turisti

Jos olisin itse ollut tyrkyllä mulkoilemaan tulevaa Madonnan keikkaa, niin varmaankin vituttaisi kuin apinaa Lippu.fi näennäisine “palveluineen”.

Mutta ihan viimeisilläni tiineenä en tasan varmasti olisi karjalauman sekaan tuppautumassa.

En, vaikka ilmaiseksi olisin tikettini saanut.

Sen sijaan lippuja yritettiin yhdessä Miehen kanssa hankkia lahjaksi, mutta kun ei palvelu toimi netissä, puhelimessa tai edes tiskillä, niin ei väkisin.

Ja kaiken rehellisyyden nimissä olen oikeastaan aika puhtaasti vahingoniloinen, ettemme lippuja saaneet hankittua.

Olisivat menneet helmet sioille, imho.

Sen lisäksi, että talviselta Pohjois-Savon taivaalta on mitä mainiointa bongailla tähtiä ja muita taivaankappaleita, niin toisinaan, kun hyvä tuuri käy, voi päästä seuraamaan kun Rissalan Poijjaat hurjastelevat Horneteillaan pitkin taivaanpankkoa.

Se vaan näyttää, kuulostaa ja tuntuu aika messevältä, kun ensin tummaa taivasta vasten ohi kiitää jotain sinisenä ja punaisena vilkkuvaa ja sitten korviahuumaava pauhu tärisyttäää pimeää maaseutua.

Jos edes kerran pääsisi kyytiin.

Siellähän se Suolinkainen uiskenteli, kuin paraskin eväkäs.

Vatkasi kinttujaan suoraksi ja koukkuun ja pui nyrkkiä kuin äitinsä iltapäiväruuhkassa. Sormia molemmissa käpälissä viisi ja varpaitakin oikea määrä. Ei niskaturvotusta, ei sarvia, ei torahampaita. Pumppu tikitteli ihan kuten pitääkin, vatsalaukku näkyi pienenä kuplana ja munuaisiakin oli molemmin puolin reilua nelisenttistä pääpersmittaa.

Kesken touhun sitten ilmeisesti kyllästyi pällistelyyn ja käänsi selkänsä ja pisti nähtävästi maaten, kun sätkiminen loppui.

Mutta sen kyllä sanon, että vaikka muuten oli ihan miellyttävä kokemus tuo tutkimus, niin ne härvelit ja vehkeet mitä haarusvälistä sisään tungetaan voisi ihan oikeasti lämmittää ennen käyttöä.

Jääpuikko ei ole kiva persiissä, eikä etenkään siinä naapurirapussa.

Mikäli käy niin, että torspoilee vesijohtonsa poikki, niin voin lämpimästi suositella hätiin LVI-Kultasormi Lampaa.

Jämptisti alle kymmenen tunnin varoitusajalla röörit kuntoon ja niin kohtuullisella hinnalla, että vallan hämmästyttää.

Tässä vuosien mittaan on tullu törmättyä jos jonkinlaisiin suhareihin, jotka eivät edes ilmesty paikalle sovittuna aikana, saati hoida hommaa kunnialla ja jotka julkenevat vielä veloittaa riistosummia pienistä töistä, mutta yllä mainittu yrittäjä on ihan eri maata. Pahoitteli ettei illalla voinut jo tulla, kun oli saunaoluen ottanut, mutta kun sitten aamutuimaan saapui, niin homma oli hoidossa alle tunnissa.

Lisää tällaisia yrittäjiä!

Pyydän etukäteen anteeksi, sillä luvassa on ällynlällynläätä.

Kävin neuvolassa.

Neuvolan Täti vähäsen torui, kun paino on tippunut entisestään ja viimeisen kahden viikon aikana on rapsahdettu taas pari kiloa lisää pakkasen puolelle. Vaan minkäs teet! Energiansaanti on tällä hetkellä alle 1000 kcal vuorokaudessa ja vaikken nyt ihan hirveästi kulutakaan, kun kupsotan kotosalla, niin eihän se nyt helvetti soikoon riitä ainakaan elopainoa kasvattamaan.

Sitten sain toruja korkeasta verenpaineesta. Puollustauduin vitutukseen vetoamalla. Ja kun sitten kerroin vielä miksi vanne pään ympärillä on niin pinkeällä, niin Täti sanoi, että “älä hyvä ihminen välitä idiooteista”.

Täti on viisas.

Neuvolan Tohtori puolestaan sanoi, että ihan turhaan haaveilet paluusta työpaikalle ainakaan kahteen seuraavaan viikkoon. Naamastakin kuulemma näkee, että vähän turhan huonolla hapella mennään. Keljutti. Mutta sain kokeiltavaksi pahoinvointilääkettä.

Ja sitten se ihqutus.

Suolinkaisella pumppu tikittää kuin vaarin vanha Morris Minor!

Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta, kuin tyhjän suolen murinaa ja Tohtorilla oli varsin ikävän näköinen kurttu kulmissaan, mutta kun siinä ikuisuudelta tuntuneen tovin sitä kikotintaan alavatsaa vasten pyöritteli, niin yhtäkkiä alkoi kaiuttimesta pauhaamaan khumpa!khumpa!khumpa!khumpa! ja vieläpä siihen tahtiin että oma pumppu varmaan hirttäisi kiinni, jos niin nopeaan tahtiin hakkaisi.

Itkuhan siinä pääsi.

Tietenkin.

Saattaa olla, että raskaus on jotenkin muuttanut makumieltymyksiäni.

Huomasin juurikin hetki sitten, että hampaiden pesun jälkeen Pepsi maistuu varsin vinhalle.

Niin että jos voisi saada niiden kaiken maailman limeteillä ynnä muilla sitruksilla tuunattujen colajuomien rinnalle sellaisen, joka on maustettu Pepsodent Sensitivellä.

Kiits.

Ihan just kohta on olohuoneen nurkassa pöhisemässä akvaterraario.

Ja kunhan on aikansa saanut pöhistä, muuttaa lasikuutioon asumaan viisi kiinalaista kääpiötuliliskoa.

Jos olisin enemmän täpinöissäni, niin pää piippaisi.

Syntymäpäivälahjaksi saatu uusvanha akvaario tuottaa päänvaivaa.

Lähinnä siksi, että akvaario oli yllätys, jonka vanhempani ja Mies onnistuivat pimittämään minulta viimeiseen saakka ja siksi, etten tietenkään ole osannut huomioida moista lasikuutiota huushollin sisustuksessa.

Tänään on siis paloiteltu sohvaryhmä atomeiksi ja koottu siitä sitten ihan uudensorttinen kokonaisuus, joka ei kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta toimi. Täytyy siis purkaa ja koota vielä kertaalleen, vaihtaa television paikkaa ja toivoa että uusi järjestys toimii ja miellyttää silmää.

Päänvaivaa aiheuttaa runsain määrin myös akvaarion tulevat asukit. Kalojahan on jos jonkin sorttisia tullut aikoinaan kasvatettua, mutta iltapäivällä muistin vanhan haaveen elikosta jota en koskaan tullut hankkineeksi, koska siihen maailman aikaan tuppasivat olemaan perin tyyriitä.

Vesilisko. Tai vaikka useampikin, kun allas on niin suuri.

Sellaisia tahtoisin.

Kolme tai vaikka viisi.

Ihan huippua olla kolmekymppinen!

Kun olin kaksitoista, hankin syntymäpäivälahjaksi saamillani rahoilla itselleni akvaarion. Kaksikymppisenä, muuttaessani Unkariin, jouduin akvaariosta luopumaan.

Tänä aamuna tuvan pöydällä odotti vanha akvaarioni, kunnostettuna kera lahjakortin, jolla saan kilokaupalla kalaa koristeeksi. Olen niin täpinöissäni, etten muista milloin viimeksi!

Ei oikeastaan edes hirveästi harmita, että mikäli en olisi tiine, olisin päässyt hävittäjälentokoneen kyytiin heittämään muutamat immelmannit g-pöksyt jaloissa.

Mutta kaikkea ei voi saada, sanovat.

Yritän tässä epätoivoisesti perustella itselleni miksi en tarvitse uutta kenkäparia itselleni edes 30-vuotislahjaksi.

Minulla on korkkareita niin paljon, että niitä pursuilee kaikista kaapeista. Minulla on nilkkurimallisia korkkareitakin ainakin neljät. Kuljen muutamia päiviä lukuunottamatta kesät talvet läpeensä tennareissa. En ole raskinut käyttää viimeisimpiä ostamiani Manolojakaan. Rahat voisi sijoittaa järkevämminkin. Lamatuleelamatuleelamatulee.

Nnnnnngh!

Vertaistuki. Se vasta on vailla vertaa.

Ihan mielelläni ja kiitollisena olen kuunnellut viime viikkoina nuorien ja vanhojen äitien ohjeita ja neuvoja.

Mutta mikään ei kyllä vedä vertoja sille, että elämänpiirissä on ystävä, joka on kanssani aivan samassa tilanteessa; odottamassa esikoistaan ja melkein samoilla viikoillakin.

Mikä voisi olla parempaa, kuin se, että voi ihan vapaasti avautua yrjöämisistään, kipeistä tisseistään ja henkisestä vuoristoradastaan ja omasta epävarmuudestaan sellaiselle ihmiselle, joka kokee samaa itsekin. Ei neuvoja, ei ohjeita, ei pätemistä, vaan myötäelämistä ja ymmärrystä. Ja kun ihmisen kanssa on tullut mainiosti juttuun jo työn merkeissä ja huumorintaju ja persoonallisuudet kohdanneet alusta pitäen, niin voi rehellisesti molemmin puolin todeta, että ajoitushan on mitä onnistunein.

Tämä pelasti päiväni, sillä hyvästä yrityksestä huolimatta olen jälleen halannut arabialaista huolella ja taajaan.

Jos ruokaravintelin listalla olisi kalapuikkoja ollut, niin niitä olisin kyllä kernaasti nälkääni syönyt, mutta jouduin tyytymään paneroituun kampelaan.

Fileitä oli lautasella vain kaksi.

Jumalautasaatana! Niitähän pitäisi olla ainaskin kolme! Kolme on kaikille laskettu!

Rahat takas.

(Asianomaisille kiitos seurasta. Limasienimetsälle heti kun ilmat lämpenee.)

Mene jouluaattona kaupungille
Sano hyvää joulua poliisille
Poliisi sua pampulla lyö
On silmissäs joulun tähtivyö

Ja kuusessa ollaan!
Kuusessa ollaan!
Härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan
Kuusessa ollaan!

Juice Leskinen - Kuusessa ollaan

Turistilan pääkonttori toivottaa lukijoilleen oikein hyvää ja rauhallista joulua!

ÄmBeeCeen hunajapupusille ja höpönassukoille tahtoisin esittää kiitoksen sivuni oikean marginaalin alalaitaa nyt koristavasta hienosta leimasta.

Minulla on maailman parhaat työkaverit.

On se, jonka kanssa voin huoletta jakaa isot ja pienetkin hyshys-jutut; joka halaa, kun olen ärripurri. On se ihana kirppu, joka jaksaa aina muistuttaa, että teineily on minullekin sallittua, koska en vielä näytä lähellekään niin vanhalta kuin olen. On se, joka aamuäreänä muristessaan ja puhistessaankin saa minut hymyilemään ja hykertelemään, vaikka olenkin jäämässä junan alle hänen nukuttuaan pommiin. On se järki-ihminen, joka pudottaa minut tarvittaessa maan pinnalle.

Tänään oli paskaakin paskempi päivä mitä suorittamiseen tuli, mutta sitäkin parempi, mitä tuli seuraan ja kanssakärsijöihin.

Meillä on velkatorpassa helvetin suuri olohuone, kuten jotkut teistä tietävätkin. Se on pinta-alaltaan suurempi kuin keskiverto kerrostaloyksiö. Itseasiassa se on melkeinpä kaksion kokoinen.

Huoneen sisustaminen on ollut yhtä helvettiä huoneen koon ja muodon takia. Huone on pitkulaisen suorakaiteen muotoinen.

Olen haeskellut yli puoli vuotta sopivaa tilanjakajaa. Käynyt läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat huonekaluliikkeet täysin tuloksetta. Tai no, en ihan. Vepsäläisellä olisi ollut tarkoitukseen sopiva tilanjakaja, mutta hinta ei ollut tarkoitukseen sopiva alkuunkaan. Kaksi ja puolituhatta monikansallista on vähän liikaa mööpelistä, jonka valmistukseen on käytetty viilutettua huonekalulevyä.

Vastauksen ongelmaan toi täysin yllättäen Ikea.

En ole juurikaan suosinut Ikeaa huonekalumyymälänä, vaan hankkinut sieltä lähinnä kankaita ja joitakin sisustustarvikkeita, mutta alkuviikosta liikkeessä pyörähdettyäni tein mielenkiintoisen löydön. Makuuhuoneosastolta bongasin laatikoston. Ja laatikostolle kaveriksi pienemmän laatikoston.

Kun kaksi laatikostoa ja yöpöydän tällää riviin, ruuvaa kiinni toisiinsa ja peittää rumat taustalevyt muotoon leikatulla ja maalatulla vanerilla, niin jumalauta! Tyyliltään täysin identtinen tilanjakaja tuplamäärällä säilytystilaa, kuin mitä Vepsäläisellä näätämäisen innokas myyjä yritti allekirjoittaneelle tyrkyttää.

Uusi tilanjakaja svengaa kuin hirvi. Se on väritykseltään täydellisen passeli sopiakseen yhteen antiikkiruokaryhmän kanssa, mutta muotoilultaan ultraminimalistinen, jottei olohuone näytä museolta. Lisäksi koko huoneen ilme muuttui kertalaakista suuresta ja hieman kolkosta tilasta miellyttävän kodikkaaksi.

Ja millä hinnalla?

Kaikki alle kolmensadan monikansallisen!

Jos jätetään ihan kokonaan huomiotta se, että keuhkot tuntuvat olevan täynnä sepeliä, pää täynnä räkää ja korvat tulessa, niin tänään on hieno päivä.

Sillä tänään pääsen ensimmäistä kertaa kokeilemaan Tammiston Markantalon Iirolta ostamaani kiertoilmauunia ja voin kertoa, että odotukset ovat korkealla.

Minä puljaan monimutkaisten uunien kanssa työkseni. Mielestäni tuo keittiömme uusin työkalu ei ole sen monimutkaisempi kuin uuden sukupolven ammattilaisvehkeet, mutta Mies irtisanoutui kaikenlaisesta ruuanlaitosta jo eilen, kun ei keksinyt miten uunin saa iskettyä tulille.

Myönnetään. Tuon vekottimen käyttöliittymä saattaa olla melkoinen järkytys pelkästään perinteistä kahden namikan järjestelmää käyttäneelle kotikokille. Kaikki toiminnot ovat valikoiden takana ja kun yksittäisiin toimintoihin ynnätään vielä mahdollisuus yhdistellä toimintoja melko vapaasti, niin kyllähän se äkkisiltään vaikealle tuntuu, jos ei ole moiseen tottunut.

Minä lähden tästä nyt kuitenkin valumaan kohti markettia. Ostan ainakin kokonaisen kanan ja sitten ryhdyn uutta leluani testaamaan.

Tänään syödään hyvin.

Vapaapäivän aamu.

Heräät neljältä, kampaat naamasi, puet päällesi, hyppäät autoon ja hengaat työpaikalla alkuiltapäivään koulutöitä tehden. Podet hiljaa mielessäsi kolmenkympin kriisiä, kun kuuntelet taustalla itseäsi melkein vuosikymmenen nuorempien kollegojen iloista ja huoletonta jutustelua.

Onnistut päiväsi päätteeksi houkuttelemaan tuopille heistä kaksi. Toinen on nuori tyttö, jossa näet paljon piirteitä itsestäsi jostain vuosien takaa. Toinen on nuori mies jostain ihan toiselta planeetalta, valovuosien päästä, jollaisen kanssa olisit varmastikin nuorempana järjestänyt sutinaa hinnalla millä hyvänsä.

Imeskelet siideriäsi ja mitä lähemmäs tuopin pohja tulee, sitä enemmän tahdot vain ottaa toisen ja vielä kolmannenkin, ehkä tusinan. Mutta otat vain yhden, ettet tee itsestäsi pelleä. Teet itsestäsi vain hieman typerän paljastamalla, että podet naurettavaa ikäkriisiä, johon et vielä jokin aika sitten itsekään uskonut.

Lopulta tuotat itsellesi pettymyksen ja ilmoitat lähteväsi kotiin, koska olet ollut poissa jo kauan ja koirankin täytyy saada ruokaa ja päästä pihalle. Oikeasti haluaisit istua vielä tunnin, ehkä kaksi. Vaikka koko yön. Koska viihdyt ja pidät seurasta.

Karistat kaupungin kannoiltasi ja ajat itkua pidätellen kotiin niin kovaa kuin keskiluokkaisella perheautollasi pääset.

(Harkitset vakavasti vaihtavasi persoonattoman nelipyöräisesi kahteen pyörään ja tiukkaan nahka-asuun.)

For the record:

Seetherin FMLYHM on ihan käsittämättömän tykki biisi, kun se irtoaa stereoista reilun 140 desibelin voimalla.

Ihan yks vitun hailee, vaikka jäinkin junan alle sorvaamolla, sapuskat uhkasivat loppua kesken ja varastokin ammotti tyhjyyttään.

Ei haittaa. Ei yhtään. Ei kerta kaikkiaan.

Motoristikomistus on palannut harharetkiltään takaisin tutun hellan lämpöön!

Tämän seuraavan sävelmän tahtoisin omistaa naapurilleni.

Se menee tähän tapaan…

“Lunta tulvillaan on raikas talvisää,
mut Volkkarimme tää, ei penkkaan kiinni jää!
Mä juuri karautin kotioven etehen,
makeasti nauraen, kun jäi Volvo hankehen!

Volkkari! Volkkari! Läl-läl-läl-läl-lää!
Lunta kyntää Volkkari, on koti määränpää!
Volkkari! Volkkari! Lunta kyntää näin!
Volvollansa naapuri ajoi ojaa päin!”

Kiitoksia! Olette loistava yleisö! Hyvää yötä!

Jos minulta kysytään, niin Vantaan Tammiston Markantalon kannattaisi ihan erikseen mainostaa pytinkiään ihanalla myyjällään Iirolla.

Iiro oli niin kaunis katsella, hyvätapainen, tuotetietoinen ja sujuva asiakaspalvelija, että haksahdin hankkimaan uuden, kaikilla nameilla ja härpäkkeillä varustetun, liikkeen kalleimman kiertoilmauunin ja sille kaveriksi teräslieden. Iiro ei edes yrittänyt kaupata minulle induktioliesiä tai karvahattuisia keraamisia, kuten muiden liikkeiden ruuanlaitosta mitään tietämättömät sunnuntaigastronomian harrastajat, vaan totesi, että teräsliesi on luotettavampi ja pitkäikäisempi ja helpompi huoltaa ja sai näinollen sydämeni sulamaan tyystin.

Siihen vielä kaupanpäällisiksi veikeä hymy ja kertakaikkisen kivat alennukset ja lopputuloksena liikkeestä käveli ulos varma ja tosi helppo tuleva vakioasiakas.

Siitäkin huolimatta, että koko päivän on ollut lieviä häkämyrkytyksen oireita päänsärystä kevyeen heikotukseen, eikä näin ollen sorvaamolla askartelukaan ihan tanssin lailla sujunut, mutta hyvä mieli jäi työpäivästä.

Sain kauan kärttämäni tunnukset reseptiikkaohjelmistoon ja kaupantekijäisiksi vielä sähköisen postilootan.

Tuli lämmin ja pörröinen olo, kun kävelin keittiöpäällikön toimistosta kermavaahtoa vatkaamaan.

Minua on hyvin helppo miellyttää.

Näemmä.

(Kiitos.)

Vieraat poistuivat. Ja isäntäkin lähti ylitöihin.

Yleensä käy niin, että siinä vaiheessa, kun talo tyhjenee juhlijoista, jää isäntäväelle siivottavaksi perkeleellinen sotku. Tyhjiä pulloja, roskaa ja roiskeita.

Vaan eipä jäänyt tänne, siitäkään huolimatta, että meno oli kosteaa ja äityi välillä yhteislauluksi asti. Onnistuin salavihkaa pesemään kolme koneellista astioita ja keräämään tyhjät pullot pusseihin jo heti kärkeen kesken kekkereiden. Nyt riittää että näyttää vähän imuria lattiapinnoille ja pyyhkii olohuoneen pöydän.

Maailmankaikkeuden helpoin krapulapäivä. Varsinkin, kun yhden ainoan jeggubatteryn ja punaviinilasillisen jälkeen krapula osasi jättää tulematta.

Tällaisia illanviettoja useamminkin! Vieraille kiitos!

Torpan välipohjasta on kuulunut koko syksyn pienten jalkojen raivostuttavaa töminää.

Yleensä öisin.

Ja kun ne pienet jalat tömistelevät, niin Kakkelson saa aina poikkeuksetta raivarin.

Etenkin öisin.

Tänään aamupäivällä tömistelijöille vietiin yllätys. Muutamaa tuntia myöhemmin taloon laskeutui autuaallinen hiljaisuus.

Huomenna täytyy käydä siivoamassa raadot pois.

Aamulla nakersi rotan lailla lähteä ajelemaan peilijäisiä teitä kustannuspaikalle.

Koko päivän kestänyt kiire sitten kiristi hermoja entisestään, kun oli nälkä ja hätä ja karmeat nikkikset, mutta ei vaan ehtinyt ei.

Ja sitten viisi minuuttia ennen työvuoron loppua koko hyvä vitutus meni hukkaan, kun avasin veitsilaatikon ja olin tippua persuksilleni.

Ainakin tusina uusia puukkoja!

Loistavaa! Entisillä teräaseilla ei enää saanut edes kunnollisia haavoja aikaiseksi! Vaan kyllä nyt, kuulkaa!

Mitä kertoisin Pekingistä?

Se on valtava. Siellä on yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Siellä on yli kymmenen miljoonaa polkupyörää.

Yllättävää Pekingissä oli kaupungin yleinen siisteys. Olin jotenkin varautunut samankaltaiseen nuhjuisuuteen ja roskaisuuteen kuin esimerkiksi vaikkapa Bangkokissa, mutta Peking yllättikin positiivisesti olemalla liki yhtä siisti kuin Hong Kong. Pekingin metro on joukkoliikenteen taivas ja helvetti. Se vie sinut minne vain, mutta se vie sinne aina myös satatuhatta kiinalaista, jottet tuntisi oloasi yksinäiseksi. Ja se vie sinut ja kiinalaiset sinne alle 0,25 monikansallisella per käkätin.

Pekingissä on kaikkea mitä tarvitset ja kaikkea mitä et. Kaupunki on shoppailijan taivas, vaikkei huhupuheista huolimatta olekaan erityisen halpa. Kiinalaisilta toreilta saa kyllä Dolce&Gabbanan takin alle kymmenellä monikansallisella, mutta tavaran autenttisuudesta en sitten puhuisikaan mitään. Sydän särkyi kun minulle tarjottiin Manoloita ja Adidaksen lenkkareita samasta hyllystä halpaan hintaan.

En ostanut.

Taidetta tuli kylläkin hankittua, kun puolittain eksyksissä jossain Kielletyn Kaupungin itäpuolen hutongissa satuimme pienen taideputiikin ovelle ja meidät pyydettiin kylmänä iltana sisälle juomaan kupilliset teetä. Pekingissä juhlittiin taideviikkojen päätösviikonloppua ja paikallisen yliopiston kiinalaisen maalaustaiteen professoriksi paljastunut mies innostui kuultuaan meidän olevan Suomesta. Kertoi olevansa tulossa marraskuussa avaamaan Helsinkiin näyttelyä ja esitteli omia ja oppilaidensa töitä. Helposti syntyivät kaupat kahdesta jumalaisen kauniista maalauksesta. Yhteystietoja vaihdettiin ja lupauduttiin pistäytymään näyttelyn avajaisissa tällä puolen maailmaa.

Muita tuliaisia olivat luonnollisestikin makeanveden helmet ja jätesäkillinen mausteita. Mausteet ovat olleet minulle jo vuosia juuri se juttu, mitä on reissuilta kiva kotiin tuoda. Saa sitten matkan parhaat muistot mieleen ihan arkenakin, kun apetta laatii.

Entäpä kiinalainen ruoka? En ole ollut järin suuri kinkkimätön kannattaja kotimaassani, mutta maistettuani paikallisia herkkuja olin myyty. Pekingin ankka tosin oli herkullista, mutta ei mitenkään järisyttävän hyvää. Wontonitkin olivat äärimmäistä herkkua. Parasta olivat kuitenkin koreanorapihlajan marjoista ja karamellisoidusta sokerista tehdyt tanghulut, joita sai aivan hotellimme kulmalla sijaitsevasta myyntikojusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Herkkuja myyvä poika tykästyi allekirjoittaneen vihreisiin silmiin siinä määrin, että sain heti toisesta ostokerrasta lähtien aina lämpimän ja tuoreen marjavartaan tiskin alta ja ujon hymyn kaupan päälle. Varras maksoi saman verran kuin metrotiketti, joten hinta ei ainakaan päätä huimannut.

Pekingissä ei juurikaan englantia puhuta ja jos jostain kielitaitoisen ihmisen löytääkin, on aksentti erittäin paksu. Ilman yhteistä kieltäkin tosin pärjää vallan mainiosti. Jos eksyy, riittää että asemoi itsensä kadunkulmaan kartta kädessään ja hyvin nopeasti joku avulias paikallinen tulee osoittamaan koordinaatteja kartalta ja matka jatkuu.

Kaiken kaikkiaan viikko Pekingissä oli upea kokemus, vaikka aikaa ei ollut lähellekään riittävästi kaikelle sille, mitä olisin tahtonut nähdä ja kokea. Mutta päätin korjata asian.

Ensi vuonna.

Sama aika. Sama paikka.

Tämä lähtee nyt Euraasian toiselle laidalle syömään ankkaa ja riisiä viikoksi.

Palataan asiaan, jahka kotiudun. Tällä reissulla on niin paljon seuralaisia, että tuskin jumitan missään nuhjuisessa nettikahvilassa postailemassa kuulumisia.

Otan pari kuvaa siitä kuuluisasta kiviaidasta ja laitan sitten tänne, kunhan palajan.

Heippa. Pitäkää konttori pystyssä.

Minulla oli pyhä tarkoitus mennä kotiin.

Oli.

Mutta sitten tuli este. Nimeltään alkoholi.

C2H5OH.

Mutta ei se aina onnistu.

Aikuisiltakaan.

Aidosti liikuttavaa, että Ahtisaari sai vihdoin ja viimein Nobelin rauhanpalkinnon.

Niin monta kertaa ehdolla ollut ja niin monta kertaa ilman jäänyt, että kun viime viikolla kavereiden kanssa arvuuteltiin, niin kyynisesti tokaisin, että Ahtisaari nyt ei ainakaan mitään noobelia saa, koska se on Ahtisaari ja sillä ei vaan tärppää ikinä.

Olin väärässä.

Loistavaa.

Silloin kun pitäisi tehdä töitä ja laatia reseptiikkaa, ei todellakaan pitäisi roikkua mesessä ja keskustella itseään nuorempien miesten kanssa päiväkänneistä ja muista jumalattomuuksista.

Kolme tuntia tehokasta peliaikaa meni justiinsa.

Ei näin, Kati. Ei näin.

(Disclaimer: Tämä ja edellinen postaus eivät liity toisiinsa millään tavalla. Voitte riisua foliohattunne.)

Tuossa parisen kuukautta sitten tuli hankittua maailman toiselta laidalta pöksyt. Lähinnä siksi, koska jokainen vastaan kävellyt paikallinen tuntui kyseisenlaisissa pöksyissä viihtyvän ja koska eräästä kyläpahasesta löytyi nuhjuinen pieni hikipaja, jossa vanha, kumaraselkäinen setä ommella raksutteli niitä pöksyjä poljettavalla Singerillä, jonka oli varmaankin perinyt isoisältään.

Ostin pöksyt ja unohdin sitten koko jutun, kunnes tänään vihdoin ja viimein purin viimeisetkin tavarat matkalaukuista ja löysin pöksyt. Heitin ne pesukoneeseen. Hetki sitten puin ne päälleni.

Oikeasti mahtuisin heittämällä yhteen lahkeeseen. Mutta kun pujottaudun kahteen ja kieputan hillittömän leveät housut yksinkertaisella nauhasysteemillä vyötäisilleni, niin jumalauta, jos on nimittäin maailman parhaat kakslahkeiset!

Huomenna ostan varmaankin kangasta ja ommella surautan Pfaffilla parit lisää.

Enkä varmaan koskaan enää käytä mitään muuta housumallia.

Minua ei huvita ajaa töistä moottoritietä pitkin kotiin, koska moottoritie on tylsä ja haasteeton.

Siispä ajelen milloin mitäkin kautta, pieniä pikataipaleita ja erikoiskokeita pitkin.

Löysin juuri uuden suosikkini. Kentältä Viinikkalan ja Seutulan läpi Riipilään ja siitä Palojoelle ja sitä myöten kotiin. Aivan loistava tie! Täynnä mutkia ja mäkiä!

Vielä kun saisi Kübelwagenin ajokuntoon, niin pääsisi heruttelemaan oikein huolella.

Kyynikkoa on vaikea yllättää, tästä lienemme aikalailla samaa mieltä kaikki.

Tänään kuitenkin maailman mittakaavassa vähäpätöinen uutinen sai ensin leukani loksahtamaan ja aiheutti sitten täysin spontaanin, riemukkaan kiljumis- ja hyppimisreaktion, jonka seurauksena toinen koirista hätäpissasi lattialle ja toinen tarrasi hampailla nilkkaani.

Onnea asianosaisille!

Varmaan helpoin tapa saada kokki kusemaan hunajaa, on raahata se suurtalouslaitteita valmistavan yrityksen laitenäyttelyyn, tarjota sille vinkeällä kikottimella keitettyä kahvia, joka on niin hyvää, että itkettää ja sitten antaa sen rohveltaa ja ronkkia niitä saatanallisen kalliita uuneja, keittimiä, tiskilinjoja, frittejä ja muita härveleitä, jotka kaikessa monipuolisuudessaan hoitavat työvuoron päätteeksi todennäköisesti vielä loppusiivouksetkin.

Olin Metoksella korrup… siis kouluttautumassa.

(Torpassa tehdään keittiöremontti varmaan viiden vuoden sisällä.

Mutta onneksi on tuo työpaikka! Siellä saa puljata noilla ihanuuksilla ja siitä vielä maksetaankin!)