Siinä se sitten on.
Se puku, jonka perään jotkut kyselivät jo ennen häitä.
Kaulassa ja korvissa omin pikku-kätösin askarrellut korut makeanvedenhelmistä ja hopeasta ja jalassa ennakkotiedoista poiketen Pleaserin valkoiset pornohokkarit, koska Manolot olivat hieman liian matalat ja näyttivät jotenkin hassulta puvun kanssa, kun valkoisen sävykään ei ollut ihan kohdallaan.
Ja naamalla virne. Tietenkin.
Mitä muuta voin sanoa, kuin että olipahan äreät kinkerit.
Lienen virnistellyt kirkossa kuin idiootti, mutta ainakin osasin avata suuni oikeassa kohdassa. Ja niin osasi Mieskin.
Hääväkeen oli rikastunut sukulais- ja ystäväpiirin parhaimmisto ja vaikka morsmaikun ominaisuudessa ja kureliiviin sonnustautuneena allekirjoittanut joutui hieman nirsoilemaan ruokansa suhteen, nassutti juhlaväki apetta hyvällä ruokahalulla ja kiitellen. Ilmapalloja lennätettiin taivaan tuuliin satamäärin, sulhanen taklattiin ja morsian ryöstettiin ja häävalssin jälkeen bändi soitti vielä neljä tuntia. Mies kiskoi hampaillaan Agent Provocateurin sukkanauhan kretonkini alta ja minä onnistuin paiskaamaan kimpun suoraan veljeni lapsen äidin, Neiti Nätin hyppysiin. Boolia, viiniä, skumppaa, olutta ja tietenkin sitä kuuluisaa Sarvijaakkoa riitti ylijäämäksi asti.
Sääli, ettei tällaisia festareita voi järjestää yksi ihminen kuin kerran elämässään.
Kaikki mitä tehtävissä on, on nyt tehty.
Enempään en pysty.
Enkä aio edes yrittää. En etenkään, kun hääautokin otti ja vaihtui sitten alle vuorokausi ennen h-hetkeä keinuvivun akselirikon vuoksi.
Kaikki mikä kusee, lienee kussut jo. Eivät voi enempää mennä yhdet hääjärjestelyt helvetilleen, kuin meidän ovat menneet.
Huomenna tähän aikaan en ole enää Neiti Kinnunen.
Minä olen…
Nämä viimeiset päivät ennen häitä tuntuvat hupenevat nopeammin kuin olisin ikinä uskonut.
Tämä päivä vilahti ohi naamapakkeleita ja askartelutarvikkeita metsästäessä ja autellessa Isipappaa koiratarhan rakentamisessa. Nyt kun vielä viitsisi askarrella ne plaseerauskortit, menukortit ja tienvarsiopasteet, niin paletti alkaisi olla aikalailla kasassa. Ja tietenkin virittää verkko koiratarhan aidantolppien väliin, jotta Pillillä ja Pullalla olisi lokoisat oltavat poissaollessamme.
Nämä viimeiset päivät tuntuvat herätelleen myös aimo joukon lattaotsaisia mörököllejä kiviensä alta kommenttilootaani ja sähköpostiini huutelemaan.
Passaa painella vitun kuuseen.
Minua ei kiinnosta teidän anonyymit ja tyhjänpäiväiset viiden pennin psykoanalyysinne ja paskanhaileat mielipiteenne henkilöstäni. Kun teillä runkkareillla ei ole munaa sanoa asiaanne omalla nimellänne ja naamallanne, niin voitte aivan hyvin jättää sanomatta. Pitäkää omana tietonanne tai kirjoittakaa se omaan blogiinne, mutta tänne ei tarvitse tulla määkimään.
Ja niille, jotka ovat tiedustelleet häämatkan kohdemaata ja jopa yrittäneet sitä googlettaa, voin tässä vaiheessa kertoa, että ensimmäinen lento laskeutuu Hong Kongiin ja siitä on vielä kaksi jatkolentoa tiedossa, kunnes olemme viikon päästä torstaina perillä. Loman ensimmäisellä viikolla pääsen halutessani todennäköisesti päivittämään blogia, mutta veikkaanpa, että keskityn kuitenkin pääasiallisesti lilluttamaan varpaitani lämpimässä valtameressä, nauttimaan rommia lisukkeilla ja halimaan ja pusimaan Miehen kanssa.
Sitä seuraavina kolmena viikkona olen tuskin eetterin ulottuvilla, joten keskityn lilluttamaan varpaitani lisää, nauttimaan lisää rommia lisukkeilla ja halimaan ja pusimaan entistä ahkerammin.
Palaamme näillä näkymin Suomeen syyskuun alussa.
Jos huvittaa.
Jos ei, kannattaa odottaa jouluun saakka, ennen kuin alkaa poliisille soittelemaan.
Yritän tässä pitkän päivän päätteeksi turruttaa itseäni urkumusiikilla.
Jostain syystä pääkoppani on nyt siinä määrin virittynyt häähulinaan, että urkumusiikki, olipa kyseessä sitten tunnetut häämarssit tahi ei, aiheuttaa hillittömiä itkuntyrskähdyksiä ja en jumankavita suostu kävelemään alttarille tyrskivänä räkätursaana, vaan naamalla täytyy olla korkeintaan jännittynyt hymy.
Tosin tällä menolla silmäni ovat lauantaihin mennessä jokatapauksessa muurautuneet umpeen, joten näytän räkäporsaalle kuitenkin.
Ahdistaa.
Huomenna aamulla, heti kun olen hakenut viimeiset rokotukset häämatkaa varten, pitäisi pakata autoon kaksi koiraa ja kuutiometri tavaraa ja hurauttaa Puijon kupeeseen. Iltapäivällä täytyy käydä koekammattavana ja pakkeloitavana.
Tiistaina pitää leipoa ja laatia viimeinen ostoslista.
Keskiviikkona pitää käydä kaupassa ostamassa ruokatarpeita sadalle hengelle.
Torstaina täytyy siivota juhlapaikka, järjestää pöydät ja laatia plaseeraus. Hankkia viimeiset romppeet, jos jotain on unohtunut.
Perjantaina täytyy koristella juhlapaikka ja kokata kutakuinkin koko loppupäivä. Illalla täytyy päästä savusaunaan.
Lauataina ei sitten toivottavasti täydy venyä kuin sängystä ylös, pingottaa itsensä kureliiviin, käydä hakemassa tukka päähän ja väriä pärstäkertoimeen ja suoriutua kirkkoon puoli tuntia ennen seremoniaa. Ja sitten täytyy varmaankin vetää pää täyteen.
Sunnuntaina täytyy suoriutua takaisin Velkatorpalle pakkaamaan bikinit ja aurinkorasvat rinkkaan.
Ja sitten.
Sitten koittaa neljän viikon vapaus tämän maan rajojen ulkopuolella, palmun alla ja viidakon syövereissä, malariasääskiä väistellen ja ruokamyrkytystä hankkien.
Väittävät, että jos juo litran rommia joka aamu, niin säästyy vatsataudilta. Täytynee testata.
Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa.
Enää viikko.
Viikon päästä tähän aikaan istun kampaajalla.
Viikon päästä viiden tunnin kuluttua olen jo rouva.
Ehkäpä viikon päästä ei enää kiukuta ja ärsytä ja hirvitä kaikki päälle kaatuvat hommat ja stressi.
Juttelin eilen puhelimessa hyvän ystävän kanssa, joka meni naimisiin kesäkuun alussa. Hän kertoi olleensa itsekin kärttyinen häiden alla. Hääpäivänä sitä ei sädehtivästä morsiamesta olisi kyllä uskonut.
Olen tässä miettinyt pääni puhki, mitä olen mahdollisesti saattanut unohtaa hääjärjestelyjen suhteen. En saa mitään päähäni, mutta olen aika varma, että jotain olen unohtanut kuitenkin. Puvut on, kukat on, kampaus ja meikki on, hääauto on, kirkko ja pappi ja kanttori on. Juhlapaikka on, koristeet on, catering on. Bändi on, kaaso on, bestman on. Boolitarpeet on, boolimalja on. Valokuvaaja on. Hääkakku on.
Tarvitseeko muuta?
No kaljat ja siiderit ja yöpalat jatkoille. Juhlatunnelmaa. Suotuisan sään.
Jos miettisin seuraavaksi vaikkapa sitä, mitä tarvitsen mukaan häämatkalle. Siis muuta kuin bikinit ja suojakerrointa.
Mitä vähemmän on päiviä jäljellä h-hetkeen, sitä kärttyisemmäksi tunnun muuttuvan.
Pahiten siitä joutuu kärsimään Mies.
Tänään kehoitin häntä ainakin kahdesti vetämään päänsä ulos peräsuolestaan, molemmilla kerroilla todennäköisesti täysin syyttä.
Ärsyttää ja keljuttaa olla tällainen kiukkupussi. Inhottaa, että suivaannun niin luvattoman helposti yhdentekevistä asioista. En jaksa kuunnella, en jaksa keskittyä ja hermostun oman saamattomuuteeni ja ärisen sitten sivullisille.
Välillä ihmettelen itsekin miksi Mies on ottamassa juuri minut vaimokseen, kun maailmassa on varmasti helpompiakin naisia. Minun suuni on täynnä sammakoita ja aina kun sen avaan, ne hyppivät ulos, eivätkä ne ole mitään söpöjä pikkusammakoita, vaan raamatullisiin mittasuhteisiin paisuneita rupikonnia.
Miehen onneksi lähden maanantaina kohti Pohjois-Savoa ja hän saa kokonaiset kaksi päivää vapaata kiukuttelultani.
Minä sen sijaan joudun viettämään nekin kaksi päivää itseni kanssa.
Ei välttämättä huvittaisi.
Tulipahan tuossa vaan mieleeni, että on sääli ja häpeä, ettei Vaari-vainaa ole enää elävien kirjoissa.
Puuttuu nimittäin häistä yksi ohjelmanumero, sillä sen lisäksi, että Vaari-vainaa oli jo ohjelmanumero itsessään, oli hän myös varsin etevä soittamaan haitaria ja sille päälle sattuessaan aika etevä ottamaan Sarvijaakkoa.
(Niille, jotka kuvittelevat sarvijaakon olevan vain jonkinsortin hyönteinen, annettakoon tiedoksi, että se on myös potentti raavaiden miesten juoma, jota ei pitkäripaisesta saa.)
Vaari-vainaan nimi oli Gunnar ja se oli eittämättä kovin jätkä sitten Mannerheimin. Sellainen savolainen jäärä, jonka piti ihan väenvängällä joka toinen talvi mennä kokeilemaan lumien pudotusta peltikatolta huopatossut jalassa ja joka toinen talvi se tieltä tossuinensa tuli sukkana alas, kun liukastui. Pihi oli kuin mikä, mutta kova metsämies ja yksi perkele kalastamaan. Kun ei saanut melkein parikymmenkiloista haukea veneeseen muuten, niin tempaisi kalaa airolla otsaluuhun, jotta rauhoittui. Suolaa se söi niin että hampaissa ratisi ja siihen loputtomaan suolan syöntiin se sitten taisi kuollakin, kun pumppu otti ja hirtti kiinni.
Vaarin olisin kyllä häihini tahtonut.
Näin hänet viimeisen kerran eräissä toisissa häissä viisitoista vuotta sitten.
Tänään iski tajuntaan tietoisuus.
Häät ovat ensi viikolla.
Hetken aikaa kone väänsi jo kierroksilla, kunnes tajusin, että plaseerauskortteja lukuunottamatta kaikki mitä täällä päässä valtakuntaa tehtävissä on, on tehty jo.
Ha!
Bestman pitää huolen siitä, että sulhanen tuodaan kirkkoon vaikka köysissä ja minun ystäväni lupasivat jo viikonlopun polttareissa työntää minut alttarille nokkakärryissä, jos telon itseäni vielä lisää. Tähän mennessähän minulla on vasta olkapään kiertäjäkalvosin riekaleina, kyljessä ammottava haava ja vasemmassa jalkaterässä lasinsirun jättämä vekki.
Vielä ehdin katkomaan monta luuta, repimään muutamat nivelsiteet ja hankkimaan kehon täyteen ruhjeita.
Onneksi autotallissa on nokkakärryt omasta takaa.
Pitäisiköhän ottaa mukaan ihan varmuuden vuoksi?
Kiitos Marinadi, Rappiotäti, Pörrö, Alivuokralainen, Mielitty ja Janina! Sekä myöhemmin illalla Annareetta, Mitvit, Schizo, Junis ja Kervå!
Oli niin jumalattoman kivaa, etten muista milloin viimeksi!
Nyt on vaan niin jumalattoman kipeä tukka, etten muista milloin viimeksi…
Ja nyt anteeksi, sillä on aika pienen nillin.
Perkele, kun se toinen viikonlopun juhlakalu tulee takaisin kotiin, niin tulee ruumiita!
Mitä vittua tämä tällainen on, että on käyty äijäporukalla polttariporsastelemassa Rajamäen Velkatorpalla, levitelty bissetölkkejä pitkin tonttia, sotkettu paikat JA SYÖTY VITTU SOIKOON MINUN KRAPULAMÄSSYNI JA JUOTU MINUN KRAPULALIMUNI!
Aaaaaargh!
Nnnnngh!
Leikkaushaava kutisee kuin perkele! Kävin näyttämässä lääkärille ja lääkäri läimäisi kouraan antibioottireseptin ja salvaa.
Pahin kutina ei kuitenkaan johdu onneksi tulehduksesta, vaan haavateippien aiheuttamasta allergisesta reaktiosta. Suomeksi sanottuna olen siis allerginen laastariliimalle.
Loistavaa.
Huomenissa täytyy kerätä kamppeet kasaan ja suunnata Isolle Kirkolle polttareihin. Minulla ei ole hajuakaan mitä pääni menoksi on suunniteltu, mutta suunnitelmiin kuuluu kumisaappaat ja hattu.
Toivottavasti saan pukeutua myös muuten, sillä vaikka kelin pitäisi suosia, ovat pelkät kumisaappaat ja päähine hieman turhan keveä asukokonaisuus ihmisten ilmoille.
Mutta jos huomenna kohtaatte jossain päin kantakaupunkia Turistin sijaan Nudistin, niin puollustuksekseni lausun jo nyt, että muut yllytti.
Kirkossa soitettavat häämarssit tuottavat minulle päänvaivaa.
Lähinnä siksi, etten osaa päättää mikä olisi hyvä alttarille astellessa ja mikä parempi ulos rynnätessä.
Ja siksikin, etten voi kuunnella niitä itkeä tyrskimättä. Auta armias, Melartin ja Mendelssohn saavat leukani väpättämään ja silmäni vettymään alta aikayksikön!
Omaperäisin veto olisi tietysti kävellä kirkkoon ja sieltä ulos ilman musiikkia, mutta sekin vaihtoehto epäilyttää, sillä sukuni on täynnä muitakin itkuntyrskijöitä, jotka taatusti ryhtyvät yhdessä tuumin niiskuttamaan heti kun suntio avaa kirkon ovet ja tuuppaa allekirjoittaneen Isipapan käsipuolessa kirkon käytävälle. Ja sehän ei käy laatuun, koska sen lisäksi että olen myötätunto-oksentaja, olen myös myötätuntoniiskuttaja ja ovelta alttarille on Siilinjärven kirkossakin niin pitkä matka, että ehdin siinä ajassa muuttua kurpitsaksi, jos joudun kuuntelemaan niiskutusta.
Ihana ompelijatareni Aurora tosin rauhoitteli minua tänään kertomalla, että hääpäivänä nuppi on niin jumissa kuitenkin, ettei siinä paniikissa ymmärrä edes itkeä, vaikka mieli tekisikin. Ja että kirkossakin muistaa käyneensä vasta siinä vaiheessa, kun kaivelee illalla riisinjyviä ruumiinonteloistaan.
Ehkäpä siis Melartinia alkuun ja Mendelssohnia loppuun. Kuula ja Wagner ovat jotenkin turhan pönäköitä ja pompööseja minun makuuni.
Mutta virsiä ei kyllä veisata, sen voin luvata.
Jätin lähtemättä ajelulle.
Ajattelin säästää rahaa. Sen sijaan autoilen huomenna ihan toiseen suuntaan ja käyn pistäytymässä liian pitkän tauon jälkeen vanhan ystävän luona.
Vanhoissa ystävissä on se hyvä puoli, että ne ovat ja pysyvät. Ehkäpä siksi ne ystävyyssuhteet ovatkin niitä vanhoja. Ei uusissa ystävyyssuhteissakaan yleensä mitään pahaa ole, mutta vanhoissa lienee kokemukseni mukaan kuitenkin se kuuluisa “vara parempi”. Vanhojen ystävien kanssa juttu yleensä jatkuu juurikin siitä mihin se joskus, toisinaan vuosiakin aikaisemmin, jäi.
Muutaman päivän pohjamudissa möyrimisen jälkeen odotukset häidenkin suhteen alkavat olla taas positiiviset. Vierasmäärä on jäämässä juuri sopivaksi. Säästyy rahaa tarjoilujen suhteen ja voi satsata laatuun enemmän kuin määrään. Uusi bändi on ylittämässä odotukset kahdella laulajallaan, joista toinen on Miehen ystävä ja toinen joku hänen muusikkoystävänsä. Koko kööri on ammattilaisia ja olen itseasiassa ollut pariin otteeseen kyseisen bändin keikallakin. Rahaahan bändiin palaa, mutta toisaalta näin lyhyellä varoitusjalla se ei mikään ihme lienekään. Valokuvaajakin on järjestynyt.
Ja uusi kaaso.
Keskiviikkona on hääkretongin vihonviimeinen sovitus, torstaina saan tikit pois vatsanahastani ja viikonloppu tuo tullessaan polttarit. Alkaa jo jännittää.
Jos vielä saisin itsestäni sen verran irti, että kirjoittaisin kolme esseetä koulua varten, niin hommat alkaisivatkin olla sitä myöden kuosissa, että voisi ryhtyä odottamaan kesäloman alkua.
Siihen on alle kaksi viikkoa aikaa.
Olen kukkunut varsin minimaalisilla yöunilla jo neljättä vuorokautta.
Ei hyvä.
Päähän koskee, kylkeen koskee, keuhkoihin koskee. Sydämeen koskee, mutta se ei liene elimellistä. Olen kuoliaaksi stressaantunut ja näyttää vielä sille, että minuun on iskemässä oikein ärhäkkä flunssa. Loistavaa. Täydellistä.
Naurattaisi, jos ei itkettäisi.
Mies kävi tänään ostamassa minulle vihkisormuksen. En tiedä millaisen, mutta esitin hänelle aikaisemmin toiveen, ettei sormuksessa olisi mitään ulkonevia jalokiviä. Tai jalokiviä ollenkaan. Ne kun tuppaavat jäämään kiinni milloin mihinkin ja sinkoilemaan irti ajan myötä.
Tässä stressin vaiheessa en oikein osaa iloita edes ajatuksesta, että saan varmasti kauniin sormuksen nimettömääni, mutta ehkäpä kolmen viikon kuluttua on jo toinen ääni kellossa.
Syytä olisi olla.
Muuten tulee aika kurjat kinkerit.
Aamu alkoi pähkäilyllä.
Häämatka aiheuttaa hieman päänvaivaa, koskapa kansallisen leija- ja lennokkikerhon koneissa tuntuu jakkarapaikat olevan hieman kiven alla. Pitäisi suoriutua kutakuinkin juhlista suoraan Helsinki-Vantaalle, jos mielisi mahtua kyytiin. Ja kun perille nyt sitten ensin pääsisi, niin sitten neljän viikon päästä siitä pitäisi kikkailla itsensä vielä takaisinkin, mutta mistä ja mitä kautta?
Lentäminen on lystiä, mutta ajatus kymmenenkin tunnin transitista ei oikein houkuttele. Lentokentätkin olivat vanhaan hyvään aikaan lystikkäitä, mutta kun sellaisella viettää nykyisellään nelisenkymmentä tuntia viikossa, on hohto hieman karissut.
Pah. Toisaalta jos nyt edes pääsisi ensin sinne palmun alle, niin sitten voisikin vaikka jäädä sinne. Karistaisi kotimaan tomut varpaidensa välistä pysyvästi, kun ei täällä kuitenkaan saa kuin puukosta lapaluiden väliin. Tai kylkeen, jos parempi tuuri käy.
Pitäisi nähtävästi vaan opetella olemaan luottamatta keneenkään. Eräs ystävä, jolle vuodatin kusista tuuriani totesi minulle eilen, että olen aivan liian luottavainen, enkä kuulemma osaa pitää puoliani kuin vasta äärimmäisen pakon edellä. Hänen sanoissaan lienee totuuden siemen. Minun on kuitenkin hankalaa ottaa omakseni kategorisen kyynikon ja kylmän kusipään roolia. Mieluusti lähtisin siitä olettamuksesta, että luottamustani ja hyväntahtoisuuttani ei kukaan yrittäisi käyttää hyväkseen. Usein niin kuitenkin tuntuu käyvän. Muroihin kustaan heti kun silmä välttää ja sitten vielä kaupan päällisiksi naureskellaan selän takana.
Yritä siinä sitten säilyttää humaani suhtautuminen.
Luojan kiitos neljän viikon päästä olen tavalla tai toisella rakkaani kanssa järjestänyt itseni tämän maan rajojen ulkopuolelle.
Murheet tuskin painavat tropiikin lämmössä yhtä paljon kuin koleassa ja sateisessa kotimaassa.
Niin ne vain hienoiksi kuvitellut suunnitelmat osoittautuvat vain hienoiksi suunnitelmiksi. Käytäntö on usein jotain ihan muuta.
Tilanne hääjärjestelyjen suhteen muuttui vuorokaudessa varsin dramaattisesti, mutta järjestyi kuitenkin sekä minua ja Miestä tyydyttävällä tavalla. Se kai riittää, ottaen huomioon, että kyse on kuitenkin meidän juhlista.
On surullista joutua sanomaan näin, mutta en yllättynyt kovinkaan paljon. Ennusmerkit tästä olivat ilmassa jo jonkun aikaa sitten. En silti voi käsittää sitä, että epäselvyyksiä ei edes tahdota ratkoa. Selitetään vain, että nyt ei voi, ei pysty, ei kykene.
Me emme Miehen kanssa pystyneet nyt odottamaan kauempaa. Häihin on alle neljä viikkoa aikaa. Meidänkin on pakko voida, pystyä ja kyetä ratkaisemaan mitä vittumaisempia ongelmia, vaikka paine on valtava ja välillä tekisi mieli nostaa vain kädet pystyyn. Tässä vaihessa on kuitenkin turha enää roikkua hätäjarrun kahvassa. Juna ei vaan yksinkertaisesti pysähdy.
Olisin toivonut hieman erilaista ratkaisua, mutta näillä mennään.
On pakko.
Se saatanan älypää, joka oli eilen soittanut ja perunut hääpaikkavarauksemme, tulee vielä kokemaan ennennäkemättömän raakaa väkivaltaa. Olen sen verran sitkeä kusipää, että jahtaan sinua vaikka maailman tappiin asti.
Ihan vaan tiedoksi jatkossa, että hääpaikan talonmies on läheinen tuttu ja vaikka mitä yrittäisit selittää, niin paikka on varattu kuitenkin meille ennalta sovittuna ajankohtana, eikä peruutukseksi kelpaa kuin minun henkilökohtainen ilmoitukseni.
Ja sitä ei tule.
Vittu että pitää olla pieni elämä ja vähän mielekästä tekemistä, kun täytyy ryhtyä ihmisten tärkeimpiä juhliakin sabotoimaan.
Kauppaan. Kotiin siivoamaan ja kokoamaan puutarhakalusteet. Koirat hoitoon. Laittamaan sapuskaa.
Ei tässä ehdi murehtimaan. Tänään on grillijuhlat ja vaikka osanottajamäärä onkin viikkojen varrella hieman kutistunut, niin kymmenen ihmistä teettää töitä silti ihan kiitettävästi.
Kiitos kaikille sähköpostia lähettäneille. En ole vajoamassa epätoivoon, sillä kuten jo aikaisemmin kirjoitin, minulla ei ole sellaiseen yksinkertaisesti aikaa. Menen tiistaina ultraäänitutkimukseen ja ohutneulanäytteeseen ja sitten katsellaan jatkoa. Saavat luvan leikata kasvaimen jo ensi viikolla tai sitten vasta syyskuussa. Aikatauluuni ei sovi mikään muu vaihtoehto ja minä en neuvottele.
Minä aion juhlia hääni ennakkosuunnitelmien mukaan ja aion myös lähteä kuukaudeksi häämatkalle heti häiden jälkeen.
Seuraava kasvain voi sitten ottaa tästä opikseen ja tiedustella sihteeriltäni sopivaa ajankohtaa kasvulleen.
Joitakin viikkoja sitten huomasin kyljessäni, hieman vyötärön alapuolella kyhmyn.
Tai itseasiassa huomasin sen kyhmyn kyllä jo aikoja sitten, mutta ajattelin sen olevan vain harmiton lipooma.
Sitten se kyhmy otti ja kasvoi ja muuttui aivan saatanan kipeäksi. Varasin ajan lääkäriin.
Lääkäri tutki. Totesi saman tien, että ei ole lipooma, vaan jotain muuta.
Ja se jotain muuta voi sitten kuulemma olla hyvänlaatuista tai sitten ei. Mutta ilmeisesti se on hyvänlaatuista tai ei imusolmukkeessa.
Ja nyt siitä pitäisi sitten ottaa ohutneulanäyte ja antaa patologin arpoa onko vai ei. Ja sitten pitäisi leikata jokatapauksessa.
Saatanan puoskarit!
Minulla on häät kolmenkymmenenkuuden päivän päästä. Minulla ei ole aikaa odottaa neljäätoista päivää sitä vitun patologin lausuntoa, jossa kerrotaan onko vai eikö. Eikä minulla ole aikaa odotella leikkausta. Tai pitää kahta viikkoa tikkejä nahassani sen jälkeen kun on päässyt luvallisesti puukotettavaksi.
Ja minulla ei etenkään ole nyt aikaa vittu syövälle, juovalle tai millekään muullekaan vitun tuumorille!
Vittu!
Story of my life.
Tiedättekö mikä vähän ahdistaa?
No se, kun häämatkalle on aikaa varattuna kuukausi, ensimmäisessä pikkuparatiisissa vietetään viikko ja sitten olisi vielä kolme viikkoa aikaa!
Tai siis vain kolme viikkoa aikaa!
Maailmassa on niin valtavasti pökerryttävän henkeäsalpaavia paikkoja, mutta niin kirotun rajallisesti aikaa!
Vähintäänkin joka kolmas päivä tulee mieleen joku kohde, jossa olisi oikeastaan melkeinpä pakko piipahtaa, mutta sitten iskee se todellisuus vasten kasvoja, että jos puolet häämatkasta menee lentokoneessa omia polvia imeskellen, niin siinä menee koko matka ihan justiinsa hukkaan.
Kirottua.
Hyvät ystävät.
Ne vain paranevat vuosien vieriessä.
Kymmenen vuotta sitten yksi heistä pakkasi laukkunsa ja muutti Euroopan turuille. Vuosien mittaan terveisiä läheteltiin satunnaisesti milloin kenenkin kautta, mutta koskaan ei tavattu.
Perjantaina sitten pitkästä aikaa tavattiin. Hain tuon entisen heilani, Kauniin Miehen, lentokentältä, kun hän saapui Suomeen juhlistamaan yhteisen vanhan ystävämme häitä.
En keksi kyllä mitään lystimpää, kuin sen, että pääsee jatkamaan hupailua juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Naurunremakka alkoi saman tien ja jatkui hervottomana aina siihen saakka, kun tänään saattelimme Miehen kanssa hänet jälleen kentälle.
Vaikka Kaunis Mies käänsi kelkkansa jo ikuisuus sitten ja ryhtyi tykkäämään enemmän muista kauniista miehistä, oli niin valtavan sydäntälämmittävää huomata, ettei vuodet ole muuten miestä muuttaneetkaan. Sama poikamainen, ilkikurinen charmi on tallella ja sama luokattoman huono stand-up -komiikka naurattaa edelleen. Ja yhä vaan vieläkin Kaunis Mies saa lietsottua minustakin esiin sen prinsessaleikkejä rakastavan hempukan, joka joskus olin.
Yhdessä vollotettiin kirkossa, me kaksi “vanhaa akkaa”.
Ensi vuonna Frankfurtissa.
Viimeistään.
Oli nimittäin kaikkien aikojen parhaat häät.
Juomaa ja ruokaa riittävästi ja riittävän hyvää. Seuraa riittävästi ja ihan helvetin hyvää sellaista. Bändi hyvä ja musiikkia riittävästi.
Muistoksi jäi valtavat rakot jalkapohjiin, kipuilevat kämmenet ja keskimääräistä kipeämpi pää.
Oli siis hauskaa.
Hankin joitakin vuosia sitten, kun olin vielä rahoissani ennen ylimitoitettua asuntolainaa, äärimmäisen epämukavat ja törkeän kalliit italialaiset design-korkkarit.
En ole käyttänyt kenkiä kuin kerran. Juuri sen kerran, kun totesin niiden olevan äärimmäisen epämukavat. Sen kerran jälkeen tungin kengät takaisin laatikkoonsa, jonka kannessa komeilee kohokirjaimin muotitalon nimi ja paiskasin laatikon kaapin perukoille kiroillen omaa naisellista turhamaisuuttani ja ilmeistä hölmöyttäni. Unohdin mokomat kikottimet tyystin.
Eilen törmäsin laatikkoon sattumalta ja päätin kokeilla, josko kipsuttimet olisivat vuosien varrella kypsyneet mukaviksi.
Eivät totisesti ole.
Mutta jumalaisen kauniit ne ovat edelleen. Norsunluunvalkoiset, nelituumaisella stilettokorolla. Mutta koskapa jalkani on niin pienet, aiheuttavat korot sen, että päkiäni hädin tuskin osuvat maahan, jonka seurauksena paino on ikävästi varpailla. Se taas johtaa vääjäämättä siihen, että varpaat puutuvat alta aikayksikön ja kaiken lisäksi vähäiselläkin kävelyllä pikkuvarpaista irtoaa viimeisetkin ihon riekaleet.
Yritä siinä sitten olla viehko ja kävellä lanteet seksikkäästi keinahdellen, kun kasvoilla on tuskan irvistys ja kylmä hiki.
Ja siitäkin huolimatta olen tässä aikani kuluksi mietiskellyt, josko sittenkin hääpäivänä ahtaisin sorkkani mieluummin näihin Moschinoihin, kuin laatikossaan silkkipaperikääressä lepääviin Manoloihin. Manolot ovat tietenkin aina Manolot, mutta Moschinot ovat lystikkäämmät ja korkeammat. Lisäksi pelkään kuollakseni, että onnistun raapimaan Manolot tohjoksi.
Manolot kun ovat kuitenkin aina Manolot, Moschinot ovat kuitenkin vain Moschinot.
Perkele. Minä en kestä.
Olihan se juu odotettavissa, että jokin kohta varmasti kusee näissä kirotuissa hääjärjestelyissä, mutta nyt kusee jumalauta jo vähän liikaa. Siinä määrin, että jos tämä meininki jatkuu vielä kauemmin kuin vaikkapa tunnin, niin minut voikin sitten varmaan raahata köysissä johonkin lataamoon.
Voi jumalauta, että olenkin yksi tahdoton lapanen, kun en jyrännyt läpi omaa toivettani pienestä seremoniasta maistraatissa.
Tämä on niin vähäpäistä touhua, ettei sitten mikään muu auringon alla.
Voi olisipa jo elokuun neljäs.
Silloin olisin jo rouva, häästressi olisi ohi ja olisin jo matkalla palmun alle. Kuukaudeksi.
Eihän Suomen kesässä toki mitään vikaa ole, mutta tämä sinkoilu ja hyperventilointi alkaa jo ihan oikeasti maistumaan puulle.
Paniikki.
Soitin juurikin entisen kotiseurakuntani kirkkoherranvirastoon ja kyselin papin ja kanttorin perään. No, kanttorillahan nyt ei niin hirveästi väliä ole, kun ne kaikki osaavat kuitenkin ne perinteiset häämarssiluritukset soitella, eikä StarWarsin Imperial March edelleekään kuulemma kelpaa kirkollisiin toimituksiin.
Mutta se pappi!
Tunnen liiankin hyvin vanhan kotiseurakuntani työntekijät, koskapa aikoinaan tuli puuhasteltua rippikouluhärdelleissä isoisena ja myöhemmin isoiskouluttajana. Etenkin valitettavan moni papeista tuntui jo silloin niin pystyyn kuolleelta pyhistelijältä, että lopetettuani hommat erosin sitten kirkostakin lopen tympääntyneenä niihin suppeamielisiin, fossiloituneisiin reliikkeihin.
Yksi pappi oli kuitenkin toista maata jo silloin ja häntä kävin Miehen kanssa varta vasten hieman jututtamassa Tapaninpäivänä. Asioikseen otimme ja istuimme jopa läpi koko jumalanpalveluksen, eikä ollenkaan suotta. Pappi kun ei saarnannut alttarilta ja saarnastuolista käsin, vaan tuli siihen kirkon käytävälle ihmisten keskelle ja jutteli kuten vanhoille ystävilleen. Ei tehnyt vain työtään, ei pyhistellyt, vaan oli läsnä.
Se tässä vain jännittää, että suostuuko hän nyt sitten luopumaan vapaapäivästään ja meidät vihkimään.
Ahdistaa. Ei erityisemmin innosta ajatus siitä, että vaikkapa oma rippipappini minut ja Miehen vihkisi. Eikä etenkään, että se kuivakka naiskappalainen mitä seremoniaa meille pitäisi.
Sankkeri. Ranteet auki, jos tämä nyt tähän kaatuu.
Minulle tämä ei ole ollenkaan yhdentekevää.
(Edit: Järjestyihän se. Huoooooooh. Voin nukkua yöni rauhassa.)
Ei jumalauta.
Millaiseenkohan sukuun sitä ollaan neitiä naittamassa?
Olen aina kuvitellut, että omaa sukuani toraisempaa porukkaa ei takuuvarmasti ole olemassakaan, mutta viimeaikoina kuulemieni tarinoiden perusteella en ole enää niinkään vakuuttunut.
Mikä helvetti siinä on, oikeasti, etteivät edes aikuiset osaa jättää lapsellista tukkanuottastelua väliin? Edes silloin, kun olisi tarkoitus pitää hauskaa! Saatana!
Tästä farssista tulee jotenkin hirvittävän elävästi mieleen vuoden 1985 kesä.
Silloin tappelin verissä päin serkkuni kanssa hiekkalaatikolla siitä, kumman puolelle kahta hiekkalinnaa erottava vallihauta kuului.
Sittemmin opimme olemaan.
Kaikki eivät kuitenkaan ole oppineet.
Joskus, kun on sopiva seura, kahvi maistuu paremmalle kuin kuperkeikkalimunaadi.
Tänään tälläviisiin.
Vaikka ilmoitinkin Kaasolleni heti kärkeen, että oloni on äärimmäisen epäsosiaalinen, oli oikeasti hedelmällinen palaveri/kaverilounas/päiväkahvittelu, joka jätti sellaisen olon, että epäilykseni häiden järjestelyjen kaatumisesta yksinomaan minun niskaani ovat sittenkin hieman yliarvioituja. Onneksi on maailman paras Kaaso.
Palaveerauksen jälkeen soitti Äitikin kertoakseen että astiasto on vihdoin kasassa. Ehdin nimittäin jo menettää paritkin yöunet, kun alkuviikosta kävi ilmi, että kestitys on jäämässä sataakolmeakymmentä pääruoka- ja salaattilautasta vajaaksi.
Nyt ei enää paljoa puutukaan.
Paitsi se, että vieraat ymmärtävät hääkutsun savolaistyylisen kieron pyynnön ja todellakin laittavat anopit kilpailemaan ilmoittautumisista juhliin. Mitä vähemmän populaa paikalla, sitä enemmän herkkuja ja boolia meille, mutta ihan turha on tulla jonottamaan sitten kirkon ovelle, jos ei ole saapumisestaan ilmoitusta hyvissä ajoin antanut. Tarjokkaita vieraiksi on enemmän kuin penkkejä persuuksien alle, niin saadaan se juhlatila kyllä täytettyä, vaikka kaikki tähän mennessä kutsutut jättäytyisivätkin pois.
Joten hei te kaikki sukulaiset ja ystävät, jotka tätä luette! Varatkaapa nyt pikapuoliin se paikkanne plaseerauksessa!
Ja Marlovviisa voisi sen osoitteensa laittaa vielä uudemman kerran, kun onnistuin sen taas hukkaamaan!
Milloinkahan erinäiset tahot elämässäni onnistuvat takomaan läpi paksun kallonsa sen tosiasian, että en vaan jumalauta kykene halkeamaan moneen paikkaan yhtä aikaa.
Fysiikan lait eivät salli minun tehdä yhtäaikaa töitä ja rillutella jossain tuhnuisessa kuppilassa kaljamuki kourassa. En voi remontoida taloa ja antaa sielunhoitoa samaan aikaan. En voi olla samaan aikaan pääkaupunkiseudulla ja kotiseudulla.
Minulla on sellaisia velvollisuuksia kuten työ, koti, koirat ja parisuhde. Olkoonkin, että ne ovat mieluisia velvollisuuksia, mutta velvollisuuksia yhtä kaikki ne silti ovat. En voi, enkä halua laiminlyödä niitä. Ne nielevät liki kaksi kolmannesta ajastani. Loput yritän pyhittää nukkumiselle, etten kilahtaisi ja ryhtyisi sarjamurhailemaan satunnaisia ohikulkijoita.
Tämän lisäksi kalenterissani on punaisella tussilla merkattu päivämäärä 2. elokuuta. Se on tuleva hääpäiväni. Silloin on juhlat. Ne juhlat vaativat tällä hetkellä hyvin paljon huomiotani järjestelyjensä puolesta, sillä pahasti näyttää siltä, että minä olen ainoa, joka asioiden eteen jotain tekee. Ne, jotka ovat ottaneet pieniä paloja koko päivän showsta hoitaakseen, eivät ole infonneet minua yhtään mistään, joten oletan, että joudun loppuviimein kuitenkin tekemään kaiken itse. Se lievästikin ilmaistuna vituttaa silmittömästi.
Joten jos vaikutan hieman kireältä, väsyneeltä ja stressaantuneelta, se johtuu olosuhteista. Jos olen joutunut perumaan osallistumisiani yhdentekeviin vitun kissanristiäisiin, niin sekin johtuu olosuhteista. Jos en ole vastannut puhelimeen ja unohtanut soittaa takaisin, olen todennäköisesti vain ollut huonossa paikassa ja kiireessäni sitten unohtanut.
En vaan yksinkertaisesti voi revetä useampiin koordinaatteihin yhtä aikaa.
Lakatkaa saatanat vinkumasta.
Pitäisi suoriutua.
Maaseudussa on se huono puoli, että sieltä on niin perkeleellisen pitkä matka joka paikkaan. Nytkin lorvin jo kolmatta tuntia, kun en saa aikaiseksi kammata naamaani, istuutua auton rattiin ja hurauttaa Kirkolle toimittamaan asioita.
Eilinen palaveeraaminen pitopalvelun kanssa meni kuitenkin jouhevasti, etenkin kun lupasin toimittaa täydellisen reseptiikan pääruokia varten. Ei sillä, ettenkö luottaisi pitopalveluun, mutta vara ei tunnetusti venettä kaada. Kattavalla reseptiikalla saan mitä haluan ja tiedän mitä vierailleni syötän. Alkupalat hoidan itse, sillä verrattuna normaaliin työhöni, reilulle sadalle hengelle pöperöiden laatiminen on vähän kuin lapsen hakkaisi.
Mutta se hääkakku!
Prinsessakakku olisi hyvä, mutta niin juuttahan tylsä. Kermakakkua en edes halua. Juustokakku taasen on ehkäpä turhan tukeva, kun kahvipöydän yhteyteen kasataan kuitenkin suklaabuffet.
Kuohuviinit on onneksi jo hankittu, kuten myös punkut, sekä viinakset loppuillan booliin. Vielä pitäisi valita valkoviini ja laskeskella paljonko olutta ja siideriä tarvitsisi.
Bändillekin pitäisi yöpaikka varata. Ja koirille hoitopaikka koko elokuulle ja syyskuun alkuun.
Floristia pitäisi piinata kukkien suhteen ja hääkimppukin kai varmaan suunnitella, kun ajatukseni kymmenestä päivänkakkaran muotoisesta heliumpallosta tyrmättiin.
Niin ja papille pitäisi soittaa.
Ja naimalupapaperit täyttää ja viedä kirkkoherranvirastoon.
Että on tätä suoriutumista tässä.
Oletteko ihmetelleet, kun päivitystahtini on huomattavasti hidastunut?
No, en minäkään.
On ollut tässä kovasti kiirettä tehdä yhtä sun toista ja sinkoilla ympäri maakuntia.
Tänään olen Pohjois-Savossa. Täytyy sopia pitopalvelun kanssa häiden lämpöisistä mätöistä. Huomenna täytyy mennä piinaamaan kondiittoria hääkakun suhteen. Kaikki tämä kureliivi päällä, sisäelimet kurkussa, happisaturaatio luvattoman matalalla. Huippua.
No, onpa tänään jotain tavallisuudesta poikkeavaakin päässyt tekemään, kun tuli hengailtua hyvän ystävän työpaikalla useampi tunti.
Pornokaupassa on ihan eri tavalla jänskää.
Uuuaaah!
Meillä on viisisataa ilmapalloa!
Ja vaikka uusittu Blogilista onkin sitä mieltä, että Turisti on tätänykyä hääblogi (sic!), niin siltikin olisin sitä mieltä, että ei tasan ole. Ei ollut ennen viime elokuuta, eikä tule olemaan tämän vuoden elokuun jälkeen.