turisti

Tiedättekö mikä vähän ahdistaa?

No se, kun häämatkalle on aikaa varattuna kuukausi, ensimmäisessä pikkuparatiisissa vietetään viikko ja sitten olisi vielä kolme viikkoa aikaa!

Tai siis vain kolme viikkoa aikaa!

Maailmassa on niin valtavasti pökerryttävän henkeäsalpaavia paikkoja, mutta niin kirotun rajallisesti aikaa!

Vähintäänkin joka kolmas päivä tulee mieleen joku kohde, jossa olisi oikeastaan melkeinpä pakko piipahtaa, mutta sitten iskee se todellisuus vasten kasvoja, että jos puolet häämatkasta menee lentokoneessa omia polvia imeskellen, niin siinä menee koko matka ihan justiinsa hukkaan.

Kirottua.

Jos olet kitannut päivän mittaan yli kymmenen kuppia kahvia, älä kuvittelekaan ajavasi puolen Suomen halki alle neljässä tunnissa.

Menee vähintään kuusi.

Miksi helvetissä pitää mennä katsomaan verta ja suolenpätkiä sisältävä elokuva ihmissusista, jos pelkää niitä muutenkin kuollakseen?

Minä en pelkää vampyyrejä, mörököllejä tai muitakaan hirviöitä, mutta pelkään ihmissusia. Pelkään, vaikka niitä ei kuulemma ole olemassa. No, eihän joulupukkiakaan muka ole olemassa, mutta niin niitä perkeleitä vaan ostareilla pyörii loppuvuodesta. Ja kävi meillä sellainen kotonakin joka joulu, kun olin mukula.

Siinä määrin pisti eilen mulkoiltu raina mielikuvituksen liikkeelle, että viime yön meni nukkumisen suhteen poskelleen. Yöllä piti pyytää Miestä käyttämään nelijalkaisia ulkona, kun itse en uskaltanut. Jälkeenpäin sitten tuli syyllinen olo, kun olin komentanut toisen ihmissusien suuhun, vaikka ei siellä pihalla kuulemma ollut mitään näkynyt.

Kerran teini-ikäisenä olin varma että kuolen. Pakkasta oli kotipitäjässäni tuolloin rahtusen alle kolmekymmentä ja minä olin typeryyksissäni lähtenyt kaverin luokse potkurilla. Vetkuttelin lähtöä kotiin siinä toivossa, että vanhemmat olisivat tulleet hakemaan, mutta eivät tulleet, vaan vetosivat siihen, että potkuri ei mahdu kyytiin ja muutenkin saisin luvan suoriutua, kun olin kerran perillekin päässyt ihan omin neuvoin.

Matkaahan ei ollut muutamaa kilometriä enempää, mutta se matka oli taitettava pimeällä tiellä metsän keskellä, haja-asutusalueella kun elettiin. Ystävä totesi lähtiessäni, että ainakin ulkona näkee hyvin, kun on tähtikirkas taivas ja täysikuu.

Täysikuu.

Siinä nimittäin vietiin potkuria ja nuorta Turistia kuin litran mittaa. Kipinät sinkoilivat jalaksista osittain hiekoitetulla tiellä ja varmasti oli ainakin tusinan ihmissuden lauma kintereillä.

Kotona piti sitten laittaa kaikki vaatteet kenkiä myöden pesuun, koska ne olivat hiestä litimärkiä. Vanhemmille valehtelin kirkkain silmin, että oli kiire katsomaan lempisarjaa televisiosta, kun ihmettelivat miten nyt niin oli hiki ja hengästys.

Uskoivat.

(Terveisiä vaan sinne Savoon. Loppuviikosta tavataan.)

Olen aina ollut sitä mieltä, että unkarilaisilla on aivan käsittämättömiä poppakonsteja vaivan kuin vaivan parantamiseen.

Opiskellessani aikoinani tuon veljeskansan tanhuvilla sain kiusakseni perkeleellisen flunssan, joka otti ja parani nautittuani ämpärillisen paikallisen ystäväni äitimuorin laatimaa kanakeittoa.

Eilen tuli vastustamaton kiusaus avata hartaasti vaalittu pullo vuoden 2000 Château Henyen viiden puttonyn aszua ja a vot!

Ei koske selkään enää!

Varmasti ovat rakkaat madjaarit ujuttaneet siihen puteliin jotain modernille lääketieteelle vielä tuntematonta troppia.

Taikavoimien lisäksi tuo juokseva kulta on myöskin aivan helvetillisen herkullista nautintoainetta ja tänään joutuu ehkäpä lipittämään sen pienen tiran, joka pullon pohjalle vielä jäi.

Savulohikakku - check
Vadelma-suklaakreemikakku - check
Chili-appalsiinisuklaa petit fours - check
Rommi-hapankirsikka petit fours - check
Sitruunavaahtokarkit - check
Uunikuivatut luumutomaatit chiliöljyssä - check
Latva-artisokat valkosipulimarinadissa - check
Vihreät oliivit piri-piri - check
Vihreät oliivit valkosipulilla - check
Chorizo - check
Boolipohja - check

Heti aamutuimaan sitten vielä paahtopaisti, perunasalaatti, marinoidut munakoisot, vihreä salaatti ja juustotarjotin, sekä leipien paistaminen.

Vieraille vielä muistutus, että mättöä on, ei kannata syödä etukäteen.

Nyt pikapikaa romanttiselle illalliselle Isolle Kirkolle.

Edellisen postauksen kommentti nimimerkiltä Anna nosti taas pintaan sen saman vanhan kummastuksen aiheen.

Hyvin monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että minä olen pelottava ja mielipiteineni ja ajoittaisine bittikiukkuineni jopa vaarallinen. Hyvin monta tuntuu suunnattomasti ärsyttävän, että blogini kerää niinkin paljon lukijoita Blogilistalla, kuin se kerää. Ja että blogini keikkuu vieläpä siellä kärkikolmikossa, ollen suosituin yksittäisen kirjoittajana ylläpitämä tuotos.

Ärsyttää, pelottaa, suututtaa. Ja sitten ne tulevat kertomaan sen kommenttilootaani. Tai jos eivät uskalla, menevät avautumaan jollekin keskutelupalstalle, että onpa jumalauta ärsyttävä ja pelottava. Tai tilittävät katkerana omaan blogiinsa, että miksi tuo amatööri on niin suosittu, kun minä, oikea kirjoittamisen ammattilainen, en ole.

Sen minä vaan tahtoisin tietää, ihan mielenkiinnosta, että miksi nämä tyypit sitten käyvät tätä blogia lukemassa aina kun päivitän? Jos on pelottava ja vielä huonokin, niin miksi pitää tulla? Miksi vaivautua? Mitä helvetin järkeä on varta vasten aiheuttaa itselleen ärtymystä? Haiseehan se paska, hyvänen aika, ihan tonkimattakin!

Päiväkirjaahan minä tässä kirjoitan. Elämäni on kuitenkin sen verran tylsää rutiineineen, etten jaksa vaivautua kirjoittamaan tarkalleen mitä kulloinkin olen tehnyt. Ei minua itseäni juurikaan kiinnosta lukea, että kaksi vuotta sitten keskiviikkona helmikuussa, vaikkapa, heräsin aamulla 02.45, puin päälleni, kusetin koiran, ajoin töihin räntäsateessa ja melkein runnoin jäniksen mennessäni. Töissä söin lautasellisen ohra-kauralesepuuroa, luin Ilta-Sanomat ja kävin tupakalla. Sitten laadin kolme täytekakkua, joista kaksi oli täytetty mansikalla ja kermalla ja kolmas vadelmilla ja suklaakreemillä. Mansikkakakut menivät jollekin yksityishenkilölle talon ulkopuolelle, vadelmakakun söi jonkun eurooppalaisen valtion pääministeri VIP-terminaalissa. Sitten poltin jälleen tupakan, valmistin erinäisiä makeita ja suolaisia herkkuja myyntiin eri puolille lentokenttää ja taas poltin tupakan. Join kupin kahvia, jutustelin yhdentekeviä pomon kanssa ja sitten misasin seuraavan päivän tarpeet siihen pisteeseen, että aamulla olisi taas kiva aloittaa hommat. Pukukopissa vaihdoin vaatteet ja matkalla parkkipaikalle poltin tupakan sateessa, joka oli muuttunut rännästä silkaksi vedeksi. Kotimatkalla poikkesin markettiin, josta ostin talouspaperia, kokonaisen pakastebroilerin, appelsiineja ja pullon limua, sekä Miehelle purkin maitoa ja miestentuoksuista suihkusaippuaa. Kotona kusetin taas koiran, sitten ruokin sen, imuroin huushollin, laitoin kanakeittoa, söin, katsoin höttöä töllöttimestä kunnes kyllästyin. Käytin koiran pitkällä lenkillä, kävin suihkussa ja edelleen mietin, että kylläpä säihkähdinkin aamulla, että särkyy autosta puskuri, kun se jänis siihen eteen sillä viisiin hyppäsi.

Sitten bloggasin siitä, että on se nyt perkele, kun pitää puoliunisia autoilijoita ristiturpien vainota heti aamuyöstä.

Itseäni kiinnostaa seurata, miltä milloinkin on tuntunut ja mahdollisesti miksi. Saan paremman otteen passiivis-aggressiivisista mielenliikkeistäni seuraamalla tämän päiväkirjan avulla vitutuskäyrääni. Tästä on ollut paljon hyötyä myös edelleen käynnissä olevassa tappelussa sairastamaani vaikeaa masennusta vastaan. Kallonkutistajanikin lukee tätä ja vielä työajallaan!

En minä toki pelottava ole. Olen pieni, selvinpäin varsin hillitty, enkä juurikaan kiukuttele kotioveni ulkopuolella, vaikka temperamenttinen olenkin. Koulussa olin parempaa keskitasoa, ja äidinkielestä sain ällän kirjoituksissa, vaikken pilkkua ole koskaan oppinut oikein käyttämään. Kokkikoulussa olin tosi hyvä. Olen ammatissani erittäin lahjakas. Olen tapaturma-altis ja vakuutusyhtiönikin on sen huomannut. Tykkään nyhjöttää kotona ja näperrellä asioita käsilläni. Tahtoisin toisen koiran ja muutaman vuoden päästä tahtoisin ehkä pari lastakin, vaikken ole ihan varma vielä. Tahtoisin hienon puutarhan, jossa voisi kesäiltana istuskella ja juoda vaikka tuopillisen jotain hyvää ja kylmää.

Olen tavis. Minulla on keskinkertaisia unelmia.

Minua myös vituttaa.

Kirjoitan siitä täällä.

Jos se inhottaa, mutta silti on pakottava tarve linjoilla roikkua, menkää hoitoon. Sellainen itsensä kiusaaminen on epätervettä.

Mikähän siinä on, että lentokoneissa kahvi maistuu aina niin juuttahan kitkerälle?

Tai kyllähän minä sen tiedän, miksi maistuu, mutta siltikin vähän ihmetyttää, että mistä korvikkeista ne sitä sumppia termospulloihinsa keittelevät.

Kurjan kahvin korvasi kuitenkin iloinen yllätys.

Henkilökuntakyyditystä lentoyhtiöltä jatkuvasti ruinaavana sitä joutuu usein tilanteeseen, että kone on ääriään myöten täynnä ja näinollen pitää vain siivosti odottaa, josko maksavilta asiakkailta jäisi joku jakkara tyhjäksi. Niin myös tänään.

Pääsin kipsuttelemaan ulkorivillä odottavaan koneeseen joukon viimeisenä, viisi minuuttia muita jäljessä.

No, leijan keulaa lähestyessä alkoivat landinglightit vilkkua siihen malliin, että jo hetken epäilin olevani menossa jonnekin, missä joudun imaistuksi turbiiniin ja sitä myöden jauhelihaksi. Vaan eipä. Cockpitin ikkunasta vilkutti etäisesti tuttu kasvo. Vanha lukioaikainen ystävä.

Nuori Herra Lentokapteeni tuli oikein ovelle asti vastaan jututtamaan. Vaihdettiin siinä kuulumiset ja käyntikortit ja heitettiin huulta antiikkisesta lentokoneesta. Sain kurkata ohjaamoon ja todeta, että perämieskin on aivan hävyttömän komea tummansinisessä univormussaan.

Eniten ehkä kuitenkin hykerrytti se, että vaikka kone oli kirjattu lähteväksi viisi yli yksi, ei pojilla ollut mikään kiire. Ehti hyvin naureskella vanhoille tempauksille ja ihmetellä sitä, miten pieni on maailma ja Helsinki-Vantaa eritoten.

Vaan eipähän se kone mihinkään lähde, ennenkuin kapteenia huvittaa. Siinä ei lennonjohdon huutelutkaan kuulemma auta, jos on kahvit vielä juomatta ja päivän lehdet kesken.

Vähän happamana kyllä pari kanssamatkustajaa mulkoili jakkaroiltaan, vaan minkäs teet.

Kuski päättää.

Kapteeni Martikaiselle ja miehistölle vaan kiitos. Oli mukava kyyti, vaikka totuuden nimissä täytyy kyllä todeta, että kone toden totta kuulosti ihan poljettavalta ompelukoneelta.

No Tukholmahan oli kuten aina ennenkin.

Allekirjoittanut ei.

Aika laivalla meni kutakuinkin vain ja ainoastaan nukkuessa tautia pois ja haahuilu kaupungillakin oli pienoinen pettymys, sillä etsiskelemäni helmiputiikki oli ottanut ja muuttanut osoitetta, mutta sitähän ei tietenkään oltu putiikin kotisivuille päivitetty. Jäi hankkimatta materiaalit. Vitutti.

Lohdutin itseäni Drottninggatanin Pickwickissä spektakuläärisellä irish coffeella ja ostin itselleni jälleen yhden hopeisesta aterimesta taivutellun sormuksen.

Nyt on kuumetta miljardi ja koko viikonlopun suunnitelmat ovat menneet uusiksi.

Makaan sohvalla nessujen ja minttukaakaon kanssa ja tuijotan Pakoa.

Sain mitä tilasin, mutten olekaan varma tahdonko sitä.

Darn.

On muuten sen sorttinen lenssu allekirjoittaneella, ettei tällä vuosituhannella ole nähty.

Pää on räkää täynnä ja keuhkoista kuuluu rohinaa ja pulputusta. Varmasti kuolen ihan näillä näppäimillä.

Mutta kun Tukholmaan pitäisi tästä nyt lähteä. Viikko sitten olin niin onnesta soikea, että pääsen naapurimaan Isolle Kirkolle shoppailemaan ja litkimään dekadentisti geeteetä keskellä päivää, mutta nyt lähinnä vituttaa. Sitä paitsi sielläkin kusee varmasti taivaalta räntää ja rakeita.

Oikeasti voisin viettää nämä vapaapäivät olohuoneen sohvalla minttukaakao tai rommitoti kourassa, tuijottaa Paon toista tuotantokautta deeveedeeltä ja hekumoida ajatuksella, että saisin viettää edes vartin kahdestaan lukitussa huoneessa Wentworth Millerin kanssa.

Katoaisi flunssa justiinsa, eikä enää ikinä vituttaisi. Eikä varsinkaan päähän koskisi.

Vähän omituinen olo tuli, kun kotiin palattuani hain varastosta viinipullon.

Hyllyssä on ystävän elämä pakattuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin. Odottamassa, että tyyppi palaa taas reissuiltansa. Hyvässä tallessa.

Minä puin päälleni tyypiltä saamani punaisen t-paidan, jonka rintamuksessa tikku-ukkoninja potkaisee toiselta pään irti. Avasin viinipullon ja istahdin tietokoneen ääreen googlettamaan Koreaa.

Silmät verestävät näytön tuijottamisesta ja sormet ovat hellinä googlettamisesta, mutta löytyipähän matkakohde.

Mutta se mikä hommassa tökki pahemman kerran, oli erinäisten majoituspalveluntarjoajien käsittämättömän kököt nettisivustot. Rikkinäisiä linkkejä, raivostuttavia bannereita, visuaalisia terroritekoja. Moni upea vaihtoehto jäi varmasti tutkimatta vain siksi, että aivot olivat vaarassa hirttää kiinni psykedeelisessä pikselipuurossa kahlatessa.

Sähköinen varauspalvelu on näemmä myöskin joillekin tahoille vielä tänäkin päivänä täysin tuntematon käsite. Kuten myös sähköposti. Ota siinä sitten luuri kauniiseen käteesi, soita toiselle puolelle maailmaa ja yritä selittää asiasi ihmiselle, joka ei puhu mitään eurooppalaista kieltä. Väännä verbaalista rautalankaa yrittäessäsi saada ihminen käsittämään, että tahdot varata majoituksen ensi vuoden elokuulle, eikä tämän vuoden syyskuulle.

Uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan nettiin sivuston, jossa mainostetaan paikkaa eksklusiivisena paratiisina ja pelkän majoituksen hinta kahdelta viikolta vastaa normaalikuolevaisen kahden kuukauden palkkatuloja, olisi syytä panostaa palvelun sujuvuuteen edes jollakin eurooppalaisella kielellä ja vielä mielellään aika jouhevasti.

En edes uskaltanut tiedustella millä matkan viimeiset tuhat kilometriä määränpäähän kannattaisi tehdä.

Soitan mieluummin läpi vaikka jokikisen eteläisen pallonpuoliskon lentoyhtiön.

Tai sitten menemme uimalla.

Se taloutemme kehnompi googlettaja nakitti minut etsimään sopivan häämatkakohteen.

Antaa nyt tuollainen tehtävä henkilölle, jota on Turistiksi haukuttu jo iät ja ajat ja vieläpä hyvästä syystä.

Minussa on sellainen perustavaa laatua oleva vika, ettei minua kiinnosta paskaakaan ne tyypilliset kohteet, joista valtaväestö tuntuu unelmoivan. Ei Kaukoitä, ei Karibianmeri, ei eteläisen Tyynenmeren saaret.

Minua kiinnostaa ne paikat, minne kukaan ei tohdi mennä. Tai ei keksi mennä. Paikat, jotka ovat vaikeasti saavutettavia joko maantieteellisen sijaintinsa, tai infrastruktuurin puutteen vuoksi. Ne paikat, joita ei vielä toistaiseksi ainakaan matkaoppaiden sivuilta löydä, koska niissä paikoissa ei ole suuria hotelliketjuja, tai kansainvälistä lentokenttää lähimaillakaan.

Kas, minulle riittää valkoinen korallihiekkaranta, turkoosi meri ja riippukeinu palmujen katveessa. En tarvitse ilmastoitua luksushuonetta minibaareineen ja kloorilta löyhkäävää uima-allasta, jonka aurinkotuolit saksalaiset massaihmiset ovat valloittaneet jo ennen auringonnousua. Ei. Jos saan moskiittoverkon, voin yöpyä siinä samassa riippumatossa, missä vietän päivänikin. Minä en tahdo kuunnella muiden turistien elämöintiä, enkä etenkään tahdo, että katukauppiaat puhuvat äidinkieltäni.

Ja niitä paikkojahan löytyy, kun tietää mistä etsiä.

Jos vain osaisin päättää leveys- ja pituuspiirin. Tai edes suuntaa antavasti maanosan.

Kas, tällä reissulla ei ole muuta kuin viiden viikon aikaraja. Kaikki muu budjettia myöten on vain järjestelykysymys.

Mitään en tietenkään aikaiseksi saanut.

Mulkoilin uivassa venenäyttelyssä ylihinnoitellusta lujitemuovista valmistettuja, motorisoituja kylpyammeita. Istuin autossa tuijotellen länsiuusimaalaista maalaismaisemaa. Kökötin netin äärellä etsiskellen sopivaa häämatkakohdeetta. Vuokrasin leffan. Nassutin perunalastuja ja lusikoin jäätelöä naamaani.

Nyt ällöttää.

Olen ollut hereillä kolmetoista tuntia ja päivän saldo on aika onneton.

Nolottaa.

Tänään keksin oivan keinon kivun- ja vitutuksenhoitoon.

Otetaan yksi keskikokoinen matkavene suhteellisen tehokkaalla moottorilla ja veneelle kohtuullisen taitava kuljettaja. Istahdetaan veneen keulapiikkiin siten, että kintut roikkuvat vapaasti veneen keulan molemmin puolin ja otetaan tukeva ote keulakaiteista. Sivautetaan Helsingin matalalle kytikseen. Odotetaan Tallinnaan matkaavia katamaraaneja ja kun sellainen ohi pyyhkäisee, kurvaillaan peräaalloissa niin, että tyrät rytkyy.

Jumalauta! Rodeo!

Olisiko rahoille järkevämpää käyttöä? -Ehdottomasti!

Turvallista? -No ei totisesti!

Hauskaa? -Todellakin!

Huomenna uudelleen!

Turussa on kivempaa.

Vai oliko se kännissä?

Kiitos Lostis, Oola, Marikki, Duussi, Eeva ja kaikki muut paikalla olleet. Erityisesti kaikki animaattorit, jotka piirtelivät tuhmia kuvia.

Seuraavaksi vuorossa Kuopio, Lahti ja Tampere.

Tukholma oli yhtä viehättävä kuin aina ennenkin.

Seura oli parasta mahdollista. Spektakulääristä, etten sanoisi. Olen nähnyt “kodin” ja kävellyt pitkin Evighetsvägeniä. Kiitos, Kitty-Cat.

En tiedä parempaa tapaa viettää syntymäpäivää, kuin rankkoja tiimipaitoja shoppaillen, kielen persiiseen vievää viskikaffetta nauttien ja herkullista ruokaa napaan ahtaen. Ja ne Apple Caket! Oioioi!

Kotiin palatessa (ilman krapulaa, mind you!) vastassa Rajamäellä oli erinomaisesti edistynyt kylpyhuoneprojekti, Äiti ja Isi. Ja syntymäpäivälahja. Ompelukone! Ihan oma! Hankintalistalla jo vuosia keikkunut ompelukone! Valtaisat kiitokset Miehelle, Äidille, Isille, Velipojalle, Anopille, Appiukolle, Pojille, Vaarille ja Mummille!

Oooooh… Olen täynnä herkkuja, drinkkejä, lahjontaa, hyvää mieltä ja kiitollisuutta.

Se kaikkein vähiten odottamani syntymäpäivä osoittautui lopulta elämäni parhaaksi.

Ka, kylläpä kävihii keljuttammaan kesken kirkasta päevee piäkaupuntilaesten tyhjänpäevänen tärkeys. Ku sitä väkisinniin joutuu toesinaan olomaan sosijaalinen ja kuuntelemmaan näijen paekallisten loppumatonta vouhkausta omasta paremmuuvestaan ja siitä miten ankijaa on, kun pittää lommailla susj’rajan huonommalla puolen. Herra hallitkoon, ku ee oo kepappikiskoo jokkaesessa kavunkulumassa ja elokuvateatterija joka pitäjässä! Kamaloo on, kun immeiset puhhuu ouvvosti murteella, eekä kukkaan tunnu langia ymmärtävän. Ja kehtoovat vielä väettee, että se on jotennii kaaheen noloa, ku eevät siellä muakunnassa langia puhu suati ymmärrä.

Eevät ite ymmärrä, että se penteleen langi ei oo mittään oekeeta kieltä. Ruohtalaesten ja ryssien sanojahan se on viärällään. Mittee oekeeta kieltä se semmonen on? Ja mikä se susj’raja on? Se kolomoskehäkö? Myö savolaeset nähhään se asia silläviissiin, että kusj’raja se sieltä vastaan tulloo, mitä etelämmäs männään. Ja varmaan ymmärrettään sitä teijän langia, mutta ee kehata sitä teille maenostoo, ettettä lookkaannu suottapäeviään siitä, että myö sille teijän langille vähä naaretaan.

Se on kahtokees taevahan tosj’, että myö pykättiin Kuopijossa ensimmäestä tornija pystyyn ku tämä etelän perämehtä olj’ vielä meren pohjoo.

Ja se torni. Uskokee tae elekee, mutta se on mualjiman napa. Sen ympäri työkii kierrättä, vaekettä myöntee uskallakkaa.

Katteellisija outta vuan, koko roekka.