turisti

Se saatanan älypää, joka oli eilen soittanut ja perunut hääpaikkavarauksemme, tulee vielä kokemaan ennennäkemättömän raakaa väkivaltaa. Olen sen verran sitkeä kusipää, että jahtaan sinua vaikka maailman tappiin asti.

Ihan vaan tiedoksi jatkossa, että hääpaikan talonmies on läheinen tuttu ja vaikka mitä yrittäisit selittää, niin paikka on varattu kuitenkin meille ennalta sovittuna ajankohtana, eikä peruutukseksi kelpaa kuin minun henkilökohtainen ilmoitukseni.

Ja sitä ei tule.

Vittu että pitää olla pieni elämä ja vähän mielekästä tekemistä, kun täytyy ryhtyä ihmisten tärkeimpiä juhliakin sabotoimaan.

Kauppaan. Kotiin siivoamaan ja kokoamaan puutarhakalusteet. Koirat hoitoon. Laittamaan sapuskaa.

Ei tässä ehdi murehtimaan. Tänään on grillijuhlat ja vaikka osanottajamäärä onkin viikkojen varrella hieman kutistunut, niin kymmenen ihmistä teettää töitä silti ihan kiitettävästi.

Kiitos kaikille sähköpostia lähettäneille. En ole vajoamassa epätoivoon, sillä kuten jo aikaisemmin kirjoitin, minulla ei ole sellaiseen yksinkertaisesti aikaa. Menen tiistaina ultraäänitutkimukseen ja ohutneulanäytteeseen ja sitten katsellaan jatkoa. Saavat luvan leikata kasvaimen jo ensi viikolla tai sitten vasta syyskuussa. Aikatauluuni ei sovi mikään muu vaihtoehto ja minä en neuvottele.

Minä aion juhlia hääni ennakkosuunnitelmien mukaan ja aion myös lähteä kuukaudeksi häämatkalle heti häiden jälkeen.

Seuraava kasvain voi sitten ottaa tästä opikseen ja tiedustella sihteeriltäni sopivaa ajankohtaa kasvulleen.

Joitakin viikkoja sitten huomasin kyljessäni, hieman vyötärön alapuolella kyhmyn.

Tai itseasiassa huomasin sen kyhmyn kyllä jo aikoja sitten, mutta ajattelin sen olevan vain harmiton lipooma.

Sitten se kyhmy otti ja kasvoi ja muuttui aivan saatanan kipeäksi. Varasin ajan lääkäriin.

Lääkäri tutki. Totesi saman tien, että ei ole lipooma, vaan jotain muuta.

Ja se jotain muuta voi sitten kuulemma olla hyvänlaatuista tai sitten ei. Mutta ilmeisesti se on hyvänlaatuista tai ei imusolmukkeessa.

Ja nyt siitä pitäisi sitten ottaa ohutneulanäyte ja antaa patologin arpoa onko vai ei. Ja sitten pitäisi leikata jokatapauksessa.

Saatanan puoskarit!

Minulla on häät kolmenkymmenenkuuden päivän päästä. Minulla ei ole aikaa odottaa neljäätoista päivää sitä vitun patologin lausuntoa, jossa kerrotaan onko vai eikö. Eikä minulla ole aikaa odotella leikkausta. Tai pitää kahta viikkoa tikkejä nahassani sen jälkeen kun on päässyt luvallisesti puukotettavaksi.

Ja minulla ei etenkään ole nyt aikaa vittu syövälle, juovalle tai millekään muullekaan vitun tuumorille!

Vittu!

Story of my life.

Tiedättekö mikä vähän ahdistaa?

No se, kun häämatkalle on aikaa varattuna kuukausi, ensimmäisessä pikkuparatiisissa vietetään viikko ja sitten olisi vielä kolme viikkoa aikaa!

Tai siis vain kolme viikkoa aikaa!

Maailmassa on niin valtavasti pökerryttävän henkeäsalpaavia paikkoja, mutta niin kirotun rajallisesti aikaa!

Vähintäänkin joka kolmas päivä tulee mieleen joku kohde, jossa olisi oikeastaan melkeinpä pakko piipahtaa, mutta sitten iskee se todellisuus vasten kasvoja, että jos puolet häämatkasta menee lentokoneessa omia polvia imeskellen, niin siinä menee koko matka ihan justiinsa hukkaan.

Kirottua.

Hyvät ystävät.

Ne vain paranevat vuosien vieriessä.

Kymmenen vuotta sitten yksi heistä pakkasi laukkunsa ja muutti Euroopan turuille. Vuosien mittaan terveisiä läheteltiin satunnaisesti milloin kenenkin kautta, mutta koskaan ei tavattu.

Perjantaina sitten pitkästä aikaa tavattiin. Hain tuon entisen heilani, Kauniin Miehen, lentokentältä, kun hän saapui Suomeen juhlistamaan yhteisen vanhan ystävämme häitä.

En keksi kyllä mitään lystimpää, kuin sen, että pääsee jatkamaan hupailua juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Naurunremakka alkoi saman tien ja jatkui hervottomana aina siihen saakka, kun tänään saattelimme Miehen kanssa hänet jälleen kentälle.

Vaikka Kaunis Mies käänsi kelkkansa jo ikuisuus sitten ja ryhtyi tykkäämään enemmän muista kauniista miehistä, oli niin valtavan sydäntälämmittävää huomata, ettei vuodet ole muuten miestä muuttaneetkaan. Sama poikamainen, ilkikurinen charmi on tallella ja sama luokattoman huono stand-up -komiikka naurattaa edelleen. Ja yhä vaan vieläkin Kaunis Mies saa lietsottua minustakin esiin sen prinsessaleikkejä rakastavan hempukan, joka joskus olin.

Yhdessä vollotettiin kirkossa, me kaksi “vanhaa akkaa”.

Ensi vuonna Frankfurtissa.

Viimeistään.

Oli nimittäin kaikkien aikojen parhaat häät.

Juomaa ja ruokaa riittävästi ja riittävän hyvää. Seuraa riittävästi ja ihan helvetin hyvää sellaista. Bändi hyvä ja musiikkia riittävästi.

Muistoksi jäi valtavat rakot jalkapohjiin, kipuilevat kämmenet ja keskimääräistä kipeämpi pää.

Oli siis hauskaa.

Hankin joitakin vuosia sitten, kun olin vielä rahoissani ennen ylimitoitettua asuntolainaa, äärimmäisen epämukavat ja törkeän kalliit italialaiset design-korkkarit.

En ole käyttänyt kenkiä kuin kerran. Juuri sen kerran, kun totesin niiden olevan äärimmäisen epämukavat. Sen kerran jälkeen tungin kengät takaisin laatikkoonsa, jonka kannessa komeilee kohokirjaimin muotitalon nimi ja paiskasin laatikon kaapin perukoille kiroillen omaa naisellista turhamaisuuttani ja ilmeistä hölmöyttäni. Unohdin mokomat kikottimet tyystin.

Eilen törmäsin laatikkoon sattumalta ja päätin kokeilla, josko kipsuttimet olisivat vuosien varrella kypsyneet mukaviksi.

Eivät totisesti ole.

Mutta jumalaisen kauniit ne ovat edelleen. Norsunluunvalkoiset, nelituumaisella stilettokorolla. Mutta koskapa jalkani on niin pienet, aiheuttavat korot sen, että päkiäni hädin tuskin osuvat maahan, jonka seurauksena paino on ikävästi varpailla. Se taas johtaa vääjäämättä siihen, että varpaat puutuvat alta aikayksikön ja kaiken lisäksi vähäiselläkin kävelyllä pikkuvarpaista irtoaa viimeisetkin ihon riekaleet.

Yritä siinä sitten olla viehko ja kävellä lanteet seksikkäästi keinahdellen, kun kasvoilla on tuskan irvistys ja kylmä hiki.

Ja siitäkin huolimatta olen tässä aikani kuluksi mietiskellyt, josko sittenkin hääpäivänä ahtaisin sorkkani mieluummin näihin Moschinoihin, kuin laatikossaan silkkipaperikääressä lepääviin Manoloihin. Manolot ovat tietenkin aina Manolot, mutta Moschinot ovat lystikkäämmät ja korkeammat. Lisäksi pelkään kuollakseni, että onnistun raapimaan Manolot tohjoksi.

Manolot kun ovat kuitenkin aina Manolot, Moschinot ovat kuitenkin vain Moschinot.

Perkele. Minä en kestä.

Olihan se juu odotettavissa, että jokin kohta varmasti kusee näissä kirotuissa hääjärjestelyissä, mutta nyt kusee jumalauta jo vähän liikaa. Siinä määrin, että jos tämä meininki jatkuu vielä kauemmin kuin vaikkapa tunnin, niin minut voikin sitten varmaan raahata köysissä johonkin lataamoon.

Voi jumalauta, että olenkin yksi tahdoton lapanen, kun en jyrännyt läpi omaa toivettani pienestä seremoniasta maistraatissa.

Tämä on niin vähäpäistä touhua, ettei sitten mikään muu auringon alla.

Voi olisipa jo elokuun neljäs.

Silloin olisin jo rouva, häästressi olisi ohi ja olisin jo matkalla palmun alle. Kuukaudeksi.

Eihän Suomen kesässä toki mitään vikaa ole, mutta tämä sinkoilu ja hyperventilointi alkaa jo ihan oikeasti maistumaan puulle.

Paniikki.

Soitin juurikin entisen kotiseurakuntani kirkkoherranvirastoon ja kyselin papin ja kanttorin perään. No, kanttorillahan nyt ei niin hirveästi väliä ole, kun ne kaikki osaavat kuitenkin ne perinteiset häämarssiluritukset soitella, eikä StarWarsin Imperial March edelleekään kuulemma kelpaa kirkollisiin toimituksiin.

Mutta se pappi!

Tunnen liiankin hyvin vanhan kotiseurakuntani työntekijät, koskapa aikoinaan tuli puuhasteltua rippikouluhärdelleissä isoisena ja myöhemmin isoiskouluttajana. Etenkin valitettavan moni papeista tuntui jo silloin niin pystyyn kuolleelta pyhistelijältä, että lopetettuani hommat erosin sitten kirkostakin lopen tympääntyneenä niihin suppeamielisiin, fossiloituneisiin reliikkeihin.

Yksi pappi oli kuitenkin toista maata jo silloin ja häntä kävin Miehen kanssa varta vasten hieman jututtamassa Tapaninpäivänä. Asioikseen otimme ja istuimme jopa läpi koko jumalanpalveluksen, eikä ollenkaan suotta. Pappi kun ei saarnannut alttarilta ja saarnastuolista käsin, vaan tuli siihen kirkon käytävälle ihmisten keskelle ja jutteli kuten vanhoille ystävilleen. Ei tehnyt vain työtään, ei pyhistellyt, vaan oli läsnä.

Se tässä vain jännittää, että suostuuko hän nyt sitten luopumaan vapaapäivästään ja meidät vihkimään.

Ahdistaa. Ei erityisemmin innosta ajatus siitä, että vaikkapa oma rippipappini minut ja Miehen vihkisi. Eikä etenkään, että se kuivakka naiskappalainen mitä seremoniaa meille pitäisi.

Sankkeri. Ranteet auki, jos tämä nyt tähän kaatuu.

Minulle tämä ei ole ollenkaan yhdentekevää.

(Edit: Järjestyihän se. Huoooooooh. Voin nukkua yöni rauhassa.)

Ei jumalauta.

Millaiseenkohan sukuun sitä ollaan neitiä naittamassa?

Olen aina kuvitellut, että omaa sukuani toraisempaa porukkaa ei takuuvarmasti ole olemassakaan, mutta viimeaikoina kuulemieni tarinoiden perusteella en ole enää niinkään vakuuttunut.

Mikä helvetti siinä on, oikeasti, etteivät edes aikuiset osaa jättää lapsellista tukkanuottastelua väliin? Edes silloin, kun olisi tarkoitus pitää hauskaa! Saatana!

Tästä farssista tulee jotenkin hirvittävän elävästi mieleen vuoden 1985 kesä.

Silloin tappelin verissä päin serkkuni kanssa hiekkalaatikolla siitä, kumman puolelle kahta hiekkalinnaa erottava vallihauta kuului.

Sittemmin opimme olemaan.

Kaikki eivät kuitenkaan ole oppineet.

Joskus, kun on sopiva seura, kahvi maistuu paremmalle kuin kuperkeikkalimunaadi.

Tänään tälläviisiin.

Vaikka ilmoitinkin Kaasolleni heti kärkeen, että oloni on äärimmäisen epäsosiaalinen, oli oikeasti hedelmällinen palaveri/kaverilounas/päiväkahvittelu, joka jätti sellaisen olon, että epäilykseni häiden järjestelyjen kaatumisesta yksinomaan minun niskaani ovat sittenkin hieman yliarvioituja. Onneksi on maailman paras Kaaso.

Palaveerauksen jälkeen soitti Äitikin kertoakseen että astiasto on vihdoin kasassa. Ehdin nimittäin jo menettää paritkin yöunet, kun alkuviikosta kävi ilmi, että kestitys on jäämässä sataakolmeakymmentä pääruoka- ja salaattilautasta vajaaksi.

Nyt ei enää paljoa puutukaan.

Paitsi se, että vieraat ymmärtävät hääkutsun savolaistyylisen kieron pyynnön ja todellakin laittavat anopit kilpailemaan ilmoittautumisista juhliin. Mitä vähemmän populaa paikalla, sitä enemmän herkkuja ja boolia meille, mutta ihan turha on tulla jonottamaan sitten kirkon ovelle, jos ei ole saapumisestaan ilmoitusta hyvissä ajoin antanut. Tarjokkaita vieraiksi on enemmän kuin penkkejä persuuksien alle, niin saadaan se juhlatila kyllä täytettyä, vaikka kaikki tähän mennessä kutsutut jättäytyisivätkin pois.

Joten hei te kaikki sukulaiset ja ystävät, jotka tätä luette! Varatkaapa nyt pikapuoliin se paikkanne plaseerauksessa!

Ja Marlovviisa voisi sen osoitteensa laittaa vielä uudemman kerran, kun onnistuin sen taas hukkaamaan!

Milloinkahan erinäiset tahot elämässäni onnistuvat takomaan läpi paksun kallonsa sen tosiasian, että en vaan jumalauta kykene halkeamaan moneen paikkaan yhtä aikaa.

Fysiikan lait eivät salli minun tehdä yhtäaikaa töitä ja rillutella jossain tuhnuisessa kuppilassa kaljamuki kourassa. En voi remontoida taloa ja antaa sielunhoitoa samaan aikaan. En voi olla samaan aikaan pääkaupunkiseudulla ja kotiseudulla.

Minulla on sellaisia velvollisuuksia kuten työ, koti, koirat ja parisuhde. Olkoonkin, että ne ovat mieluisia velvollisuuksia, mutta velvollisuuksia yhtä kaikki ne silti ovat. En voi, enkä halua laiminlyödä niitä. Ne nielevät liki kaksi kolmannesta ajastani. Loput yritän pyhittää nukkumiselle, etten kilahtaisi ja ryhtyisi sarjamurhailemaan satunnaisia ohikulkijoita.

Tämän lisäksi kalenterissani on punaisella tussilla merkattu päivämäärä 2. elokuuta. Se on tuleva hääpäiväni. Silloin on juhlat. Ne juhlat vaativat tällä hetkellä hyvin paljon huomiotani järjestelyjensä puolesta, sillä pahasti näyttää siltä, että minä olen ainoa, joka asioiden eteen jotain tekee. Ne, jotka ovat ottaneet pieniä paloja koko päivän showsta hoitaakseen, eivät ole infonneet minua yhtään mistään, joten oletan, että joudun loppuviimein kuitenkin tekemään kaiken itse. Se lievästikin ilmaistuna vituttaa silmittömästi.

Joten jos vaikutan hieman kireältä, väsyneeltä ja stressaantuneelta, se johtuu olosuhteista. Jos olen joutunut perumaan osallistumisiani yhdentekeviin vitun kissanristiäisiin, niin sekin johtuu olosuhteista. Jos en ole vastannut puhelimeen ja unohtanut soittaa takaisin, olen todennäköisesti vain ollut huonossa paikassa ja kiireessäni sitten unohtanut.

En vaan yksinkertaisesti voi revetä useampiin koordinaatteihin yhtä aikaa.

Lakatkaa saatanat vinkumasta.

Pitäisi suoriutua.

Maaseudussa on se huono puoli, että sieltä on niin perkeleellisen pitkä matka joka paikkaan. Nytkin lorvin jo kolmatta tuntia, kun en saa aikaiseksi kammata naamaani, istuutua auton rattiin ja hurauttaa Kirkolle toimittamaan asioita.

Eilinen palaveeraaminen pitopalvelun kanssa meni kuitenkin jouhevasti, etenkin kun lupasin toimittaa täydellisen reseptiikan pääruokia varten. Ei sillä, ettenkö luottaisi pitopalveluun, mutta vara ei tunnetusti venettä kaada. Kattavalla reseptiikalla saan mitä haluan ja tiedän mitä vierailleni syötän. Alkupalat hoidan itse, sillä verrattuna normaaliin työhöni, reilulle sadalle hengelle pöperöiden laatiminen on vähän kuin lapsen hakkaisi.

Mutta se hääkakku!

Prinsessakakku olisi hyvä, mutta niin juuttahan tylsä. Kermakakkua en edes halua. Juustokakku taasen on ehkäpä turhan tukeva, kun kahvipöydän yhteyteen kasataan kuitenkin suklaabuffet.

Kuohuviinit on onneksi jo hankittu, kuten myös punkut, sekä viinakset loppuillan booliin. Vielä pitäisi valita valkoviini ja laskeskella paljonko olutta ja siideriä tarvitsisi.

Bändillekin pitäisi yöpaikka varata. Ja koirille hoitopaikka koko elokuulle ja syyskuun alkuun.

Floristia pitäisi piinata kukkien suhteen ja hääkimppukin kai varmaan suunnitella, kun ajatukseni kymmenestä päivänkakkaran muotoisesta heliumpallosta tyrmättiin.

Niin ja papille pitäisi soittaa.

Ja naimalupapaperit täyttää ja viedä kirkkoherranvirastoon.

Että on tätä suoriutumista tässä.

Oletteko ihmetelleet, kun päivitystahtini on huomattavasti hidastunut?

No, en minäkään.

On ollut tässä kovasti kiirettä tehdä yhtä sun toista ja sinkoilla ympäri maakuntia.

Tänään olen Pohjois-Savossa. Täytyy sopia pitopalvelun kanssa häiden lämpöisistä mätöistä. Huomenna täytyy mennä piinaamaan kondiittoria hääkakun suhteen. Kaikki tämä kureliivi päällä, sisäelimet kurkussa, happisaturaatio luvattoman matalalla. Huippua.

No, onpa tänään jotain tavallisuudesta poikkeavaakin päässyt tekemään, kun tuli hengailtua hyvän ystävän työpaikalla useampi tunti.

Pornokaupassa on ihan eri tavalla jänskää.

Uuuaaah!

Meillä on viisisataa ilmapalloa!

Ja vaikka uusittu Blogilista onkin sitä mieltä, että Turisti on tätänykyä hääblogi (sic!), niin siltikin olisin sitä mieltä, että ei tasan ole. Ei ollut ennen viime elokuuta, eikä tule olemaan tämän vuoden elokuun jälkeen.

Minulla on kuulkaas ylläni perinteisten kaavojen mukaisesti laadittu korsetti.

Oikea kureliivi.

On kuulkaa ampiaisvyötärö.

Ja hieman tukala olo, kun söin pienen voileivän. Olo muistuttaa hyvinkin pitkälti sitä, kun reilu vuosi sitten Kaason kanssa mässäiltiin Viking Linen buffassa itsemme turvoksiin. Erotuksena tosin se, että jos nyt menen mahani viereen pötköttämään, niin en taatusti pääse omin neuvoin ylös.

Hupaisinta tässä koko showssa on se, että tätä taatusti miesten keksimää kikotinta pitäisi nyt jaksaa käyttää ja oloon totutella, jos mielin, että hääpäivänä jaksaa tehdä muutakin kuin ähisten taapertaa alttarille ja kaatua kuolleena maahan toimituksen päätteeksi.

Ja taatusti traagisinta se, että kusettaa kuin ravuria, mutta köytin itseni niin tiukalle, etten voi istua ja setin purkamiseen menee taatusti ainakin tunti.

Voi jeesus.

Pyörryttää.

Hyvin se päivä menee näinkin.

En ole tehnyt kerrassaan mitään tuottavaa, vaan roikkunut eBayssä kohta neljä tuntia.

Mitään en ole ostanut, paitsi sievän olkalaukun, joka ei ollut kallis, mutta sitäkin tyttömäisempi. Olen mulkoillut myös sievää iltalaukkua, jonka mieluusti yhdistäisin hääpukuuni, mutta ennen kuin saan Manolot turvallisesti huostaani, en lähde veskaa ostelemaan.

Pitäisi varmaankin aktivoitua tästä ja ryhtyä laatimaan Miehelle lammaspullia. Se tulee kohta kotiin rautakauppareissulta ja jos se näkee, että jumittelen edelleenkin koneella aamutakki päällä, kuten hänen asioille lähtiessään tein, niin se paheksuu.

Se ei ole kivaa, jos se paheksuu.

Tässä talossa on aivan tasan varmasti aukko aika-avaruusjatkumossa, joka nielee tavaraa sisäänsä minkä ehtii.

Pysyvästi on kadonnut ainakin yksi muuttolaatikko, yksi korkokenkä, vasara ja nyt viimeisimpänä pari tusinaa hääkutsupohjia.

En saata ymmärtää.

Näin viime yönä unta häistä.

Satoi vettä kaatamalla ja juhlapaikan katto vuoti kuin seula. Hääpuku meni pilalle ja bändin basisti kuoli sähköiskuun. Kakku maistui homeiselle ja ruoka oli kylmää. Enkä tuntenut ketään vieraista. En edes kaasoa.

Sulhanen oli sentään se suunniteltu.

Tästähän onkin sitten hyvä aloittaa kutsukorttien lähettäminen.

Ei helvetti.

Ihan justiinsa jumittuu iso ratas.

En voi laittaa Manoloita jalkaani hääpäivänä.

NE OVAT VÄÄRÄN SÄVYISET!

Kun on jo punaiset hiukset, runsas povi ja leveät lanteet, niin miksei myös Jessica Rabbit- vyötärö?

Tähän tulokseen päädyin, kun joitakin kuukausia sitten mietiskelin hääpukua.

Vaan koskapa minulla ei parhaina, puolianorektisina aikoinakaan ollut selkeästi erottuvaa vyötärölinjaa, muttei myöskään paskanlatia rahaa, en koskaan päässyt poistattamaan muutamaa varvia kylkiluita.

Enää ei kuitenkaan ajatus kylkiluiden poistamisesta houkuta, ei etenkään kun löysin taivaan lahjan kaikille tyttötytöille, Korsettiliike Belle Modesten ja ihanan Auroran, joka huikaisevan ammattitaitonsa lisäksi tuntuu pystyvän kutakuinkin täydellisesti lukemaan ajatukseni.

Hääpuvun malli on hahmottunut. Materiaalit valittu. Harjoituskorsetti sovitettu.

Luvassa on kretonki, jollaista ei kotipitäjäni kirkossa ole kuunaan nähty.

Parin tunnin päästä pitäisi pystyä tekemään päätös hääpuvun mallista ja lopullisesta väristä.

Ahdistaa.

On kai sanomattakin selvää, että olen muuttanut mieltäni puvun olemuksesta ainakin kaksikymmentä kertaa viimeisen puolen vuoden aikana.

Aamulla kun herää heti kuuden jälkeen, ehtii tehdä vaikka mitä.

Kuten nyt vaikka suhata kustannuspaikalle uutta kulkulupaa hakemaan, sitten Ison Kirkon Stockmannille Miehelle tummaa pukua hakemaan, sitten Vantaan Ikeaan Pikkuveljelle ja Isille ruotsalaista rompetta hakemaan, sitten Lempäälään syömään jäätelöä, sitten Iittalaan ostamaan limua ja makaroonia ja sitten vielä bensa-aseman kautta kotiin koiraa kusettamaan.

Tästä päivästä hyötyi eniten Neste Oil Finland ja Porvoon öljynjalostamo.

Terveisiä sinne.

Olen tuijottanut uutta crosstraineriä kohta tunnin.

Tekisi niin mieleni nitkuttaa, mutta lääkäri kielsi kaikenlaisen rääkin siihen saakka, että antibiootit on syöty tunnollisesti loppuun ja keuhkojen rohina ja vinkuna loppunut. Ettei tule tulehdusta pumppuun ja keuhkoon.

Siis aikaisintaan ensi viikolla lääkärintarkastuksen jälkeen.

Kirosana.

Olisi pitänyt antaa nitkuttimen maata postin varastossa siihen saakka, sillä se suorastaan vaatii että hyppään kyytiin, poljen kuin perkele ja vispaan käsivarsia eestaas-eestaas.

Vaan ei saa vielä.

Muuten päivä onkin mennyt loistavasti, vaikka ainakaan vielä ei tauti osoita laantumisen merkkejä.

Suunnittelu hääpuvun suhteen oli hauskempaa kuin odotin, sillä tuo siunattu nainen, joka sen minulle lupautui laatimaan, oli oivaltanut täysin sen mitä haluan jo pelkästään sähköpostitse käymämme ajatustenvaihdon pohjalta. Kaiken lisäksi kyseinen ihminen on ehkäpä kenties kyvykkäin koskaan tapaamani asiakaspalvelija ja yllätyksekseni myös harrastanut aikoinaan metsissä hillumista liveroolipelaamisen muodossa. Kävi myös ilmi, että meillä on joitakin yhteisiä tuttuja.

Maailma on hyvin, hyvin pieni. Mutta silti ihan mukava paikka.

Lisää tällaisia päiviä, mutta vähemmän tautia, jos sopii.

Kiits.

Ahdistaa.

Huomenna potkaistaan käyntiin hääkretongin suunnittelu. Ja otetaan mitat.

Mutta kun minä olen antibiootikuurin takia turpea possu, jonka maha pömpöttää kuin ilmapallo! Muutenkin olen päässyt vähän löystymään, kun ei ole ollut viime aikoina inspiraatiota paljon eviään liikutella työpäivien jälkeen. Persii on kuin pullataikinaa ja hauisten vastapainoiksi ovat hiipineet allit.

Kuvottavaa.

Toisaalta pelastus saapui tänään, kun joitakin viikkoja sitten tilaamani crosstrainer saapui pitäjän postitoimistoon. Muutamaan vuoteen en olekaan päässyt nitkuttelemaan, kun entinen romu otti ja laukesi. Vaan nytpä onkin oikein viimeisen päälle. Tai on ja on. Nitkuttelen varmaan senkin loppuun, niin kuin entisenkin. En tiedä mikä noissa vimpaimissa on, mutta jumalauta, että tekee mieli vaan nitkuttaa.

Vielä kun ihmeparantuisin tästä flunssasta, että uskaltaisi rehkiä.

Tällä hetkellä pelkkä hengittäminenkin uhkaa aiheuttaa hjärtslagin.

Sain vatsan täyteen perhosia, kun maksoin talletusmaksun merenrantahuvilasta palmun katveessa.

Sain samaten aivan kammottavan moraalisen krapulan, koska maksaakseni maksun, oli minun soitettava Luottokuntaan ja pyydettävä heitä ystävällisesti hilaamaan luottorajaani reilulla kädellä ylöspäin.

Mutta nyt on häämatka reilassa ainakin majoituksen suhteen. Lennot ovat vielä auki, mutta Mies saa luvan ottaa ne hoitaakseen.

Puolen vuoden päästä huomenna saamme herätä valtameren kohinaan ja upottaa varpaat valkoiseen korallihiekkaan heti aamusta.

Parhautta!

Tämä vitun tivoli, jota myös hääjärjestelyiksi kutsutaan, alkaa siinä määrin käydä minun hermonrippeilleni, että olen melkolailla valmista tavaraa unohtamaan koko jutun.

Minä en ole enää liki kymmeneen vuoteen nauttinut millään muotoa huomion keskipisteenä olemisesta, saati sitten suurista ihmismassoista. Minä en halua kirkkoon, enkä minä halua valkoista kermakakkumekkoa. En halua tanssia mitään vitun valssia, en leikata hääkakkua, jota koristaa muovinen hääpari. En halua typeriä seuraleikkejä, morsiammenryöstöä tai mitään muutakaan vitun sirkushuvia.

En halua.

Ja koska en halua, mutta mitään muutakaan ei nähtävästi ole mahdollisuus saada, niin pitää varmaan unohtaa koko vitun show.

Minun päänuppini ei kestä tällaista saatanan soutamista ja huopaamista, enkä etenkään halua, että päivä jonka on tarkoitus ainakin kaikkien oppaiden ja yhteisön painostuksen mukaan olla iloinen ja ikimuistettava, päättyy jo ennen alkamistaan siihen, että morsmaikku kiskoo itsensä kiikkuun silkasta stressistä.

Tai että kun hääväki juhlii ja tanssii ja ilkamoi, istuu morsmaikku siivouskomerossa kossupullon ja tupakkiaskin kanssa ja vetää itkuisena ja loppuunpalaneena kalsarikännit.

Jotta vitun kivaa hääpäivää itselles kans.

Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi lähden tästä piakkoin Isolle Kirkolle kera kuperkeikkalimonaadilastin.

Älä, kaasosein, suotta stressaa kaaoksesta. Kun on tarpeeksi tuiskeessa, ei sitä edes huomaa!

Suorittaessani tehokasta siirtymistä Äidin lihapatojen äärestä takaisin Rajamäelle Sampopankin torppariksi, mietin mielessäni rakkaan lapsuudenystäväni kanssa sivulauseessa sivuttua aihetta naimisiinmenosta ja sukunimistä.

Minua on kosittu neljästi. Vain kerran kyseessä oli minulle ennestään tuntematon henkilö. Vuosi oli muistaakseni 2001, minä olin jollain käsittämättömällä opiskelijaristeilyllä ja kyseinen, hyvin humaltunut, kaksilahkeinen oli vakuuttunut, että minä olin Salattujen Elämien Miia. Ja tahtoi heti rannassa naimisiin.

Kolme muuta kertaa onkin tapahtunut sitten enimmäkseen selvin päin ja hieman läheisemmässä herraseurassa. Kahdelle annoin pakit. Viimeisimmälle tiedustelijalle en siitäkään huolimatta, että jotkut tahot olisivat mieluusti nähneet niin tapahtuvan.

En ole itseasiassa koskaan sen tarkemmin pohtinut, miksi en aikaisempiin tiedusteluihin myöntävästi vastannut, vaikka suhde molempiin on kulloinkin ollut läheinen, ellen sanoisi vakava. Ei vain ole kaikesta huolimatta ilmeisesti kaikki osaset loksahdelleet kohdalleen tai sitten ajankohta oli aivan mahdoton. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli salamarakkaus kotimaan ulkopuolella, joka vastoin odotuksia ei ottanut loppuakseen edes palattuani kotiin pitkältä työkomennukselta. Toisella kerralla olin juuri muuttamassa pois kotikaupungistani Kehä I:n sisäpuolelle. Ensimmäinen oli koulutukseltaan insinööri, toinen juristi. Ensimmäinen oli irlantilainen, toinen suomalais-saksalainen.

Ja tässä kohtaa löytyykin jokseenkin hieman pelottava kaavantapainen.

Vaikka tämä kolmas, jonka te myös Miehenä tunnette, onkin suomalainen, ovat hänenkin sukujuurensa jossain muualla kuin tämän valtion rajojen sisäpuolella. Erittäin harvinainen sukunimi, vain kourallinen samannimisiä tässä maassa ja hekin kaikki läheistä sukua. Pistää miettimään. Vähän vain, tosin. Tosin mitä enemmän tätä asiaa ajattelen ja mitä enemmän muistelen niitä, joita olen tapaillut, niin kolmea kaksilahkeista lukuunottamatta kaikilla on ollut varsin erikoiset sukunimet.

Omanihan on hyvin tavallinen, vaikkakin mielestäni oikein oivallinen. Helposti voisi tietenkin kysyä, koenko että nimessäni on jotain vikaa, kun löydän itseni vakavista tai vähemmän vakavista suhteista kaikenmaailman kenneallyjen ja brechtien kanssa.

Nimihän ei loppuviimein takaa nykymaailmassa yhtään mitään. Ei korkeaa sosiaalista statusta, ei sivistystä, ei tahratonta moraalia. Itse koen, että tavallinen sukunimi on pikemminkin siunaus, kuin taakka. Sekoittuu mukavasti massaan, eikä välttämättä jää mieleen. Ja kun sukunimikaimoja on tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia, niin harvemmin tarvitsee ainakaan selittää mistä moinen sukunimi.

Vaan entäpä nyt, kun on enää hilkun reilu yhdeksän kuukautta aikaa heilua Kinnusena?

Pistää mietityttämään, että oppiiko sitä melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen edes käyttämään muuta nimeä. Esitteleekö itsensä vahingossa tuntemattomille vanhalla nimellään? Nolaako itsensä jo omissa häissään, jos kättelee jotakuta tuntematonta ja latelee että kinnusenkatihauskatavatatervetuloaboolialöytyytuolta. Kirjoittaako nimensä oikein, kun kuittaa marketissa pankkikorttikuittia? Tai herra paratkoon! Entä jos joku joskus tulevaisuudessa googlettaa sukunimen ja ensimmäisenä listalta löytyy jotain kirjoittamaani tuubaa ja nolaan koko pienen, mutta kiriherkän suvun?

Ja mitä sitten, kun en voikaan enää kuitata työpaikalla napsahtanutta nakkia, jotta vittujoosanookatikoo? Mitä sitä sitten sanoo?

Enpäs tee, terveisin Kati Gee?

(Jos nyt jollekulle jäi epäselväksi, niin aion ottaa Miehen sukunimen mennessäni naimisiin. Sitä on itseasiassa vähän allekirjoittaneelta vaaditukin.)

Viime yön actionjackson-uni oli kaikkien aikojen paras.

Minähän en tunnetusti näe muunlaisia unia. Paitsi korkeintaan todella häiriintyneitä painajaisia. Toimintaa, agentteja ja dinosauruksia on joka yö makuuhuone tulvillaan. Ruuhkaksi asti.

Unessa olin menossa naimisiin. Oli kaunis elokuinen lauantai ja kirkko oli täynnä hääväkeä. Pappi lateli litaniaansa, kyseli Mieheltä, tahtooko hän. Tahtoi. Kyseli minulta, tahdonko. Juuri kun olin vastaamassa myöntävästi, ryntäsi piruntorjuntabunkkerin sivuovesta sisään Michael Scofield ja muutama muu vankikarkuri ja pisti seremonian seis siltä istumalta.

Hottis tuuppasi Miehen sivuun ja ilmoitti, että minun on nyt parempi lähteä hänen mukaansa heti paikalla ja unohtaa avioliitto Miehen kanssa, sillä hän oli matkalla possensa kanssa Las Vegasiin ja aikeissa naida minut, vaikka saisi vielä Suomenkin viranomaiset peräänsä.

Arvaatkaapa pistinkö hanttiin?

No en tods.

Ja niin sitä sitten mentiin. Kintereillä FBI ja Keskusrikospoliisi, Europol, Interpol ja Miehen suku. Appiukko osoittautui oikein erityisen häijyksi agentiksi. Ja Tarja Halonen usutti Suojelupoliisinkin perään.

Ja juuri kun hektisen ja toiminnantäyteisen pakomatkan päätteksi pappi taas kyseli että tahdotaanko sitä, niin Kakkelson saatana herätti vikinällään, jotta pissalle täytyy nyt juurikin päästä.

Meni sitten koko loppupäiväkin vituralleen.

Meneehän se keskiviikko toki näinkin.

Kävin ostamassa paikallisesta paperipuodista tarvikkeita ja nyt olen vääntänyt kutsukortteja festareille. Olen yltä päältä erikeepperissä, nenää kutittaa viheliäinen pöly juuttikankaasta ja sormessa on oikein tolkun vekki, kun kikkailin saksien kanssa.

Edukseni luettakoon, etten sentään juossut niiden saksien kanssa.

Hirmuisesti tekisin mieleni brassailla aivan helvetin hienoilla hääkutsukorteilla kaikelle kansalle, mutten raaski pilata yllätystä näyttämällä niitä etukäteen. Ne on nimittäin tosi nättejä, olematta imeliä.

Pitäisiköhän ryhtyä bisnestä tekemään tälläkin? Olen näemmä luontainen lahjakkuus.

Ihan yhtäkkiä yllättäen totesin, että olen nähtävästi suunnitellut jossain alitajunnan tomuisessa nurkassa häitä enemmän kuin arvasinkaan.

Juhlamenu on valmis.

Ja olen sen toteuttamisen suhteen aivan kammottava natsi, enkä tiedä miten asian ilmaisisin pitopalvelulle.

Ei sillä, ettenkö luottaisi pitopalvelun ammattitaitoon. Luotan kyllä. Mutta mitähän ne mahtavat oikein ajatella, kun lykkään niille käpälään printatun menun annoskortteineen kaikkineen ja ne niitä selatessaan vielä hoksaavat, että aion itse omin pikkukätösin toteuttaa kaiken kakkua ja lämmintä ruokaa lukuunottamatta. Vähän hirvittää, muttei niinkään se työmäärä, jonka joudun selkänahastani repäisemään ennen häitä, vaan se, että mitä ne ajattelevat. Ymmärtävätköhän ne, että syy miksi en ole valmis minkäänlaiseen kompromissiin on vain ja ainoastaan se, että laadin mättöä työkseni.

Ja olen kyllä kamala natsi monen muunkin asian suhteen. Kuten nyt vaikka esimerkiksi kukka-asetelmien. Tiedän tasan mitä tahdon ja Mies tahtoo samaa (uskokaa tai älkää, olen kysynyt) ja se onkin sitten jotain hyvin perinteistä poikkeavaa. Mitä tuumaa floristi? Pitääkö se meitä ja varsinkin minua ihan hulluna, vai toteuttaako mukisematta?

Ja sitten on vielä se juhlatilan koristelu. Voi helvetti. Tulee olemaan työlästä ja vieläpä hintavaa. Vaan jos ei ole just eikä melkein, niin revin pitsiset stringini alta aikayksikön.

Olen tulossa hulluksi.

Olen muuttumassa hirviöksi.

Olen muuttumassa MORSIAMMEKSI.

A-p-u-a.

Hääpukua ei vielä ole, kampaaja varaamatta, hääsviitti varaamatta, häämatkajärjestelyt kesken, kuljetus kirkolta täysin auki, bändistä ei tietoakaan (omg, kaasosein?) ja kello käy. Hilkun reilu kymmenen kuukautta aikaa.

Tämä on ihan paska leikki, eikö voitaisi keksiä jotain kivempaa?

Silmät verestävät näytön tuijottamisesta ja sormet ovat hellinä googlettamisesta, mutta löytyipähän matkakohde.

Mutta se mikä hommassa tökki pahemman kerran, oli erinäisten majoituspalveluntarjoajien käsittämättömän kököt nettisivustot. Rikkinäisiä linkkejä, raivostuttavia bannereita, visuaalisia terroritekoja. Moni upea vaihtoehto jäi varmasti tutkimatta vain siksi, että aivot olivat vaarassa hirttää kiinni psykedeelisessä pikselipuurossa kahlatessa.

Sähköinen varauspalvelu on näemmä myöskin joillekin tahoille vielä tänäkin päivänä täysin tuntematon käsite. Kuten myös sähköposti. Ota siinä sitten luuri kauniiseen käteesi, soita toiselle puolelle maailmaa ja yritä selittää asiasi ihmiselle, joka ei puhu mitään eurooppalaista kieltä. Väännä verbaalista rautalankaa yrittäessäsi saada ihminen käsittämään, että tahdot varata majoituksen ensi vuoden elokuulle, eikä tämän vuoden syyskuulle.

Uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan nettiin sivuston, jossa mainostetaan paikkaa eksklusiivisena paratiisina ja pelkän majoituksen hinta kahdelta viikolta vastaa normaalikuolevaisen kahden kuukauden palkkatuloja, olisi syytä panostaa palvelun sujuvuuteen edes jollakin eurooppalaisella kielellä ja vielä mielellään aika jouhevasti.

En edes uskaltanut tiedustella millä matkan viimeiset tuhat kilometriä määränpäähän kannattaisi tehdä.

Soitan mieluummin läpi vaikka jokikisen eteläisen pallonpuoliskon lentoyhtiön.

Tai sitten menemme uimalla.

Se taloutemme kehnompi googlettaja nakitti minut etsimään sopivan häämatkakohteen.

Antaa nyt tuollainen tehtävä henkilölle, jota on Turistiksi haukuttu jo iät ja ajat ja vieläpä hyvästä syystä.

Minussa on sellainen perustavaa laatua oleva vika, ettei minua kiinnosta paskaakaan ne tyypilliset kohteet, joista valtaväestö tuntuu unelmoivan. Ei Kaukoitä, ei Karibianmeri, ei eteläisen Tyynenmeren saaret.

Minua kiinnostaa ne paikat, minne kukaan ei tohdi mennä. Tai ei keksi mennä. Paikat, jotka ovat vaikeasti saavutettavia joko maantieteellisen sijaintinsa, tai infrastruktuurin puutteen vuoksi. Ne paikat, joita ei vielä toistaiseksi ainakaan matkaoppaiden sivuilta löydä, koska niissä paikoissa ei ole suuria hotelliketjuja, tai kansainvälistä lentokenttää lähimaillakaan.

Kas, minulle riittää valkoinen korallihiekkaranta, turkoosi meri ja riippukeinu palmujen katveessa. En tarvitse ilmastoitua luksushuonetta minibaareineen ja kloorilta löyhkäävää uima-allasta, jonka aurinkotuolit saksalaiset massaihmiset ovat valloittaneet jo ennen auringonnousua. Ei. Jos saan moskiittoverkon, voin yöpyä siinä samassa riippumatossa, missä vietän päivänikin. Minä en tahdo kuunnella muiden turistien elämöintiä, enkä etenkään tahdo, että katukauppiaat puhuvat äidinkieltäni.

Ja niitä paikkojahan löytyy, kun tietää mistä etsiä.

Jos vain osaisin päättää leveys- ja pituuspiirin. Tai edes suuntaa antavasti maanosan.

Kas, tällä reissulla ei ole muuta kuin viiden viikon aikaraja. Kaikki muu budjettia myöten on vain järjestelykysymys.