turisti

Menee niin putkeen, ettei mitään rajaa.

Tein töitä hyvällä mielellä, joskin hieman jo lomaa haikaillen. Ja sitten loppumetreillä reväytin jonkun kirotun lihaksen jostain päin yläselkää/oikeaa lapaa/olkapäätä riuhtoessani saatanallisen painavaa lihalaatikkoa pois toisen vastaavanlaisen päältä.

Ja sitten sain kuunnella täysin perusteetonta vittuilua, kun hain vakuutuskaavaketta tapaturman takia.

Perusteeton vittuilu on sellainen asia, että minä en vaan jaksa sellaista kuunnella.

Perusteetonta vittuilua harrastavat perusteettomat vittuilijat voivat ihan anytime nostaa löysän lehmänperseensä siltä toimistojakkaralta ja tulla keittiöön kokeilemaan miten helppoa itsensä rikkominen kiireessä ja väsyneenä on.

Maanantaina tulee puukosta.

Hoitava lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että odotellaan nyt sitä patologin lausuntoa, mutta kun ei osannut perustella kantaansa muuten kuin sanomalla, että “niin on ollut tapana”, otin oikeudet omiin käsiini ja soitin kilpailevalle lääkäriasemalle. Selitettyäni tilanteen ja briiffattuani lääkäriä radiologin lausunnolla sain ajan maanantaiksi.

Se hyvä puoli noissa yksityisissä lääkäreissä ainakin on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ja aina voi kilpailuttaa, toisin kuin kunnallisella puolella.

Voi harmi, kun ei voikaan mennä sitten pariin viikkoon töihin, kun on tikkejä vatsanahassa… Onneksi sentään juuri sopivasti alkoi työmotivaatio ollakin ihan helvetin heikko.

Aika harvoin käy nykyään niin, että ihminen viihtyy työn ääressä niin hyvin, että vallan unohtaa ajan kulun.

Minulta meni kolme varttia aikaa hoksata, että työpäivä on jo päättynyt. Ja sittenhän tuli tietenkin kamala kiire, kun muistin, että täytyy sännätä rokotettavaksi omaan pitäjään ja matkaa on puolensataa kilometriä ja aikaa vain puoli tuntia.

Huomenna sitten pääsee taas neulalla sohittavaksi. Ja ultraäänikikottimella.

Päivän paras uutinen on kuitenkin se, että tänään sain käpäliini uuden työvuorolistan, jonka lopussa siintää jo hartaasti varrottu vuosiloma. Neljä viikkoa tämänvuotisia ja pari päälle viime vuodelta jääneitä.

Jei!

Käsittämätöntä scheissea!

Mitä helvettiä ravintolan johtoportaassa oikein ajatellaan, tai pikemminkin mitä ei, kun tyytymätöntä asiakasta uhkaillaan oikeustoimilla tämän arvosteltua saamaansa huonoa ja vielä ylihinnoiteltua palvelua?

Eikö puskaradio ole kertonut tälle ravintoloitsijalle vielä tapaus Lehtovaarasta?

Ei jumalauta saatana mitä spedeilyä!

Tunnen syvää myötähäpeää ravintola-alan ammattilaisena moisesta idiotismista.

Tyytymättömiin asiakkaisiin törmää kyllä päivittäin, mutta niin törmää siihenkin faktaan, että myös ne tyytymättömät asiakkaat tuovat taloon rahaa. Ja jos tyytymättömien asiakkaiden huonoa kokemusta pyrkii hyvittämään, niin ne saattavat joskus jopa palata taloon rahoineen.

Jos niitä sen sijaan uhkailee, ne kertovat siitä takuulla muille ja vieläpä ihan oikeutetusti.

Mahtaa ravintoloitsija pian nauttia hatullisestaan haisevaa, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Lehtovaaran Kauppi ja Molanderkin joutuivat opettelemaan kantapään kautta ja niin nähtävästi Nuevo Latinon pääpirutkin.

Viime viikolla kyseisen lafkan radiomainoksen kuultuani ehdotin Miehelle, että voisimme käväistä illallisella uudessa paikassa, ihan mielenkiinnosta.

No, nytpä lakkasi kiinnostamasta. Menettivät uskollisen asiakkaan ennen kuin onnistuivat sellaista edes saamaan.

Kokkaan jatkossakin latinovellini ihan itse.

Väsymyksen ehdoton huippupiste on saavutettavissa siten, että nukkuu ennen töihin lähtöä puolen tunnin pätkissä noin kolme tuntia, näkee levottomia unia työnteosta, herää aamuneljältä ja valuu sitten yhdeksäksi tunniksi kustannuspaikalle opettamaan aikuisille ihmisille mitä tarkoittaa käsihygienia.

Väittävät, että huomenna olisi syytä pitää hauskaa, koska on jokin sortin kansallinen juhlapyhäntapainen.

Minä väittäisin, että ei minun oikeasti tarvitse mitään pitää.

Vapaata on kyllä kolme päivää, mutta oikeastaan ei huvita tehdä kerrassaan mitään. Ei huvita raahautua puolen Suomen halki minnekään, ei huvita juurikaan litkiä kuperkeikkalimonaadia. Huvittaa istua velkatorpassa ja huilia vain.

Siksikin huvittaa, kun menin ja teloin peukaloni kustannuspaikalla. Kynsi irtosi melkeinpä juurimutineen. Teki pahaa.

Ohimennen vanhalla työpaikallaan piipahtanut Motoristikomistuskin naljaili ilmiömäisestä kyvystäni aiheuttaa itselleni tahattomasti kivuliaita ruumiinvammoja. Sitten se puhui jotain levotonta vaaleanpunaisista nahkahousuista ja minulle tuli yllättäen pakottava tarve lähteä tupakalle, koska en jaksanut flirttailla takaisin. Tai sitten en vain osannut.

On vähän sellainen tunne, etten ole viime aikoina osannut mitään.

Aivan sama.

Kesälomaan on enää viisi viikkoa aikaa.

Senhän tietää sitten miten se työpäivä menee, kun heti kustannuspaikalle saavuttaessa kuulee, että kaksi kollegaa on hetkeä aikaisemmin sanonut itsensä irti.

Kahden viikon päästä on helvetti irti.

Sen lisäksi oma henkilökohtainen helvettinihän on jo valloillaan ihan jo siitäkin syystä, että minulla on käsissäni joukko eliittikouluista valmistuneita kesätyöntekijöitä, joilla ei tasan tarkkaan ole kykyä vastata huutoonsa.

Tekisi niin tasan mieli repiä irti muutama pää ja parit raajat, kun katsoo sitä turaamista, ylimielistä asennetta ja silkkaa tietämättömyyttä mitä tulee pelkkään noviisitason keittiökemiaan ja metodeihin.

En voi vittu soikoon ymmärtää, miten ihmiset voivat epäonnistua jopa kerman vaahdottamisessa!

Jostain syystä ei yllätä yhtään, että se joukon ainoa, joka itseasiassa jotain osaa ja jolle voi nakittaa muutakin tekemistä kuin lattioiden kuuraamista, on hakenut oppinsa Roihuvuoresta, suuren ja mahtavan ja ah-niin-jumalattoman seksikkään ja ylevän Perhon sijaan.

Perho on paska koulu.

What else can I say?

Ymmärrän päivä päivältä paremmin Gordon Ramsayn huutoa ja raivoa Hell’s Kitchenissä.

Jos minulla olisi edes puoliksi yhtä paljon statusta, niin ruumiita olisi jo tullut.

Rehellisesti sanottuna toisinaan suorastaan ällistyttää suomalaisten työnantajien oletus siitä, että henkilöllä ei ole elämää työpaikan ulkopuolella.

Jos henkilöllä on vaikkapa hammas lohjennut pahanpäiväisesti ja se hammas vaatii pikaista rukkaamista kesken työpäivän, niin siinähän sitä sitten mutristellaan naamaa ja tingataan, että kukas nämä työt tekee, jos pitää kerran hammaslääkäriin asti mennä? Ja auta armias, jos se hammaslääkärissä käynti venyy yli listaan merkatun työajan, niin sitten vänkätään, että pitäisi nyt vielä tulla tekemään tunnit sisään.

Have I got the news for you, suckers!

Ei pitäisi! Ei todellakaan pitäisi! Missään ei sanota, että pitäisi, ei etenkään, jos se hammaslääkäri kirjoittaa potilaalle aanelosen, jossa todistetaan henkilö on ollut paikattavana purukalustoineen, eikä esimerkiksi paikallisesssa kaljalla.

Ja hiukkasen ihmetyttää myös suhtautuminen niin kutsutun vapaa-ajan velvollisuuksiin. Niitä ei tietenkään voi olla olemassa, elleivät ne ole omaa henkilökohtaista lihaa ja verta, sosiaaliturvatunnuksin varustettuja ja lain silmissä henkilön huollettavia.

Kieltäydy venymästä sillä perusteella, että lemmikkisi on ollut kotona kymmenen tuntia yksin ja sinun täytyy todellakin nyt lähteä, kun tuo palkallinen työaikakin juuri umpeutui ja taas pyöritellään silmiä! Vetoa siihen, että meidän pikku Jaakko-Maarialla on nuha, niin saat jäädä pois kolmeksi päiväksi, eikä kukaan kysele perään.

Vittu.

Taidan hankkia suurperheen.

Ja jahka on huollettavat saatu potkittua pihalle nurkista maleksimasta, niin ryhdyn yrittäjäksi saman tien.

Jos tilanne on sen laatuinen, että sinulla ei ole mikään kiire, mutta minä sen sijaan olen jäämässä junan alle, niin ole hyvä, ja painu helvettiin minun työpisteestäni nojailemasta.

Äläkä varsinkaan tule länkyttämään minulle mistään hyvästä sykkeestä ja miten ilon kautta mennään, sillä aivan varmana otan sen sinun ilosi ja tungen sen persläpesi kautta poikittain sykkimään sinne, missä ei aurinko paista.

Vituttaa kaiken maailman hörhöt, joilla on kiire dieetille aina keväisin, jotta näyttäisi hyvältä bikineissä; syksyisin, jotta saisi kesäterasseilla hankitut kilot karistettua; ja vuoden alussa, jotta saisi joulumakkarat sulamaan ja tyhjänpäiväiset uuden vuoden lupaukset pidettyä.

Terveisiä Turistilta.

Milloinkahan erinäiset tahot elämässäni onnistuvat takomaan läpi paksun kallonsa sen tosiasian, että en vaan jumalauta kykene halkeamaan moneen paikkaan yhtä aikaa.

Fysiikan lait eivät salli minun tehdä yhtäaikaa töitä ja rillutella jossain tuhnuisessa kuppilassa kaljamuki kourassa. En voi remontoida taloa ja antaa sielunhoitoa samaan aikaan. En voi olla samaan aikaan pääkaupunkiseudulla ja kotiseudulla.

Minulla on sellaisia velvollisuuksia kuten työ, koti, koirat ja parisuhde. Olkoonkin, että ne ovat mieluisia velvollisuuksia, mutta velvollisuuksia yhtä kaikki ne silti ovat. En voi, enkä halua laiminlyödä niitä. Ne nielevät liki kaksi kolmannesta ajastani. Loput yritän pyhittää nukkumiselle, etten kilahtaisi ja ryhtyisi sarjamurhailemaan satunnaisia ohikulkijoita.

Tämän lisäksi kalenterissani on punaisella tussilla merkattu päivämäärä 2. elokuuta. Se on tuleva hääpäiväni. Silloin on juhlat. Ne juhlat vaativat tällä hetkellä hyvin paljon huomiotani järjestelyjensä puolesta, sillä pahasti näyttää siltä, että minä olen ainoa, joka asioiden eteen jotain tekee. Ne, jotka ovat ottaneet pieniä paloja koko päivän showsta hoitaakseen, eivät ole infonneet minua yhtään mistään, joten oletan, että joudun loppuviimein kuitenkin tekemään kaiken itse. Se lievästikin ilmaistuna vituttaa silmittömästi.

Joten jos vaikutan hieman kireältä, väsyneeltä ja stressaantuneelta, se johtuu olosuhteista. Jos olen joutunut perumaan osallistumisiani yhdentekeviin vitun kissanristiäisiin, niin sekin johtuu olosuhteista. Jos en ole vastannut puhelimeen ja unohtanut soittaa takaisin, olen todennäköisesti vain ollut huonossa paikassa ja kiireessäni sitten unohtanut.

En vaan yksinkertaisesti voi revetä useampiin koordinaatteihin yhtä aikaa.

Lakatkaa saatanat vinkumasta.

Joku minua fiksumpi joskus lausui viisauden “ne, jotka osaavat, tekevät; ne, jotka eivät osaa, opettavat.”

Tuon voisi kääntää myös niin, että ne jotka osaavat, tekevät; ne, jotka eivät osaa, johtavat.

Eipä minulla sitten muuta näin vapaapäivien edellä.

Se on sitten näemmä taas se aika vuodesta, jolloin rahvas juhlii ja Turisti tekee töitä.

Huomenna taasen kustannuspaikalle aamulla klo 04.45, mutta sitä ennen livautan liiviini lasin tai kaksi Laurent-Perrier Grand Siècle’ä, kun Veuve Clicquot Brut oli näemmä päässyt kellaristamme ehtymään.

Voi kyynel, joutuu korkkaamaan fiinimpää.

Vappua mullekin.

Pari päivää vapaata.

Eikä hetkeäkään liian myöhään, koska vitutus on sitä suuruusluokkaa, että jos huomenna pitäisi vielä töihin vääntäytyä, niin en tasan vääntäytyisi, vaan menisin lääkäriin.

Ei tämä tosin pelkästään töistä johdu, vaikka viikko onkin ollut silkkaa ruoskan viuhuntaa ja silmitöntä hässäkkää.

Ei vaan ole mennyt putkeen mikään. Kaikki pykii niin maan perkeleesti.

Huomenna kiskaisen kumarat. Joko Isolla Kirkolla hyvässä seurassa, tai velkatorpassa kera kahden koiran.

Terrierille ei tosin tarjoilla, koska se rupeaa heti rähisemään.

Kävin aamulla naurattamassa Finavian lupatoimiston virkailijoita murusiksi pureskellulla kulunvalvontakortilla. Tädit väittivät, etteivät ole koskaan nähneet niin totaalisesti tuhottuja lupia. Antoivat uudet ja lupasivat lähettää laskun, jahka rauhoittuvat huutonaurustaan.

Työpaikallakin piipahdin. Sain kuulla, etten saa tunnuksia firman reseptiohjelmistoon, vaikka se olisi koulun takia lievästi ilmaistuna välttämätöntä. Työpaikkaohjaajani lupasi kuitenkin, että voin laatia reseptiikkaa hänen tunnuksillaan, hänen valvonnassaan.

Ihmetyttää kyllä hieman työnantajan asenne. Tyrkytetään ensin koulutusta ja sitten kun se koulutus vaatisi aikaa ja vähän panostusta, niin alkaa aivan käsittämätön nihkeily. Ei voi antaa tunnuksia reseptiikkaan. Minä kuvittelisin, että jos koko talossa ei dieettikokkia ole ja sellaista tarvitaan, koska joka toisella tuntuu nykyään olevan ruokavaliorajoituksia, niin annettaisiin sitten sille dieettikokille asianmukaiset työkalutkin sen hommansa tekemiseen. Mutta ei.

Pistää miettimään ovatko ne ihan oikeasti siellä edes perillä asioista ja aikovatko ne sitten minun valmistuessani jollain tapaa hyödyntää erityisosaamistani, vai pitääkö lähteä livohkaan heti, kun silmä välttää. Se on taivahan fakta, että en minä jää sinne tällä palkalla tekemään näitä vanhoja hommia, jos on mahdollisuus päästä leveämmän leivän ääreen.

En tiedä.

Enkä selkeästikään ymmärrä sitä hienoa fraasia “firman politiikka”. Niissä tuntuu poikkeuksetta olevan aina jotain mätää oli firma mikä hyvänsä.

Ehkäpä vuoden, puolentoista päästä alkaa allekirjoittanutkin olla kypsä yrittäjäksi.

Olen koko aamun kaivanut bittiavaruudesta sopivaa opintomateriaalia koulua varten.

Ja sitähän löytyy.

En tajua alkuunkaan, miksi pitäisi hankkia perkeleellisen kallista ammattikirjallisuutta kansien väliin nidottuna, kun netti on väärällään suomalaisten avointen yliopistojen opintomateriaalia ravitsemustieteistä ja elintarvikeopista. Lontoon kielellä löytyy britti- ja jenkkiyliopistojen luentomateriaalia ja lääketieteellisiä julkaisuja pilvin pimein.

Pelkästään ravitsemusfysiologian ja -kemian kirjat tekisivät budjettiini naurettavan loven, joten en voi ymmärtää, miksi eilisessä infotilaisuudessa korostettiin ammattikirjallisuuden hankinnan tärkeyttä. Ne opukset kun eivät työpaikallakaan ole se kaikkein järkevin formaatti informaation hakuun. Selaa siinä nyt sitten kallista kirjaa lähmäisine tassuinesi kamalassa kiireessä!

Toisinaan tuntuu vähän sille, että suomalainen opetus on ihan kaikilla asteilla kymmenen vuotta aikaansa jäljessä, mitä tulee tiedon hankintaan.

En tasan osta ensimmäistäkään ylihinnoiteltua nidosta.

Oikeasti kokki tarvitsee vain yhden kirjan.

Kaikki muu on toisarvoista.

Pääsin tänään tekemään jotain, mitä en ole tehnyt hyvin pitkään aikaan.

Ala-asteella se oli loppukesän kohokohta, yläasteella pienoinen pakkomielle ja lukiossa välttämätön imagokysymys. Korkeakouluaikoina sillä ei ollut niin väliä ja ravintolakoulussa kukaan ei vaivautunut.

Ostin kauniin ruutuvihkon, hyvän mustekynän, punakynän, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Ja tietenkin kynäpenaalin.

Siinä on poni.

Ja se on pinkki.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä!

Pitäisikö hakea myös uudet tennarit ja kiva vaatekerta?

Syvä huokaus, kun pääsi kotiin.

Mikähän siinä on, että vaikka on aina intoa täynnä, kun pääsee kyläilemään, niin siltikin aina on aivan käsittämättömän ihanaa tulla takaisin perskohtaiseen velkatorppaansa.

Sääli, ettei huomenna voi jäädä sänkyyn makoilemaan kera nelijalkaisten, keittää iltapäivällä myöhäisiä aamukahveja ja taivastella kylpytakki päällään maailmaa ikkunan ulkopuolella. Töihin täytyy rientää, juosta tukka putkella ja suorittaa annettuja tehtäviä.

Kattoon syljeskely kotioloissa on kuitenkin niin kivaa, että sitä mieluusti tekisi päätöikseen, jos siitä palkkaa saisi.

Vaan ei toimi maailma vielä sillä viisiin.

Eläkkeellä sitten.

Yääh…

Olen joutunut koko päivän tekemään suurtalouskokin hommia.

Tiedättehän, tehdään ruokaa lihaksilla ja raa’alla voimalla ilman luovuutta ja etenkin ilman rakkautta. Ei tarvitse olla kovin hyvää, riittää että on syötävää. Ja että sitä on paljon.

Ja huomenna pitäisi vielä. Ja sunnuntaina.

Tunnen oloni likaiseksi.

Tänään olisi hyvinkin pitkälti sellainen päivä, että voisi linnoittautua olohuoneen sohvalle viltin alle nassuttamaan suklaata peeämässään ja yleiseen kiukkuun.

Mutta ei.

Pitää siivota ja pyykätä ja pestä koirat, luoda lumet ja hakea polttopuuta takkaan, koska torppa uhkaa jäädyttää sielun mikroilmastollaan. Viikon ainoa vapaapäivä menee siis juuri niihin askareisiin, jotka tuppaavat tekemään vapaasta työtä. Olisin oikeastaan varmaan päiväkänninkin tarpeessa, mutta kaikkein vähiten houkuttaa yhdistelmä krapulaa ja tappotahtista säntäilyä kustannuspaikalla huomenissa.

Ainoa hiukan positiivissävytteinen asia tässä kaikessa on varmaankin se, että seuraavat kuusi työpäivää ovat sellaisia, ettei minunkaan tarvitse herätä aamulla ennen kolmea. Riittää kun könyän jalkeille viideltä.

Mitään muuta positiivista ei sitten olekaan luvassa.

Heti maanantaina on bussilastillinen puuteripeppuja odottamassa sen seitsemän sortin canapé-tarjoilua heti aamusta.

Jumalauta että olenkin oppinut vihaamaan canapé’ita.

(Mutta niitä on näemmä väännettävä vielä tovi, koskapa joudun nähtävästi hankkimaan Manolojen tilalle uudet kipsuttimet. Ja mikäli näitä tai näitä ei kotimaasta löydy, niin sitten pitää hakea ne ulkomailta ennen elokuuta. Nämäkin kelpaisivat.)

Viime yönä ei uni tullut, kun märehdin asioita päässäni.

Lopulta annoin periksi puoli kahden korvilla, kun ystävältä tuli viesti. Soitin perään, että ei täällä mitään nukuta ja töihinkin pitäisi lähteä.

Eipä sillä, että niistä töistäkään mitään olisi tullut valvotun yön jälkeen, kun murehdin sitten kahvikuppi kourassa tupakkihuoneessa puoli päivää ystävääni ja vallitsevaa tilannetta. Ei koskaan, ikinä, milloinkaan ole tarvinnut aikaisemmin pelätä, että joutuu vielä lukemaan joku aamu tutuista ihmiskohtaloista kirkuvankeltaisista lööpeistä.

Ollapa omnipotentti, niin laittaisi asiat mallilleen.

Toisinaan tuntuu, että työvuorolistoissa minulle jaetaan lähes poikkeuksetta aina se paskin käsi.

Ennen edellistä kahden päivän vapaata oli kuusi päivää töitä. Nyt on kuusi päivää töitä, sitten yksi vapaa ja sitten taas kuusi päivää töitä. Sitten ylelliset kaksi päivää vapaata, jotta jaksaa taas tehdä, kyllä, arvasitte oikein! -Kuusi päivää töitä.

Koulukin alkaisi kohta, mutta ehdinkö ihan oikeasti muka opiskelemaan, kun olen aina vaan töissä.

Että erikoisammattitutkintoa tässä vielä.

Hiljaista on ollut viime päivinä.

Olen ollut lähipiirini tapahtumista niin sanattomaksi asti tyrmistynyt, etten ole keksinyt mitään järkevää sanottavaa mistään muustakaan.

Helsinki-Vantaa on yhtälailla ollut kovin hiljainen. Töitä on joutunut allekirjoittanutkin tekemään osittain kädet taskussa. Kun ei ole lentomatkustajia, niin ei ole asiakkaitakaan. Kylmiöt on putsattu ja puunattu, ilmanvaihdon rasvasuodattimet hoonattu kiiltäviksi. Ehditty pitämään kaikki lakisääteiset tauot ja ylikin.

Tänään loppui hommat kesken neljä tuntia ennen työvuoron loppumista. Kaksi ja puoli siinä sitten vielä sinnittelin, kunnes kaikki toimipisteet läpi soiteltuani totesin, että mitään ei todellakaan ole tehtävissä, kun koko kööri vetää lonkkaa sunnuntailiksalla.

Lähdin kotiin.

Piti jo eilen illalla asennoitua sunnuntaiaamuun kustannuspaikalla siten, että kaikki menee takuuvarmasti vituilleen heti kärkeen.

No menihän se.

Ja heti aamusta sinne kustannuspaikalle päästyä piti asennoitua kotiinpaluuseen siten, että siellä on sitten takuuvarmasti odottamassa vitunmoinen sotku, kun Pilli ja Pulla ovat melkein koko päivän saaneet virittää pommeja keskenänsä.

No olihan siellä.

Että teinpä sitten canapé’t matkustelevaisille kermaperseille, jotka eivät takuulla arvosta sitä käsityön määrä paskan vertaa ja putsasinpa sitten kolmet kuset lattialta ja puolitoista kiloa paskaa häkistä ja pesin molemmat Kennel Perkeleen edustajat.

Pessimisti ei pety koskaan.

(Edit: Ja voi jumalauta minä siunaan sitä päivää, kun tuosta terrieristä aika jättää. Teen sen taljasta maton ja kusen sen päälle joka vitun päivä.)

Voi jumalauta saatana.

Vittu miten yksinkertainen pitää ihmisen olla, jos vänkkää ja vänkkää, että neljästäkymmenestä litrasta maitoa ja kymmenestä litrasta vettä sekä seitsemästä paketista riisihiutaleita tulee kolmekymmentä litraa puuroa, hä?

Siinähän on saatana jo viisikymmentä litraa pelkkää nestettä ja ryynit vielä päälle!

Kyllä minä sen tiedän, että ei ravintolakouluun ole juuri mitään vaatimuksia sisäänpääsyssä, mutta miksi vitussa näitä kretiineitä koskaan päästetään pois peruskoulusta, jos laskutaito on tuota luokkaa.

Vittu.

En jaksa.

Ja näiden kanssa pitäisi töitä tehdä.

Olkoonkin, että viime yönä ei torpassa raikunut ulina ja vinkuna, vaan lauman juniori veteli kuorsaten sikeitä uudessa häkissään, en osannut nukkua.

Oli kylmä ja oli kuuma ja ennenkaikkea odotin koko ajan, milloin joko ulina alkaa tai kello soi.

Siinähän se yö sitten menikin.

Töissä oli jotenkin tavallista nihkeämpää. Ei olisi oikein jaksanut, eikä olisi oikein huvittanutkaan. Ja nyt kotonakaan ei oikein jaksaisi, eikä huvittaisikaan, mutta pakko on päivystää hälytysasentajaa, joka tulee tuunaamaan talon murtohälyttimet ja liiketunnistimet isolle koiralle sopiviksi.

Plääh. Nukkumaan tekisi mieli, kun Pilli ja Pullakaan eivät innostuneet räntäsateessa tarpomisesta, vaikka emäntä miten yritti uhkailua ja lahjontaa. Servot pohjaan heti portilla ja jatkuvaa pyrkimistä takaisin tulosuuntaan.

Onhan täällä toki lämmintä ja kuivaa ja mukava sohva, mutta ihan oikeasti, hei!

Ulkoilu olisi kivampaa.

Kun aadeeäsäl-loodasta alkaa nousta sinertävä käry, niin se on ruukannut olemaan merkki siitä, että internetti ottaa ja lakkaa olemasta.

Näin kävi.

Kolme päivää offline ilman suurempaa ahdistusta on kyllä saavutus sinänsä.

Takana on viisi vittumaista päivää palkkatyössä. Kun vielä huomisen jaksaa, niin voi sitten olla uhraamatta ajatustakaan paikalle kolmeen päivään. Alunperin oli tarkoitus siirtää itsensä Isolle Kirkolle heti huomisiltana ja eheyttää hieman kiintolevyä seurassa, mutta päätinkin, että sen sijaan formatoin koko paskan kotioloissa.

Jääkaapissa on vorschmakkia ja viinikaappi on ladattu täyteen. Syön vatsani täyteen ja sitten vedän kalsarikännit.

Because I’m worth it.

Ei vaan tunnu mikään luonnistuvan.

Ei siviilissä, eikä virassa.

Remontti seisoo torpassa, duunit kusee kentällä. Väsyttää, vituttaa. Mikään ei motivoi, puuduttaa vaan.

Raivostuttaa se, että eräille homeperseille tuntuu olevan elämässä ihan ei säännöstöt ja normistot, kuin muille. Niitä, jotka eivät kestä yhtä poikkitelaista sanaa itkemättä, säilytetään pumpulissa ja niitä, jotka osaavat ottaa paskaa niskaan tavallista enemmän siihen tukehtumatta, saavatkin sitten joka päivä lapioitavakseen oikein aimo lastin.

Tuntuu hiukkasen epäreilulta, että itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään, kun en osaa vollottaa aina, kun mennään kyvyn ja sietokyvyn äärirajoilla. Teen vaan entistä kovemmin.

Pitäisi varmaan ihan oikeasti ryhtyä yhdeksi vitun primadonnaksi ja alahuuli väpättäen kerätä säälipisteitä aina ja kaikkialta, sillä metodilla kun näköjään saa anteeksi niin oman täydellisen kädettömyytensä, että silkan homeperseisen laiskuuden. Ja ennenkaikkea voi siten siirtää paskaduunit jonossa seuraavalle.

Tai sitä seuraavalle.

Tai sitä seuraavalle.

Siinä vaiheessa ne paskaduunit nykyjärjestelmässä yleensä viimeistään nakitetaan allekirjoittaneelle ja allekirjoittanuthan tekee, kun ei aikuisena ihmisenä kehtaa esittää hiekkalaatikkoikäistä pikku hellanduudelia.

Vaan löytyy se pohja tästäkin kaivosta.

Ja yleensä varoittamatta ja yllättäen.

Olipa nimittäin erittäin lähellä, etten sanonut itseäni irti silkasta vitutuksesta.

Koko perkeleen paletti oli levällään heti aamu neljästä lähtien ja paska valui sitä vikkelämmin alas, mitä lähemmäs puoltapäivää päästiin.

On se jumalauta kumma, että jos ollaan niin anaalisen tarkkoja siitä, että annoskortteja noudatetaan just eikä melkein ja että sovittuina päivinä tarjoillaan ennalta määriteltyjä eväitä, niin ei siltikään vittu tilata sitä annoskortin määrittämää materiaalia ja jätetään ihminen yksin junan alle.

Vittu, en varmaankaan ole riittävän pätevä, kun en keksi miten kolmesta tusinasta kananmunia tehdään kymmenen kiloa kokkelia ja millä korvataan pekoni, kun talossa ei ole mitään sianlihaan viittaavaakaan.

Puhumattakaan, että mitä marjaa laitetaan mansikkaleivokseen, kun ei löydy mansikoita koko vitun Vantaalta!

Lisää vaan tätä paskaa ja useammin vittumaisia vaihtoja suoraan iltavuorosta aikaiseen aamuun, niin tiputan puukot ja lähden läpsimään.

Yksi elämän raivostuttavia pikkuasioita on ehdottomasti se, että kun voisi rauhassa vielä nukkua tunnin tai pari, niin siltikin hyppää tikkana pystyyn, vain todetakseen, että hetki ennen töihin lähtöä väsyttää aivan saatanasti.

Mies on kohta jo neljä vuotta julistanut minulle, että maksaa ei syödä, vaikka olisi uhkana nälkään kuolla.

Tänään se vielä muuten maksaa syö.

Ja mummo ja pari muuta sukulaista vetoa, että tykkää ja satsaakin vielä.

(Edit: Söi ja tykkäsi. Resepti löytyy sivupalkista ja täältä.)

Kani kirjoitti hyvin aiheesta, jota pyörittelin tuossa työpäivän aikana päässäni itsekin.

Ennen kuin kirjoitan mielipiteeni, kerron faktat.

Minulle on ihan yksi lysti uskooko henkilö Jumalaan, Allahiin vai Joulupukkiin. Minä itse uskon korkeaan omavalmistusasteeseen ja nopeisiin autoihin, vaikka toistaiseksi/jälleen kerran kuulun myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon, koska Mies haluaa kirkkohäät.

Kansalaisuus on minulle myös yhdentekevää. Olen itse oleskellut pitkiä aikoja muukalaisena vieraassa maassa, tiedän kyllä mitä se on kulttuurieroineen ja muine koukeroineen. Tuttavapiirissäni ja työpaikallani karkeasti arvioiden kolmannes on siirtolaistaustaisia ja arvostan heitä ystävinä ja työtovereina erittäin paljon. Ilman heitä elämä olisi paljon harmaampaa ja työpaikallakin olisin kusessa harva se päivä.

Minulla ei ole siis varsinaisesti mitään järkevää syytä olla maahanmuuttajavastainen, enkä sitä mielestäni olekaan. En siitäkään huolimatta, että olen omassa maassani joutunut heidän toimestaan ryöstetyksi keskellä kirkasta päivää. (Ja ei, asialla eivät olleet kaikki maahanmuuttajat, vaikka joku kukkahattuinen besserwisser mielellään minua varmaan siitä tähän väliin informoisi). Vaikka tekijää ei koskaan saatu kiinni, sain suloisen pienen kostoni ryöstösaaliin välityksellä. Kauppakassi, jonka arabitaustainen mieshenkilö minulta riisti tuupattuaan minut ensin kumoon, sisälsi tamponeja, kokonaisen porsaanfileen, keittokinkkua ja näkkileipää. Jätkä sai siis vaivanpalkaksi näkkileipää, koskapa muille tuotteille hänellä tuskin käyttöä oli. Taloudellinen menetys oli pieni, rapaiset lapaset sai pestyä, paha mielikin haihtui muutamassa viikossa.

Mutta sen sijaan, että minulla olisi jotain hampaankolossa maahanmuuttajia tai muslimeja vastaan, minulla on kyllä runsain mitoin hampaankolossa näitä vasemman siiven kukkahattuja vastaan, jotka hyysäävät ja hyssyttelevät ja yrittävät sen lisäksi vielä toimia ajatuspoliiseinakin. Kaikkia muita vähemmistöjä saa kyllä rauhassa kritoisoida tai olla kritisoimatta, mutta auta armias, jos erehdyt sanomaan maahanmuuttajista mitään muuta, kuin “monikulttuurinen Suomi on maailman ihanin idea”, niin jo ollaan raivelissa kiinni ja vaaditaan päitä vadille ja verta kadulle.

Koko yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta on kuivunut järkevästä vuoropuhelusta yhdeksi vitun myhistelyksi, eikä nämä kukkahatut ole saaneet sillä aikaiseksi muuta kuin sen, että maahanmuuttajilla on edelleen samat ongelmat kuin aina ennenkin, mutta ainakin ne ongelmat on onnistuttu virallisesti vaikenemaan kuoliaiksi monikulttuurisuuden ylistyslaululla.

Jos kyseenalaistat, olet natsi, ihmisvihaaja ja rasisti.

Eikö se ole pahempaa syrjintää ja rasismia, että toivotetaan hymy perseessä uudetkin siirtolaiset tervetulleiksi Pohjolan Paratiisiin, vaikka entisetkin tallautuvat pikkuhiljaa paskaan, kun porukkaa ei ole kotoutettu selviämään sisäänpäin lämpenevässä yhteiskunnassa ja ilmastossa, joka on suotuisa hyvällä tuurilla vain neljänneksen vuodesta? Yhtä hyvin voisi toivottaa tervetulleeksi helvettiin, sillä sitä tämä maa varmasti useimmalle maahanmuuttajalle on, ainakin niiden todellisten asenteidensa puolesta, mitä nämä kukkahatut eivät tietenkään tahdo nähdä, sillä monikulttuurisuus on ihanaa. Täällä kun ei päteväkään maahanmuuttaja saa kunnollisia töitä, vaan korkeintaan pienipalkkasia paskahommia.

Vai miltä teidän mielestänne kuulostaa entinen hävittäjälentäjä, nykyinen astiahuoltaja, kotoisemmin tiskari? Hieman parempipalkkaista päivätyötä tuo jumalattoman älykäs ja sivistynyt, viittä eurooppalaista (täydellinen suomi mukaanlukien) ja kolmea afrikkalaista kieltä puhuva mies on saanut suomalaisen lääketehtaan koekaniinina. Kielen on joutunut opiskelemaan itse ja kaikki suomalaiset tavat on joutunut kantapään kautta oppimaan, kun eivät kukkahatut aikoinaan ehtineet neuvoa. Työpaikalla kyllä arvostetaan, mutta työpaikan ulkopuolella ei, kun on valtaväestön silmissä väärän värinen ja uskookin ihan vääriin jumaliin.

En tiedä missä helvetin utopiassa nämä hyysäjät ja hyssyttelijät asuvat, kun kieltävät sen tosiasian, että tämän valtion maahanmuuttopolitiikka on yhtä loistavassa kuosissa, kuin rauha on Lähi-Idässä. Tai kun väittävät, että maahanmuuttajista tulee täällä onnellisia, ei missään tapauksessa syrjäytyneitä tai syrjittyjä.

Vitut, sanon minä.

Ei yksi saatanan rukouskoppi työpaikalla tee siitä porukasta kotoutettua ja tyytyväistä. Se tekee korkeintaan muun porukan katkeraksi, kun joutuu enemmistönä itse syrjityksi.

Ja kas, siinäpä meillä sitten onkin ihana monikulttuurinen noidankehä.

Täynnä onnellisia ihmisiä ja hyvää fiilistä.