turisti

Olen jumittanut neljän seinän sisäpuolella koko päivän.

Ei ole huvittanut tehdä mitään tai syödä mitään. Ei ole huvittanut mennä minnekään. Suihkuun menemistäkin piti harkita ja vatvoa tuntikausia, ennen kuin sain aikaiseksi.

Olen huudattanut stereoista saksalaista industrial-metallia Oomphista Rammsteiniin ja kaikkea mahdollista White Stripesista Chris Cornelliin. Niin lujaa kuin lähtee. Tarvitsen pikapuoliin järeämpää äänentoistokalustoa, sillä veikkaan että olen tehnyt kuulolleni nyt peruuttamatonta vahinkoa.

Päivä alkaa olla pulkassa.

Voisi vaikka mennä nukkumaan ennen aamukahden herätystä ja huomista päivää sorvaamolla.

(Päätin aloittaa treenaamisen. Aion kiivetä jollekin Euroopan korkeista vuorista viiden vuoden sisään. Että saisin edes jotakin aikaiseksi ennen hautaa.)

Mitä kertoisin Pekingistä?

Se on valtava. Siellä on yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Siellä on yli kymmenen miljoonaa polkupyörää.

Yllättävää Pekingissä oli kaupungin yleinen siisteys. Olin jotenkin varautunut samankaltaiseen nuhjuisuuteen ja roskaisuuteen kuin esimerkiksi vaikkapa Bangkokissa, mutta Peking yllättikin positiivisesti olemalla liki yhtä siisti kuin Hong Kong. Pekingin metro on joukkoliikenteen taivas ja helvetti. Se vie sinut minne vain, mutta se vie sinne aina myös satatuhatta kiinalaista, jottet tuntisi oloasi yksinäiseksi. Ja se vie sinut ja kiinalaiset sinne alle 0,25 monikansallisella per käkätin.

Pekingissä on kaikkea mitä tarvitset ja kaikkea mitä et. Kaupunki on shoppailijan taivas, vaikkei huhupuheista huolimatta olekaan erityisen halpa. Kiinalaisilta toreilta saa kyllä Dolce&Gabbanan takin alle kymmenellä monikansallisella, mutta tavaran autenttisuudesta en sitten puhuisikaan mitään. Sydän särkyi kun minulle tarjottiin Manoloita ja Adidaksen lenkkareita samasta hyllystä halpaan hintaan.

En ostanut.

Taidetta tuli kylläkin hankittua, kun puolittain eksyksissä jossain Kielletyn Kaupungin itäpuolen hutongissa satuimme pienen taideputiikin ovelle ja meidät pyydettiin kylmänä iltana sisälle juomaan kupilliset teetä. Pekingissä juhlittiin taideviikkojen päätösviikonloppua ja paikallisen yliopiston kiinalaisen maalaustaiteen professoriksi paljastunut mies innostui kuultuaan meidän olevan Suomesta. Kertoi olevansa tulossa marraskuussa avaamaan Helsinkiin näyttelyä ja esitteli omia ja oppilaidensa töitä. Helposti syntyivät kaupat kahdesta jumalaisen kauniista maalauksesta. Yhteystietoja vaihdettiin ja lupauduttiin pistäytymään näyttelyn avajaisissa tällä puolen maailmaa.

Muita tuliaisia olivat luonnollisestikin makeanveden helmet ja jätesäkillinen mausteita. Mausteet ovat olleet minulle jo vuosia juuri se juttu, mitä on reissuilta kiva kotiin tuoda. Saa sitten matkan parhaat muistot mieleen ihan arkenakin, kun apetta laatii.

Entäpä kiinalainen ruoka? En ole ollut järin suuri kinkkimätön kannattaja kotimaassani, mutta maistettuani paikallisia herkkuja olin myyty. Pekingin ankka tosin oli herkullista, mutta ei mitenkään järisyttävän hyvää. Wontonitkin olivat äärimmäistä herkkua. Parasta olivat kuitenkin koreanorapihlajan marjoista ja karamellisoidusta sokerista tehdyt tanghulut, joita sai aivan hotellimme kulmalla sijaitsevasta myyntikojusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Herkkuja myyvä poika tykästyi allekirjoittaneen vihreisiin silmiin siinä määrin, että sain heti toisesta ostokerrasta lähtien aina lämpimän ja tuoreen marjavartaan tiskin alta ja ujon hymyn kaupan päälle. Varras maksoi saman verran kuin metrotiketti, joten hinta ei ainakaan päätä huimannut.

Pekingissä ei juurikaan englantia puhuta ja jos jostain kielitaitoisen ihmisen löytääkin, on aksentti erittäin paksu. Ilman yhteistä kieltäkin tosin pärjää vallan mainiosti. Jos eksyy, riittää että asemoi itsensä kadunkulmaan kartta kädessään ja hyvin nopeasti joku avulias paikallinen tulee osoittamaan koordinaatteja kartalta ja matka jatkuu.

Kaiken kaikkiaan viikko Pekingissä oli upea kokemus, vaikka aikaa ei ollut lähellekään riittävästi kaikelle sille, mitä olisin tahtonut nähdä ja kokea. Mutta päätin korjata asian.

Ensi vuonna.

Sama aika. Sama paikka.

Mikä päivä tänään on?

Olen viikon ajan pällistellyt Itäisen Maan ihmeellisyyksiä, ahtanut napani täyteen kiinalaista mättöä ja kävellyt koipeni tuusan nuuskaksi.

Jahka toivun jetlagista, niin laitan kuvia ja raporttia, mutta nyt on kiire lämmittää torppa asuttavaksi ja pestä kymmenen koneellista pyykkiä.

Tämä lähtee nyt Euraasian toiselle laidalle syömään ankkaa ja riisiä viikoksi.

Palataan asiaan, jahka kotiudun. Tällä reissulla on niin paljon seuralaisia, että tuskin jumitan missään nuhjuisessa nettikahvilassa postailemassa kuulumisia.

Otan pari kuvaa siitä kuuluisasta kiviaidasta ja laitan sitten tänne, kunhan palajan.

Heippa. Pitäkää konttori pystyssä.

Ei siinä mitään, että aikoinani astuin lasinsiruun kesälomaillessani etelä-Englannissa.

Ei siinä mitään, että nuljautin polvilumpioni poskelleen opiskellessani Unkarissa.

Ei siinä mitään, että poltin hiukseni työskennellessäni Irlannissa.

Ei siinäkään mitään, että jouduin melkein tiputukseen häämatkalla.

Mutta se on jo saatana silkkaa vittuilua, että keuhkoputkentulehdus iskee kahta vuorokautta ennen lähtöä.

Tuossa parisen kuukautta sitten tuli hankittua maailman toiselta laidalta pöksyt. Lähinnä siksi, koska jokainen vastaan kävellyt paikallinen tuntui kyseisenlaisissa pöksyissä viihtyvän ja koska eräästä kyläpahasesta löytyi nuhjuinen pieni hikipaja, jossa vanha, kumaraselkäinen setä ommella raksutteli niitä pöksyjä poljettavalla Singerillä, jonka oli varmaankin perinyt isoisältään.

Ostin pöksyt ja unohdin sitten koko jutun, kunnes tänään vihdoin ja viimein purin viimeisetkin tavarat matkalaukuista ja löysin pöksyt. Heitin ne pesukoneeseen. Hetki sitten puin ne päälleni.

Oikeasti mahtuisin heittämällä yhteen lahkeeseen. Mutta kun pujottaudun kahteen ja kieputan hillittömän leveät housut yksinkertaisella nauhasysteemillä vyötäisilleni, niin jumalauta, jos on nimittäin maailman parhaat kakslahkeiset!

Huomenna ostan varmaankin kangasta ja ommella surautan Pfaffilla parit lisää.

Enkä varmaan koskaan enää käytä mitään muuta housumallia.

Tuleva reissu Kiinaan tuottaa enemmän harmaita hiuksia kuin uskalsin kuvitella.

Ei riitä, että viisumihärdelli on tehty ihmiselle harvinaisen tuskalliseksi toimenpiteeksi, vaan myös hotellien varaamisesta Pekingissä on pitänyt tehdä niin helvetillinen show, että ei skandinaavinen ymmärrys vaan meinaa millään riittää.

Alkaa vähitellen tuntumaan siltä, että jahka tästä seikkailusta selvitään, niin ihan just en ole Kiinaan tuppautumassa uudelleen, ellen nyt sitten Hong Kongiin lähde piipahtamaan, mutta sinne ei viisumia tarvitakaan ja kutakuinkin kaikki puhuvat ja ymmärtävät lontoota, joten kommunikointikaan ei tuota ongelmia.

Yritän kovasti lohduttautua ajatuksella aidoista wontoneista. Enää muutama viikko!

Miksi, voi miksi, niitä ei saa maailman tältä laidalta?

Ah, jetlag, vanha ystäväni!

Sinällään hupaisaa, miten nopeasti totuin valoisien kesäöiden jälkeen siihen, että pimeä tulee heti iltakuuden jälkeen kertarykäisyllä ja että uusi päivä valkenee vastavuoroisesti heti aamukuuden jälkeen.

Mutta totutapa ruumis ja sielu takaisin vanhaan rytmiin.

Sisäinen kelloni väittää minulle, että nyt on aamu, vaikka ei kyllä tasan ole. Ei, sillä könysin jalkeille kahden tunnin yöunien jälkeen kahdeksantoista tuntia aikaisemmin ja järki sanoo, että nukuttaa, koska on aamuyön ensimmäinen tunti.

Onneksi sentään tänä yönä vieressä nukkuvat Miehen lisäksi Pilli ja Pulla, Seisoskelija ja Skotti; rakkaat karva-ahterit.

En tajunnutkaan miten ikävä minulla oli noita haisevia kakkiaisia.

(Loppui muuten valitettavasti huumorintaju. Banninappi nasahtaa jatkossa ihan just jokaiselle, joka vänkkää blogissani. Minä olen tämän saitin ainoa virallinen vänkkääjä, muut voivat painua hevonvittuun, omaan blogiinsa tai vaikkapa jonnekin foorumille itkemään Turistin fasistista pahuutta. Vittuakos huutelette vieraaseen pöytään.)

Hyviä ja huonoja uutisia.

Hyvät ensin.

Pääsimme vihdoin kotiin, vaikka liki viikko siihen vierähtikin. Kaikki lennot Bangkokista niin Helsinkiin kuin Euroopan suuriin kaupunkeihin olivat ääriään myöten täynnä, joten suunnaksi valittiin Hong Kong ja sitten vain toivottiin parasta. Yksi yö odotusta riitti ja jakkara irtosi suoralle lennolle kotiin.

Ja sitten ne huonot.

Iloitsin turhan aikaisin. Vatsa on kaikkea muuta kuin kunnossa. Neste ei imeydy edelleenkään, olen laihtunut ja kuivunut niin, että vaatteet tippuvat päältä. Kaikki suuret lihakset kramppaavat ja, anteeksi vulgaari ilmaus, paskon verta.

Mutta onneksi minulle on kerrottu, että tämä on vain asenteestani kiinni, eikä akuutilla suolistotulehduksella ole asian kanssa mitään tekemistä.

Palaan tästä takaisin tippapussini pariin.

Nähdään taas, besserwisserit.

Puhdas juomavesi ja mahdollisuus henkilokohtaiseen hygieniaan tekevat ihmeita niin sielulle kuin ruumiillekin.

Vatsa alkaa kai pikkuhiljaa tottua tai sitten sisaelimeni ovat kuoleman partaalla, koskapa vessassa ei tarvitse enaa laukata vartin valein.

Ja sehan luonnollisestikin tarkoittaa sita, etta ei ole henkilo enaa vankina hotellihuoneessaan, vaan kirmaa pitkin katuja ja shoppailee itsensa tarviolle. Ja koska mitaan on enaa tuskin menetettavissa, syo katukeittioista kaikkia niita juttuja, joita ei tyossaan ikina tohtisi maksaville asiakkaille tarjoilla.

Tosin ihan vittuilumielessa voisi kylla duriania tarjoilla joillekin.

Kasittamatonta, etta voi hedelma haista madalle sipulille! Ja maistua.

Huomenna matka jatkuu Hong Kongiin, koskapa Kansallinen Leija- ja Lennokkiyhdistys on buukannut koneensa yli ayraiden taalla paassa.

Haistakoot duriania.

Ja sitten mentiin tukka putkella.

Trooppinen popo paasi ottamaan siina maarin yliotetta keskella puskaa, etta paatimme ottaa ja hankkiutua kohti sivistysta hinnalla milla hyvansa.

Sivistyksen seura ei herunut halvalla, eika nopeasti, mutta lopulta eteen levittaytyi Bangkok ja Bangkok tarkoittaa sita, etta viimeisen etapin kotiin voi lentaa nonstoppina.

Kroppa huutaa armoa. Sen lisaksi, etta lenssu on aivan kasittamaton, huutaa suolisto hoosiannaa tusinan kertaa paivassa. Oloa ei ainakaan helpota jumalaton pakokaasusaaste ja neljankymmenen asteen kuumuus, eika se, etta Bangkokin Millennium Hiltonin kahvi on karmeinta kuraa ikina.

Lansimainen suihku on kuitenkin ylellisyystuote, johon on taas helppo tottua.

Matka jai talla eraa pahasti kesken, mutta onneksi tuli Miehen kanssa sovittua jo revanssista.

Ei se aina onnistu meikalaisellakaan, naemma.

(Repikaa te muutamat kusipaat nyt riemua siita.)

Jos tulee yhtakkia ihan jumalaton kiire Suomeen, mutta on jossain etelaisen pallonpuoliskon Peraseinajoella, jossa nettikin toimii viela alkukantaisella modeemilla, niin miten paasee nopeiten?

Sitapa tassa olemme miettineet.

Olisin aika vahvasti sita mielta, etta parempi tuuri asioiden suhteen edistaisi hyvinvointiani huomattavasti.

Niin kuin esimerkiksi silloin voisi lykastaa, kun on juuri tuhlannut suolaiset summat paikallista rahaa sukellusvalineputiikissa ja riemusta kiljuen ryntaa snorkkeleineen ja maskeineen ja muine kikottimineen lahimpaan rantaan ja polskii siita riutalle toiveikkaana mulkoilemaan merenalaista faunaa.

Juuri silloin ei valttamatta tarvitsisi sen rannan ainoan meduusan kellua paikalle ja purra pohkeeseen. Ei siltikaan, vaikkei olisikaan se kaikkein myrkyllisin, johon kuolee kuulemma kutakuinkin heti. Ei siltikaan, vaikka olisi se melkein myrkyton, joka vastaa vain muutamia ampiaisen pistoja.

Ei ihan oikeasti tarvitsisi! Ihan hyvin parjaisin ilman!

Ottaa keveasti otsalohkoon, mutta huomenna menen kylla takaisin vaikka paa kainalossa.

Mikaan ei liene huimempaa, kuin pulahtaa veteen koralliriutalla ja huomata tuijottelevansa maskin lapi kaikkia niita lystikkaita pallokaloja, merimakkaroita, napsijoita ja koralliahvenia, joita on nahnyt aikaisemmin vain luontodokumenteissa.

Huomenna otan taksin lahimpaan kaupunkiin ja ostan omat romppeet, ettei tarvitse lainavehkeilla rapikoida.

Samalla mahdollisesti ostan jonkun katevan puoliautomaattitussarin, jolla poksauttelen hengilta kaikki espanjalaiset, italialaiset ja brittilaiset turistit.

Saatanan koohkaajat! Vittuun mun saareltain!

Rannalla on laskuveden aikaan tuhansittain hassuja pikkurapuja. Ne kavelevat sivuttain ja tulevat touhukkaina siivoamaan kolojensa edustoja, jos ohi kavelee.

Terassin lattian lapi kasvaa frangipanis ja sen oksalla olla kupsotti tana aamuna rukoilijasirkka.

Nilkat ovat lakanneet vihoittelemasta, kuumuuteen on tottunut ja vaikka lampotila nayttaa vajaata neljaakymmenta ja ilman suhteellinen kosteus on niin korkea, ettei mittarissa skaala enaa riita, niin on oikein miellyttavaa. Hetki sitten en muistanut, saati valittanyt mika viikonpaiva tanaan on, mita kello on tai mita kuuluu toihin.

Ei jostain syysta nyt jaksa kiinnostaa. Sita maailmaa ei ole taalla olemassakaan.

Valtameren rantaan on matkaa ainakin viisitoista metria.

Jos vaikka menisin vesirajaan ilkamoimaan kuin nuori hylje.

Ouk-ouk-ouuuuk!

Oletteko koskaan istuneet hoyrysaunassa vuorokaudet lapeensa?

En minakaan, mutta taman paikan ilmasto on aika lahella sita, mita se voisi olla, jos niin olisi tehnyt.

Eilen (?) ensimmaisella etapillamme jarisi maa. Tanaan taalla odotellaan alkavaa trooppista myrskya ja karsitaan alkavasta turistiripulista. Kaikki on kuitenkin niin hyvin kuin toivoa voi. On tukahduttavan kuumaa, kosteaa ja lystia. Mita nyt nilkkani ovat turvonneet kaksinkertaisiksi silkasta kuumuudesta.

Kunhan huomenna viela saamme jatkolennon ensimmaiseen viralliseen maaranpaahan, niin homma lienee taydellinen.

Taalla sivistyksen keskella on viela netti kaytossa, mutta jatkossa saattaapi olla vahan hiljaisempaa.

Olen kuitenkin mita suurimmalla todennakoisyydella enemman elossa kuin vuosiin.

Kiitos viela kaikille meita onnitelleille ja kaikille niille, joiden kanssa viikonloppuna naukkailtiin Sarvijaakkoa ja heliumia. Oli ihan parhautta, vaikken vielakaan ole oikein sisaistanyt olevani naimisissa.

Nyt aion kuitenkin palata takaisin Singapore Slingini pariin.

Palataan astialle.

Ihan just kohta pitäisi nousta koneeseen, mutta minä halaan arabialaista, koska malarialääkkeet tekevät minusta todella huonovointisen.

Anna mun saatana kaikki kärsiä.

Huomenna aamulla, heti kun olen hakenut viimeiset rokotukset häämatkaa varten, pitäisi pakata autoon kaksi koiraa ja kuutiometri tavaraa ja hurauttaa Puijon kupeeseen. Iltapäivällä täytyy käydä koekammattavana ja pakkeloitavana.

Tiistaina pitää leipoa ja laatia viimeinen ostoslista.

Keskiviikkona pitää käydä kaupassa ostamassa ruokatarpeita sadalle hengelle.

Torstaina täytyy siivota juhlapaikka, järjestää pöydät ja laatia plaseeraus. Hankkia viimeiset romppeet, jos jotain on unohtunut.

Perjantaina täytyy koristella juhlapaikka ja kokata kutakuinkin koko loppupäivä. Illalla täytyy päästä savusaunaan.

Lauataina ei sitten toivottavasti täydy venyä kuin sängystä ylös, pingottaa itsensä kureliiviin, käydä hakemassa tukka päähän ja väriä pärstäkertoimeen ja suoriutua kirkkoon puoli tuntia ennen seremoniaa. Ja sitten täytyy varmaankin vetää pää täyteen.

Sunnuntaina täytyy suoriutua takaisin Velkatorpalle pakkaamaan bikinit ja aurinkorasvat rinkkaan.

Ja sitten.

Sitten koittaa neljän viikon vapaus tämän maan rajojen ulkopuolella, palmun alla ja viidakon syövereissä, malariasääskiä väistellen ja ruokamyrkytystä hankkien.

Väittävät, että jos juo litran rommia joka aamu, niin säästyy vatsataudilta. Täytynee testata.

Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa.

Enää viikko.

Siinä minä olin, Espoon perämetsässä, Brobackantien varressa bussipysäkillä imemässä sauhuja tupakasta, kun samaiselle pysäkille autonsa kaarsi tuttu mies.

“No, mennäänpä sitten.”

Nuuksion puskassa rämpiessä tuttu mies onnistui useammin kuin kerran ikuistamaan minut muistikortille kessu hampaissa, yllyttämään juoksemaan kivikkoisia mäkiä ylös ja lopulta rakentamaan varsin miehekkään nuotion metrin mittaisista haloista. Tai siis hän rakensi. Minä vain keräsin sytykkeitä ja tuikkasin tulta perään.

Neljän kilometrin Haukankierros oli kyllä takuuvarmasti mittailtu päin helvettiä, sillä minun kinttuni ovat ainakin niin maitohapolla kyllästetyt ja titaanilla vahvistettu polvi huutaa siinä määrin hoosiannaa, että olen varmastikin kävellyt neljäkymmentä kilometriä. Seisojalla sen sijaan virtaa riittää vieläkin, mutta sepä söikin kilon koirien nötköttiä ja puoli kiloa bratwursteja ihan kylmiltään kävelyn päätteeksi.

Mutta kuten sanottua, luonto on kaikesta huolimatta hieman typerä, sillä mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä hölmömmältä olmit tosiaan vaikuttavat.

Minkä helvetin takia niiden piti luoliin ryömiä itsensä sokeaksi saattamaan?

Olisivat perkeleet tulleet ajoissa ulos.

Vuorokausirytmini on kuninkaallisesti viturallaan.

Sen lisäksi, että kukun pitkälle aamuyöhön ilman järkevää syytä, nukkua puhisen pitkälle aamupäivään.

Ei välttämättä järkevin ratkaisu ottaen huomioon, että normaali vuorokausirytmini noudattelee pitkälti kaava “viimeistään aamuneljältä ylös ja viimeistään kahdeksalta nukkumaan”. Kun ottaa vielä huomioon, että mainittu rytmi sopii minulle kuin nenä päähän, tämä yökyöpelöinti on silkkaa idiotismia, olkoonkin että se on varsin ylellistä idiotismia.

Tänään oli mukava päivä.

Mukavaksi sen teki pitkäksi venytetty kahvituokio ystävän kanssa, pitkä lenkki nelijalkaisten kanssa ja lopulta häämatkan välietappien pähkäily Miehen kanssa. Maksoin myös ensimmäisen varikkopysähdyksen hotellivarauksen ja hankin lentoliput yhdelle pyrähdykselle, jolle kansallinen leija- ja lennokkikerho ei lippuja voi kirjoittaa.

Viimeksi tänään eräs kollega päivitteli, miten onnekkaita olemmekaan, kun voimme käyttää Miehen työn takia hyväksemme leija- ja lennokkikerhon lippuetua. Itse olisin kyllä sitä mieltä, että onnekkaita ovat ne, joilla on varaa liikkua maailmalla ristiin rastiin täydellä hinnalla. Lippuetu kun sattuu olemaan siinä mielessä hieman puutteellinen, että niihin lippuihin on kirjattu lyhenne STNDB ja se, jos jokin muistuttaa kuolevaisuudesta. Täysin maksavat asiakkaat boardataan ensin ja sen jälkeen katsotaan kenellä on eniten virkavuosia.

Itseään on vaikea pitää onnekkaana, kun istua nököttää yöksi hiljentyvän lentokentän aulassa, jossain toisella puolella maailmaa ja tajuaa, että “illaksi kotiin” -slogan ei tälläkään kertaa koske sinua.

Kyllä onnekasta on kuitenkin se, kun voi ostaa kerrankin liput, joilla tietää olevansa ensimmäisten joukossa.

Ensi kuun seitsemäs minä pääsen varmasti kyytiin.

Vielä kun onnistuisi ennen sitä kikkailemaan itsensä Bangkokiin, että ehtisi sille lennolle.

Tiedättekö mikä vähän ahdistaa?

No se, kun häämatkalle on aikaa varattuna kuukausi, ensimmäisessä pikkuparatiisissa vietetään viikko ja sitten olisi vielä kolme viikkoa aikaa!

Tai siis vain kolme viikkoa aikaa!

Maailmassa on niin valtavasti pökerryttävän henkeäsalpaavia paikkoja, mutta niin kirotun rajallisesti aikaa!

Vähintäänkin joka kolmas päivä tulee mieleen joku kohde, jossa olisi oikeastaan melkeinpä pakko piipahtaa, mutta sitten iskee se todellisuus vasten kasvoja, että jos puolet häämatkasta menee lentokoneessa omia polvia imeskellen, niin siinä menee koko matka ihan justiinsa hukkaan.

Kirottua.

Jos olet kitannut päivän mittaan yli kymmenen kuppia kahvia, älä kuvittelekaan ajavasi puolen Suomen halki alle neljässä tunnissa.

Menee vähintään kuusi.

Miksi helvetissä pitää mennä katsomaan verta ja suolenpätkiä sisältävä elokuva ihmissusista, jos pelkää niitä muutenkin kuollakseen?

Minä en pelkää vampyyrejä, mörököllejä tai muitakaan hirviöitä, mutta pelkään ihmissusia. Pelkään, vaikka niitä ei kuulemma ole olemassa. No, eihän joulupukkiakaan muka ole olemassa, mutta niin niitä perkeleitä vaan ostareilla pyörii loppuvuodesta. Ja kävi meillä sellainen kotonakin joka joulu, kun olin mukula.

Siinä määrin pisti eilen mulkoiltu raina mielikuvituksen liikkeelle, että viime yön meni nukkumisen suhteen poskelleen. Yöllä piti pyytää Miestä käyttämään nelijalkaisia ulkona, kun itse en uskaltanut. Jälkeenpäin sitten tuli syyllinen olo, kun olin komentanut toisen ihmissusien suuhun, vaikka ei siellä pihalla kuulemma ollut mitään näkynyt.

Kerran teini-ikäisenä olin varma että kuolen. Pakkasta oli kotipitäjässäni tuolloin rahtusen alle kolmekymmentä ja minä olin typeryyksissäni lähtenyt kaverin luokse potkurilla. Vetkuttelin lähtöä kotiin siinä toivossa, että vanhemmat olisivat tulleet hakemaan, mutta eivät tulleet, vaan vetosivat siihen, että potkuri ei mahdu kyytiin ja muutenkin saisin luvan suoriutua, kun olin kerran perillekin päässyt ihan omin neuvoin.

Matkaahan ei ollut muutamaa kilometriä enempää, mutta se matka oli taitettava pimeällä tiellä metsän keskellä, haja-asutusalueella kun elettiin. Ystävä totesi lähtiessäni, että ainakin ulkona näkee hyvin, kun on tähtikirkas taivas ja täysikuu.

Täysikuu.

Siinä nimittäin vietiin potkuria ja nuorta Turistia kuin litran mittaa. Kipinät sinkoilivat jalaksista osittain hiekoitetulla tiellä ja varmasti oli ainakin tusinan ihmissuden lauma kintereillä.

Kotona piti sitten laittaa kaikki vaatteet kenkiä myöden pesuun, koska ne olivat hiestä litimärkiä. Vanhemmille valehtelin kirkkain silmin, että oli kiire katsomaan lempisarjaa televisiosta, kun ihmettelivat miten nyt niin oli hiki ja hengästys.

Uskoivat.

(Terveisiä vaan sinne Savoon. Loppuviikosta tavataan.)

Olen aina ollut sitä mieltä, että unkarilaisilla on aivan käsittämättömiä poppakonsteja vaivan kuin vaivan parantamiseen.

Opiskellessani aikoinani tuon veljeskansan tanhuvilla sain kiusakseni perkeleellisen flunssan, joka otti ja parani nautittuani ämpärillisen paikallisen ystäväni äitimuorin laatimaa kanakeittoa.

Eilen tuli vastustamaton kiusaus avata hartaasti vaalittu pullo vuoden 2000 Château Henyen viiden puttonyn aszua ja a vot!

Ei koske selkään enää!

Varmasti ovat rakkaat madjaarit ujuttaneet siihen puteliin jotain modernille lääketieteelle vielä tuntematonta troppia.

Taikavoimien lisäksi tuo juokseva kulta on myöskin aivan helvetillisen herkullista nautintoainetta ja tänään joutuu ehkäpä lipittämään sen pienen tiran, joka pullon pohjalle vielä jäi.

Savulohikakku - check
Vadelma-suklaakreemikakku - check
Chili-appalsiinisuklaa petit fours - check
Rommi-hapankirsikka petit fours - check
Sitruunavaahtokarkit - check
Uunikuivatut luumutomaatit chiliöljyssä - check
Latva-artisokat valkosipulimarinadissa - check
Vihreät oliivit piri-piri - check
Vihreät oliivit valkosipulilla - check
Chorizo - check
Boolipohja - check

Heti aamutuimaan sitten vielä paahtopaisti, perunasalaatti, marinoidut munakoisot, vihreä salaatti ja juustotarjotin, sekä leipien paistaminen.

Vieraille vielä muistutus, että mättöä on, ei kannata syödä etukäteen.

Nyt pikapikaa romanttiselle illalliselle Isolle Kirkolle.

Edellisen postauksen kommentti nimimerkiltä Anna nosti taas pintaan sen saman vanhan kummastuksen aiheen.

Hyvin monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että minä olen pelottava ja mielipiteineni ja ajoittaisine bittikiukkuineni jopa vaarallinen. Hyvin monta tuntuu suunnattomasti ärsyttävän, että blogini kerää niinkin paljon lukijoita Blogilistalla, kuin se kerää. Ja että blogini keikkuu vieläpä siellä kärkikolmikossa, ollen suosituin yksittäisen kirjoittajana ylläpitämä tuotos.

Ärsyttää, pelottaa, suututtaa. Ja sitten ne tulevat kertomaan sen kommenttilootaani. Tai jos eivät uskalla, menevät avautumaan jollekin keskutelupalstalle, että onpa jumalauta ärsyttävä ja pelottava. Tai tilittävät katkerana omaan blogiinsa, että miksi tuo amatööri on niin suosittu, kun minä, oikea kirjoittamisen ammattilainen, en ole.

Sen minä vaan tahtoisin tietää, ihan mielenkiinnosta, että miksi nämä tyypit sitten käyvät tätä blogia lukemassa aina kun päivitän? Jos on pelottava ja vielä huonokin, niin miksi pitää tulla? Miksi vaivautua? Mitä helvetin järkeä on varta vasten aiheuttaa itselleen ärtymystä? Haiseehan se paska, hyvänen aika, ihan tonkimattakin!

Päiväkirjaahan minä tässä kirjoitan. Elämäni on kuitenkin sen verran tylsää rutiineineen, etten jaksa vaivautua kirjoittamaan tarkalleen mitä kulloinkin olen tehnyt. Ei minua itseäni juurikaan kiinnosta lukea, että kaksi vuotta sitten keskiviikkona helmikuussa, vaikkapa, heräsin aamulla 02.45, puin päälleni, kusetin koiran, ajoin töihin räntäsateessa ja melkein runnoin jäniksen mennessäni. Töissä söin lautasellisen ohra-kauralesepuuroa, luin Ilta-Sanomat ja kävin tupakalla. Sitten laadin kolme täytekakkua, joista kaksi oli täytetty mansikalla ja kermalla ja kolmas vadelmilla ja suklaakreemillä. Mansikkakakut menivät jollekin yksityishenkilölle talon ulkopuolelle, vadelmakakun söi jonkun eurooppalaisen valtion pääministeri VIP-terminaalissa. Sitten poltin jälleen tupakan, valmistin erinäisiä makeita ja suolaisia herkkuja myyntiin eri puolille lentokenttää ja taas poltin tupakan. Join kupin kahvia, jutustelin yhdentekeviä pomon kanssa ja sitten misasin seuraavan päivän tarpeet siihen pisteeseen, että aamulla olisi taas kiva aloittaa hommat. Pukukopissa vaihdoin vaatteet ja matkalla parkkipaikalle poltin tupakan sateessa, joka oli muuttunut rännästä silkaksi vedeksi. Kotimatkalla poikkesin markettiin, josta ostin talouspaperia, kokonaisen pakastebroilerin, appelsiineja ja pullon limua, sekä Miehelle purkin maitoa ja miestentuoksuista suihkusaippuaa. Kotona kusetin taas koiran, sitten ruokin sen, imuroin huushollin, laitoin kanakeittoa, söin, katsoin höttöä töllöttimestä kunnes kyllästyin. Käytin koiran pitkällä lenkillä, kävin suihkussa ja edelleen mietin, että kylläpä säihkähdinkin aamulla, että särkyy autosta puskuri, kun se jänis siihen eteen sillä viisiin hyppäsi.

Sitten bloggasin siitä, että on se nyt perkele, kun pitää puoliunisia autoilijoita ristiturpien vainota heti aamuyöstä.

Itseäni kiinnostaa seurata, miltä milloinkin on tuntunut ja mahdollisesti miksi. Saan paremman otteen passiivis-aggressiivisista mielenliikkeistäni seuraamalla tämän päiväkirjan avulla vitutuskäyrääni. Tästä on ollut paljon hyötyä myös edelleen käynnissä olevassa tappelussa sairastamaani vaikeaa masennusta vastaan. Kallonkutistajanikin lukee tätä ja vielä työajallaan!

En minä toki pelottava ole. Olen pieni, selvinpäin varsin hillitty, enkä juurikaan kiukuttele kotioveni ulkopuolella, vaikka temperamenttinen olenkin. Koulussa olin parempaa keskitasoa, ja äidinkielestä sain ällän kirjoituksissa, vaikken pilkkua ole koskaan oppinut oikein käyttämään. Kokkikoulussa olin tosi hyvä. Olen ammatissani erittäin lahjakas. Olen tapaturma-altis ja vakuutusyhtiönikin on sen huomannut. Tykkään nyhjöttää kotona ja näperrellä asioita käsilläni. Tahtoisin toisen koiran ja muutaman vuoden päästä tahtoisin ehkä pari lastakin, vaikken ole ihan varma vielä. Tahtoisin hienon puutarhan, jossa voisi kesäiltana istuskella ja juoda vaikka tuopillisen jotain hyvää ja kylmää.

Olen tavis. Minulla on keskinkertaisia unelmia.

Minua myös vituttaa.

Kirjoitan siitä täällä.

Jos se inhottaa, mutta silti on pakottava tarve linjoilla roikkua, menkää hoitoon. Sellainen itsensä kiusaaminen on epätervettä.

Mikähän siinä on, että lentokoneissa kahvi maistuu aina niin juuttahan kitkerälle?

Tai kyllähän minä sen tiedän, miksi maistuu, mutta siltikin vähän ihmetyttää, että mistä korvikkeista ne sitä sumppia termospulloihinsa keittelevät.

Kurjan kahvin korvasi kuitenkin iloinen yllätys.

Henkilökuntakyyditystä lentoyhtiöltä jatkuvasti ruinaavana sitä joutuu usein tilanteeseen, että kone on ääriään myöten täynnä ja näinollen pitää vain siivosti odottaa, josko maksavilta asiakkailta jäisi joku jakkara tyhjäksi. Niin myös tänään.

Pääsin kipsuttelemaan ulkorivillä odottavaan koneeseen joukon viimeisenä, viisi minuuttia muita jäljessä.

No, leijan keulaa lähestyessä alkoivat landinglightit vilkkua siihen malliin, että jo hetken epäilin olevani menossa jonnekin, missä joudun imaistuksi turbiiniin ja sitä myöden jauhelihaksi. Vaan eipä. Cockpitin ikkunasta vilkutti etäisesti tuttu kasvo. Vanha lukioaikainen ystävä.

Nuori Herra Lentokapteeni tuli oikein ovelle asti vastaan jututtamaan. Vaihdettiin siinä kuulumiset ja käyntikortit ja heitettiin huulta antiikkisesta lentokoneesta. Sain kurkata ohjaamoon ja todeta, että perämieskin on aivan hävyttömän komea tummansinisessä univormussaan.

Eniten ehkä kuitenkin hykerrytti se, että vaikka kone oli kirjattu lähteväksi viisi yli yksi, ei pojilla ollut mikään kiire. Ehti hyvin naureskella vanhoille tempauksille ja ihmetellä sitä, miten pieni on maailma ja Helsinki-Vantaa eritoten.

Vaan eipähän se kone mihinkään lähde, ennenkuin kapteenia huvittaa. Siinä ei lennonjohdon huutelutkaan kuulemma auta, jos on kahvit vielä juomatta ja päivän lehdet kesken.

Vähän happamana kyllä pari kanssamatkustajaa mulkoili jakkaroiltaan, vaan minkäs teet.

Kuski päättää.

Kapteeni Martikaiselle ja miehistölle vaan kiitos. Oli mukava kyyti, vaikka totuuden nimissä täytyy kyllä todeta, että kone toden totta kuulosti ihan poljettavalta ompelukoneelta.

No Tukholmahan oli kuten aina ennenkin.

Allekirjoittanut ei.

Aika laivalla meni kutakuinkin vain ja ainoastaan nukkuessa tautia pois ja haahuilu kaupungillakin oli pienoinen pettymys, sillä etsiskelemäni helmiputiikki oli ottanut ja muuttanut osoitetta, mutta sitähän ei tietenkään oltu putiikin kotisivuille päivitetty. Jäi hankkimatta materiaalit. Vitutti.

Lohdutin itseäni Drottninggatanin Pickwickissä spektakuläärisellä irish coffeella ja ostin itselleni jälleen yhden hopeisesta aterimesta taivutellun sormuksen.

Nyt on kuumetta miljardi ja koko viikonlopun suunnitelmat ovat menneet uusiksi.

Makaan sohvalla nessujen ja minttukaakaon kanssa ja tuijotan Pakoa.

Sain mitä tilasin, mutten olekaan varma tahdonko sitä.

Darn.

On muuten sen sorttinen lenssu allekirjoittaneella, ettei tällä vuosituhannella ole nähty.

Pää on räkää täynnä ja keuhkoista kuuluu rohinaa ja pulputusta. Varmasti kuolen ihan näillä näppäimillä.

Mutta kun Tukholmaan pitäisi tästä nyt lähteä. Viikko sitten olin niin onnesta soikea, että pääsen naapurimaan Isolle Kirkolle shoppailemaan ja litkimään dekadentisti geeteetä keskellä päivää, mutta nyt lähinnä vituttaa. Sitä paitsi sielläkin kusee varmasti taivaalta räntää ja rakeita.

Oikeasti voisin viettää nämä vapaapäivät olohuoneen sohvalla minttukaakao tai rommitoti kourassa, tuijottaa Paon toista tuotantokautta deeveedeeltä ja hekumoida ajatuksella, että saisin viettää edes vartin kahdestaan lukitussa huoneessa Wentworth Millerin kanssa.

Katoaisi flunssa justiinsa, eikä enää ikinä vituttaisi. Eikä varsinkaan päähän koskisi.

Vähän omituinen olo tuli, kun kotiin palattuani hain varastosta viinipullon.

Hyllyssä on ystävän elämä pakattuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin. Odottamassa, että tyyppi palaa taas reissuiltansa. Hyvässä tallessa.

Minä puin päälleni tyypiltä saamani punaisen t-paidan, jonka rintamuksessa tikku-ukkoninja potkaisee toiselta pään irti. Avasin viinipullon ja istahdin tietokoneen ääreen googlettamaan Koreaa.

Silmät verestävät näytön tuijottamisesta ja sormet ovat hellinä googlettamisesta, mutta löytyipähän matkakohde.

Mutta se mikä hommassa tökki pahemman kerran, oli erinäisten majoituspalveluntarjoajien käsittämättömän kököt nettisivustot. Rikkinäisiä linkkejä, raivostuttavia bannereita, visuaalisia terroritekoja. Moni upea vaihtoehto jäi varmasti tutkimatta vain siksi, että aivot olivat vaarassa hirttää kiinni psykedeelisessä pikselipuurossa kahlatessa.

Sähköinen varauspalvelu on näemmä myöskin joillekin tahoille vielä tänäkin päivänä täysin tuntematon käsite. Kuten myös sähköposti. Ota siinä sitten luuri kauniiseen käteesi, soita toiselle puolelle maailmaa ja yritä selittää asiasi ihmiselle, joka ei puhu mitään eurooppalaista kieltä. Väännä verbaalista rautalankaa yrittäessäsi saada ihminen käsittämään, että tahdot varata majoituksen ensi vuoden elokuulle, eikä tämän vuoden syyskuulle.

Uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan nettiin sivuston, jossa mainostetaan paikkaa eksklusiivisena paratiisina ja pelkän majoituksen hinta kahdelta viikolta vastaa normaalikuolevaisen kahden kuukauden palkkatuloja, olisi syytä panostaa palvelun sujuvuuteen edes jollakin eurooppalaisella kielellä ja vielä mielellään aika jouhevasti.

En edes uskaltanut tiedustella millä matkan viimeiset tuhat kilometriä määränpäähän kannattaisi tehdä.

Soitan mieluummin läpi vaikka jokikisen eteläisen pallonpuoliskon lentoyhtiön.

Tai sitten menemme uimalla.