa. Jos mielii pitää jonkun ohjeen vain omassa käytössään, niin ei passaa hiiskua siitä muille.

Minulla on tusinoittain sellaisia ohjeita. Lällällää.

Keltainen lehdistö ronkuu blogiani (ja näemmä aika monen muunkin blogia) oman palvelunsa alaisuuteen.

Jo saamani sähköpostin ensimmäistä riviä tavatessani nousivat niskakarvat pystyyn ja iho pamahti kananlihalle. Viidennes mainostuloista ja ziljoona kävijää luvattiin heti kärkeen.

Ei minulla tietenkään mitään sitä vastaan ole, että bloggaamalla tienataan särvintä leivän päälle. Hyvähän se vaan on, jos tyhjänpäiväisyydellä saa taskurahaa. Sana “mainos” saa suuhuni nousemaan karvaan maun. Olen nähnyt miltä sielunsa myyneet blogit näyttävät räikeine bannereineen. Sisältö voi olla hyvinkin mielenkiintoinen, mutta jos silmät vuotavat verta ja aivot uhkaavat halvaantua, jää se sisältö herkästi ainakin itseltäni lukematta.

Toinen epäilyttävä seikka on itse keltainen lehdistö, tässä tapauksessa Iltalehti. En ole ihan varma, tahdonko ryhtyä Iltalehden lypsylehmäksi, ottaen huomioon, että minulla on jo jonkinsortin ura yhtenä Suomen luetuimmista haircut-bloggaajista. Ei vissiin sopisi imagolleni ryhtyä huoraamaan.

Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt kaikista blogiani koskevista tarjouksista viimeisen kolmen vuoden aikana. Enimmäkseen siksi, etten kehtaa ottaa rahaa vastaan siitä, että suollan nettiin tyhjänpäiväistä diipadaapaa. Erään tarjouksen kohdalla sanoin ei, koska en tahdo naamaani tyhmälaatikkoon. Silloin ronguttiin ryhtymään tv-kokiksi moderniin ja mediaseksikkääseen lifestyle-ohjelmaan. Nyt, kun tuo ohjelma on pyörinyt jo hyvän tovin töllöttimessä, voin hyvällä omallatunnolla todeta, että tein oikean ratkaisun, sillä samaa kaameaa kakkaa se on, kuin kaikki viisitoista muuta vastaavaa ohjelmaa. Silloin harvoin, kun satun tyhmälaatikon ääressä olemaan, poden syvää ammatillista myötähäpeää.

Epäilenpä, että kieltäydyn tästäkin tarjouksesta.

Ei taida olla minun juttuni.

En ole enää pariin vuoteen jaksanut seurata Blogistanin absurdeja tasa-arvo/feminismi/mat -keskusteluja, mutta tänään satunnaista linkkihyppelyä harrastaessa eksyin ja sain pitkästä aikaa aivan jumalattoman hyvät naurut.

Meininki ei ole näemmä muuttunut juuri mitenkään, joskin kirjoittelijoista ja kommentoijista on tullut ehkä vielä hivenen fanaattisempia ja argumentit ovat lipuneet vieläkin kauemmas todellisuudesta ja selväjärkisyydestä.

Kaikki naiset ovat edelleen fasistisia noitia, huoria tai telaketjufemmareita ikään, ulkonäköön, koulutukseen tai ideologiaan katsomatta. Pesää miltä tahansa noidalta/huoralta/telaketjufemmarilta saavat miehet ovat edelleen kaikki poikkeuksetta epäreiluja öyhöttäjiä, jotka vievät aateeämmiltä (lue: kilteiltä ja sivistyneiltä) kaikki mahdollisuudet saada ikinä pesää keneltäkään naiselta (lue: noidalta/huoralta/telaketjufemmarilta). Uutuutena keskusteluihin on tullut mielenkiintoinen argumentti, jonka mukaan kaikki naiset (lukutapa yllä) asettavat vaatimuksensa suhteettoman korkealle miesten suhteen, joten kaikki kiltit ja sivistyneet (niin juuri, ne aateeämmät) jäävät aina automaattisesti ilman pesää. Ja niin edelleen ja niin pois päin.

Huvittavaa huomata, että keskutelu, jos tuota nyt sellaiseksi voi edes kutsua, kiertää edelleen samaa tragikoomista kehäänsä. Sillä välin parinmuodostus kuitenkin maailmassa jatkuu, lapsia syntyy ja elämä etenee, vaikka kaikkien noiden teorioiden ja niiden kannattajien mainostamien “tutkimustulosten” ja väitteiden perusteella väestönkasvun pitäisi olla kääntynyt jo jääkaudella pakkasen puolelle.

Vaan ei.

Mutta yritäpä kertoa se näille kiihkoilijoille. Ei se onnistu. Ja miten se voisikaan onnistua, kun yhtä aikaa jokainen itkee sitä, että pimppaa ei heru, mutta silti asenne on naisia kohtaan juurikin se, että kaikki naiset ovat sitä sun tätä, yhtä sun toista, muttei etenkään mitään positiivista.

On se vaan yllättävää ja erittäin epiä, ettei pimppaa kaikki saa.

Ja tottapuhuen aivan saatanan pelottavaa, että jotkut jaksavat aiheesta vääntää latteita, yleistäviä ja ylipäätään kökköjä argumentteja vuodesta toiseen, ilmeisen tietämättöminä siitä, että tuollainen asenne kyllä paistaa läpi bittiavaruuden ulkopuolellakin ja karkottaa takuuvarmasti kaikki pimppaa haaruksissaan kantavat yksilöt läheltään.

Olen elänyt siinä uskossa, että ihminen on sopeutuvainen eläin. Kun nämä katkerat aateeämmät kuitenkin tuntuvat niin jumalattoman hyvin tietävän miten sitä pimppaa saa ja mitä ulkoisia attribuutteja sen saamiseen vaaditaan, niin luulisi olevan aika yksinkertaista vain nousta sieltä henkisestä katuojasta vaatimusten tasolle. Mutta ei. On nähtävästi kuitenkin palkitsevampaa olla ilman ja valittaa.

Niinhän me noidat/huorat/telaketjufemmarit, jotka myös naissukupuolena tunnetaan, teemme, jos tulee pakottava tarve muuksi muuttua jos ja kun ei sellaisenaan kelpaa parisuhteeseen, työelämään tai yhteiskunnan normistoon ylipäänsä. Syödään kaninruokaa, jottei oltaisi velttoja sohvapotaatteja. Laukataan kauneushoitoloissa, jotta pärstäkerroin olisi edes hieman lähempänä kulloistakin kauneusihannetta. Hankitaan sivistystä ja elinkeino, jottei tarvitsisi olla kenenkään elätettävänä ja painolastina muille. Pyritään miellyttämään niin monin tavoin, vaikkei välttämättä huvittaisikaan.

Tai sitten vain ollaan ihan juuri sitä mitä ollaan, vaikkei se miellyttäisikään.

Ei se kuulkaa pojat tipu meillekään se kikkeli taivaalta, vaikka niin kuvittelette. Sitä saadakseen pitää toisinaan taipua niin monelle mutkalle, että suorastaan vituttaa.

Edellinen postaukseni poiki kommentin ja muutaman sähköpostin, joiden sisältö oli kutakuinkin kaikissa sama.

“Miksi olen menossa naimisiin miehen kanssa, jota en arvosta ja jota kohtaan minulla ei ole selkeästikään rakkauteen verrattavissa olevia tunteita?”

Esittäisin vastavuoroisesti kysymyksen.

“Mitä vittua?”

Unohdettaisiinko nyt freudilainen/jungilainen unien tulkitseminen, jooko? Ihminen näkee unia REM-unen ja NREM-unen aikana. REM-unen aikana unet ovat yleensä epäloogisia, kaoottisia ja tunnepitoisia. NREM-unen aikana REM-uneen verrattuna hyvinkin arkipäiväisiä. REM-unen aikana aivojen tunnekeskus, mantelitumake, on hyvin aktiivinen, kuten myös aivojen assosiaatioalueet. Sen sijaan ne aivojen alueet, jotka liittyvät itsehillintään, tarkkaavaisuuteen ja lyhytkestoiseen muistiin ovat passiivisessa tilassa. Unessa aivojen sähköimpulssit myös kulkevat eri reittejä kuin valvetilassa.

Näiden faktojen perusteella voi siis mielestäni varsin turvallisin mielin sanoa, ettei unissa ole kovinkaan paljon järkeä ja että unet kertovat unta näkevästä ihmisestä varsin vähän.

Koska näkemäni uni ei ollut todellakaan looginen tai arkipäiväinen, se oli hyvin suurella todennäköisyydellä REM-uni. Unessa oli tosin hyvinkin faktuaalisia elementtejä, kuten se, että olin menossa Miehen kanssa naimisiin, sovittuna päivänä, sovitussa paikassa, sovittuun aikaan ja läsnä olivat kutakuinkin kaikki ne ihmiset, joiden nimet löytyvät tälläkin hetkellä vieraslistasta. Lisäksi unesta löytyy paljon silkkaa huuhaata. Kuten nyt vaikka suositun tv-sarjan hahmoja, amerikkalaisia agentteja, Appiukko, jolla unessa oli häijy KGB-historia takanaan ja muuta yhtä heikosti järkeen käypää soopaa. Lisäksi minulla ei unessa ollut juuri mitään sanomista mihinkään, vaan minua vietiin kutakuinkin kuin pässiä narussa. Arvatkaapa nyt, olenko IRL ollenkaan kiinnostunut luopumaan kontrollista itseni ja ympäristöni suhteen asioissa, jotka vaikuttavat ratkaisevasti omaan elämääni ja hyvinvointiini?

No en tods.

Se oli vain uni. Niin totesi myös EMDR-terapeuttini, psykiatrian erikoislääkäri, jolle soitin tänään, koska reseptini vaati uusimista. Kysäisin ohimennen hänen mielipidettään. Hän ilmaisi kliinisesti ja mielestäni erittäin järkevästi asian näin:

“Sillä on merkitystä vain, jos annat sille merkityksen.”

Eli unella on merkitystä vain, jos tulkinnan kautta annan sille merkityksen. Esimerkiksi vaikka sen, että tv-vankikarkurin minua vokotellessa jätän kernaasti Miehen alttarille ihmettelemään, että mihin se nyt lähti. Että hylkään siis irl-kihlattuni fiktiivisen hahmon takia. Tai hieman laajentaen minkä tahansa vankikarkurin tähden. Tai vielä enemmän laajentaen kenen tahansa miehen tähden. Tai Wentworth Millerin tähden. Ja tämä kaikki siis olettaen, etten omaa minkäänlaista kykyä itsehillintään tai omaan tahtoon.

Minä en itse ajatellut tulkita näkemääni unta millään tavoin, mutta joitakuita sen tulkinta on näemmä kiinnostanut ihan liikaakin. Minä kerroin unesta Miehelle ja nauroimme sille makeasti. Eikä Mies epäillyt, että karkaisin alttarilta, vaikka sitten itse herra Miller päättäisi tulla meren yli juhliin kuokkimaan ja äityisi sellaista ehdottelemaan. Hänkään ei siis tulkinnut unta millään tavalla.

Veikkaan, että hän tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että minä rakastan häntä kaikkine fyysisine ja henkisine attribuutteineen. Pikkuvioista ja yhdestä emämunauksesta huolimatta. Koska hän on lempeä, rauhallinen ja hellä ja minun paras ystäväni. Eikä ollenkaan paha katsella, vaatteilla tai ilman niitä. Ja koska me haluamme elämältä samoja asioita. Me haluamme kauniin ja viihtyisän kodin, kaksi lasta, kaksi koiraa, kaksi saksalaista autoa ja yhteisen harrastuksen, josta molemmat pitävät. Ja haluamme molemmat istua kahden kiikkustuolissa viidenkymmenen vuoden kuluttua ja todeta että olipa jumalauta ihan lystiä loppuviimein kuitenkin. Ja lopulta haluamme tulla haudatuksi vierekkäin. Näin olemme yhdessä puhuneet ja näillä mennään.

Koskaan ei tietenkään voi tietää mitä paskaa maailma päättää silmille singota, mutta näillä eväillä on mielestäni aika hyvä aloittaa.

Eikä se, että satun pitämään jotain miespuolista ihmistä seksikkäänä, tarkoita sitä, että automaattisesti ryntään ulos suhteesta toteuttamaan fantasioitani kyseisen henkilön kanssa. Uskallan sanoa kyllä sen ääneen, jos koen jonkun olevan sietämättömän kuuma tapaus ja kerrassaan naitavan näköinen. Enkä pahastu, jos Mies kokee samoin jotain naista kohtaan. Sehän on vain luonnollista, biologian määräämää ja kaiken lisäksi vielä tyystin sallittua, jos jättää asian vain ajatuksen tai ääneen lausutun huomion asteelle, eikä mene toteuttamaan mielitekojaan. Ei ainakaan, jos kuvittelee vielä voivansa palata siihen parisuhteeseen mistä lähtikin.

Lopuksi vielä vastaus kysymykseen, jota ei kukaan ole vielä kysynyt, mutta varmaan jossain vaiheessa kysyy. Miksi kirjoitan tänne negatiivisia huomioita Miehestä?

Kirjoitan tänne negatiivisia huomioita monesta muustakin asiasta. Tämä blogi on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaankin paikka, jonne suollan kiukkuani, oli se sitten lievää ärtymystä tai silkkaa palavaa raivoa. Kun suollan sitä tänne, ei minun tarvitse suoltaa sitä kenenkään silmille bittiavaruuden ulkopuolella. Mies lukee blogiani, kuten myös vanhempani ja useat ystäväni ja sukulaiseni. En kirjoita tänne mitään sellaista kenestäkään läheisestäni, mitä en voisi sanoa heille helposti päin naamaakin. Yleensä sanonkin ja vieläpä ennen kuin kirjoitan siitä.

Toisinaan ainakin Äitini unohtaa, ettei tämä blogi ole mikään absoluuttinen totuus elämästäni ja että tulikivenkatkuinen kirjoitus saattaa hyvinkin syntyä varsin kivanakin päivänä. Tänne vain suodattuu enemmän negatiivisia, kuin positiivisia mielenliikkeitäni. Terapeuttini taholta minua on jopa kannustettu kirjoittamaan ja sitä kautta purkamaan mahdollista pahaa oloani, koska passiivis-aggressiivisena luonteenlaatuna minulla on oikein loistava taipumus märehtiä ja rypeä vitutuksessa, kunnes vituttaa niin paljon, että millään ei ole enää mitään väliä. Ja siinä vaiheessa ei ole enää kivaa minulla, eikä kenelläkään läheisistäni.

Toki voisin kirjoittaa päivästä toiseen banaalia litaniaa siitä mitä kulloinkin olen tehnyt, muttei se palvelisi tarkoitustani. Eikä minua edelleenkään kiinnosta paskaakaan, mitä Te, hyvät lukijat, täältä tahtoisitte lukea.

Jos tämä ei kelpaa, menkää vaikka kirjastoon. Siellä saa lainata paljon hyvää luettavaa.

Mutta älkää saatana kommentoiko lainaamienne kirjojen marginaaleihin.

Ainakaan anonyymeinä.

Mielenkiintoinen viikonloppu.

Perjantaina blogimiitissä tuttuja ja tuntemattomia naamoja. Tiedusteluja, oliko seuralaiseni kenties Mitvit. Ei se ollut. Se oli KukHelv. Arvolleni sopivaa olisi tietenkin ollut saapua paikalle Blogoslavian Kuninkaan kanssa, mutta pitkän harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin valitsemaan avecikseni tutun ja turvallisen Miehen. Enkä vähiten siksi, että samalla varmistin kyydin kotiin, jonne illan päätteeksi saapuivat myös Isä, Äiti, Velipoika ja Neiti Nätti.

Lauantai kului nuorisoa ja äiteetä kuskatessa shoppailukierroksella. Ja sitten kokatessa koko seurueelle evästä, joka sai kiitosta ja hupeni padoista ja pytyistä ennätysvauhtia. Resepti löytyy sivupalkista myöhemmin.

Ja tänään pitäisi sitten raahautua kuokkimaan rippijuhliin Espooseen. Ihan loistava idea sinänsä, sillä jääkaappi on tyhjä ja minulla on nälkä.

Olisipa voileipäkakkua ainakin.

Ja tiikerikakkua ja lusikkaleipiä.

(Perjantain hiuskatastrofi johtui pikemminkin siitä, että yritin nyhertää hiukseni kauniille kiharoille, mutta lopputulos muistutti pikemminkin korkeajännitepiuhaan törmännyttä lammasta. Ette siis suinkaan nähneet prinsessakiehkuroita sen enempää kuin uutta hiusväriäkään, vaan sen perinteisemmän Turistin iänikuisessa poninhännässään.)

Intterneetti on täynnänsä tietoa, väittävät. Täältäkin on etsitty tietoa. Muiden muassa tällaisilla hassuilla hakusanoilla.

“Maailman onnellisin pari.”
-Juu… Ei asu täällä.

“Hernemaissipaprika”
-Sellaista vihannesta ei ole olemassakaan.

“Pirkka ruohonleikkuri”
-Suosittelen laittamaan pihaan asfaltin. Pääsee helpommalla.

“Helvetisti persettä”
-No sitäpä juuri.

“Töihin lentokentälle”
-Tervetuloa vaan.

“Sun äitis pillu”
-Oli kyse kummasta tahansa, en tahdo tietää enempää.

Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä.Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Minulla on ylläni vanha, kauhtunut aamutakki ja eilisiltaiset meikit. Vasemmassa nimettömässä on kultainen kihlasotmus ja oikeassa keskisormessa hopeisesta jälkiruokahaarukasta kieputettu sormus.

Haastan eilisen pöytäseurueen ja illan isännän.

Pitäisi varmaankin mennä suihkuun.

Pää on kipeä.

Hetken jos toisenkin olen tässä pohdiskellut, että mitäpä jos kuitenkin.

No, mitäpä.

Nythän on niin, että tiedän yhden jos toisenkin trollin taputtavan karvaisia tassujaan tätä lukiessaan.

“Ei osannut olla hiljaa!”

Ei osannutkaan. Ja vaikka osaisi, miksi olisi? Miksi olisi ärsyttämättä? Ärsyttämisellähän on suunnattomasti viihdearvoa nykymaailmassa. Ja viihdearvo tuo luonnollisesti suunnattomasti lisäarvoa. Bloggaamisellekin.

Muutoinhan minulla meneekin oikein mainiosti. Kerron tämän teille vain koska tiedän sen ärsyttävän. Parisuhde voi hyvin, nukun yöni kuin vauva ja elämä on muutoinkin leppoisaa, joskin tapahtumarikasta, kuten tavallista. Ja maailma on edelleen täynnä virheitä, joista nillittää.

Ja tämän ilmoitettuani voinkin hyvillä mielin pakata kapsäkkini ja suunnata Suomenlahdelle porvarisharrastukseni pariin kera hyvän shampanjapullon.

Suukkisuukki.

Keskiviikkona, 18. kuluvaa kuuta voit bongata bloggaajia täältä kello 16.00 alkaen.

Kaikki ovat tervetulleita, niin vanhat, kuin uudetkin tuttavuudet.

Bannaako ilkeä Turisti kommenttisi?

Hanki parempaa kommentoitavaa.

Turussa on kivempaa.

Vai oliko se kännissä?

Kiitos Lostis, Oola, Marikki, Duussi, Eeva ja kaikki muut paikalla olleet. Erityisesti kaikki animaattorit, jotka piirtelivät tuhmia kuvia.

Seuraavaksi vuorossa Kuopio, Lahti ja Tampere.

Lauantaina, 17. päivä kuluvaa kuuta, kannattaa jokaisen kynnelle kykenevän bloggaajan tai blogeista kiinnostuneen rynnistää hyvällä jee-jee-meiningillä Turun Cosmic Comic Café’en (Kauppiaskatu 4) alkaen klo 19.00.

Tämä koskee siis ihan kaikkia.

(Omasta puolestani en voi luvata muuta kuin mahdollisuuden nähdä itsensä hassuksi juonut Turisti, joka jatkoilla mitä suurimmalla todennäköisyydellä kepsahtaa Aurajokeen. Paikalle saapunee myös parempaakin seuraa.)

No voe helevettiläenen!

Serkkutyttökin löytyy Blogilistalta nykyään.

Vallan ällistyttää, kanssaihmiset, vallan ällistyttää.

Olen vuosikaudet joutunut aina aika ajoin muistuttamaan vakiolukijoita ja ohikulkijoita blogini päiväkirjamaisuudesta ja perskohtaisuudesta ja nähtävästi tähän aiheeseen täytyy palata taas kerran, koska viesti ei tunnu edelleenkään painuneen läpi paksun otsaluun.

Tämä on siis henkilökohtainen päiväkirjani, johon vuodatan passiivis-aggressiivisen luonteenlaatuni johdosta pahaa oloani, jota en voi tai pysty purkamaan jokapäiväisessä kanssakäymisessä ihmisten ja tapahtumien keskellä. Tämä päiväkirja on julkinen, koska erehdyin sen muinoin Blogilistalle ilmoittamaan ja jostain minulle edelleenkin tuntemattomasta syystä se saavutti nopeasti suosiota ja sai paljon lukijoita. En ymmärrä miksi, koska kirjoitukseni eivät koskaan ole olleet järin asiapitoisia, saati sisältäneet juuri muuta kuin omia kärkeviä mielipiteitäni ja pieniä tuokiokuvia jokapäiväisestä elämästäni, aivan kuten mikä tahansa pöytälaatikkossa majaileva fyysisesti käsinkosketeltava päiväkirja.

Maistelkaapa sitä sanaa suussanne.

P-Ä-I-V-Ä-K-I-R-J-A

Tämä ei ole tarkoitettu ensisijaisesti, eikä edes toissijaisesti, tyydyttämään tavisten tahtoa tosi-teeveeseen. Tämä ei ole viihdettä.

Tämä on minun pieni, mutta avoin virtuaalireviirini internetissä.

Minun pieni, mutta varsin avoin fyysinen reviirini sijaitsee Nurmijärven Rajamäellä. Kuka tahansa teistä voi tulla soittamaan ovikelloani virka-aikana, tai sen ulkopuolella, esittäytyä ja pyytää päästä kyläilemään. Mikäli päästän teidät sisään, odotan teidän käyttäytyvän siivosti, en räkivän ja paskovan lattialle, mikäli ette pidä olohuoneen sohvaryhmästä tai kusevan sänkyyni, mikäli kylpyhuoneen kaakelit eivät miellytä.

En odota teidän pitävän sohvaryhmästäni tai kylpyhuoneeni kaakeleista tai haluavan sellaisia omaan kotiinne. En myöskään loukkaannu, mikäli ilmaisette mielipiteenne niistä asiallisesti. Tarjoan mielelläni kahvit ja pullat, jopa jäätelöä, jos sitä sattuu pakastimessa olemaan.

Mutta mikäli huudatte mielipiteenne sohvistani ja kaakeleistani minulle päin naamaa räkä roiskuen ja yritätte vielä jumalauta tehostaa sanomaanne lyömällä, voitte olla varmoja että pieksän teidät niska-perse -matkallanne kohti ulko-ovea sairaalakuntoon ja toivotan tervemenoa helvettiin. Saatanpa soittaa peräänne vielä poliisitkin, jos oikein äidyn.

Jokainen on tervetullut lukemaan blogiani. Jokainen sosiaalipornoa harrastava hyypiö voi puolestani runkata sen tahtiin aivan niin paljon kuin huvittaa, kunhan ei sotke paikkoja tai oleta, että minä tai muut lukijat haluavat katsella. Viittaan tällä siis kommentointiin, mikäli se joltakulta metaforia ymmärtämättömältä ohi pääsi livahtamaan. Mikäli joltakulta on metafora hukassa, niin kerrottakoon vielä, että se on vertauskuva.

Tämä saattaa joistakuista tuntua epiltä. Joku varmastikin mielellään haukkuu minua fasistiksi. Siitäpä vain, mutta mikäli haluatte varmistua, että negatiivinen käsityksenne minusta on ja pysyy muiden luettavana, suosittelen kirjaamaan sen omaan blogiinne. Täällä mielipiteenne saattaa joutua armottoman sensuurikirveen siviiliuhriksi. Suosittelen myös harkitsemaan tarkkaan millaisia mielipiteitä esimerkiksi henkilöstäni julkistatte, sillä minä teen tätä rehellisesti omalla nimelläni, enkä katsele suopein silmin, mikäli kunniaani loukataan ja nimeni yritetään vetää lokaan.

Edelleen tahtoisin muistuttaa, että tämän blogin perusteella muodostamanne mielikuva minusta on väärä ja vaikka kuinka vänkkäisitte sen olevan validi, koska tämä on julkinen blogi tai koska olen sammakoita täällä näppäimistöltäni vapauttanut virtuaalimaailmaan kurnuttamaan tai mitä säälittäviä pikku selityksiä nyt milloinkin satutte keksimään, on mielikuvanne väärä kuitenkin.

Sillä jos erehdytte muodostamaan mielikuvan ihmisestä vain tämän satunnaisten kirjoitusten pohjalta ihmistä koskaan tapaamatta, olette sosiaalista pelisilmää omaamattomia, yhdentekeviä imbesillejä. Ja kaiken lisäksi edelleenkin väärässä.

Ja aivan turha tulla itkemään, että “nii-mutku-sä-et-kerro-kaikkea-nii-ei-sitte-voi-niinku-tietääkään”.

Aivan, en kerrokaan kaikkea.

Tämä on minun perskohtainen päiväkirjani, ei 7Päivää, ei BigBrother, ei mitään helvetin tositeeveetä.

Pitääpäs pohtia hieman.

Olen kirjoittanut joskus aikaisemminkin suhtautumisestani niihin ihmisiin, jotka luokittelen ystävikseni.

Olen kertonut omasta laumasta.

Joillekin tahoille lojaalius ystäviä kohtaan tuntuu olevan pahimmanlaatuinen punainen vaate. Valitetaan kun tahdon seistä ystäväni rinnalla, suojella ja puolustaa. Räkytetään, että se on rumaa, koska kiusaan silloin itse muita.

So fucking what?

Jos joku matalaotsainen moraalivammainen yksilö hyökkää suoraan ilman syytä jonkun laumani täysivaltaisen jäsenen kimppuun, joko tehdäkseen kiusaa tai pahimmassa tapauksessa vääntääkseen veistä haavassa ja minä päätän ilmaista asiasta julkisen mielipiteeni, rehellisesti omalla nimelläni, sen sijaan että huutelisin raukkamaisesti jonkinmoisen haist’vittu -nimimerkin takaa, niin katson että minulla on siihen täysi oikeus. Jos asianomainen katsoo siinä olevan aineksia poliisiasiaksi, niin antaa paukkua vaan. Niin naivi ja lapsellinen en ole, että kirjoittaisin julkisesti mitään, mistä minut voisi saada oikeudellisesti edesvastuuseen, saatika lähettelisi yksityisesti sellaisia sähköposteja, joissa syyllistyisin muuhun kuin paheksuntaan julkisesti lausuttua herjausta tai kiusantekoa kohtaan. (Terveisiä vaan muuten asianajajalle!)

Vastikään yhtä hyvää ystävääni vastaan hyökättiin rumasti ja tarkoitushakuisesti pahaa mieltä aiheuttaen. Kyseinen lattaotsa pitää julkista blogia ja loipa vielä toisenkin ihan vaan ystävääni kiusatakseen. Pitäisikö minunkin vetää vain kukkahattu päähäni ja voivoitella, että olipas se nyt rumaa ja kamalaa ja otatko kupposen teetä?

Ei saatana soikoon sovi minun pirtaani.

Kerroin rehellisesti, omassa blogissani mielipiteeni henkilön toiminnasta käyttäen vain ja ainoastaan niitä termejä, joilla hän on itsekin itseään julkisesti määritellyt. Se että hänen tekonsa on mielestäni kardinaalivirhe ja että toivon tapaavani hänet “nahkurin oksilla”, ei täytä vielä mitään kriteereitä loukkaukseksi, kunnianloukkauksesta puhumattakaan.

Katsokaas, täällä netissä ei kenelläkään ole mitään erivapauksia, mikäli julkisesti tekstiä muiden luettavaksi suoltaa. Siinä missä lattaotsilla on “oikeus” tulla selittämään minulle kommenttilaatikossani tai sähköpostilla, että olen vittumainen akka, kusipää ynnä muuta, on minulla oikeus hutaista takaisin.

Itse teen sen tosin tarkan harkinnan jälkeen ja niin, etten oikeasti kenenkään kunniaa lain silmissä loukkaa.

Sisäpiiri etsii lisää jäseniä liittoumaan. Valloitetaan maailma. Kutsun saa kativilliinalta.

(Tähän salaisia käsimerkkejä ja sotahuutoja.)

Lostiksen blogin salasanaa voi tiedustella häneltä itseltään osoitteesta eksynyt ät welho piste com.

Kun oma elämä tuntuu ihan tyhjänpäiväiselle ajanhaaskaukselle, on parempi luoda keinoelämää.

Olen koukussa.

Taidan sanoa itseni irti ja lakata syömästä.