turisti

Nyt nimittäin loppui huumorintaju.

Viime vuonna luumupuu teki kokonaista kaksi hedelmää, koskapa kirvat päättivät, että nyt imetään tämä risu kuiviin.

Tänä vuonna, heti ensimmäisten kirvojen ilmaannuttua otin ja keräilin aimo joukon leppäkerttuja luumupuuhun, jos vaikka ne pitäisivät kirvat aisoissa.

Vituiksihan se meni.

Kas muurahaiset keksivät, että tuossapa oiva kirvapopulaatio lypsettäväksi ja nähtävästi lahtasivat sitten leppäkertut farmiltaan.

Tässä kohtaa hermostuin.

Myrkytin koko köörin.

Yks vitun hailee, vaikken voisi ensimmäistäkään luumua omasta puusta tänä vuonna syödä.

Mutta eivät perkele kyllä imppaa kirvatkaan mehuja minun puskistani.

Viime yönä näin niin hirvittävän ahdistavaa ja graafisen väkivaltaista painajaista, että heräsin omaan sätkimiseeni. Vekkarin viisarit osoittivat aamuyön olevan vielä nuori ja vaikka aikaakin olisi ollut nukkua vielä muutama tunti, totesin että eipä todellakaan huvita silmiä enää sulkea.

Arvatenkin aamu kuuteen mennessä olin rättiväsynyt, kun päivän leipätyöt olivat vasta alkamassa. Lillitin pahimpaan tuskaani muutaman kupillisen tiukkaa espressoa ja jäin odottelemaan jahka terminaalin palvelukerroksen kioski avautuisi.

Ja kun avautui, ostin ison pullon energiajuomaa ja vielä Super Pepe -lakun, kun sellaisia sattui kassalla tyrkyllä olemaan.

Ja voi jumalauta, kun huitaisin ne käkättimeeni yhdeltä istumalta.

Ensin ei tuntunut missään, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi puna hiipiä poskille. Sitten alkoi pulssi kiihtyä ja sitä myöden verenpaine ampui sfääreihin, jossa korvat alkavat humista.

Ja sitten alkoi vipellys.

Väistämättäkin kävi mielessä, että jos muutama sata milligrammaa kofeiinia ja tauriinia saa minut heittämään voltteja ja uhkumaan sellaista perkeleellistä voimaa, että voisin painia karhun kanssa, niin mitäköhän tapahtuisi, jos ottaisin jotain oikeaa, joskin laitonta piristettä?

Haihtuisin varmaan terävän poksahduksen myötä höyrynä ilmastointikanavaan.

(Naamani on kahdeksan tuntia myöhemmin edelleen kirkkaan punainen ja kintut vispaavat hervottomasti.)

Jos olet kitannut päivän mittaan yli kymmenen kuppia kahvia, älä kuvittelekaan ajavasi puolen Suomen halki alle neljässä tunnissa.

Menee vähintään kuusi.

Mainitsinko jo, että velkatorpan pihassa seisoo rampa sotaratsuni, kirsikanpunainen Volkswagen 1303-S, tuttavien kesken Dio.

Dio vietti pari vuotta maalla, kun kuskin puolen takakoipi otti ja katkesi aikoinaan Itäväylällä. Viime kesänä se puski iloisesti horsmaa ja oli kaikessa traagisuudessaan hellyyttävän näköinen ja sävy sävyyn kukkien kanssa. Tänä keväänä Isi katkaisi akillesjänteensä yrittäessään tuupata autovanhusta ylös liejukosta.

Kunhan tässä äidyn, pusken silmäteräni talliin, puran palasiksi ja aloitan askartelun. Kirsikanpunainen kori saa ylleen musta/pinkin kameleonttivärin, vaalea sisusta mustaksi ja penkkeihin mustaa nahkaa pinkein vauhtiraidoin. Uusi kojelauta, uudet matot, uusi ratti. Karjapuskurit ja Porschen kromivanteet, sekä uudet kromilistat. Uudet ikkunat. Uusi möykkäkone, että voi soitella Rammsteinia entistä kovempaa.

Moottori jäi Kuopioon. Velipoika lupasi purkaa atomeiksi ja laittaa viimeisen päälle. Toivoisin kovasti toista kaasutinta ja kannen madallusta. Ja jos suinkin, sen saatanallisesti kilisevän keinuvivun kavereineen voisi vaihtaa vähän sporttisempaan. Ylipäätään ne mukitkin voisi porata uusiksi. Vih.

(Mihinkähän helevettihin lienen huolto-oppaan jemmannut?!)

Sellaiset ne nyt sitten ovat.

Koskapa morsmaikulla tulee olla jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä, niin nämä läppöset täyttävät nyt kriteerin “vanha”, koska kaikki ovat ne nähneet.

Ystäville ja tuttaville tiedoksi annettakoon, että Neiti Kinnunen on tänään liikkeellä akselilla Kallio-Hakaniemi-keskusta.

Jalassa kipsuttimet, yllä kellohame, taskussa hieman käteistä ja valmiina tuuppaamaan Helsingin katolleen.

Puhelimella saa kiinni. Seuraankin saa liittyä.

Hyvin se päivä menee näinkin.

En ole tehnyt kerrassaan mitään tuottavaa, vaan roikkunut eBayssä kohta neljä tuntia.

Mitään en ole ostanut, paitsi sievän olkalaukun, joka ei ollut kallis, mutta sitäkin tyttömäisempi. Olen mulkoillut myös sievää iltalaukkua, jonka mieluusti yhdistäisin hääpukuuni, mutta ennen kuin saan Manolot turvallisesti huostaani, en lähde veskaa ostelemaan.

Pitäisi varmaankin aktivoitua tästä ja ryhtyä laatimaan Miehelle lammaspullia. Se tulee kohta kotiin rautakauppareissulta ja jos se näkee, että jumittelen edelleenkin koneella aamutakki päällä, kuten hänen asioille lähtiessään tein, niin se paheksuu.

Se ei ole kivaa, jos se paheksuu.

Pääsin tänään tekemään jotain, mitä en ole tehnyt hyvin pitkään aikaan.

Ala-asteella se oli loppukesän kohokohta, yläasteella pienoinen pakkomielle ja lukiossa välttämätön imagokysymys. Korkeakouluaikoina sillä ei ollut niin väliä ja ravintolakoulussa kukaan ei vaivautunut.

Ostin kauniin ruutuvihkon, hyvän mustekynän, punakynän, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Ja tietenkin kynäpenaalin.

Siinä on poni.

Ja se on pinkki.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä!

Pitäisikö hakea myös uudet tennarit ja kiva vaatekerta?

Aamulla kun herää heti kuuden jälkeen, ehtii tehdä vaikka mitä.

Kuten nyt vaikka suhata kustannuspaikalle uutta kulkulupaa hakemaan, sitten Ison Kirkon Stockmannille Miehelle tummaa pukua hakemaan, sitten Vantaan Ikeaan Pikkuveljelle ja Isille ruotsalaista rompetta hakemaan, sitten Lempäälään syömään jäätelöä, sitten Iittalaan ostamaan limua ja makaroonia ja sitten vielä bensa-aseman kautta kotiin koiraa kusettamaan.

Tästä päivästä hyötyi eniten Neste Oil Finland ja Porvoon öljynjalostamo.

Terveisiä sinne.

Kun aadeeäsäl-loodasta alkaa nousta sinertävä käry, niin se on ruukannut olemaan merkki siitä, että internetti ottaa ja lakkaa olemasta.

Näin kävi.

Kolme päivää offline ilman suurempaa ahdistusta on kyllä saavutus sinänsä.

Takana on viisi vittumaista päivää palkkatyössä. Kun vielä huomisen jaksaa, niin voi sitten olla uhraamatta ajatustakaan paikalle kolmeen päivään. Alunperin oli tarkoitus siirtää itsensä Isolle Kirkolle heti huomisiltana ja eheyttää hieman kiintolevyä seurassa, mutta päätinkin, että sen sijaan formatoin koko paskan kotioloissa.

Jääkaapissa on vorschmakkia ja viinikaappi on ladattu täyteen. Syön vatsani täyteen ja sitten vedän kalsarikännit.

Because I’m worth it.

Viime keväänä lintulautamme välittömään läheisyyteen majoittui orava. Sellainen pulska ja tavallista röyhkeämpi.

Aamutupakkia portaalla kiskoessa Orava oli tapansa mukaan lintulaudan äärellä sullomassa karvaiseen naamaansa pähkinöitä ja kauraa. Istua pönötti siinä turpeana ja jotenkin tavallista tympeämmän näköisenä.

Paikalle saapui närhi. Se ruopi aikansa lunta lintulaudan alla ja naposteli pudonneita siemeniä.

Vaan mitäpä teki Orava?

Orava otti ja pudottautui oksalta ketarat levällään närhen niskaan ja yritti parhaansa mukaan ottaa tipua hengiltä. Närhi kirkui kuin viimeistä päivää ja ilmassa oli höyheniä, puna-harmaata karvaa ja runsain mitoin urheilujuhlan tuntua. Tappelua kesti vajaan minuutin, kunnes närhi onnistui pakenemaan paikalta Oravan hampaat yhä perssulissaan.

Suoritukseensa selkeästikin vähän pettyneenä Orava mulkoili sitten minua, pörhisteli häntäänsä ja säksätti, niinkuin oravilla on tapana.

Mietin, josko yrittäisin valjastaa tuon verenhimoisen tuomiopäivän kurren aggression omaan käyttööni. Lahjoisin sitä tuoreilla sisäelimillä ja fileellä, laittaisin sille pienen niittikaulapannan ja pelottelisin sitten naapureita.

Notta olokeepa immeisiks, taekka piästän Kurren vappaaks.

Minä ihan oikeasti kuvittelin päässeeni eroon muovailuvahasta jo kaksi vuosikymmentä sitten.

Asia ei ole kuitenkaan niin, joskin syntymäpäivälahjaksi saamani vaha ei olekaan sitä samaa, mitä natiaiset sotkevat ympäriinsä ja tyhmyyksissään vielä syövätkin. Ei, tämä on polymeerimassaa ja siitä voi tehdä juttuja.

Kuten nyt vaikka helmiä.

Ihania, uniikkeja helmiä.

Paljon.

Kymmeniä. Satoja. Ziljoonia.

Pakastimen oveen pitäisi askarrella hautakiven muotoinen plakaati, jossa voisi lukea vaikkapa että “Här vilar Oiva och Ensio. Frukost, lunch och kvällsmat.”

Ne kaksi ruumisita liiterissämme olivat siis kaksi hyvinsyönyttä viime kevään karitsaa, jotka eilen haimme Pohjois-Savosta. Harva viitsisi ajaa työpäivän jälkeen tuhat kilometriä reilun kolmenkymmenen lihakilon tähden, mutta mitäpä ei kokki eväänsä eteen tekisi.

Nyt on niskaa, potkaa, viulua, filettä ja lihapullatarpeita. Kuvelihaa, paahtopaistia.

Vieno raadon tuoksu leijailee sieraimissa vieläkin.

Ja ihan vienosti harmittaa, ettei tullut otettua paria ylimääräistä ruhoa myöskin. Olisi pakastimeen mahtunut.

(Edit: Sivupalkissa reseptiikkaa lampaalle. Oli hyvää. Ähky. Nukkumaan.)

Liiterissä on kaksi muoviin käärittyä, päätöntä ruumista.

Kunhan aamulla vääntäydyn ylös sängystä, otan puukon ja sahan ja paloitelen ne.

Minä olen sellainen, että jos ystävillä on ongelmia, niin minulla lämpenee laikka välittömästi. Mitä suurempi ongelma, sitä helpommin lämpenee. Tai hirttää jopa kiinni.

Mutta entäpä sitten, jos ystävä onkin niin hirmuisen kaukana, että on itse aika hampaaton, eikä ihan tuosta noin vaan pystykään ryntäämään sankaritrikoisiin pukeutuneena pelastamaan? No sitten alkaa vanne puristamaan päätä ja ahdistamaan. Pulssi nousee ja tekee mieli kiroilla.

Siispä kiroilen. Ja kiroillessani mietin, josko buukkaan lentolipun heti huomenna ja käyn näyttämässä toisella puolella maailmaa närhen munat. Ja vien samalla kaverille villapaidan ja karkkirahaa.

Kun Punainen Kostaja tänä aamuna nihkeillen pihastamme starttasi, niin enpä olisi uskonut, ettei se pihaamme enää reissultansa palaa.

Tai siis helpostikin olisin uskonut, mikäli se ruoska olisi antautunut jossain tien päällä ja jäänyt siksi sille tielleen.

Vaan Miespä salaa menikin ja vaihtoi Punaisen Kostajan reilulla välirahalla toiseen saksalaisvalmisteiseen matalalentokoneeseen. Sinne meni säästöt, mutta menipä se ruotsalainen painajainenkin. Ah, autuutta!

Muuta vikaa uudessa kulkupelissä ei ole, kuin se, että se ei ole uusi, vaan käytetty ja se, ettei se ole tehokas kiisselikone, vaan puolitehoinen bensamylly. Kaikkeahan minäkään en tietysti voi saada, en edes kymppitonnilla. Jokatapauksessa lohduttaa suuresti, ettei tankkaus tule enää kustantamaan sataa monikansallista joka juuttahan kerta ja tankillisella menovettä pääsee kaksinverroin pidemmälle. Ja tietenkin se, että uutukainen on myös farmari.

Jotta nyt on sitten kaksi äärimmäisen keskiluokkaista kulkupeliä.

Hankkisiko nyt sitten viisi kiljuvaa kakaraa huusholliin, niin voisi rauhassa jäädä odottelemaan elämän seuraavaa kohokohtaa.

Sitä, kun jää eläkkeelle.

En tiedä onko silkka räkä tukkinut aivohuokoseni, mutta ykskaksyllättäen alkoi hirmuisesti tehdä mieli kirjoittaa romaani.

Jep. Luitte oikein.

Joskus kakarana, kun Isä kakskasikutosen osti ja minä pääsin tekstinkäsittelyohjelman makuun, kirjoittelin kaiken maailman soopaa diskettitolkulla. Kamalaa, mielikuvituksetonta ja ennalta-arvattavaa varhaisteinikakkaa, mutta diskettitolkulla yhtä kaikki. Ne korput lienevät tallessa vieläkin, joskaan nykyisessä myllyssä ei diskettiasemaa enää ole. Eikä tekstinkäsittelyohjelmiakaan tarvitse enää DOSin kautta komennella käynnistymään.

Mutta voi elämä, kun tekisi mieleni suoltaa proosaa.

Kutakuinkin koko päivän tautisena sohvalla koomanneena ja räkäisiä aivosoluja tyhmälaatikon suotuisalla avustuksella tuhonneena tahtoisin kertoa tarinan turhautuneesta kokista, joka tappoi kaikki. Kertoa siitä, miten se turhautui ja siitä, miten se lopulta kadotti todellisuudentajunsa, otti neljä pyörää alleen, ajeli ympäriinsä ja pisti kaikki pinoon.

Eikä se mikään omaelämänkerta olisi.

Salainen haave vain.

Penkoo vaatevarastoaan, löytää kravatin.

Ei tiedä mistä se on garderoobiin eksynyt, mutta siellä se oli. Violetti kravatti.

Ei ole vuosikausiin tapaillut ketään pukumiestä, eikä kravatti myöskään kuulu Miehelle, jonka kanssa on menossa naimisiin. Ei muista koskaan edes nähneensä vastaavanlaista kravattia kenenkään miehistä kaulaa koristamassa.

No, mitä tekee nainen kravatilla? Ottaa ja purkaa solmun, tietenkin. Sitten solmii sen näppärin sormin uudestaan, ranskalaiseen tapaan. Laittaa kaulaansa. Pitää näkemästään. Keekoilee peilin edessä. Miettii, josko löytyisi kravattiin sopiva asu, koska toteaa mustien pitsialusvaatteidensa olevan hieman liian provosoivat katu-uskottavaan lookkiin. Kaivelee garderoobiaan lisää. Vetää jalkaan mustat housut. Napittaa ylleen mustan kauluspaidan. Hihittää itselleen peilin edessä.

Kaivaa eteisen kaapista pornohokkarit ja vetää ne jalkaansa.

Ja toteaa, että on löytänyt kaikkien aikojen bilehilereleet.

Mutta huomenna. Vasta huomenna.

Tänään keksin oivan keinon kivun- ja vitutuksenhoitoon.

Otetaan yksi keskikokoinen matkavene suhteellisen tehokkaalla moottorilla ja veneelle kohtuullisen taitava kuljettaja. Istahdetaan veneen keulapiikkiin siten, että kintut roikkuvat vapaasti veneen keulan molemmin puolin ja otetaan tukeva ote keulakaiteista. Sivautetaan Helsingin matalalle kytikseen. Odotetaan Tallinnaan matkaavia katamaraaneja ja kun sellainen ohi pyyhkäisee, kurvaillaan peräaalloissa niin, että tyrät rytkyy.

Jumalauta! Rodeo!

Olisiko rahoille järkevämpää käyttöä? -Ehdottomasti!

Turvallista? -No ei totisesti!

Hauskaa? -Todellakin!

Huomenna uudelleen!

Luin artikkelin.

Mietiskelin pystyisinkö itse olemaan absoluuttisen rehellinen vaikka edes päivän, pääsemättä hengestäni.

Varmaankaan en.

Ei sillä, että koen valehtelevani paljon, mutta pyrin kyllä olemaan kohtelias.

Eräs ystäväni esitteli minulle taannoin uusimpia vaatehankintojaan. Suurinta osaa pukimista olisin itsekin voinut käyttää. Mutta sitten hän esitteli minulle “mekon”, josta oli erityisen innoissaan. Pitkä ja löysä, puuvillainen ja konsentroituneen aamuvirtsan värinen t-paita, joka oli tarkoitus hirttää kiinni vyötärölle sellaisella 80-luvulle tyypillisellä leveällä, joustavalla vyöllä, jossa on iso perhossolki.

“Tosi cool!” valehtelin päin naamaa.

Puhdas valhe. Mekko oli mielestäni aivan käsittämättömän karsea ja mauton. En kuitenkaan tahtonut loukata ystäväni tunteita, en etenkään kun kuulin, että kyseinen vaatekappale oli maksanut liki 200 monikansallista.

Mutta entä jos olisinkin sanonut rehellisen mielipiteeni? Että mieluummin puukottaisin itseäni naamaan kuin näkisin jotain tuollaista kenenkään päällä? Tai että mekon väritys saa ystäväni muutoinkin vaalean ihon näyttämään sairaalloisen harmaalta ja korostaa ikävästi hänen kasvojensa epäpuhtauksia?

Ajatus 100-prosenttisesta rehellisyydestä on äärimmäisen kiehtova, mutta henkilökohtaisesti en uskaltaisi olla niin suora kasvotusten. En kenenkään kanssa. Enkä ole täysin vakuuttunut, että tahtoisin kenenkään olevan niin rehellinen minullekaan.

Ehkä.

Äkkisiltään asiaa pohdittuani laskin latovani päivittäin noin parikymmentä puolitotuutta, joista noin viidesosa sisältää materiaalia, joka poikkeaa rehellisestä mielipiteestäni täysin. Yleensä kyseessä on niin sanotusti kohteliaisuus. Toisinaan joku asia vituttaa tai sen voisi tehdä paremmin, mutten viitsi nalkuttaa “tyhjästä”. Hyvin usein provosoidun jostain mitä minulle on sanottu, mutten viitsi lyödä bensaa liekkeihin ja sivuutan asian olankohautuksella.

Esimerkiksi eilen illalla Mies kommentoi ajotyyliäni vilkaistuaan ajotietokoneen näyttöä.

“Miten toi kulutus voi olla 6.7 litraa nyt, vaikka se oli 4.9 kun minä ajoin?”

Purin huultani etten olisi ärähtänyt. Syynä suurehkoon keskikulutukseen ei varmaankaan vähiten ollut se, että ajeltiin juuri käynnistetyllä, kylmällä moottorilla, kaupungissa liikennevaloista toiseen. Mies oli hehkuttanut omaa pientä keskikulutustaan ajettuaan juuri tankkauksen jälkeen lämpimällä moottorilla ja ajotietokoneen nollattuaan maantiellä 50 kilometriä.

Kotiin päästyämme keskikulutus oli jälleen normaali 5.1l per 100km.

Olisi tehnyt mieli näpäyttää, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi loppuviimein ollut?

Mieleni kyllä tekisi kokeilla vaikka edes päivä tuollaista. Tai viikko.

Katsoa miten monta kertaa otettaisiin senkka nenästä.

Hetken jos toisenkin olen tässä pohdiskellut, että mitäpä jos kuitenkin.

No, mitäpä.

Nythän on niin, että tiedän yhden jos toisenkin trollin taputtavan karvaisia tassujaan tätä lukiessaan.

“Ei osannut olla hiljaa!”

Ei osannutkaan. Ja vaikka osaisi, miksi olisi? Miksi olisi ärsyttämättä? Ärsyttämisellähän on suunnattomasti viihdearvoa nykymaailmassa. Ja viihdearvo tuo luonnollisesti suunnattomasti lisäarvoa. Bloggaamisellekin.

Muutoinhan minulla meneekin oikein mainiosti. Kerron tämän teille vain koska tiedän sen ärsyttävän. Parisuhde voi hyvin, nukun yöni kuin vauva ja elämä on muutoinkin leppoisaa, joskin tapahtumarikasta, kuten tavallista. Ja maailma on edelleen täynnä virheitä, joista nillittää.

Ja tämän ilmoitettuani voinkin hyvillä mielin pakata kapsäkkini ja suunnata Suomenlahdelle porvarisharrastukseni pariin kera hyvän shampanjapullon.

Suukkisuukki.

Tulevana keskiviikkona 18.4 vietämme Lostiksen kanssa ruoka- ja juomahetkeä ilmasta riippuen joko Alppipuistossa (amfiteatteri) tai Weeruskassa klo 16 alkaen. Toivomme, että juuri Sinä liityt seuraamme! Sähköpostitse voi halutessaan kysyä lisätietoja ja koordinaatteja.

Lauantaina, 17. päivä kuluvaa kuuta, kannattaa jokaisen kynnelle kykenevän bloggaajan tai blogeista kiinnostuneen rynnistää hyvällä jee-jee-meiningillä Turun Cosmic Comic Café’en (Kauppiaskatu 4) alkaen klo 19.00.

Tämä koskee siis ihan kaikkia.

(Omasta puolestani en voi luvata muuta kuin mahdollisuuden nähdä itsensä hassuksi juonut Turisti, joka jatkoilla mitä suurimmalla todennäköisyydellä kepsahtaa Aurajokeen. Paikalle saapunee myös parempaakin seuraa.)

Hei, te turkulaiset piirrustelijat, veljekset kuin ilvekset!

Mulla on varmaan vanhentunut puhelinnumero! Olen tulossa lauantaina Turkuun ystäväni kanssa.

Tärskyt Cosmicissa?

Ihan ykskaks olohuoneen nurkassa nököttävää tyhmälootaa tuijottaessa tuli rokkitähtiolo.

Sellainen rokkitähtiolo, että olisi voinut ottaa sen telkkarin ja nakata ikkunan läpi alapihan asvaltille. Ja vielä nojatuolin perään.

Onneksi televisio on niin painava, etten jaksa sitä yksin nostaa. Ja nojatuoli niin iso, ettei se mahdu tuosta ikkunasta läpi.

Säästyi taas monta rahaa.

Piti työpäivän jälkeen mennä ihan vain käymään.

Lopulta lähdimme vasta pari tuntia sitten. Minä ja Mies. Kallion kirkon kupeesta.

Oli ihana ilta hyvässä seurassa. Hyvää siideriä, kallista tokaijia, omenakaakkusia, herkullista kebabbia. Loistavaa musiikkia. Lostis ja Minh.

Tällaiset spontaanit hullutukset tekevät elämästä parempaa, kun uni ei viivy silmissä paria tuntia kauempaa, kun ihmiset lyövät kapuloita rattaisiin ja maailma on muutenkin paskaa pullollaan.

Kiitos. Myös närästyslääkkeistä.

Vedin illalla kunnon kumarat kotioloissa pahimpaan raivoon ja vitutukseen. Yksin.

Aamuyöstä iski hiuko, mutta eihän täällä perähikiällä nakkikioskia ole, joten paistelin jauhelihaa ja natustin sitä suoraan pannusta. Ja sitten nukahdin olohuoneen sohvalle koiran viereen.

On vähän huono olo…

Onneksi ei sentään töihin tarvitse mennä ennen keskiviikkoa.

Taidan ottaa aamupalaksi jääkylmän siiderin.

Aamutupakka kiskoessa pohdiskelin likinäköisyyttä. Itsehän olen puolisokea ilman silmälaseja tai piilolissejä.

Jos olisin syntynyt vaikkapa kivikaudella, niin olisinkohan selvinnyt koskaan aikuisikään saakka? Kaikenlainen keräily olisi näillä tihrustimilla jäänyt tekemättä, kun ilman apukeinoja en erota puolukkaa kävystä. Olisiko heimo avittanut, että “otappa tuosta kebabbia, elä sitä ruohoa syö.” Vai olisivatko raahanneet korpeen ja jättäneet sinne?

Olisiko allekirjoittaneelle ollut mitään käyttöä?

Varmaan ei.

Darwinille olisivat uhranneet.

Nykyään tuntuu miltei päivittäin siltä, ettei ihmisillä oikeasti ole juurikaan mielikuvitusta.

Leikitäänpä ajatuksella, että henkilö N on hävinnyt henkilölle Y:lle leikkimielisessä, pienessä kisailussa, koska ei ole onnistunut osoittamaan järin suurta omaperäisyyttä.

Henkilö N, läpeensä mielikuvitukseton kun on, ahtaa häviöstään kimpaantuneena sierainaukkoonsa palkokasvin siemenen. Henkilö N tahtoo kostaa henkilö Y:lle soittamalla tälle häirikköpuheluita. Hän ei saa toivomaansa vaikutusta (pelko) aikaan henkilö Y:ssä, vaan näpäytyksen hupsusta käytöksestään itseltään seriffiltä.

Tylsää, eikö?

Paljon jännittävämpää olisi vaikkapa vihjata henkilö Y:lle, että fantasioi päivittäin Y:n silmän kaivamisesta ulos kuopastaan hohtavan kiiltävällä kahvilusikalla ja odottaa sitten kärsivällisesti lähestyvää kirkollista juhlaa, johon länsimaissa liitetään voimakkaasti lahjojen antaminen. Juhlan lähestyessä askartelisi viehättävän kortin ja liittäisi kortin mukaan kauniin, hohtavan kiiltävän kahvilusikan.

Ikäänkuin lahjaksi.

Vuoden mittaan askartelisi aina juhlapyhien edellä teemaan sopivia kortteja ja lähettäisi ne henkilölle hohtavan kiiltävien kahvilusikoiden kera, kunnes lopulta henkilö Y:llä olisi upea ja hintava kahvilusikkasetti, johon henkilö Y:llä ei todellisuudessa itsellään olisi muuten varaa!

Niin ja saattaisihan sitä vähän jännittääkin aina juhlapyhien edellä!

Oikeastihan kukaan ei tietenkään koskaan soittele häirikköpuheluita, eikä kukaan varmastikaan lähettele kalliita kahvilusikkasettejä huonoille häviäjille.

Eihän?

Aamun ratoksi tutustuin talon sähkötauluun.

Tusinoittain sulakkeita pistorasioista kodinkoneisiin.

Alimmassa rivissä, toiseksi viimeisenä sulake, jonka alapuolelle on merkattu siistillä printillä kirjainyhdistelmä ATM.

Nappasin sulakkeen irti ja kävin läpi kaikki pistorasiat ja vimpaimet. Kaikki toimi normaalisti niin asuinkerroksessa, kuin alakerran varastossa ja autotallissakin.

Väistämättä hiipi mieleen, että mahtoiko jossain joku kaksilahkeinen ressukka simahtaa kesken aamutoimiensa.

Aina se jaksaa vain ällistyttää tuo kaksilahkeisten putkiaivoisuus.

Kas kävipä niin, että tuli aika vaihtaa autoon talvirenkaat, kun säätiedotus lupaili alkuviikolle pakkasia ja lumisadettakin ja viimeisen puolen vuorokauden aikanakin on täällä maalla sadellut alijäähtynyttä vettä. Ei kiehtonut enää ajatus autoilusta viimeisiä vetelevillä, kuluneilla kesärenkailla.

Tunkki esiin autotallista, varastosta talvinakit ja ei kun hommiin.

Näyttihän se homma varmaan vaivaiselta, kun allekirjoittanut kärsii roiman painonlaskun aiheuttamasta väsymyksestä ja lihasheikkoudesta. Ähkien ja kiroillen piti ruosteisia pyöränpultteja aukoa.

Tottakai siihen piti sitten jonkun ohikulkevan, kaksilahkeisen besserwisserin tulla päätään aukomaan.

“Kuule, ne pultit aukeaa kun kiertää vastapäivään!”
“Älä? Mihinkäs suuntaan herra kuvittelee minun näitä kiertävän?”
“No varmaan väärään suuntaan, kun ei näytä aukeavan.”

Just joo.

No, kun aikani rangasraudan päällä pompittuani sain pultit irti, olikin aika todeta, että yksi talvirenkaista on tyhjä kuin allekirjoittaneen säästötili. Mies asialle toisella autolla, kun oli ehtinyt siihen jo renkaat vaihtaa. Jäin rengaskasan päälle istuskelemaan täytettyä rengasta odotellessani. Postilaatikolle joutui kaksilahkeinen koiranulkoiluttaja.

“No en ole ikänäni nähnyt naisihmisen vaihtavan autoon renkaita!”
“No nyt näette. En viitsi maksaa töstä jonka voin tehdä itsekin.”
“No eikös se viimeinen rengas ota mennäkseen paikalleen?”
“Ottaa se, mutta paineet on huonot. Mies lähti täyttämään.”
“Etkö itse osaa?”
“Noi fysiikan jutut on sellaisia henkimaailman asioita. Mä keskityn vaan tähän tekniikkapuoleen.”

Pässi.

Ei se nyt voi olla, jumalauta, niin vaikea asia y-kromosomille käsiteltäväksi, että nainen kelpaa muuallekin kuin hellan ääreen ja reidet levällään sängylle makaamaan!

Näyttääkseni persettä kaikkitietävälle miessukupuolelle, väänsin pultit vittuillessani lopulta vielä momenttiin.

Ettei laakerit suotta rasitu.

Kiitos pojat.

Ettette sakottaneet…

…tyhjäkäynnistä.

Ikkunat olisivat huurtuneet viileässä illassa. Eihän sitä toki muuten olisi moottoria turhaan käynnissä pidetty.

Minä rakastan leikkokukkia.

Eikä minulla ole koskaan ollut parisuhdetta, jossa miehet olisivat minulle kukkia kantaneet.

Mutta.

Kunhan saan itselleni kodin, aion pitää huolen siitä, että minulla on tuoreita, tuoksuvia, ihania kukkia maljakossa vuoden jokaisena päivänä.

Joka päivä.