turisti

Jos koskaan harkitsette ostavanne remontoitavan omakotitalon; älkää.

Jos koskaan harkitsette laittavanne seiniin karkeaa tekstuuripinnoitetta ja kuvittelette sen jälkeen asentavanne kattolistat vaivatta; älkää.

Asukaa vuokralla tai rakennuttakaa uusi talo ostetulla työvoimalla ja lähtekää projektin ajaksi jonnekin toiselle puolen valtameriä kännäämään, koska se raha, jonka kuvittelette säästävänne tekemällä itse, ei ole kaiken sen vitutuksen arvoista.

Jahka tämä torppa joskus ensi vuosikymmenen puolen välin jälkeen ehkä valmistuu, niin aivan vitun halvalla lähtee.

No, mutta mutta!

On todettava, että vaikka aina ei huvittaisikaan, niin toisinaan kannattaa siltikin tarttua toimeen.

Meillä on nyt nimittäin vierashuoneessa kattopaneelit! Ja huomenna nakerretaan lattiaan laminaatit ja listat. Sitten voidaankin kantaa huonekalut sisään ja se tarkoittaakin, että remonttihelvetistä on jäljellä enää työhuone, jonka jälkeen voimme siirtyä oven ulkopuolelle kauhistelemaan ja miettimään miten tästä torpasta saisi viehkon ja viettelevän myös ohikulkijoiden silmissä.

Aika jees.

Tänään joutuu ehkäpä hieman käristämään läskiä grillissä, lämmittämään saunan ja ottamaan jokusen kylmän kuperkeikkalimunaadin. Entinen kollegakin tulee kyläilemään, joten hyvä seurakin on taattu.

Ihan vain siksi voin juhlistaa, koska sain askarreltua vierashuoneen viimeisetkin seinät valmiiksi. Nyt puuttuu enää maali, kattopaneelit ja lattiat, mutta ne eivät sitten olekaan minun päänvaivani, vaan Miehen.

Kiva-kiva!

Mistäköhän mahtaisi löytyä allekirjoittaneen kuukausia hukassa oleillut motivaatio velkatorpan ja -tontin ehostukseen.

Ei vaan nappaa, ei sitten yhtään.

Mies heiluu nytkin lapion varressa kaivellen kuoppaa grillin perustuksille, mutta omalla kohdallani pelkkä ajatus sinkauttaa vitutuskäyrän läpi laipion ja vesikaton. Perkele.

Viime keväänä ruopsutin ja möyhensin maata kuin mikäkin maaninen siiseli, mutta tänä keväänä tekisi mieli kulottaa piha napalmilla ja vetää päälle asfalttia.

Niin se vaan saatana tuuli muuttuu.

(Tämä oli sitten Turistilan 1000. postaus. Jei!)

Ihan just hirttää kiinni.

Osa tämän velkatorpan kattotuoleista näyttää sitten olevan aika saatanan rapeassa kunnossa, koskapa ne turakaiset, jotka tämän pytingin muinoin ovat pystyyn pykänneet, ovat laiminlöyneet räystäiden reunapeltien asennuksen.

Voi vittu saatana jumalauta.

Tiedättehän ne päivät, jolloin pitäisi jo heti aamusta ymmärtää antaa hommien vain olla, kun niistä ei kuitenkaan tule mitään muuta, kuin sanomista.

No, tämä on sitten juurikin sellainen päivä.

Tänään emme osaa käyttää naulapyssyä, spatiaalinen hahmotuskyky ei ole läsnä ja mittanauhassakin on aivan liian monta liikkuvaa osaa. Eikä liiemmälti kyllä muutenkaan huvita.

Siispä nyt meillä on kuutisen metriä vituralleen leikattua peitelistaa, makuuhuoneen ovenkarmit naulattu päin helvettiä ja armoton vitutus ja kiukku.

Ei olisi pitänyt edes aloittaa.

Ei itseasiassa olisi pitänyt ottaa alunperin koko asuntolainaa.

Kello käy puoltapäivää ja minä en ole saanut edes vaatteita päälle, vaikka heräsin jo kuudelta.

Hyvin menee tämä viikon ainoa vapaapäivä tälläviisiin, kun lopputuloksena on kuitenkin armoton moraalinen paskanmaku suussa, kun en mitään aikaiseksi saanut.

Pitäisi ainakin siivota. Ja pitäisi oikeastaan petsata muutama kymmenen metriä lattialistaa.

Pitäisi ainakin pukea päälle.

Vaan ei.

Piti tästäkin tulla sitten kiva päivä, vaan eipä tullutkaan.

Lähtökohtaisesti pitäisi varmaankin aina olettaa, että kaikki päivät ovat huonoja, mutta kun sitä kovasti yrittää pysytellä positiivisena, niin kutakuinkin aina joutuu pettymään. Niin tässäkin tapauksessa.

Eilen jäi tapaninpäivän karkelot väliin, kun tuli kiire takaisin kotiin. Vaihdoin mahdollisuuden tavata vanhoja ystäviä viiden tunnin istuskeluun autossa, koska kuvittelin luvassa olevan jotain merkityksellistä puuhastelua kotona ja sitten mukavaa yhdessäoloa tuttavapariskunnan kanssa.

Vaan koskapa minun mielipiteelläni ei ole vitunkaan merkitystä minkään asian suhteen edes omassa todellisuudessani, niin istunpa sitten kotona kylpytakki ylläni, kyrpä otsassa, kiitos Russell Crowen. Ei edistystä remontin suhteen, ei mukavaa yhdessäoloa kenenkään kanssa ja bonuksena vielä vitutus siitä, että kekkeritkin jäivät väliin, koska allekirjoittanutta pistettiin taas silmään kuusnolla.

Lohduttaa tosin se, että ainakin uudenvuodenlupaus alkaa vähitellen muotoutua ja sen sisältö ei varmastikaan tule kovin monia miellyttämään.

Eräs omaa asuntoa hankkimassa oleva ikäiseni tuttavapariskunta kyseli minulta tuossa eräänä iltana, kannattaako hankki kerralla omakotitalo, eikä tyytyä vaikkapa rivitalon pätkään tai paritalo-osakkeeseen.

Olen menneen puolentoista vuoden aikana ehtinyt mietiskellä asiaa itsekin.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tietäisin vastauksen.

Omakotitalossa ei tekeminen lopu ikinä. Ei etenkään, jos hankkii vähänkin vanhemman torpan vaivoikseen. Jo pelkkiin perushuoltotoimenpiteisiin menee aikaa ja hiukkasen rahaakin. Itse täytyy huolehtia lumitöistä talvella, kulkuväylien hiekoittamisesta, räystäistä ja ränneistä, ilmanvaihtokojeen puhdistuksesta, nuohouksen järjestämisestä ja kaikista muista pienistä, mutta tärkeistä hommista. Jos on peukalo keskellä kämmentä, on pulassa. Tosin, kunhan homman oppii ja tietää rutiinit, ei se mitään salatiedettä ole.

Äkkinäiselle saattaa iskeä myös taisteluväsymys. Monet hykertelevät alkuun onnesta, kun pääsevät remontoimaan raadosta mieleistään, mutta kokemuksesta tiedän, että kun sitä remonttia on jatkunut puolitoista vuotta, tulee väistämättä se hetki, kun alkaa koko savotan mielekkyys epäilyttämään. Rahaa palaa poskettomia määriä ja välillä pitäisi ehtiä sitä rahaa ansaitsemaankin, että voi taas kiroilla lattioita ja kaapistoja asennellessaan, että tälläkin rahalla olisi maannut kaksi viikkoa palmun alla, jos vuokrakaksiossa asuisi. Ja sitten on niitä päiviä, kun ei jaksa eväänsä heilauttaa, kun tietää varsin hyvin, ettei se yksi remontoimaton makuuhuone mihinkään sieltä oven takaa karkaa, vaikka sille ei mitään muutamaan viikkoon tekisikään.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin meillähän ei mikään ole vielä valmista. Olohuoneesta puuttuu listat ja verhotangot. Eteisessä ei ole vaatekaappia. Saunasta puuttuu lauteiden alimmainen askelma. Kylpyhuoneesta puuttuu peili. Pukuhuoneesta puuttuu mittatilauspenkki ja naulakko. Keittiöstä puuttuu uusi lattia ja maalit seiniltä. Kaikki kolme makuuhuonetta ovat vielä tyystin koskemattomia. Väliovien smyygit ovat vaiheessa. Pihatöitä ei pientä kitkemistä ja kahden hedelmäpuun siirtoa lukuunottamatta ole edes aloitettu. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin monta jo remontoitua kohtaa tekisi mieli repiä auki ja aloittaa alusta, kun tietää, että tuli tehtyä pieniä kosmeettisia virheitä, kun ei alkuun vain osannut vielä tehdä oikein.

Ja aikaa on kulunut hilkun alle 18 kuukautta ja rahaa on palanut jo jotain 25 ja 30 tuhannen monikansallisen väliltä. Totesin kyllä jo vuosi sitten, että ei kannata laskea niitä euroja, sillä helposti käy vituttamaan.

Kaiken kruunaa tietoisuus siitä, että on sille yhdelle entiselle jääkiekkoilijalle, nykyiselle pankinjohtajalle, pystyssä reilun neljännesmiljoonan edelleen. Eikä todellakaan huvita ottaa enää lisärahoitusta remonttia varten. Ei näillä koroilla. Mieluummin katselee kaaosta omassa tuvassaan ja tekee sitä mukaa kun ylimääräistä saa selkänahastaan irti revittyä.

Paljon kieltämättä lohduttaa se, että kun on oma torppa tonttia myöten, niin ei tarvitse lupia kysellä keneltäkään, ellei nyt sitten rakennusvirastosta, jos mielii käyttää loputkin rakennusluvasta. Ja se lohduttaa myös, että jahka joku kaunis päivä on jälkikasvua, niin tilaa on jo valmiiksi ja ympäristökin on lapsille hyvä. Mieluummin minä kakarat Nurmijärven Rajamäellä kasvatan, kuin jossain Helsingin betonilähiössä.

Toissakesänä joku vastarannan kiiski väitti minulle, että omakotitalon remontoiminen ei todellakaan valmistu koskaan toivotussa aikataulussa. En uskonut. Väitin vastaan, että onnistuupa, jos vain ottaa ja remontoi.

Pyörrän puheeni.

Remontinhan piti olla valmis jo viime jouluna.

Se ei ole valmis vielä tänäkään jouluna.

Mutta olen ylpeä siitä, että saimme iltapuhteina Miehen kanssa ruuvailtua olohuoneen kynnyslistan paikalleen. Lattiahan laitettiin toki uusiksi jo vuosi sitten ja sittemmin olemme molemmat potkineet varpaamme verille useammin kuin kerran siihen saatanan railoon laminaatissa.

Vaan eipä potkita enää.

Hyvinhän tämä edistyy. Enää puuttuu lattiat neljästä huoneesta, keittiön seinästä uusi maali, kolmesta huoneesta kipsilevyt ja seinäpinnoitteet, kahdesta huoneesta katon maalaus ja joka helvetin huoneesta lattia- ja kattolistat. Sekä eteisestä vaatekomero ja tuulikaapista liukuovet, jotta saadan ilmanvaihtokoje ja sähkötaulu piiloon. Tuulikaapissa voisi myöskin olla vähemmän reikiä katossa. Ja räystäslaudat pitäisi vaihtaa ja kernaasti pellittääkin. Savupiipun päällä voisi olla hattu, jottei sada hormiin. Takapihalle puupatio, pergola ja kylpytynnyri. Tontti pitäisi aidata. Ja istutuksia laittaa lisää.

Kyllä tämä siihen mennessä valmistuu, kun viimeiset erät asuntolainaa lyhennetään helmikuussa 2031.

Ai että olikin onnistunut päivä.

Aluksi Piski otti ja karkasi. Ei ollut karkuteillä minuuttia kauempaa, kun luikki naapurin pihamaalta omalle häntä koipien välissä. En ajatellut asiaa yhtään sen pidemmälle, kunnes kuulin pari tuntia myöhemmin Naapurin Äijän selittävän ilmeisestikin vaimolleen heidän takapihallaan, miten oli monottanut “niiden yksien” koiraa, kun oli eksynyt heidän pihaansa.

Vitun pyhistelevä mulkku. Äijä antaa oman vanhuudenhöperön pointterinsa juoksennella naapurustossa vapaana ja arvatkaapa kenen takapihalla kyseinen pointteri käy paskalla? Loppui nimittäin allekirjoittaneen huumorintaju juurikin siihen pisteeseen. Kyseinen paskantärkeilijä sattuu olemaan vielä Nurmijärven suurimman liikennöintifirman toimitusjohtaja.

Sitten Appivanhemmat alkavat naukumaan muuttolaatikoita. Ovat itseasiassa naukuneet niitä viimeviikosta lähtien. Kun kyllästyin kuuntelemaan Miehen välityksellä kyseistä naukumista, otin ja dumppasin kaikki vielä purkamatta olevat tavarat olohuoneen lattialle, taittelin laatikot sievään nippuun ja kyyditsin Helsinkiin. Sitten ihmeteltiin, että mitenkäs te nyt tällä tavalla nämä laatikot yhtäkkiä?

Olisiko mahdollista, että kyllästyin kuuntelemaan jatkuvaa jankkaamista niistä saatanan laatikoista?

Voisin tyystin jättää mainitsematta alati pahenevan allergian; kampaajan, joka onnistui tuhoamaan hiukseni totaalisesti; Miehen, joka mieluummin vahasi autoa kuin auttoi sellaisissa yhdentekevissä pikkuaskareissa kuten omakotitalon remontointi; muutamat ämpylät, jotka nillittävät sähköpostitse kun olen bannannut heidän haistvittu-kommenttinsa blogistani ja sen typerän, ylipainoisen lehmän, joka väittää olevansa terapeuttini ja näinollen vastuussa hoitosuhteesta, muttei tee sen eteen paskaakaan.

Vittuun tämä kaikki.

Rajamäen residenssin kylpyhuoneremontti edistyy uhkaavaa tahtia.

Ja tässä yhteydessä on pakko mainita, että matalan majan saunaosastosta tulee niin jumalattoman hieno, että ei kellään! Tosin, aika syvän kyykyn joutuu duunari tekemään koko lystin maksamiseksi.

Elämä on.

Lähden tästä kaupunkiin. Ei viitsi viimeistä vapaapäivää tuhlata kotona neljän seinän sisällä, kun voi tuhlata sen kuppilassa neljän seinän sisällä ja vieläpä itseään paremmassa seurassa.

Sitten tehdäänkin taas viikko töitä.

Talon toisesta päästä kuuluu työn ääniä.

Siellä rehkii ehkäpä maailmankaikkeuden pornoin kylpyhuoneurakoitsija. Kasvot kuin enkelillä ja ruumis kuin Jumalan ruoska!

Tytöt, jos joskus tarvitsette maksullista miestä rakentamaan itsellenne uuden kylpyhuoneen, minulta saa yhteystiedot.

Elämä olisi varmaan kylpyhuoneremontista huolimatta siedettävämpää, jos edes Kakkelson olisi kotona. Pikkukoira on kuitenkin Kuopiossa remonttievakossa.

Pienen koiran mustaa pikinokkaa on ikävä, kun se yöllä työntää kuononsa kiinni nenänpäähäni ja tuhisee. Ei ole pehmeää karvamasua, johon upottaa palelevat varpaat, kun katselee illalla televisiota. Eikä iloista tervehdystä ja villisti vispaavaa häntää ja pientä, pyörivää koiran peffaa, kun palaa töistä. Eikä innostunutta haukkua, kun sanoo taikasanan “ruoka”. Eikä kukaan nuole aamuisin korvaa.

Eikä ole suihkuakaan.

Saunasta nyt puhumattakaan.

Naapurin Sedän naamalla oli aika erikoinen ilme, kun ovikelloon vastasi kaksi yltäpäältä kivipölyllä kuorrutettua ihmistä.

“Niin tuota… Ajateltiin tuossa vaimon kanssa, että jos pääsisitte huomenissa kahville.”
“Joo, kiitoksia, ilman muuta.”
“No, huomiseen sitten.”
“Huomiseen! Ja kiitoksia kutsusta!”

Tuli vasta jälkeen päin mieleen, että olisiko Sedälle pitänyt mainita, että olemme koko päivän meuhkanneet iskuporakoneen kanssa kylpyhuoneen laatoitusta purkaen ja siksi ehkä hieman siivottoman näköisiä.

No, kerrotaan sitten huomenna.

Uskokaa tai älkää, mutta olohuoneen lattia on nyt valmis!

Tämän kunniaksi nautin nyt lasin kivennäisvettä ja migreenilääkkeen.

Niinhän siinä yleensä käy, että kun ylpeänä rintaansa rummuttaen ihailee työnsä jälkeä, niin jossain kohtaa huomaa traagisen virheen.

Asennettiin aamutoimina laminaattia lattiaan. Tusinan varvin jälkeen, työkaluja kokoon kerätessä ja lattiaa lakaistessa huomattiin, että aloitusvarvi oli hyppännyt pois pontista.

Kaksi sanaa tästä asiasta.

Uusiksi meni.

Sen siitä saa, kun sunnuntaina töitä tekee.

Todettuani tilanteen kertakaikkisen epiksi, kampasin naamani ja hurjastelin saksalaisella matalalentokoneella pitäjästä itäiseen kantakaupunkiin sunnuntailounaalle raitiovaunuja ja liikennevaloja uhmaten. Kivaahan se taas oli, kuten usein aikaisemminkin. Kebab oli tosin hiukkasen mieto makuuni. Ja sisäpiiriläisten kahvihetki lounaan jälkeen kerrassaan mainio.

Hypermarketin ja Anoppilan kautta kotiin Kakkelsonia ruokkimaan.

Loppuilta meneekin oivallisesti opettaessa nelijalkaista epattoa seisomaan terhakkaasti pöydällä.

…älkää kysykö…

(Edit: Kakkelsonille marketista löytämäni hammaskiveä poistavat puruluut tuoksuivat houkuttelevasti grillatulle kanalle. Maku ei tosin vastannut tuoksun herättelemää assosiaatiota. Piski ei tosin tuntunut olevan moksiskaan.)

Mies lähti töihin.

Nyt olisi mahdollisuus valita, syljeskelenkö kattoon koko päivän vai asennanko olohuoneeseen laminaatin.

Lonkan vetäminen olisi hetkellisesti varmaankin oikein kivaa. Mutta väistämättä kärsin jälkeenpäin moraalisesta krapulasta, mikäli en mitään hyödyllistä tee koko päivänä.

Laminaatin asentaminen yksin on kutakuinkin yhtä viihdyttävää kuin nuppineulojen työntäminen varpaankynsien alle. Mutta ainakin se olisi hyödyllistä ja jälkeenpäin tulisi hyvä mieli siitä, kun on tehnyt taas jotain remontin hyväksi.

Kolmas mahdollisuus olisi tietenkin hypätä Punaisen Kostajan puikkoihin ja katsoa minne asti Volvossa puhti riittää. Voisi käydä uimassa ja solariumissa ja hieronnassa ja suunnata sitten vaikka shoppailemaan.

Tai sitten voisi vaan nöyrästi raahautua autotalliin virittelemään pöytäsahaa ja ryhtyä pilkkomaan tuota kirottua lattiapäällystettä.

All work and no fun makes Katie a dull girl.

Ei pärjää ihminen kolmen ja puolen tunnin yöunilla.

Aivot tilttaa.

Olohuoneen takan edusta on laatoitettu. Siitä tuli hieno. Katsoin hölmönä kun Isi kampasi laastia ja läpsi laatat paikoilleen. Ja vielä hölmömpänä, kun Isi tasoitti loput olohuoneen lattiasta lattialämmitystasoitteella.

Se ei takuulla ole niin helppoa kuin mille näyttää.

Illan päätteeksi ajattelin laittaa saunan lämpenemään, mutta en sitten osannut puolinukuksissa tehdä sitäkään oikein.

Oli ehkä maailman kylmimmät löylyt.

Ja kun nyt pitäisi nukkumaan mennä, niin arvatkaapa mitä?

No ei tietenkään nukuta.

Vaikka ei olisi napannut kakkaakaan, niin otin ja maalasin eteisen seinät. Hienot tuli.

Viimeisen kolmen päivän aikana on ahdistanut siinä määrin, ettei käyrä tahdo pysyä skaalalla.

Peilikuva ahdistaa, kaupassa käynti ahdistaa, remontti ahdistaa, nukkuminen ahdistaa. Kymmenen uutiset, lempiohjelmani, ahdistaa. Eikä ole sellaista nappia, jonka naamaansa nakkaisi, joka veisi ahdistuksen pois. Rintakehälleni on parkkeerattu täyspitkä rekka.

Pahinta lienee käsien vapina. Mielialalääkityksen viehättävin sivuvaikutus.

Taidan hankkia balalaikan. Tällä vapinalla soitto varmaan luonnistuisi.

Edit: Onnittelut sille työn sankarille, joka tulla rysäytti sivustolle Kokkolan kaupungin IP-osoitteesta. Olitte kahdessadasviideskymmenestuhannes (voisiko sanoa neljännesmiljoonas? -ai ei vois.) kävijä.

Olisi varsin hienoa, jos remontti jaksaisi inspiroida kauemmin kuin kaksi sekuntia kerrallaan.

Vaan kun ei.

Kun vain katsookin kevytpinnoitepäniköitä ja maalipurkkeja sekä lastoja ja suteja, niin nousee paskan maku suuhun. Ja seinät kaatuvat niskaan.

Ei tunnu että tekisi itselleen.

Ei vaan löydy luottoa vielä.

Mikäli maalaat omistamasi kiinteistön sisäkattoa Tikkurilan värikartan mukaan sävytetyllä (sävy nro 4685) puolihimmeällä kalustemaalilla ja hiuksesi ovat sävytetty Schwarzkopf Live -värikartan (sävy nro 90 “Cosmic Blue”) mukaan, käytä asianmukaista päähinettä tai suojaavaa huivia.

Ettei kävisi kuten allekirjoittaneelle.

Yst. Terv. Nimim.

“Tee-se-itse-raidat”