turisti

Maanantaina tulee puukosta.

Hoitava lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että odotellaan nyt sitä patologin lausuntoa, mutta kun ei osannut perustella kantaansa muuten kuin sanomalla, että “niin on ollut tapana”, otin oikeudet omiin käsiini ja soitin kilpailevalle lääkäriasemalle. Selitettyäni tilanteen ja briiffattuani lääkäriä radiologin lausunnolla sain ajan maanantaiksi.

Se hyvä puoli noissa yksityisissä lääkäreissä ainakin on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ja aina voi kilpailuttaa, toisin kuin kunnallisella puolella.

Voi harmi, kun ei voikaan mennä sitten pariin viikkoon töihin, kun on tikkejä vatsanahassa… Onneksi sentään juuri sopivasti alkoi työmotivaatio ollakin ihan helvetin heikko.

Aika harvoin käy nykyään niin, että ihminen viihtyy työn ääressä niin hyvin, että vallan unohtaa ajan kulun.

Minulta meni kolme varttia aikaa hoksata, että työpäivä on jo päättynyt. Ja sittenhän tuli tietenkin kamala kiire, kun muistin, että täytyy sännätä rokotettavaksi omaan pitäjään ja matkaa on puolensataa kilometriä ja aikaa vain puoli tuntia.

Huomenna sitten pääsee taas neulalla sohittavaksi. Ja ultraäänikikottimella.

Päivän paras uutinen on kuitenkin se, että tänään sain käpäliini uuden työvuorolistan, jonka lopussa siintää jo hartaasti varrottu vuosiloma. Neljä viikkoa tämänvuotisia ja pari päälle viime vuodelta jääneitä.

Jei!

Vaikkei eilen ollutkaan ihan paras mahdollinen juhlafiilinki, niin oli kaikesta huolimatta varsin kivaa.

Vierasmäärä kuihtui alkuperäisestä alle puoleen, mutta niinhän se on, että kun väki vähenee, niin pidot vaan paranee.

Emäntä vain otti ja hyytyi kesken kekkereiden ja kun sauna vasta lämpeni, niin allekirjoittanut hiipi peiton alle tuhisemaan. Täyden mahan vieressä oli lystiä köllöttää ja vieraiden ilkamoinnista huolimatta Nukku-Matti kolkkasi tulevan rouvan onnistuneesti kanveesiin.

Aamulla ei ollut krapulasta tietoakaan.

Kerrassaan harvinaista.

Vaikka Äiti kielsi minua jo teini-ikäisenä haihattelemasta, niin siltikin makoilin valveilla puoli yötä ja haihattelin.

En haihatellut sillä perusteella, että elämässäni olisi muka jotain vikaa. Kaikki on varsin mallillaan.

Haihattelin huvikseni. Mietiskelin millaista elämä olisi, jos olisin valinnut jossain vaiheessa toisin. Toisen koulun, toisen työn, toisen kaupungin. Minne olisin päätynyt ja kenen seurassa aikaani viettäisin? Sitäkin mietin, millaista olisi, jos olisin joutunut naimisiin jonkun entisen heilani kanssa? Tai jos olisimmekin Miehen kanssa saaneet tarjouksemme läpi siitä yhdestä ihanasta talosta Palojoella? Tai mitä jos olisimmekin jääneet Helsinkiin?

Haihattelu, jos jokin, on elämän pieniä iloja. Sitä voi verrata kauniisiin design-kenkiin. Se on turhaa ja vähän lapsellista, mutta samalla jännittävää ja harmitonta.

Neljä vuotta sitten tänään olin juuri hetki sitten loihtinut Miehelle gourmet-illallisen leiriolosuhteissa.

Olimme kolmansilla treffeillä saaristossa Porvoon edustalla.

Olin maksanut itseni kipeäksi ensin ruokakaupassa, sitten Alkossa ja tuhlannut yhden ainoan aterian valmistamiseen juomineen kahden viikon palkkani. Pidin itseäni silkkana idioottina kaiken tuhlailun jälkeen, mutta minulla olikin oma lehmä ojassa.

Muutamia päiviä aikaisemmin Mies oli tietämättään vienyt minut unelmieni treffeille Suomenlinnaan katselemaan Kustaanmiekkaan, kun ruotsinlaivat lipuvat salmen läpi kohti avovettä. Minä olin korviani myöten kusessa tuohon moottoripyöräilevään ja veneilevään komistukseen, joka hymyili taukoamatta ja oli kiinnostunut juuri niistä asioista joista minäkin.

Minä olin päättänyt, että tuo jätkä ei pääse livistämään kovin helpolla, joten tein sen, minkä parhaiten osaan.

Viettelin illallisella ja viinillä.

Koko yön istuimme valveilla kalliita ja humalluttavia viinejä nautiskellen, katsellen ensin auringon laskua ja sitten nousua.

Hieman ennen aamukuutta Mies kysyi, josko uskaltaisin harkita viettäväni hänen seurassaan aikaa hieman enemmänkin.

Ehdotukseen oli helppo suostua.

Siitä on nyt neljä vuotta.

Tuossa samaisessa saaressa on sen jälkeen käyty monta kertaa. Kerran siellä paloi vene, kerran siellä minua kosittiin polvillaan. Monta kertaa olen sillä samaisella nuotiopaikalla valmistanut Miehelle rakkaudella parasta mitä osaan, yhtä monta kertaa on istuttu saunamökillä tai rantakalliolla auringonnousuun asti.

Tänään nauroin Miehelle, miten helppoja me molemmat olimmekaan.

Minulle riittivät ruotsinlaivat, hänelle pihvi lisukkeineen.

Hyvät ystävät.

Ne vain paranevat vuosien vieriessä.

Kymmenen vuotta sitten yksi heistä pakkasi laukkunsa ja muutti Euroopan turuille. Vuosien mittaan terveisiä läheteltiin satunnaisesti milloin kenenkin kautta, mutta koskaan ei tavattu.

Perjantaina sitten pitkästä aikaa tavattiin. Hain tuon entisen heilani, Kauniin Miehen, lentokentältä, kun hän saapui Suomeen juhlistamaan yhteisen vanhan ystävämme häitä.

En keksi kyllä mitään lystimpää, kuin sen, että pääsee jatkamaan hupailua juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Naurunremakka alkoi saman tien ja jatkui hervottomana aina siihen saakka, kun tänään saattelimme Miehen kanssa hänet jälleen kentälle.

Vaikka Kaunis Mies käänsi kelkkansa jo ikuisuus sitten ja ryhtyi tykkäämään enemmän muista kauniista miehistä, oli niin valtavan sydäntälämmittävää huomata, ettei vuodet ole muuten miestä muuttaneetkaan. Sama poikamainen, ilkikurinen charmi on tallella ja sama luokattoman huono stand-up -komiikka naurattaa edelleen. Ja yhä vaan vieläkin Kaunis Mies saa lietsottua minustakin esiin sen prinsessaleikkejä rakastavan hempukan, joka joskus olin.

Yhdessä vollotettiin kirkossa, me kaksi “vanhaa akkaa”.

Ensi vuonna Frankfurtissa.

Viimeistään.

Oli nimittäin kaikkien aikojen parhaat häät.

Juomaa ja ruokaa riittävästi ja riittävän hyvää. Seuraa riittävästi ja ihan helvetin hyvää sellaista. Bändi hyvä ja musiikkia riittävästi.

Muistoksi jäi valtavat rakot jalkapohjiin, kipuilevat kämmenet ja keskimääräistä kipeämpi pää.

Oli siis hauskaa.

Aina on mukavaa, kun on vieraita.

Ihan toisella tavalla yhtä mukavaa on se, kun vieraat sulkevat oven perässään.

Tarjoilut maittivat vieraille, kaikki santsasivat, emäntä sai kiitosta.

Näinhän sen pitikin mennä.

Kaikki menee suunnitelmieni muk-

Olen suhtautunut likipitäen koko ikäni Marimekkoon kuten evankelis-luterilaiseen kirkkoonkin.

Se on olemassa, muttei sinne tarvitse mennä.

Tänään kuitenkin menin ja ostin jotain. Nimittäin mekon. Ensin tosin tapani mukaan olin jo kiikuttamassa kassalle pikimustaa luomusta, kunnes päässä viirasi ja valitsinkin valko-musta-limevihreän.

Tosi retro. Tosi tyttömäinen. Tosi omituinen.

Mutta sopii yhteen Moschinojen kanssa.

Ensi lauantaina saa laittaa päälle ja olla tyttötyttö.

(Ja mikä huikeinta, tajusin kotimatkalla, että ilman vyötä mekkoon mahtuu leveän peräsimen lisäksi aivan käsittämättömän suuri maha. Ei sillä että sellaista olisi vielä nyt, tai tuloillaankaan, mutta ainakin kalliille kotimaiselle vaatteelle löytyy käyttöä myös sitten, kun on viimeisillään tiineenä. Tunnen oloni fiksuksi kuluttajaksi.)

No, mutta mutta!

On todettava, että vaikka aina ei huvittaisikaan, niin toisinaan kannattaa siltikin tarttua toimeen.

Meillä on nyt nimittäin vierashuoneessa kattopaneelit! Ja huomenna nakerretaan lattiaan laminaatit ja listat. Sitten voidaankin kantaa huonekalut sisään ja se tarkoittaakin, että remonttihelvetistä on jäljellä enää työhuone, jonka jälkeen voimme siirtyä oven ulkopuolelle kauhistelemaan ja miettimään miten tästä torpasta saisi viehkon ja viettelevän myös ohikulkijoiden silmissä.

Aika jees.

Oletteko ihmetelleet, kun päivitystahtini on huomattavasti hidastunut?

No, en minäkään.

On ollut tässä kovasti kiirettä tehdä yhtä sun toista ja sinkoilla ympäri maakuntia.

Tänään olen Pohjois-Savossa. Täytyy sopia pitopalvelun kanssa häiden lämpöisistä mätöistä. Huomenna täytyy mennä piinaamaan kondiittoria hääkakun suhteen. Kaikki tämä kureliivi päällä, sisäelimet kurkussa, happisaturaatio luvattoman matalalla. Huippua.

No, onpa tänään jotain tavallisuudesta poikkeavaakin päässyt tekemään, kun tuli hengailtua hyvän ystävän työpaikalla useampi tunti.

Pornokaupassa on ihan eri tavalla jänskää.

Tänään joutuu ehkäpä hieman käristämään läskiä grillissä, lämmittämään saunan ja ottamaan jokusen kylmän kuperkeikkalimunaadin. Entinen kollegakin tulee kyläilemään, joten hyvä seurakin on taattu.

Ihan vain siksi voin juhlistaa, koska sain askarreltua vierashuoneen viimeisetkin seinät valmiiksi. Nyt puuttuu enää maali, kattopaneelit ja lattiat, mutta ne eivät sitten olekaan minun päänvaivani, vaan Miehen.

Kiva-kiva!

Uuuaaah!

Meillä on viisisataa ilmapalloa!

Ja vaikka uusittu Blogilista onkin sitä mieltä, että Turisti on tätänykyä hääblogi (sic!), niin siltikin olisin sitä mieltä, että ei tasan ole. Ei ollut ennen viime elokuuta, eikä tule olemaan tämän vuoden elokuun jälkeen.

Mainitsinko jo, että velkatorpan pihassa seisoo rampa sotaratsuni, kirsikanpunainen Volkswagen 1303-S, tuttavien kesken Dio.

Dio vietti pari vuotta maalla, kun kuskin puolen takakoipi otti ja katkesi aikoinaan Itäväylällä. Viime kesänä se puski iloisesti horsmaa ja oli kaikessa traagisuudessaan hellyyttävän näköinen ja sävy sävyyn kukkien kanssa. Tänä keväänä Isi katkaisi akillesjänteensä yrittäessään tuupata autovanhusta ylös liejukosta.

Kunhan tässä äidyn, pusken silmäteräni talliin, puran palasiksi ja aloitan askartelun. Kirsikanpunainen kori saa ylleen musta/pinkin kameleonttivärin, vaalea sisusta mustaksi ja penkkeihin mustaa nahkaa pinkein vauhtiraidoin. Uusi kojelauta, uudet matot, uusi ratti. Karjapuskurit ja Porschen kromivanteet, sekä uudet kromilistat. Uudet ikkunat. Uusi möykkäkone, että voi soitella Rammsteinia entistä kovempaa.

Moottori jäi Kuopioon. Velipoika lupasi purkaa atomeiksi ja laittaa viimeisen päälle. Toivoisin kovasti toista kaasutinta ja kannen madallusta. Ja jos suinkin, sen saatanallisesti kilisevän keinuvivun kavereineen voisi vaihtaa vähän sporttisempaan. Ylipäätään ne mukitkin voisi porata uusiksi. Vih.

(Mihinkähän helevettihin lienen huolto-oppaan jemmannut?!)

Lasi, pari laadukasta punaviiniä ja Manolot koeajoon kotioloissa ja yhtäkkiä mennyt työviikko ei tunnukaan niin pahalta, häästressi katoaa kuin taikaiskusta, ilmastonmuutos ei kummittele ja olen takuuvarmasti kauniimpi ja kiinteämpi kuin teiniaikoina konsanaan.

Se mies, joka näitä lapikkaita suunnittelee, on lähempänä jumaluutta kuin ravintolakeittiöiden tiskarit. Se mies ansaitsee Nobelin rauhan- ja lääketieteen palkinnot, koska se on keksinyt keinot maailmanrauhan edistämiseen ja kustannustehokkaaseen masennuksen hoitoon.

I <3 Manolo Blahnik!

Nyt, kun olen jo tovin haltioituneena tuijotellut uusia Manolojani, olen täysin vakuuttunut siitä, että Joulupukki ja Jumala ovat molemmat olemassa ja he rakastavat minua suuresti.

Ne ovat niin taivaallisen kauniit, kevyet ja vain hitusen epämukavat, mutta sekin asia korjaantuu, kun pidän niitä hetken jalassani ennen varsinaista juhlapäivää.

Mutta voisinkohan saada vielä yhden parin?

Yhden vain?

Jooko?

Tuli todistetuksi se, että pakanat ja protestantit voivat kännipäissään puhua varsin sujuvasti paavista. Tuntikausia.

Edelleenkin tosin askarruttaa se, että tarvitseeko paavi sitä passia sittenkään ja että millaiset ne kalsarit todellisuudessa ovat? Ja että voiko sen pyhän papaalisen ahterin sipaista puhtaaksi ihan tavallisella Embolla, vai tarvitaanko jotain fiinimpää? Ja että jos se ottaa salaa naukkua kesken taivaallisten toimitustensa, niin ottaako se ehtoollisviiniä pimeästä pullosta vai ihan konjakkia vallan?

Ainoa asia, josta olen hyvin varma ja vakuuttunut, on se, että Sveitsiläiskaartin teho perustuu nimenomaan siihen, että moderni jalkaväki kaatuisi konfliktitilanteessa huutonauruun. Pussihousujen tehoa ei pidä aliarvioiman.

(Edit: Voi jösses. Seuraavan kerran kun olen kuperkeikkaamassa, niin ottakaa joku minulta puhelin pois. Kiitos.)

Ystäville ja tuttaville tiedoksi annettakoon, että Neiti Kinnunen on tänään liikkeellä akselilla Kallio-Hakaniemi-keskusta.

Jalassa kipsuttimet, yllä kellohame, taskussa hieman käteistä ja valmiina tuuppaamaan Helsingin katolleen.

Puhelimella saa kiinni. Seuraankin saa liittyä.

Pari päivää vapaata.

Eikä hetkeäkään liian myöhään, koska vitutus on sitä suuruusluokkaa, että jos huomenna pitäisi vielä töihin vääntäytyä, niin en tasan vääntäytyisi, vaan menisin lääkäriin.

Ei tämä tosin pelkästään töistä johdu, vaikka viikko onkin ollut silkkaa ruoskan viuhuntaa ja silmitöntä hässäkkää.

Ei vaan ole mennyt putkeen mikään. Kaikki pykii niin maan perkeleesti.

Huomenna kiskaisen kumarat. Joko Isolla Kirkolla hyvässä seurassa, tai velkatorpassa kera kahden koiran.

Terrierille ei tosin tarjoilla, koska se rupeaa heti rähisemään.

Hyvin se päivä menee näinkin.

En ole tehnyt kerrassaan mitään tuottavaa, vaan roikkunut eBayssä kohta neljä tuntia.

Mitään en ole ostanut, paitsi sievän olkalaukun, joka ei ollut kallis, mutta sitäkin tyttömäisempi. Olen mulkoillut myös sievää iltalaukkua, jonka mieluusti yhdistäisin hääpukuuni, mutta ennen kuin saan Manolot turvallisesti huostaani, en lähde veskaa ostelemaan.

Pitäisi varmaankin aktivoitua tästä ja ryhtyä laatimaan Miehelle lammaspullia. Se tulee kohta kotiin rautakauppareissulta ja jos se näkee, että jumittelen edelleenkin koneella aamutakki päällä, kuten hänen asioille lähtiessään tein, niin se paheksuu.

Se ei ole kivaa, jos se paheksuu.

Minä en oikein osaa olla järkevä, kun puhutaan kengistä ja niiden käytöstä.

Viimeiset viisi vuotta olen ostanut yhdet peruskävelimet vuodessa. Läpsyttelen niillä sitten menemään kesät talvet, lukuunottamatta niitä harvoja päiviä vuodessa, kun keli sallii varvassandaalien käytön tai tilaisuus vaatii kipsuttamaan huikaisevan korkeissa koroissa.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi edellisten popojen hankinnasta. Luhdan tennarit palvelivat hyvin, mutta alkoivat ratkeilemaan saumoistaan jo kuukausi sitten. Ostin Haltin tennarit. Naurakaa vaan, mutta niissä ei ole edes nauhoja, vaan hieman sofistikoituneempi versio tarrakiinnityksestä. Ne eivät herättäneet suuria intohimoja, vaan olivat silkka järkiostos, jossa hinta ja laatu todennäköisesti kohtaavat. Ne kestävät vuoden ja sitten ne saavat väistyä seuraavan parin tieltä.

Sen sijaan odotan kuin kuuta nousevaa kerran catwalkilla käveltyjä, toissa vuoden kevät/kesä -malliston Manolo Blahnikkeja saapuvaksi tulliin.

Niillä kävellään alttarille ja sen jälkeen niitä palvotaan kenkähyllyn paraatipaikalla maailman tappiin asti, koska eihän niillä oikeasti voi käydä kaupassa, baarista puhumattakaan.

Voi kun oppisin olemaan.

Pääsin tänään tekemään jotain, mitä en ole tehnyt hyvin pitkään aikaan.

Ala-asteella se oli loppukesän kohokohta, yläasteella pienoinen pakkomielle ja lukiossa välttämätön imagokysymys. Korkeakouluaikoina sillä ei ollut niin väliä ja ravintolakoulussa kukaan ei vaivautunut.

Ostin kauniin ruutuvihkon, hyvän mustekynän, punakynän, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Ja tietenkin kynäpenaalin.

Siinä on poni.

Ja se on pinkki.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä!

Pitäisikö hakea myös uudet tennarit ja kiva vaatekerta?

Syvä huokaus, kun pääsi kotiin.

Mikähän siinä on, että vaikka on aina intoa täynnä, kun pääsee kyläilemään, niin siltikin aina on aivan käsittämättömän ihanaa tulla takaisin perskohtaiseen velkatorppaansa.

Sääli, ettei huomenna voi jäädä sänkyyn makoilemaan kera nelijalkaisten, keittää iltapäivällä myöhäisiä aamukahveja ja taivastella kylpytakki päällään maailmaa ikkunan ulkopuolella. Töihin täytyy rientää, juosta tukka putkella ja suorittaa annettuja tehtäviä.

Kattoon syljeskely kotioloissa on kuitenkin niin kivaa, että sitä mieluusti tekisi päätöikseen, jos siitä palkkaa saisi.

Vaan ei toimi maailma vielä sillä viisiin.

Eläkkeellä sitten.

Heikolla hapella starttasi ristiäisaamu, kun sinappikoneen täti otti Kissanaisen ja Ison Talon Emännän kanssa edellisiltana kuperkeikkalimonaadia ja päätyi ravintolan pöydälle laulamaan Mombasaa.

Olo oli aamuseitsemältä vähemmän vallaton ja koko anniskelupaikassa vedetty show tuntui jälkikäteen hieman vähemmän tyylikkäältä, ellei jopa lievästi irvokkaalta.

Tuli kuitenkin todettua, että niin entinen rouva, kuin nykyinen ja tulevakin ovat varsin käypää ja kysyttyä tavaraa tämän päivän lihatiskeillä. Tulevan rouvan ominaisuudessa allekirjoittanut tyytyi kuitenkin pääasiallisesti flirttailemaan oman ukkonsa kanssa ja kohteliaasti kieltäytymään ulkopuolisista ehdotuksista.

Jokainen kauhukolmikon jäsen sai siltikin kymmenen vuotta nuoremmat pojankoltiaiset kertakaikkisesti keulimaan tanssilattialla.

Jotta lystiä toki oli.

Vähempi lystiä oli krapuloissaan selitellä tutulle, mutta sitäkin kuivakkaammalle pastorille oman hengellisen elämänsä näivettymistä, kun sitä kahvipöydässä kirkonmies tivasi. Oli varmaan tosi uskottavaa vedota työkiireisiin, kun ei-niin-kovinkaan-vanhan viinan käry tunki ilmatilaan joka helvetin huokosesta ja silmät verestivät kuin pahemmankin putken jäljiltä. Ja kun oli heti toimituksen alkuun vielä rappiotilassaan itkeä tyrskinyt raakkuessaan “ystävä sä lapsien”.

Lapsi tuli kuitenkin nimettyä ja tyylikkään nimen saikin.

Anna Emilia.

Tulipa joskus aikoinaan luvattua Kummipojalle, että kunhan Kummitäti ehtii, niin sitten se tekee kakaralle vaahtokarkkeja.

No, nyt on vaahtokarkit odottamassa iltaa.

Vielä kun Kummitäti ehtisi pestä koiran ja käydä itsekin suihkussa ja sitten laittaa vähän parempaa päälle ja maalata silmät päähänsä, niin olisi valmis suuntaamaan maalta Puijon kupeeseen.

Pää on valmiiksi päivän hulinoista sekaisin kuin Haminan kaupunki, mutta kylläpä tästä ehkä hyvinkin selvitään ajoissa radalle.

Huomenna pääsen pitkästä aikaa vanhan kotikaupunkini yöhön.

Mietiskelin tuossa aamutuimaan, että mahtaakohan siellä olla enää ensimmäistäkään paikkaa pystyssä, joissa joskus nuoruudessa tuli iltaa istuttua. Ei varmaan.

Mutta mitäpä väliä. Maailma ja ihmiset kun muuttuvat kuitenkin, niin tuskinpa se haittaa jos vanhat kantapaikatkin katoavat. Tärkeintähän on kuitenkin seura. Ja huomenna tiedän sen seuran olevat oikein erityisen hyvää. Ykköset ylle, pakkelit naamaan ja kipsuttimet jalkaan. Kuskikin on omasta takaa.

Milloinkahan viimeksi on ollut vastaavanlainen ilta tiedossa tuossa nimenomaisessa seurassa?

Joskus viime vuosituhannella?

Kotikokkaukseenkin saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun keittelee liedellä yhtä aikaa niin rommisiirappia, kuin kastikepohjaakin.

Alkaa nimittäin aika nopeaan olla lystiä, kun huomaa hengitelleensä muutaman ravintola-annoksen edestä tanakkaa alkoholihöyryä.

Lasten ei kannata kokeilla. Aikuisten kylläkin.

Mutta varovasti.

Melko petollista on.

Vaikka nyt onkin pipi ja tönkkö olo, niin ensi viikonloppuna toivottavasti ei ole.

Silloin lähden ystäväni Kissanaisen kanssa kaatamaan Kuopion katolleen.

Jos olisin sinkku, niin varmaankin olisin tänään jäänyt töiden jälkeen nauttimaan tuopillisen kuperkeikkalimonadia.

Jos olisin sinkku, olisin tuopin nautittuani kärähtänyt auton ratista alkoholin vaikutuksen alaisena.

Mutta etenkin jos sinkku olisin, niin olisin ihan tarkoituksella hangoitellut vastaan ja joutunut toivottavasti myös käsirautoihin, koska se alkometrin kanssa puuhastellut konstaapeli oli niin jumalattoman komea vallattomassa luonnonkiharaisessa surffarifrisyyrissään ja huolettomassa parransängessään ja särmikkäässä univormussaan, että!

Mutta koska en ole sinkku, vastasin silmäniskuunkin vain kiltillä hymyllä, sanoin “heippa” ja ajoin kotiin Miehen ja Pillin ja Pullan luo.

Nyt täytyy ihan oikeasti ryhtyä totuttelemaan ajatukseen, että minusta tulee rouva.

Kun on jo punaiset hiukset, runsas povi ja leveät lanteet, niin miksei myös Jessica Rabbit- vyötärö?

Tähän tulokseen päädyin, kun joitakin kuukausia sitten mietiskelin hääpukua.

Vaan koskapa minulla ei parhaina, puolianorektisina aikoinakaan ollut selkeästi erottuvaa vyötärölinjaa, muttei myöskään paskanlatia rahaa, en koskaan päässyt poistattamaan muutamaa varvia kylkiluita.

Enää ei kuitenkaan ajatus kylkiluiden poistamisesta houkuta, ei etenkään kun löysin taivaan lahjan kaikille tyttötytöille, Korsettiliike Belle Modesten ja ihanan Auroran, joka huikaisevan ammattitaitonsa lisäksi tuntuu pystyvän kutakuinkin täydellisesti lukemaan ajatukseni.

Hääpuvun malli on hahmottunut. Materiaalit valittu. Harjoituskorsetti sovitettu.

Luvassa on kretonki, jollaista ei kotipitäjäni kirkossa ole kuunaan nähty.

Elokuvien sijaan suuntasimme sittenkin koirapuistoon.

Ensin syvään, hyiseen ojaan pulahti puolivahingossa terrieri ja varttia myöhemmin sinne molskahti seisoja, joka teki sen koska a) ei toheloidessaan katsonut minne loikkasi, b) halusi lutaamaan kuravelliin.

Yhtäkaikki meillä oli käsissämme kaksi hytisevää, läpimärkää ja märältä koiralta haisevaa märkää koiraa, jotka piti vielä lastata autoon ja ajaa takaisin kotiin.

Ja sitten kauhealla tappelulla suihkuun.

Suihku on kammottavin kidutusväline, mitä koiramme tietävät. Ja emäntä on vastenmielinen natsi, jolle pitää luimia aina, kun kylpyhuoneen ovi aukeaa. Suihkuun mennessä täytyy harata vastaan kuin perkele ja shampoota vaahdottaessa täytyy pärskiä ja haukkoa henkeänsä, vaikka kyseessä olisi pelkkä tassujen pesu.

Vitun ylidramaattiset nartut…

Ah, vapaapäivä.

Tavallista rankempi työviikko takana, sotkua siviilissä ja loputonta lattioiden moppaamista.

Tänään ei ole kiire minnekään. Käydään elokuvissa katselemassa amerikkalaista hapatusta ja illaksi laadin loisteliaan pääsiäislampaan itselleni ja Miehelle. Ehkäpä viiniä hieman myös ja suukkimista ja halimista.

Tällaisiä löysiä päiviä tarvitaan välillä.

Voi geezuz, olen ääliö!

Mietiskelin pitkään ja hartaasti että millä helvetin konstilla saan tyhjäpäisen germaanin pidettyä hiljaisena ja pois pahanteosta. Tyypillisistä leluista kun ei vatiaivo tunnu piittaavan.

Sitten muistin turhakkeen, joka tuli terrierille ostettua ja josta terrieri ei ymmärtänyt tuon taivaallista.

Motivaatiopallo!

Se sellainen, jossa on kyljessä pieni reikä ja johon voi tunkea ruokanappuloita ja kun sitä palloa sitten vierittää, niitä nappuloita tippuu ulos jos tippuu.

Kaksi tuntia touhotusta ja sitten kolmen tunnin päikkärit!

Uskomatonta.

Voitte tuudittautua kyllä siihen, että en minä tästä perheemme uusimmasta tulokkaasta kovinkaan kauan jaksa vauhkota.

Tänään käytiin ensimmäisen kerran mestoilla.

Lähikaupan koiraparkkiin köytetty kanakoira aiheutti yleistä huvitusta ja hiukkasen pahennusta ulvomalla ja ulisemalla hillittömästi sillä aikaa, kun emäntä pikaisesti kipaisi hakemassa paketin merisuolaa.

Naapurin vanha setä osoittautui aivan kamalan pelottavaksi ja sitä piti luimien ja hermostuneesti täristen tuijotella emännän jaloista.

Mutta mikä uskomattominta, hihnassa kävely on äärimmäisen helppoa, eikä tänään olla vielä kertaakaan paskottu tai liritelty sisälle, vaan kiltisti on jo merkattu nenällä oveakin, jos on hädättänyt. Veikkaanpa, että huomenna asia ei ole näin, vaan taas heiluu moppi. Minun tuurillani.

Kyllä tämä, kuulkaa, tästä.

Huomenna mennään pellolle etsimään HK Bleu’tä pala kerrallaan.

Nenä on tarkka, sitä treenaamme lisää.

(Kuviakin laittaisin tänne mielelläni, sillä niitä on napsittu runsaasti, mutta jostain syystä kamera ei suostu siirtämään otoksia koneelle. Tänään ei enää jaksa, joten pyrin korjaamaan puutteen huomenna.)