Siinä helposti voi käydä niinkin, että kun iltamyöhällä ryhtyy asentamaan astianpesukonetta lattiaremontin jäljiltä takaisin paikalleen, niin siinä tohinassa sitten menee jotain pahasti rikki ja sitten säntäilläänkin kellariin katkomaan päävesijohdosta virtausta, ettei nyt vallan koko talo lainehtisi.
Ja sitten voikin ihan kernaasti repiä taas auki sen juuri asennetun lattian, että pääsee betoni tulvan jäljiltä kuivumaan.
Syntymäpäivälahjaksi saatu uusvanha akvaario tuottaa päänvaivaa.
Lähinnä siksi, että akvaario oli yllätys, jonka vanhempani ja Mies onnistuivat pimittämään minulta viimeiseen saakka ja siksi, etten tietenkään ole osannut huomioida moista lasikuutiota huushollin sisustuksessa.
Tänään on siis paloiteltu sohvaryhmä atomeiksi ja koottu siitä sitten ihan uudensorttinen kokonaisuus, joka ei kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta toimi. Täytyy siis purkaa ja koota vielä kertaalleen, vaihtaa television paikkaa ja toivoa että uusi järjestys toimii ja miellyttää silmää.
Päänvaivaa aiheuttaa runsain määrin myös akvaarion tulevat asukit. Kalojahan on jos jonkin sorttisia tullut aikoinaan kasvatettua, mutta iltapäivällä muistin vanhan haaveen elikosta jota en koskaan tullut hankkineeksi, koska siihen maailman aikaan tuppasivat olemaan perin tyyriitä.
Vesilisko. Tai vaikka useampikin, kun allas on niin suuri.
Sellaisia tahtoisin.
Kolme tai vaikka viisi.
Yritän tässä epätoivoisesti perustella itselleni miksi en tarvitse uutta kenkäparia itselleni edes 30-vuotislahjaksi.
Minulla on korkkareita niin paljon, että niitä pursuilee kaikista kaapeista. Minulla on nilkkurimallisia korkkareitakin ainakin neljät. Kuljen muutamia päiviä lukuunottamatta kesät talvet läpeensä tennareissa. En ole raskinut käyttää viimeisimpiä ostamiani Manolojakaan. Rahat voisi sijoittaa järkevämminkin. Lamatuleelamatuleelamatulee.
Nnnnnngh!
Jos ruokaravintelin listalla olisi kalapuikkoja ollut, niin niitä olisin kyllä kernaasti nälkääni syönyt, mutta jouduin tyytymään paneroituun kampelaan.
Fileitä oli lautasella vain kaksi.
Jumalautasaatana! Niitähän pitäisi olla ainaskin kolme! Kolme on kaikille laskettu!
Rahat takas.
(Asianomaisille kiitos seurasta. Limasienimetsälle heti kun ilmat lämpenee.)
Näin aivan järkyttävää painajaista.
Unessa oli kaikkia lempiherkkujani.
Tuoretta, juuri poimittua papaijaa. Tartarpihvejä. Thaimaalaisia lihapullia. Wontoneja. Suklaapehmistä. Uunituoretta äidin leipomaa ruisleipää. Grillattuja maissintähkiä. Paahtopaistia. Venäläisiä suolakurkkuja hunajalla ja smetanalla höystettynä. Koreanorapihlajan marjoista tehtyjä tanghuluja. Lohikeittoa.
Ahdoin sapuskaa kitaani minkä ehdin, kunnes olin niin täynnä, että ällötti.
Ja sitten heräsin siihen, että vatsa kurni nälkää ja ällötti.
Kun tämä kuvotus jonain päivänä helpottaa, aion syödä itseni tärviölle. Syön niin kauan ja niin paljon, että halkean. Ja syön ihan mitä vaan, huolimatta siitä, mitä kukkahatut ovat raskausajan ravinnosta säätäneet.
Mielestäni ilotulitteita ei missään helvetin nimessä pitäisi ainakaan kieltämään mennä, vaikka tänäkin vuonna muutama onneton suhraaja pääseekin eroon silmistään ja sormistaan. Ei.
Sen sijaan suuremmat pommit pitäisi sallia kaiken ikäisille idiooteille heti, jotta evoluutio toteutuisi ja epäkelpo geeniaines saataisiin kitkettyä väestöstä mitä pikimmin.
Saatoin olla riemuidiootti Motoristikomistuksen ja muutaman muun salskean nuoren miehen seurassa. Saatoin myös ehkä juoda shotin tai pari liikaa. Saatoin puhua läpiä päähäni. Saatoin tehdä itsestäni pellen.
Mutta sitä minä vaan tässä mietistkelin, että mihin helvettiin ne seurueen naiset katosivat jo ennen kuin kapakkaan kerettiin?
Äh.
Pelkkä kevyt keskustelu eteisaulan listoituksesta, seinän maalaamisesta jälleen kerran ja vaatekaapin siirtelystä nostaa verenpaineet sille tasolle, että valtimot repeävät.
Voi persehelvetti! Eikö voinut kerralla tehdä tätäkään hommaa loppuun, kuten ehdotin, vaan piti vittuperkelejumalautasaatana kaksi vuotta vatvoa ja tulla sitten kuitenkin siihen tulokseen, että idea ei ollut pelkästään hyvä, vaan myös se ainoa toimiva ratkaisu. Mitäs minä sanoin!
Meni vissiin päivä, ettei pukannut kriisiä, mutta onneksi tilanne normalisoitui näinkin pian.
Huomenna lähden tärväämään perkeleelliset määrät rahaa lohtushoppailuun, vaikka keuhkot ja korvat vuotaisivat verta. Ostan sihisevän kuumia pitsialusvaatteita, jotain päheää ja rokkia Leather Heavenistä ja akvaarion, ihan vaan koska tekee mieli ja koska balanssia on.
Vapaapäivän aamu.
Heräät neljältä, kampaat naamasi, puet päällesi, hyppäät autoon ja hengaat työpaikalla alkuiltapäivään koulutöitä tehden. Podet hiljaa mielessäsi kolmenkympin kriisiä, kun kuuntelet taustalla itseäsi melkein vuosikymmenen nuorempien kollegojen iloista ja huoletonta jutustelua.
Onnistut päiväsi päätteeksi houkuttelemaan tuopille heistä kaksi. Toinen on nuori tyttö, jossa näet paljon piirteitä itsestäsi jostain vuosien takaa. Toinen on nuori mies jostain ihan toiselta planeetalta, valovuosien päästä, jollaisen kanssa olisit varmastikin nuorempana järjestänyt sutinaa hinnalla millä hyvänsä.
Imeskelet siideriäsi ja mitä lähemmäs tuopin pohja tulee, sitä enemmän tahdot vain ottaa toisen ja vielä kolmannenkin, ehkä tusinan. Mutta otat vain yhden, ettet tee itsestäsi pelleä. Teet itsestäsi vain hieman typerän paljastamalla, että podet naurettavaa ikäkriisiä, johon et vielä jokin aika sitten itsekään uskonut.
Lopulta tuotat itsellesi pettymyksen ja ilmoitat lähteväsi kotiin, koska olet ollut poissa jo kauan ja koirankin täytyy saada ruokaa ja päästä pihalle. Oikeasti haluaisit istua vielä tunnin, ehkä kaksi. Vaikka koko yön. Koska viihdyt ja pidät seurasta.
Karistat kaupungin kannoiltasi ja ajat itkua pidätellen kotiin niin kovaa kuin keskiluokkaisella perheautollasi pääset.
(Harkitset vakavasti vaihtavasi persoonattoman nelipyöräisesi kahteen pyörään ja tiukkaan nahka-asuun.)
For the record:
Seetherin FMLYHM on ihan käsittämättömän tykki biisi, kun se irtoaa stereoista reilun 140 desibelin voimalla.
Lueskelin tuossa akuuttiin unettomuuteen kirjaa ihmisen aisteista ja mieleeni putkahti asia, joka minua hieman vaivaa.
Nimittäin perskohtainen nenä.
Ei niinkään sen muoto tai muut fyysiset ominaisuudet, vaan se, miten voimakkaasti reagoin tiettyihin tuoksuihin. Enkä niinkään hyviin tai pahoihin tuoksuihin tai hajuihin, vaan ihmisten ominaistuoksuihin.
Vaikka olenkin tärvellyt hyvän aikaa hajuaistiani ylenpalttisella kessuttelulla, niin nykerönenäni tuntuu siltikin poimivan vähän liiankin herkästi ihmisten äärimmäisen uniikit ominaistuoksut vahvojenkin hajustusten alta. Valtaosa ihmisistä tuoksuu varsin neutraaleilta. Harvat tuoksuvat varsinaisesti epämiellyttäviltä. Vielä harvemmat tuoksuvat juuri sellaiselle, että sukat pyörähtävät jaloissa hyvällä tavalla.
Tunnen joitakin hyvin, hyvin mielenkiintoisen tuoksuisia henkilöitä.
Sellaisia, että tekisi mieleni ihan suorastaan nuuskutella. Sellaisia, jotka ohikulkiessaan onnistuvat tuoksullaan saamaan ihoni ryömimään kananlihalle hyvällä tavalla. Yksi heistä on nainen ja loput miehiä. Yhden kanssa minulla on asuntolainaa ja nimet kirkonkirjoissa. Loput ovat ystäviä tai tuttavia.
Ymmärrän kyllä hyvin joukon miehet.
Mutta mikähän siinä naisessa niin herkulliselle tuoksuu?
Mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä vakuuttuneempi olen, että olen koonnut perhettäni lukuunottamatta lähipiirini hyvin pitkälti tuoksun perusteella.
Tämä asia vaivaa minua suuresti.
Tämän seuraavan sävelmän tahtoisin omistaa naapurilleni.
Se menee tähän tapaan…
“Lunta tulvillaan on raikas talvisää,
mut Volkkarimme tää, ei penkkaan kiinni jää!
Mä juuri karautin kotioven etehen,
makeasti nauraen, kun jäi Volvo hankehen!
Volkkari! Volkkari! Läl-läl-läl-läl-lää!
Lunta kyntää Volkkari, on koti määränpää!
Volkkari! Volkkari! Lunta kyntää näin!
Volvollansa naapuri ajoi ojaa päin!”
Kiitoksia! Olette loistava yleisö! Hyvää yötä!
Sitä tietää juoneensa liian paljon liian nopeasti, kun toikkaroi jalkeilla vielä aamun sarastaessa ja on välikuoleman jälkeen vakuuttunut, että joku on potkaissut naamaan.
Koin myös hyvin perustavanlaatuista kuolemanpelkoa seistessäni tupakalla Helsinginkadun ylle kurottuvalla parvekkeella.
Koska parvekkeet ovat oikeasti hyvin, hyvin vaarallisia paikkoja.
Minulla oli pyhä tarkoitus mennä kotiin.
Oli.
Mutta sitten tuli este. Nimeltään alkoholi.
C2H5OH.
Mutta ei se aina onnistu.
Aikuisiltakaan.
Sillä välin kun puolet tuttavapiiristäni käy kuumana Big Brotherin suhteen, minä vaihdan yleensä kanavaa.
Viime yönä, kun en oikein saanut unta, mietiskelin millaista beebeetä minä voisin televisiosta katsella. Sain loistavan idean. Tuotanto olisi kyllä massiivinen, mutta tilatkin ovat jo valmiina!
Laitetaan istuva eduskunta ja hallitus Arkadianmäellä neljän seinän sisään, otetaan niiltä tittelit ja avustajat pois. Annetaan niille viikkobudjetti ruokaan ynnä muuhun (16€/asukas/viikko) ja sopivia viikkotehtäviä. Jos haluavat, saavat lyödä viikkotehtävän onnistumisesta vetoa viikkobudjetillaan. Viikkotehtävät voisivat muodostua niistä samoista asioista mitä ne muutenkin joutuvat siellä virkansa puolesta tekemään; säätämään lakia ja asetusta, puimaan valtion budjettia ja sitä rataa. Poikkeuksena se, että kansa saisi päättää sitten kännykkä-äänestyksellä onnistuiko tehtävä ja saavatko asukkaat perjantai-iltana palkkioksi saunaillan ja keppanaa ja hervottomat massit rahaa, vai joutuvatko kärvistelemään kaurapuurolla ja vedellä seuraavan viikon.
Säännöt tietenkin prikulleen samat kuin beebeessä, mutta ehdottoman tiukat. Ei juonittelua, ei tuotannosta ja Suomen kansasta jaarittelua. Tuntuvat sanktiot, jos ei turpa rullalla pysy kielletyistä aiheista. Viikkonimeämiset kuten normaalistikin. Ja varaehdokkaita sitten sisään taloon sitä mukaa kun jengiä tippuu. Ja kun sitten kerran tippuu, niin ei enää ikinä saa asettua ehdolle, mutta jos voittaa koko shown, niin pääsee sitten vaikka puhemieheksi tai pääministeriksi.
Ja kirsikkana kakun päällä Tarja Halonen “Isosiskon” ääneksi päiväkirjahuoneeseen!
Jos edes yhdet valtiopäivät vedettäisiin tällä viisiin?
Aivan takuulla nousisi kiinnostus politiikkaa kohtaan ja äänestysprosentit ampuisivat läpi katon!
Minua ei huvita ajaa töistä moottoritietä pitkin kotiin, koska moottoritie on tylsä ja haasteeton.
Siispä ajelen milloin mitäkin kautta, pieniä pikataipaleita ja erikoiskokeita pitkin.
Löysin juuri uuden suosikkini. Kentältä Viinikkalan ja Seutulan läpi Riipilään ja siitä Palojoelle ja sitä myöten kotiin. Aivan loistava tie! Täynnä mutkia ja mäkiä!
Vielä kun saisi Kübelwagenin ajokuntoon, niin pääsisi heruttelemaan oikein huolella.
Tänään oli tarkoitus tehdä yhtä sun toista, mutta tein sitten lähinnä vain yhtä.
Heti aamuyöllä lähtivät suunnitelmat pykimään, kun korruptiokaara, jonka nimesin Teletapiksi tragikoomisen radioantennin sijoittelun vuoksi, kieltäytyi käynnistymästä, koska älyavaimen paristo nähtävästi hyytyi.
Kustannuspaikalla kakkaa lennähteli tuulettimeen pitkin päivää. Milloin oli misat hukassa, milloin gn-pakit. Ylitöiksi meni ja kun lopulta pääsin kotiin, vei viipyilevä flunssa ja silkka väsymys voiton ja kaaduin sänkyyn kolmeksi tunniksi. Illan REMin konserttiin ostetun lipun lahjoitin Anopille syntymäpäivälahjaksi, kun en itse vain yksinkertaisesti jaksanut vaivautua, eikä vesisateessa istuminen lämmittänyt ajatuksena.
Ei etenkään, kun huomenna täytyy taas mennä keittämään huttua ja vuoron jälkeen vielä kiirehtiä kouluun.
Teletappia sain sentään tyypitettyä. Ensiarvion voi lukea täältä, mikäli kiinnostusta löytyy.
Tänään oli tarkoitus käyttää viimeisen lomapäivän rauha tuotteliaasti molekyyligastronomiaan perehtyen ja hyllylevyjä petsaten.
Mitä tein?
Makoilin puhtaissa lakanoissa melkein puolille päivin, seisoin tulikuumassa suihkussa kunnes varaajasta uhkasi vesi ehtyä ja kikkailin nakusillani ympäri torppaa stereoista Madonnan vanhempaa tuotantoa huudattaen. Ja päiväuneksin kaikista niistä asioista, joita tahtoisin, mutta joita en tällä kusisella tuurillani varmaan koskaan tule saamaan.
Toisinaan tuntuu oudosti siltä, että eläisin jonkun toisen elämää.
Vuosikausia laskin kaiken sen varaan, etten ikinä milloinkaan ryhdy kenellekään vaimoksi, ota asuntolainaa ja harkitse perheen perustamista. Ja elin sen mukaisesti.
Ja nyt en enää eläkään. Ja vaikka nykytilanteessa ei ole kerrassaan mitään negatiivista, niin tähän tilanteeseen on tultu alle viidessä vuodessa. Pää ei ole ehtinyt vielä täysin sisäistää muutosta ja mieli aina silloin tällöin tuppaa unohtamaan missä oikeasti mennään.
Tänään olen yrittänyt omaksua uutta rooliani.
Aika laihoin tuloksin, tosin.
Liimapuulevyä, vaneria, kuusipaneelia, puuvahaa, kulmalistaa.
On asioita, jotka voi ja täytyy tehdä itse, jos ei mieleistä löydy, tai ole valmis maksamaan poskettomia summia valmiista tuotteesta.
Jahka valmistuu, laitan kuvan.
Koko päivän olen obsessoinut aiheesta sängyn pääty.
Meillä on, nähkääs, perinteinen jenkkisänky. Se sellainen, jossa on runkopatjan päättä joustinpatja, jonka päällä puolestaan on paksu petauspatja. Ei minkään sortin päätyä.
Minä haluan sänkyyn päädyn, mutta en perkele vieköön suostu maksamaan huonekaluliikkeiden ryöstöhintoja. En. En. En.
Peukalo ei ole keskellä kämmentä, joten tiedän, että osaan tehdä hienon päädyn ihan omin kätösin, mutta ongelma on siinä, etten osaa päättää millaisen askartelisin. Petsaisinko huokeaa kuusirimaa jollain funkkaavalla värillä ja niistä sommittelisin? Liisteröisinkö jotain näyttävää tapettia vaneriin ja kehystäisin hela hoidon? Kikkailisinko peileistä jotain?
(Paitsi en kyllä kikkailisi, vaikka Mies ajatuksesta innostuikin ja tiedän kyllä tasan tarkkaan miksi. Jos minä haluan katsella pornoa, niin katselen sitten mieluummin sellaista pornoa, jossa naispääosan vetäjällä ei ole selluliittia persiissä ja ajoittain säärikarvat ajamatta.)
Perskohtainen mielipiteeni on ollut jo vuosia se, että britit eivät ymmärrä tekniikasta hevonvittuakaan ja siksi mitään Yhdistyneissä Kuningaskunnissa keksittyä tai valmistettua ei pidä kenenkään erehtyä ostamaan.
Perun puheeni, syön sanani ja pyydän anteeksi.
James Dyson on Jumala, eikä kenenkään tule muita jumalia pitämän.
Uusi imuri on jokaisen kotirouvan märkä päiväuni. Nuolee lattiat, seinät, tekstiilit, kotieläimet, -ihan kaiken!- putipuhtaaksi pölystä, roskista, karvoista ja pöpöistä. Lisäksi vekotin näyttää tieteiselokuvien megatussarille, jolla roimitaan avaruusoliot ja zombit naapurihiippakunnan puolelle.
Love you long time, Mr. Dyson!
Siinä minä olin, Espoon perämetsässä, Brobackantien varressa bussipysäkillä imemässä sauhuja tupakasta, kun samaiselle pysäkille autonsa kaarsi tuttu mies.
“No, mennäänpä sitten.”
Nuuksion puskassa rämpiessä tuttu mies onnistui useammin kuin kerran ikuistamaan minut muistikortille kessu hampaissa, yllyttämään juoksemaan kivikkoisia mäkiä ylös ja lopulta rakentamaan varsin miehekkään nuotion metrin mittaisista haloista. Tai siis hän rakensi. Minä vain keräsin sytykkeitä ja tuikkasin tulta perään.
Neljän kilometrin Haukankierros oli kyllä takuuvarmasti mittailtu päin helvettiä, sillä minun kinttuni ovat ainakin niin maitohapolla kyllästetyt ja titaanilla vahvistettu polvi huutaa siinä määrin hoosiannaa, että olen varmastikin kävellyt neljäkymmentä kilometriä. Seisojalla sen sijaan virtaa riittää vieläkin, mutta sepä söikin kilon koirien nötköttiä ja puoli kiloa bratwursteja ihan kylmiltään kävelyn päätteeksi.
Mutta kuten sanottua, luonto on kaikesta huolimatta hieman typerä, sillä mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä hölmömmältä olmit tosiaan vaikuttavat.
Minkä helvetin takia niiden piti luoliin ryömiä itsensä sokeaksi saattamaan?
Olisivat perkeleet tulleet ajoissa ulos.
Jos lääkäri sanoo, että pidät niitä tikkejä siinä kymmenen päivää ja sitten käyt terkkarilla poistattamassa, niin sitä lääkäriä suosittelisin kyllä uskomaan.
Tai sitten voitte ottaa itse ne kiristävät ja kutiavat tikit pois kynsisaksilla ja pinseteillä, desinfioida yllättävän hyvin parantuneen haavan 80-prosenttisella Viru Valgella ja laittaa päälle laastarin.
Tunnen oloni typeräksi, mutta samalla koen onnistumisen riemua.
Nyt nimittäin loppui huumorintaju.
Viime vuonna luumupuu teki kokonaista kaksi hedelmää, koskapa kirvat päättivät, että nyt imetään tämä risu kuiviin.
Tänä vuonna, heti ensimmäisten kirvojen ilmaannuttua otin ja keräilin aimo joukon leppäkerttuja luumupuuhun, jos vaikka ne pitäisivät kirvat aisoissa.
Vituiksihan se meni.
Kas muurahaiset keksivät, että tuossapa oiva kirvapopulaatio lypsettäväksi ja nähtävästi lahtasivat sitten leppäkertut farmiltaan.
Tässä kohtaa hermostuin.
Myrkytin koko köörin.
Yks vitun hailee, vaikken voisi ensimmäistäkään luumua omasta puusta tänä vuonna syödä.
Mutta eivät perkele kyllä imppaa kirvatkaan mehuja minun puskistani.
Viime yönä näin niin hirvittävän ahdistavaa ja graafisen väkivaltaista painajaista, että heräsin omaan sätkimiseeni. Vekkarin viisarit osoittivat aamuyön olevan vielä nuori ja vaikka aikaakin olisi ollut nukkua vielä muutama tunti, totesin että eipä todellakaan huvita silmiä enää sulkea.
Arvatenkin aamu kuuteen mennessä olin rättiväsynyt, kun päivän leipätyöt olivat vasta alkamassa. Lillitin pahimpaan tuskaani muutaman kupillisen tiukkaa espressoa ja jäin odottelemaan jahka terminaalin palvelukerroksen kioski avautuisi.
Ja kun avautui, ostin ison pullon energiajuomaa ja vielä Super Pepe -lakun, kun sellaisia sattui kassalla tyrkyllä olemaan.
Ja voi jumalauta, kun huitaisin ne käkättimeeni yhdeltä istumalta.
Ensin ei tuntunut missään, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi puna hiipiä poskille. Sitten alkoi pulssi kiihtyä ja sitä myöden verenpaine ampui sfääreihin, jossa korvat alkavat humista.
Ja sitten alkoi vipellys.
Väistämättäkin kävi mielessä, että jos muutama sata milligrammaa kofeiinia ja tauriinia saa minut heittämään voltteja ja uhkumaan sellaista perkeleellistä voimaa, että voisin painia karhun kanssa, niin mitäköhän tapahtuisi, jos ottaisin jotain oikeaa, joskin laitonta piristettä?
Haihtuisin varmaan terävän poksahduksen myötä höyrynä ilmastointikanavaan.
(Naamani on kahdeksan tuntia myöhemmin edelleen kirkkaan punainen ja kintut vispaavat hervottomasti.)
Jos olet kitannut päivän mittaan yli kymmenen kuppia kahvia, älä kuvittelekaan ajavasi puolen Suomen halki alle neljässä tunnissa.
Menee vähintään kuusi.
Mainitsinko jo, että velkatorpan pihassa seisoo rampa sotaratsuni, kirsikanpunainen Volkswagen 1303-S, tuttavien kesken Dio.
Dio vietti pari vuotta maalla, kun kuskin puolen takakoipi otti ja katkesi aikoinaan Itäväylällä. Viime kesänä se puski iloisesti horsmaa ja oli kaikessa traagisuudessaan hellyyttävän näköinen ja sävy sävyyn kukkien kanssa. Tänä keväänä Isi katkaisi akillesjänteensä yrittäessään tuupata autovanhusta ylös liejukosta.
Kunhan tässä äidyn, pusken silmäteräni talliin, puran palasiksi ja aloitan askartelun. Kirsikanpunainen kori saa ylleen musta/pinkin kameleonttivärin, vaalea sisusta mustaksi ja penkkeihin mustaa nahkaa pinkein vauhtiraidoin. Uusi kojelauta, uudet matot, uusi ratti. Karjapuskurit ja Porschen kromivanteet, sekä uudet kromilistat. Uudet ikkunat. Uusi möykkäkone, että voi soitella Rammsteinia entistä kovempaa.
Moottori jäi Kuopioon. Velipoika lupasi purkaa atomeiksi ja laittaa viimeisen päälle. Toivoisin kovasti toista kaasutinta ja kannen madallusta. Ja jos suinkin, sen saatanallisesti kilisevän keinuvivun kavereineen voisi vaihtaa vähän sporttisempaan. Ylipäätään ne mukitkin voisi porata uusiksi. Vih.
(Mihinkähän helevettihin lienen huolto-oppaan jemmannut?!)
Sellaiset ne nyt sitten ovat.
Koskapa morsmaikulla tulee olla jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä, niin nämä läppöset täyttävät nyt kriteerin “vanha”, koska kaikki ovat ne nähneet.
Ystäville ja tuttaville tiedoksi annettakoon, että Neiti Kinnunen on tänään liikkeellä akselilla Kallio-Hakaniemi-keskusta.
Jalassa kipsuttimet, yllä kellohame, taskussa hieman käteistä ja valmiina tuuppaamaan Helsingin katolleen.
Puhelimella saa kiinni. Seuraankin saa liittyä.
Hyvin se päivä menee näinkin.
En ole tehnyt kerrassaan mitään tuottavaa, vaan roikkunut eBayssä kohta neljä tuntia.
Mitään en ole ostanut, paitsi sievän olkalaukun, joka ei ollut kallis, mutta sitäkin tyttömäisempi. Olen mulkoillut myös sievää iltalaukkua, jonka mieluusti yhdistäisin hääpukuuni, mutta ennen kuin saan Manolot turvallisesti huostaani, en lähde veskaa ostelemaan.
Pitäisi varmaankin aktivoitua tästä ja ryhtyä laatimaan Miehelle lammaspullia. Se tulee kohta kotiin rautakauppareissulta ja jos se näkee, että jumittelen edelleenkin koneella aamutakki päällä, kuten hänen asioille lähtiessään tein, niin se paheksuu.
Se ei ole kivaa, jos se paheksuu.
Pääsin tänään tekemään jotain, mitä en ole tehnyt hyvin pitkään aikaan.
Ala-asteella se oli loppukesän kohokohta, yläasteella pienoinen pakkomielle ja lukiossa välttämätön imagokysymys. Korkeakouluaikoina sillä ei ollut niin väliä ja ravintolakoulussa kukaan ei vaivautunut.
Ostin kauniin ruutuvihkon, hyvän mustekynän, punakynän, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Ja tietenkin kynäpenaalin.
Siinä on poni.
Ja se on pinkki.
Huomenna on ensimmäinen koulupäivä!
Pitäisikö hakea myös uudet tennarit ja kiva vaatekerta?
Aamulla kun herää heti kuuden jälkeen, ehtii tehdä vaikka mitä.
Kuten nyt vaikka suhata kustannuspaikalle uutta kulkulupaa hakemaan, sitten Ison Kirkon Stockmannille Miehelle tummaa pukua hakemaan, sitten Vantaan Ikeaan Pikkuveljelle ja Isille ruotsalaista rompetta hakemaan, sitten Lempäälään syömään jäätelöä, sitten Iittalaan ostamaan limua ja makaroonia ja sitten vielä bensa-aseman kautta kotiin koiraa kusettamaan.
Tästä päivästä hyötyi eniten Neste Oil Finland ja Porvoon öljynjalostamo.
Terveisiä sinne.