turisti

Jos joskus viidentoista vuoden päästä perheemme teini-ikäinen natisee siitä, miten äiti on niuho ja kalkkis ja mitäkaikkea, niin ai jumalauta että hieronkin kyllä tasan tarkkaan kaikki nämä raskausajan pahoinvoinnit ja muut oireet sen kiittämättömän pikkupaskiaisen naamaan.

Ihan varoittamatta alkoi mieleni tekemään grillattua possun kylkeä.

Sitä sellaista, jossa on rasvaa yhtä paljon kuin lihaa.

Ja vieläpä siinä määrin rupesi tuo herkku himottamaan, että jos kaupat vain olisivat auki, niin ihan tasan kyllä lähtisin kylkeä metsästämään.

Ja sitten…

Minulla on tasan kaksi sanaa sanottavana niille muutamille jotka tässä blogissa ja blogin ulkopuolella ovat ottaneet asiakseen vainoharhailla siitä, että nimitän tuota kohdussani muhivaa elämän alkua Suolinkaiseksi ja myöskin edellisen postauksen tiimoilta keksineet sairaissa mielissään, että aion vedellä lastani ympäri korvia minkä ehdin.

Haistakaa vittu.

Suosittelen lämpimästi ammattimaista keskusteluapua, jos tekstistäni tuntuu löytyvän jotain piiloviestejä tai vihjauksia. Ongelma on hyvin suurella todennäköisyydellä huomattavasti vakavampi linjan siellä päässä.

Siellähän se Suolinkainen uiskenteli, kuin paraskin eväkäs.

Vatkasi kinttujaan suoraksi ja koukkuun ja pui nyrkkiä kuin äitinsä iltapäiväruuhkassa. Sormia molemmissa käpälissä viisi ja varpaitakin oikea määrä. Ei niskaturvotusta, ei sarvia, ei torahampaita. Pumppu tikitteli ihan kuten pitääkin, vatsalaukku näkyi pienenä kuplana ja munuaisiakin oli molemmin puolin reilua nelisenttistä pääpersmittaa.

Kesken touhun sitten ilmeisesti kyllästyi pällistelyyn ja käänsi selkänsä ja pisti nähtävästi maaten, kun sätkiminen loppui.

Mutta sen kyllä sanon, että vaikka muuten oli ihan miellyttävä kokemus tuo tutkimus, niin ne härvelit ja vehkeet mitä haarusvälistä sisään tungetaan voisi ihan oikeasti lämmittää ennen käyttöä.

Jääpuikko ei ole kiva persiissä, eikä etenkään siinä naapurirapussa.

Tänään alkoi jotenkin ihan suhteettomasti jännittää huominen ultraäänitutkimus.

Karahdin ihan jäihin, kun rupesin asiaa miettimään.

Entäs jos Suolinkainen onkin jotenkin sairas? Entäs jos sen sydänäänet ovatkin muutamassa päivässä lakanneet? Entäs jos sillä näkyykin sarvet ja torahampaat?

En varmasti pysty nukkumaan.

En oikeasti enää ymmärrä tomumajani ja pääkoppani toimintaa.

Eilen illalla tuli kurja mieli, kun Mies hälytettiin yöksi töihin ja jäin yksin torppaan kykkimään. Istua napotin sohvalla ja onnistuin kanavasurffaamaan sopivasti Neloselle, kun tuutti alkoi suoltaa teinivuosien suosikkinyyhkyä. Siinähän sitten istuin ja itkeä tyrskin kuin mikäkin räkäturso. Brad Pittillä oli vaikeaa, mutta allekirjoittaneella oli ehkä vielä hitusen verran vaikeampaa.

Enkä minä ole liikuttunut enää vuosiin mistään Hollywood-tuotannosta.

Aamulla sitten kiroilin turvonneita silmiäni ja palvoin taas aikani kuluksi vessan posliinijumalaa uhraten sille vatsalaukkuni sisällön. Ja ihan koko ajan teki niin jumalattomasti mieli salmiakkia, että kun viimein oksentamiseltani kykenin, niin lämmitin auton ja lähdin ihan asioikseni hakemaan tuota mustaa herkkua. Ostin pussin salmiakkiaakkosia ja kiskoin ensimmäiset namit naamaani jo ennen kuin ehdin takaisin autoon. Ja oksensin ne myös parkkipaikalle, ennen kuin ehdin takaisin autoon. Kotipihassa natustin seuraavat herkut ja hyvä että ehdin sisälle posliinialttarin eteen, ennen kuin oli uuden inventaarion aika.

Enkä minä oikeasti edes kovin paljon salmiakista tykkää.

Kauhukseni huomasin myös aamutuimaan, että maha alkaa vähitellen näkyä.

Paniikki.

Pyydän etukäteen anteeksi, sillä luvassa on ällynlällynläätä.

Kävin neuvolassa.

Neuvolan Täti vähäsen torui, kun paino on tippunut entisestään ja viimeisen kahden viikon aikana on rapsahdettu taas pari kiloa lisää pakkasen puolelle. Vaan minkäs teet! Energiansaanti on tällä hetkellä alle 1000 kcal vuorokaudessa ja vaikken nyt ihan hirveästi kulutakaan, kun kupsotan kotosalla, niin eihän se nyt helvetti soikoon riitä ainakaan elopainoa kasvattamaan.

Sitten sain toruja korkeasta verenpaineesta. Puollustauduin vitutukseen vetoamalla. Ja kun sitten kerroin vielä miksi vanne pään ympärillä on niin pinkeällä, niin Täti sanoi, että “älä hyvä ihminen välitä idiooteista”.

Täti on viisas.

Neuvolan Tohtori puolestaan sanoi, että ihan turhaan haaveilet paluusta työpaikalle ainakaan kahteen seuraavaan viikkoon. Naamastakin kuulemma näkee, että vähän turhan huonolla hapella mennään. Keljutti. Mutta sain kokeiltavaksi pahoinvointilääkettä.

Ja sitten se ihqutus.

Suolinkaisella pumppu tikittää kuin vaarin vanha Morris Minor!

Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta, kuin tyhjän suolen murinaa ja Tohtorilla oli varsin ikävän näköinen kurttu kulmissaan, mutta kun siinä ikuisuudelta tuntuneen tovin sitä kikotintaan alavatsaa vasten pyöritteli, niin yhtäkkiä alkoi kaiuttimesta pauhaamaan khumpa!khumpa!khumpa!khumpa! ja vieläpä siihen tahtiin että oma pumppu varmaan hirttäisi kiinni, jos niin nopeaan tahtiin hakkaisi.

Itkuhan siinä pääsi.

Tietenkin.

Sen sortin päivä, että tekisi mieleni kävellä papereiden kera käräjäoikeuteen ja käynnistää puolen vuoden harkinta-aika.

Kuppi on niin täynnä paskapuhetta ja panettelua neljän vuoden ajalta, että oma tyttönimi, oma asunto ja oma rauha houkuttelee päivä päivältä enemmän.

Eikä suinkaan siksi, että Miehessä mitään vikaa olisi, jos nyt ei lasketa sitä, että herran napanuora tuntuu olevan melkolailla tiukassa vielä yli neljännesvuosisadan jälkeen, vaan siksi, että minun oikeustajuni ja moraalini mukaan se, että sukulaiset tunkevat nokkaansa paikkoihin jotka eivät heille vain yksinkertaisesti kuulu, on jokseenkin kusipäisintä käytöstä mitä kuvitella saattaa.

Jos minun äitini, isäni, mummini tai vaarini puhuisi Miehestä paskaa, niin ihan tasan leipoisin jengiä surutta naamaan ja löisin välit poikki saman tien.

Mutta minun oletetaan vain olevan hiljaa ja nätisti, koska näissä piireissä, joihin olen avioliiton kautta joutunut, saavat eräät elää pellossa kuten tahtovat ja muiden odotetaan vain lankeavan polvilleen ylistyslauluja laulamaan.

No, en jumalauta ole hiljaa ja nätisti, enkä varsinkaan suostu kenenkään persettä nuolemaan.

Minulle on taivahan yhdentekevää, jos puoli valtakuntaa suostuu hymyssä suin paskaa syömään, mutta aivan turha odottaa sellaista minulta. Ei tule tapahtumaan tässä elämässä, eikä vielä seuraavassakaan.

Minä olen niin kypsä näihin meininkeihin nyt, että olen valmis nostamaan kytkintä ja kasvattamaan kakarani vaikka yksinhuoltajana.

Pääasia, ettei yksikään puuteriperseinen paskiainen pääse lastani puheillaan myrkyttämään.

Välillä on siepannut se, että jostain joskus kuulin, että energiajuomia ei missään helvetin nimessä tulisi raskaana ollessa nauttia.

Yritin mietiskellä miksi.

Kofeiiniahan saa raskaanakin ollessa nauttia, jos vuorokausisaanti jää alle 300 mg. No, tölkillisessä Batteryä on kofeiinia hieman yli 100 mg.

Voisiko syynä siis olla tauriini? Ei oikeastaan. Tauriinia on sekaravinnossa runsain määrin ja ihmisen elimistökin syntetisoi sitä jonkin verran muusta ravinnosta. Tauriini toimii välittäjäaineena. Sillä ei ole todettuja haittavaikutuksia. Sitä lisätään äidinmaidonvastikkeisiinkin, koska se on ihmiselle välttämätön aminohappo!

Niin että onko tässä nyt taas sitten jotain kielletty ihan vain varmuuden vuoksi?

Veikkaanpa että on. Ja siksipä aionkin nyt ottaa tölkillisen Batteryä, koska tekee mieli.

Viimeaikaiset lausuntosi mediassa ovat sanalla sanoen pöyristyttäviä.

Väität, että äidit, jotka eivät jää kotiin hoitamaan lapsiaan äitiysloman jälkeen, ovat huonoja äitejä ja kasvattajia ja itsekkäitä naisia. Mihin mahdat väitteesi perustaa? Et ilmeisestikään mihinkään elämän realiteetteihin.

Millaisen kuvan luulet antavasi itsestäsi äitinä, kasvattajana ja naisena, kun levität persettäsi kotisohvalla ja loisit aviomiehesi kustannuksella ainoana meriittinäsi kaksi synnyttämääsi kakaraa? Koetko todella, että annat pojillesi todellisuutta vastaavan ja aidosti hyvän kuvan siitä, mikä on äidin ja naisen rooli nykyaikaisessa suomalaisessa ydinperheessä? Koetko ylipäätään olevasi jotenkin onnistuneempi yksilö, kun sinun ei tarvitse evääsi heilauttaa manikyyrisi ja mauttoman Burberryn veskasi eteen?

Väitit eräässä paljon kohua aiheuttaneessa haastattelussa, että itse kotikasvatuksen saaneena sinusta on kasvanut sosiaalisesti lahjakas ja tunneälyltäsi herkkä ihminen. Tuon haastattelun nähneenä ja muita antamiasi lausuntoja luettuani minä väitän, että sinä olet täynnä paskapuhetta ja tyhjäpäisyyttä. Minä väitän, että vastoin harhaluulojasi sinä olet huonoin mahdollinen äiti, mitä maa päällään kantaa, sillä omalla esimerkilläsi opetat lapsillesi, että kanssaihmistesi perusteltuja mielipiteitä ei tarvitse kuunnella ja että äidin paikka on kotona hellan ja nyrkin välissä.

Rouva Mikkonen, sosiaalisesti lahjakkaat ihmiset eivät väittelyssäkään huuda toisten päälle, tai pyri kaatamaan vastapuolen väittämiä leimaamalla niitä höpönlöpöksi, vain siksi, että eivät itse sivistymättömyyttään kykene omia kantojaan perustelemaan vakuuttavasti. Sosiaalisesti lahjakkaat ihmiset eivät valtakunnan mediassa pyri lyömään huonon ja epäonnistuneen kasvattajan leimaa valtaväestön otsaan omaa katkeruuttaan ja osaamattomuuttaan. Sosiaalisesti lahjakkaat ja tunneälyltään herkät ihmiset eivät ylipäänsä ikimaailmassa pokaa toisten naisten aviomiehiä ja vielä vähemmän sosiaalisesti lahjakkaat ja tunneälyltään herkät ihmiset perustavat perhettä Timo “Sinulle olen herra majuri” T.A. Mikkosen kanssa, joka on yli kolmen vuosikymmenen ajan todistanut edellä mainitussa valtakunnan mediassa olevansa täynnä itseään ja täynnä paskaa.

Sosiaalisesti lahjakkaat ja tunneälyltään herkät ihmiset eivät myöskään pure sitä kättä, joka heitä ruokkii.

Saanen muistuttaa sinua, että sinä voit miehesi kustannuksella olla kotiäiti vain koska me epäonnistuneet ja huonot yksilöt voimme modernin yhteiskunnan ja taantumastakin huolimatta varsin terveen kansantalouden turvin kuluttaa sitä hömppää, jota sinun miehesi yrityksensä kautta tuottaa. Ilman kuluttavaa valtaväestöä niin sinä, kuin miehesikin, joutuisitte tekemään niin sanottuja oikeita töitä, sen sijaan että huutelette vieraisiin pöytiin omasta vääristyneestä norsunluutornistanne. Te joutuisitte “tarhaamaan lapsenne” ihan siinä missä tavallinenkin rahvas.

Rouva Mikkonen, minusta tulee äiti ensi kesänä. Aion viedä lapseni päivähoitoon, kun hän saavuttaa yhden vuoden iän. En tahdo, enkä voi, olla poissa työelämästä sen kauempaa. Ajatus siitä, että antaisin aviomieheni yksin elättää minua ja yhteistä lastamme on vastenmielinen ja ajatus siitä, että luopuisin työelämän minulle suomasta aikuisten ihmisten sosiaalisesta verkostosta vielä kammottavampi.

Minä olen oikeasti lahjakas, mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olen hyvin älykäs, niin tunnepuolella kuin ihan käytännössäkin. Näin ollen kaipaan ammatillisia ja sosiaalisia haasteita voidakseni elää täysipainoista ja tyydyttävää elämää ja sitä eivät räkänokkaiset ipanat pysty minulle tarjoamaan. Mieluummin uhraan jälkikasvuni järjestelmän jauhettavaksi, kuin vietän päiväni kommunikoimalla henkilöiden kanssa, jotka eivät osaa muodostaa monisanaisia lauseita ja tuijottamalla tv:stä ostoskanavaa ja Dr. Philiä. Olen täysin varma siitä, että näin tehdessäni voin olla loistava äiti ja esimerkillinen vanhempi lapselleni.

Tai ainakin parempi kuin sinä.

Mutta sehän ei paljoa vaadikaan.

Terveisin, Kati G

P.S. Hyvät äidit eivät juota lapsilleen lisäaineilla kyllästettyjä pillimehuja. Sietäisit hävetä!

Saattaa olla, että raskaus on jotenkin muuttanut makumieltymyksiäni.

Huomasin juurikin hetki sitten, että hampaiden pesun jälkeen Pepsi maistuu varsin vinhalle.

Niin että jos voisi saada niiden kaiken maailman limeteillä ynnä muilla sitruksilla tuunattujen colajuomien rinnalle sellaisen, joka on maustettu Pepsodent Sensitivellä.

Kiits.

Tämä helvetin yrjöily on kestänyt nyt jo kuukauden.

Jos en perkele saa jotain pahoinvointilääkettä tähän ja pian, niin tulee ruumiita.

(Terveisiä vaan sille valkotakkiselle, joka joulun alla diagnosoi “noroviruksen” ja selitti, että kahdeksas raskausviikko on liian aikainen pahoinvoinnille. On vittu harvinaisen sitkeä tämä teitin noro! Ja miten helvetissä kahdesta desilitrasta appelsiinijogurttia voi tulla litra oksennusta, häh?)

Käsittämätöntä, miten ruumis, joka ennen oli minulle tuttu ja mieluinen, on yhtäkkiä muuttunut täysin vieraaksi.

Tämä hiljakseen muuttuva vartalo tuntuu kutakuinkin yhtä kotoisalle, kuin vaikkapa naapurin rouvan tai jonkun satunnaisen ohikulkijan maallinen tomumaja. Se herättää minut öisin, voi pahoin päivisin ja tuntuu, joskaan nyt ei ihan vielä näytä, ällistyttävän omituiselle.

Viime yönä kierin sängyssä kuin mikäkin väkkyrä. Mahallaan ei kärsi nukkua, kun daisarit ovat niin halvatun arat. Vasemmalla kyljellä en osaa nukkua. Oikealla kyljellä nukkuessa Miehen hengitys otti niin pahasti nokkaan, että rupesi vallan kuvottamaan, vaikka herra kyllä pesee hampaansa huolellisesti. Selällään maatessa nenä meni joka kerran tukkoon.

Herää siinä sitten pirteänä ja hyväntuulisena uuteen aamuun.

Ja oikeanpuoleinen issiashermokin ryhtyi sitten vihoittelemaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

Sanomattakin kai selvää, että vituttaa.

En viikonlopun aikana ehtinyt juuri seurata median antia, mutta onneksi täydelliseen tyrmistykseen on mahdollisuus näin alkavan tiistain kunniaksikin.

Nina “TeeAan Vaimo” Mikkonen.

Jepjep.

Ihan eniten tuossa pisti vituttamaan se, että sen lisäksi, että täti on tyystin aholla, muistuttaa hän aihepiiriä lukuunottamatta hyvin elävästi erästä katkeraa ja tunnevammaista ihmistä, joka hyppi kuukausi sitten silmilleni laitimmaisen kerran. Olin täysin vakuuttunut, ettei maailmassa voi olla vastaavanlaisia hulluja lehmiä yhtään enempää, mutta nähtävästi erehdyin. Voi herramunjee…

Mitäköhän tällekin yhteiskunnalle tapahtuisi, jos kaikki akat jäisivät kotiin lapsia kaitsemaan? Mitenkähän vino seuraavasta sukupolvesta kasvaisi, jos Rouva Mikkosen metodit otettaisiin käyttöön jokaisessa huushollissa?

Minä ajattelin ainakin tuupata Suolinkaisen vuosikkaana lastentarhaan. Siihen saakka on varaa näillä näkymin notkua omissa nurkissa, mutta sen jälkeen asuntolaina velvoittaakin taas siinä määrin, että molempien on painettava töitä niska limassa, jotta kakaralla olisi katon ja neljän seinän lisäksi myös pottuja ja soosia. Jos se sitten tarkoittaa sitä, että Suolinkaisen kohtalona on olla totalitäärisnatsistisfasistisen systeemin pelinappula, niin voi-voi.

Tasan ei käy nallekarkit.

Voi jeesusmaria miten nousi karvat pystyyn, kun vastasin erään puolitutun puheluun ja tiedusteluun siitä, miten aion huomisia kolmekymppisiäni juhlistaa.

Joskus joulukuun alkupuolella oli vielä vakaa aikomus juhlia pyöreitä vuosia oikein pitkän kaavan mukaan ja isolla porukalla.

Tilanne ja suunnitelmat kuitenkin hieman muuttuivat siinä kohtaa kun testi kertoi minun voivan paksusti.

Kerroin henkilölle, että lähden juhlimisen sijaan Pohjois-Savoon ja illallistan veljeni ja tämän perheen kanssa eräässä mukavassa ravintolassa ilman sen suurempia seremonioita. Elän ehkä vaarallisesti ja tilaan pihvini mediumina ja maistan puoli lasillista hyvää viiniä.

Siihen soittelija sitten töksäytti, että voi helvetti että minustakin on tullut tylsä kanttura raskauden myötä.

Niin just. Olen siis tylsä kanttura, kun en tahdo vaarantaa lapseni terveyttä ja kehitystä kiskaisemalla kännejä? Tylsä kanttura, kun en viitsi lähteä katselemaan limulinjalla, kun jengi kiskaisee kännit?

Selvä. Sovitaan sitten vaikka niin.

Uskallan ihan hyvällä omallatunnolla syödä puolikypsän pihvin. Voin ihan hyvällä omallatunnolla nauttia sen pihvin kanssa sitä viiniäkin vaikka koko lasillisen. En ole positiivisen testin jälkeen alkoholiin kajonnut, ellei lasketa jouluaattona nautittua noin puolta desilitraa punaviiniä. Määrät ovat niin häviävän pieniä, ettei niillä ole kerrassa mitään vaikutusta. Jos sen sijaan kiskaisisin koko putelin ja siihen päälle vielä muutamat geeteet ja shotit, niin veikkaan ettei siitä ainakaan mitään hyvää Suolinkaiselle seuraisi.

Se, että joku kusen korventama pissis päätöksestäni harmistuu, osoittaa kyllä todeksi juurikin sen, mitä olen jo jonkin aikaa kyseisestä ihmisestä arvellut.

Jatkuvalla kännäämisellä saa helposti vaihdettua aivot tikapuuhermostoon.

Vertaistuki. Se vasta on vailla vertaa.

Ihan mielelläni ja kiitollisena olen kuunnellut viime viikkoina nuorien ja vanhojen äitien ohjeita ja neuvoja.

Mutta mikään ei kyllä vedä vertoja sille, että elämänpiirissä on ystävä, joka on kanssani aivan samassa tilanteessa; odottamassa esikoistaan ja melkein samoilla viikoillakin.

Mikä voisi olla parempaa, kuin se, että voi ihan vapaasti avautua yrjöämisistään, kipeistä tisseistään ja henkisestä vuoristoradastaan ja omasta epävarmuudestaan sellaiselle ihmiselle, joka kokee samaa itsekin. Ei neuvoja, ei ohjeita, ei pätemistä, vaan myötäelämistä ja ymmärrystä. Ja kun ihmisen kanssa on tullut mainiosti juttuun jo työn merkeissä ja huumorintaju ja persoonallisuudet kohdanneet alusta pitäen, niin voi rehellisesti molemmin puolin todeta, että ajoitushan on mitä onnistunein.

Tämä pelasti päiväni, sillä hyvästä yrityksestä huolimatta olen jälleen halannut arabialaista huolella ja taajaan.

Minusta on jokseenkin omituista, miten paljon tavaraa vastasyntyneelle lapselle on tarjolla. Ja mihin hintaan!

On sänkyjä, jotka kasvavat lapsen mukana. Hinnat alkaen 559 (sic!) monikansallista. On avaruusajan teknologialla höystettyjä lastenrattaita kauden trendiväreissä, jos lompakossa sattuu lymyilemään ylimääräinen tonni. On tuttipullonlämmitintä, hoitopöytää, itkuhälytintä ja loputon määrä muita härpäkkeitä, joista yritetään nyhtää aivan käsittämättömiä summia rahaa.

Ainoa tuote, johon olen Miehen kanssa rahaa sijoittanut, on turvakaukalo ja sekin ostettiin jo yli vuosi sitten ja annettiin lainaan Velipojalle ja Neiti Nätille ja heidän valloittavalle vauvalleen. Oli aivan törkeän kallis kikotin, mutta myös tarjolla olevista se kaikkein turvallisin. Ja turvallisuuteen tien päällä ei kai pienen vauvan kanssa voi koskaan satsata liikaa?

Rakas ystäväni lupasi meille käyttämättömäksi jääneen pinnasängyn, joka on vieläpä sitä perinteistä, hieman pienempää sorttia, joka mahtuu hyvin pieneen makuuhuoneeseemme. Velipoika ja Neiti Nätti ovat jo lahjoittaneet meille sitterin ja muuta vauvasälpettä, jota sopii kierrättää suvussa vielä tulevienkin sinappikoneiden kohdalla. Hoitopöytää ei tähän talouteen tule, sillä pukuhuoneen allastaso on sitä kokoluokkaa, että siinä vaihtaa vaipat ja pesee kurapersauksen niin kauan kuin kakara ei suolensa toimintoja hallitse. Jos oikein äidyn, koulutan Kakkelsonista itkuhälyttimen.

Ei kai suolinkaiset oikeasti paljon muuta tarvitse, kuin tissin, puhtaat vaipat ja rakkautta? Mitä ne muka kauden trendiväreistä, avaruusajan teknologiasta tai jalopuisista sängynlaidoista ymmärtävät?

Ja mitä helvettiä sellaisen naisihmisen päässä oikein liikkuu, vai liikkuuko mitään, joka julkisella paikalla möläyttää ottaneensa pankista kymppitonnin kulutusluoton, jotta saa tulevalle vauvalle “kaikkea hienoa ja ihan uutena?”

Näin aivan järkyttävää painajaista.

Unessa oli kaikkia lempiherkkujani.

Tuoretta, juuri poimittua papaijaa. Tartarpihvejä. Thaimaalaisia lihapullia. Wontoneja. Suklaapehmistä. Uunituoretta äidin leipomaa ruisleipää. Grillattuja maissintähkiä. Paahtopaistia. Venäläisiä suolakurkkuja hunajalla ja smetanalla höystettynä. Koreanorapihlajan marjoista tehtyjä tanghuluja. Lohikeittoa.

Ahdoin sapuskaa kitaani minkä ehdin, kunnes olin niin täynnä, että ällötti.

Ja sitten heräsin siihen, että vatsa kurni nälkää ja ällötti.

Kun tämä kuvotus jonain päivänä helpottaa, aion syödä itseni tärviölle. Syön niin kauan ja niin paljon, että halkean. Ja syön ihan mitä vaan, huolimatta siitä, mitä kukkahatut ovat raskausajan ravinnosta säätäneet.

Mitä enemmän aikaa viettää arabialaista halaten, sitä enemmän löytää itsestään orastavan bulimikon elkeitä.

Olen muun muassa jo melko noheva oksentamaan ääneti. Ja lisäksi aamupäivän syömiset ja juomiset koostuvat yksinomaan helposti oksennettavista elintarvikkeita, jotka mieluiten eivät ehdi juuri makuaan muuttaa vatsahappojen kanssa. Vitalin puolukkamehu on ihan ykkönen. Maistuu hyvältä molempiin suuntiin. Hyvänä kakkosena tulee Graninin verigreippi. Tumma, sokeriton suklaa. Pehmeä fetajuusto.

Pahin virhe on juoda limua tai syödä jogurttia. Meetwursti ei myöskään ole fiksu valinta.

Vahingoista viisastuu.

Välillä iskee epätoivo.

On niin käsittämättömän kurjaa kykkiä neljän seinän sisällä ja voida pahoin, kun tietää, että ilman tuota vatsaontelossa majailevaa parasiittia voisi tulla ja mennä miten mielii. Voisi askarrella työpaikalla hyvässä seurassa, sen sijaan että joutuu olemaan askartelematta kotona omassa seurassaan.

Ärsyttää. Vituttaa. Itkettääkin välillä.

Väsyttääkin ihan entiseen malliin, mutta nukuminen on nyt jostain syystä pätkittäistä. Pari tuntia kevyttä unta, viisi minuuttia valvomista ja sitten taas pari tuntia unta. Ja taas valvomista. Ja taas unta. Harjoitteleeko ruumis jo nyt yöheräämisiä, vai stressikö piinaa?

Joku kommentoi edelliseen postaukseen, että sai taas uuden syyn olla hankkimatta lapsia.

Minustakin tuntuu sille, että minulla on vastedes erittäin hyvä syy olla hankkimatta lisää lapsia.

Mikäli mielin toista, taidan ulkoistaa valmistuksen jollekin kiinalaiselle alihankkijalle.

On niin perkeleellinen nälkä, etten tiedä miten päin olisi.

Jääkaapissa olisi toki evästä, mutta jo pelkkä oven raottaminen ja ruuan näkeminen saa palan nousemaan kurkkuun. Sillä välin kun Mies nassutti tyytyväisenä aamupalaa, minä oksensin suihkussa, koska shampoon tuoksu otti nokkaan vähän turhan rankasti. Mieleni tekisi suolakurkkuja, mutta tiedän tasan varmaan, että etikan haju laukaisee oksennusrefleksin saman tien. Tekisi mieleni pizzaa, mutta eilen illalla Kotipizzan ohi kävellessäni tuoksut saivat kakomaan tyhjää.

Näännyn nälkään.

Mitta mandariinienkin suhteen on tullut täyteen.

Ei pitäisi kokeilla onneaan yleisillä paikoilla.

Oli niin kammottava nälkä, että tein traagisen virhearvioinnin ja käväisin vastoin kaikkia periaatteitani ohimennen nassuttamassa apetta eräässä pikaruokaravintolassa. Kuvittelin jo päässeeni kuin koira veräjästä, kun sapuska tuntui pysyvän sisällä, mutta autolle hiipiessä Suolinkainen kosti.

Onko mitään nolompaa kuin huutoyrjötä jonkun piruparan uudenkarhean Saabin konepellille keskellä päivää?

Osoittaisiko se ihan kamalan huonoa makua, jos nimeäisi lapsensa Yrjöksi?

Voi jeesusjoosefmaria!

Ajattelin aikani kuluksi mulkaista erinäisiä nettiyhteisöjä ja keskustelupalstoja koskien tätä “ihanaa aikaa” ja “masuasukkia”.

Olisi pitänyt jättää väliin.

Hysteeriset ämmät toistensa kimpussa ja varailemassa aikaa jos jonkinsortin lapsivesitutkimuksiin ja istukkanäytteisiin. Keuhkoamista kantoliinoista, kestovaipoista ja hoitopöydistä, vaikka muutamilla tuntui olevan raskausviikkoja takana vähemmän kuin allekirjoittaneella. Hysteriaa alennusmyynneistä, joista kuulemma kannattaa nyt hetipaikalla käydä ostamassa ne tuhannen euron rattaat turboahtimella ja korisarjoilla.

En kyennyt samaistumaan.

En ajatellut hankkia yhtään vauvanvaatteita. Lasken aika pitkälle sen varaan, että veljentyttären perintönä saan jotain ryysyjä Suolinkaiselle. Sehän kasvaa niistä kuitenkin hetkessä ulos. Jos kasvaa. Jos edes syntyy. En ajatellut hankkia kantoliinaa. Näyttää juurikin sille, että minun selkäni huutaa hoosiannaa jo pelkästä ajatuksesta. Kestovaippoja olen harkinnut vakavasti, mutta vain lähinnä siksi, että ajatus useammasta kuorma-autolastillisesta maatumatonta jätettä tuntuu jotenkin epämiellyttävältä, en siksi, että pääni olisi istukkahormonista pehmennyt ja olisin muuttumassa hipiksi. Hoitopöydäksi saa luvan riittää kodinhoitohuoneen leveä allastaso. Rattaat ehtii katsoa kesälläkin. Ei tarvitse olla viimeisintä huutoa. Riittää että ovat mustat, tukevat ja isopyöräiset.

Ainoa kuukuus -anteeksi savolaisuuteni-, joka on pakko saada ja jonka aion hankkia Miehen protestoinnista huolimatta on kylpyamme, jonka pari vuotta sitten jossain rautakaupassa näin. Sellainen antiikkinen malli, mutta minikokoinen, jossa oli leijonantassut jalkoina. En siksi, etteikö Suolinkainen voisi kylpeä vaikka sinkkisoikossa, vaan siksi, että moinen vehje kylpyhuoneessa olisi myös erinomaisen ylilyövä sisustuselementti ja koska normaalikokoinen ei sinne mahtuisikaan.

Ja muuten.

Masuasukki on sitten sellainen termi, joka aiheutti minussa spontaanin oksennusreaktion jo ennen raskautta. Se ei ole mikään masu, eikä se loinen siellä ole mikään asukki. Jumalauta!

Ja vielä.

Seuraava sukulainen tai ystävä, joka tulee taputtelemaan mahaani, ottaa nenäänsä tosi lujaa. Minun mahani on minun mahani, eikä sen omistussuhde ole muuttunut, vaikka olenkin tiineenä.

Minä en syö sinun maksalaatikkoasi ja sinä et koske minun mahaani.

Soitin neuvolaan.

Neuvolan Täti vaikutti hyvin mukavalta, vaikka yrittikin jekuttaa väittämällä että raskaus on ihanaa aikaa. Laskettiin, että lienen raskausviikolla seitsemän ja että parin viikon päästä voisin mennä ensimmäiselle käynnille syynättäväksi ja kuulusteltavaksi.

Kerroin pahoinvoinnista ja väsymyksestä, mutten saanut mitään uutta kikkaa kokeiltavaksi. Elän siis nähtävästi jatkossakin pyhällä hengellä ja mandariineilla, kunnes kuvotus ja etova olo väistyy. Täti kauhisteli työaikojani. Itse kauhistelin Tädin vimmaa nipottaa siitä, mitä saa ja mitä ei saa syödä. En kuitenkaan jaksanut ryhtyä vääntämään peistä siitä, mitä eroa on pastöroimattomalla ja pastöroidulla maitotuotteella ja muilla elintarvikehygienian hienouksilla, sillä tämänhetkinen ruokavalioni on jokatapauksessa vain mandariineja ja vettä ja satunnaisia siemauksia mehua, jos litku sisällä sattuu pysymään.

Mitäpä muuta? No, tissit ovat jumalattoman kipeät ja turvonneet yhden kuppikoon. Nännit ovat kuin kaksi perunaa. Alavatsaa kiristää ja nipistää välillä, mutta kuulemma sekin kuuluu asiaan. Vituttaa välillä kuin peltomyyrää pakkasilla. Kakkelson on haistaa, että jotain on muuttunut. Se kulkee perässä kuin tauti, vikisee, pyrkii syliin ja kun syliin pääsee, aloittaa tarmokkaan hoitamisen. Nuolee naamaa, korvia ja kainaloita, eikä ymmärrä, että käyttäytyy jo suorastaan rasittavasti. Ja se jatkuva nuuskutus ja haistelu! Voi helvetti…

Ei kai tässä tämän ihmeempiä.

Tosin joitakin lukijoita tahtoisin muistuttaa siitä, että tänne on ihan turha tulla jeesustelemaan ja kertomaan ettei minun sovi valittaa, kun eivät esiäitinikään ole valittaneet vaan jalosti kärsineet raskautensa hipihiljaa.

Maailma muuttuu, mummot. Jos kylmää lukea valitustani, niin aina voi palata sanaristikoiden ja ET-lehden pariin.

Eikö tähän perkeleen ympärivuorokautiseen “aamupahoinvointiin” voisi olla joku ihan oikeakin lääke?

Olen kokeillut ihan kaikki vippas- ja poppaskonstit pienistä välipaloista ja syömättömyydestä jäisiin sitrushedelmiin ja loputtomaan veden lillittämiseen.

Ja yrjö vaan lentää siltikin!

Hieman alkoi arveluttaa tämä koko lisääntymistouhu, kun katselin neljän alle kouluikäisen kakaran edesottamuksia Kummipojan syntymäpäivillä.

Voi juuttahan munat…

Sitä härdelliä, huutoa, pienempien rääkkäämistä, itkua, räkää ja kiljuntaa.

Ei sillä, etteikö Kummipoika olisi vallan mainio vintiö ja pikkuveljensä kerrassaan valloittava nakero, mutta silti! Viikko tuollaisessa tivolissa ja teippaisin kersat varmaan seinään kiinni. Väittivät rouvat tosin, että toleranssi kasvaa yllättävän nopeasti, joten mikäpä minä olen kyseenalaistamaan, kun ei omakohtaista kokemusta vielä ole.

Kuitenkin kotimatkalla mietin, onko tässä sittenkään mitään tolkkua.

Miten helvetissä voikin väsyttää näin valtavasti?

Nukuin neljäntoista tunnin yöunet ja olen siitäkin huolimatta torkahdellut seisaallaani kutakuinkin koko päivän.

Äiti oli joulunpyhinä tietävinään että pahoinvointi enteilee poikalasta. Mietiskelin siinä sitten itsekin kumpiko olisi mukavampi vaihtoehto, tyttö vai poika, mutten kyllä pystynyt kantaani muodostamaan. Siitäkin huolimatta että terve lapsi on kulunut klisee, niin sellainen olisi kaikkein toivotuin. Ei sillä sukupuolella kai niin väliä.

En edes tiedä tahdonko etukäteen lapsen sukupuolta tietää. Onko silläkään nyt niin väliä? Yhtään huonetta ei tähän torppaan Suolinkaisen takia ryhdytä tässä vaiheessa uusiksi sisustamaan ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ne perinteiset pikkulasten pastellisävyt ovat suurinpiirtein oksettavinta mitä tiedän. Sitäpaitsi kaikki alle kolmevuotiaat näyttävät niin täysin sukupuolettomilta muutenkin, joten mitä väliä sillä on, onko kakaralla päällään punainen vai sininen potkupuku.

Minulle riittää, että lapsi on terve ja saa syntyä turvalliseen ympäristöön. Itse olen valmis tappelemaan vaikka verissäpäin Suolinkaisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden puolesta. Herra varjelkoon, jos joku yrittää väliin väkisin.

En uskonut että löytäisin itsestäni ikimaailmassa tämän kaltaisia tunteita.

Joulu on, taivaan kiitos, kutakuinkin ohi.

Suunnitelmat aaton viettämisestä menivät uusiksi jo sunnuntaina, mutta näin jälkeenpäin ajatellen en oikeastaan jaksa edes välittää. Ruokailijoiden määrä juhlapöydässä kutistui kymmenestä viiteen. En jaksa enää panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, joista itselle jää vain paha mieli. En ole jaksanut enää moneen kuukauteen. Vaikka millaiselle mutkalle yrittäisi vääntäytyä vain tiettyjä ihmistyyppejä miellyttääkseen, on lopputulos kuitenkin aina se, ettei kelpaa. Mihin sellaisia ihmissuhteita edes tarvitaan? Miksi umpimielistä ja suppeakatseista käytöstä kenenkään tarvitsisi sietää?

Ainoa asia, joka hieman surettaa tässä kakaramaisessa episodissa on se, että tuleva perheenlisäys jää yhtä kokemusta paitsi. Tosin, kun ottaa huomioon sen, millaista kohtelua minä olen varsinkin tämän syksyn aikana osakseni saanut, en tiedä menettääkö Suolinkainen loppuviimein kovinkaan paljon. Jos lapsen äiti on lähtökohtaisesti epäkelpo ja sellainen, että häntä sopii vaikka huoritella, niin tuskinpa lapsellekaan sen kauniimpia sanoja olisi luvassa. Minä kyllä aikuisena ihmisenä kestän, mutten suurin surminkaan tahdo altistaa viatonta ihmislasta moiselle käytökselle. Ihmetyttää kuitenkin se into ja vimma, millä jotkut siltoja takanaan polttavat. Toivottavasti ymmärtävät myös lapsen synnyttyä pysytellä niissä kaivamissaan juoksuhaudoissa, sillä jos siinä vaiheessa ilmestyvät ovelleni makeilemaan ja uutta tulokasta kullalla ja mirhamilla lahjomaan, niin vastassa ei suinkaan ole punainen matto ja torvisoittokunta, vaan kireä ja tuhoisa tykistökeskitys. Kaiken tämän jälkeen olen minäkin siirtynyt jo anteeksiannon tuolle puolen.

Onneksi en ole tässä tilanteessa tyystin ilman tukea. On ollut lohdullista huomata, että minulla on onnekseni tiivis ja vahva turvaverkko ympärilläni. Ettei tarvitse yksin tapella oikeuksistaan. Etten ole yksin näkemysteni kanssa.

On kyllä niin rankasti ylimainostettua tämä odottamisen ihanuus, ettei ole tosikaan.

Mitä hienoa tässä mukamas on, kun oksettaa ihan koko ajan? Mitä hienoa on siinä, että nännit ovat kuin pingispalloa? Mitä hienoa on siinä, että vituttaa niin rankasti, että on valmis nyrkkitappeluun pienistäkin asioista? Mitä hienoa siinä on, että naama kukkii kuin 14-vuotiaalla teinipojalla?

Voin vain kuvitella miten hienoa se sitten on, kun ei enää mahdu vaatteisiin, kun kusettaa vartin välein, ja jos selälleen kellahtaa, niin ei pääsekään enää omin avuin ylös vaan jää sätkimään avuttomana kuin sittisontiainen.

Rahat takaisin, tämä on paskaa.

No niin.

Ennen kuin kaikenkarvainen spekulointi vallan villiksi äityy, niin nostetaanpas kissa pöydälle nyt heti, eikä viidestoista päivä.

Olen tiineenä. Raskaana. Paksuna. Kantavana.

Tein testin eilen, kun kuukautiseni olivat reilun viikon myöhässä ja erinäiset tuoksut laukaisivat melkoisen räjähtävän oksennusrefleksin. Näytti positiivista.

Ja sitten kerrataan muistin virkistykseksi faktat. Vajaa vuosi sitten koin keskenmenon. Raskaus oli tuolloin puhdas vahinko, jolle ei löydy muuta syytä kuin ehkäisyn pettäminen. En edes arvannut olevani raskaana ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Nyt lapsen hankinnasta on puhuttu ja asiaa on puntaroitu ja kun koira syksyllä pillerini söi, päätimme yhteistuumin, että uusia ei osteta.

Ja tulos on sitten tässä.

Tässä vaiheessa voin kokemuksestakin jo kertoa, että kaikki voi vielä mennä totaalisesti vituilleen. Siitäkin huolimatta, että tämä raskaus on pienimuotoinen yllätys ja ihan vähän järkytyskin, pyrin elämään niin, ettei mahdollinen vituilleen meno ainakaan minun vikani ole. Olen kuitenkin itsestäni riippumattomista syistä äärimmäisen stressaantunut ja siitä syystä hyvin skeptinen ja kyyninen.

Rehellisesti sanottuna minun on vaikea suhtautua asiaan nyt juuri olosuhteiden pakosta muutoin kuin kauhulla.

There you have it. Nyt ei tarvitse enää arvuutella mikä viiraa. Eikä tarvitse ihmetellä jos oksennan varoittamatta. Tai jos lähikuukausina olen itkuinen, kiukkuinen tai muuten vaan outo.

Suolinkainen on kuitenkin toivottu, joskin omaa nähtävästi äitinsä huonon ajoituksen.