Vuodet ovat opettaneet minulle lähinnä päinvastaista. Juuri mistään muusta kun ei järkevästi voi kiistellä, kuin juuri makuasioista.

Minä en esimerkiksi voi sietää keltaisia hedelmänameja. Minun suussani ne maistuvat aina poikkeuksetta oksettavilta. Etäisesti jollekin sitrushedelmän tai ananaksen tapaiselle, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Punaiset ja vihreät karkit maistuvat lähes poikkeuksetta vain punaisille tai vihreille karkeille, ilman mitään epämääräisiä luonnollisia aromeja. Paitsi vihreät karkit maistuvat joskus vähän omenalle, mutta se ei haittaa, koska omena on ihan hyvä maku.

Mutta keltaisia en helvetti vieköön syö, enkä varsinkaan omalla rahalla osta.

Tätä ei ymmärtänyt videovuokraamon täti, kun kummasteli nirsoilevaa ronklaamistani irtokarkkilaareilla.

Tein töitä hyvällä mielellä, joskin hieman jo lomaa haikaillen. Ja sitten loppumetreillä reväytin jonkun kirotun lihaksen jostain päin yläselkää/oikeaa lapaa/olkapäätä riuhtoessani saatanallisen painavaa lihalaatikkoa pois toisen vastaavanlaisen päältä.

Ja sitten sain kuunnella täysin perusteetonta vittuilua, kun hain vakuutuskaavaketta tapaturman takia.

Perusteeton vittuilu on sellainen asia, että minä en vaan jaksa sellaista kuunnella.

Perusteetonta vittuilua harrastavat perusteettomat vittuilijat voivat ihan anytime nostaa löysän lehmänperseensä siltä toimistojakkaralta ja tulla keittiöön kokeilemaan miten helppoa itsensä rikkominen kiireessä ja väsyneenä on.

Ihan yhtä yllättäen vähänkin verkosta ymmärtävät ja sitä aktiivisesti käyttävät tahot kuolevat nauruun.

Ja vähänkö yllättäen tällä kertaa vedetään esiin perinteinen rasismikortti.

Eihän siinä muuten mitään, oi sinä suuri ja alati valpas isoveli, mutta kun sinä et vaan osaa. Olet jatkuvasti myöhässä kehityksestä ja kompastelet omaan byrokratiaasi. Epäilemättä tarkoitusperäsi ovat jaloja ja sitä rataa, mutta sinä et vaan osaa. Ja sen lisäksi, ettet osaa, päädyt yleensä vahtikoirinesi haukkumaan ihan väärä puuta.

Pelkään pahoin, että mikäli todella ryhdyt ohjaamaan resursseja rasistisen kirjoittelun valvontaan netissä, niin tulilinjalle joutuvat ensimmäisenä ne omalla nimellään kirjoittavat, maahanmuutton ja pakolaisiin kriittisesti suhtautuvat kansalaiset, eivätkä ne, jotka todella rasismiin syyllistyvät.

Kriittisyys ei ole rikos. Minun mielestäni maahanmuuttajiin saa kernaasti suhtautua kriittisesti. Aivan samoin, kuin maahanmuuttajia saa ihquttaa kukin mahdollisten punaviherpoliittisten elämänkatselmuslasiensa lävitse. Minä en ihquta, mutta en silti ole rasisti. Kriittinen kyllä olen, mutten suinkaan rodun, uskonnon tai kotimaan perusteella, vaan ihan sen perusteella, mitä maahanmuuttajat puuhastelevat minun kotimaassani.

Hyvin suuri osa heistä puuhastelee sellaisia asioita, jotka saavat minut näkemään punaista. Loput taas eivät puuhastele, koska ovat oppineet talon tavoille, mutta mielestäni heitä on valitettavan vähän.

Ja se, rakas isoveli, on sinun syysi, vaikka eihän sinulla ole munaa sitä myöntää.

Ei.

Sinä haluat vain valvoa, että kantaväestö pysyy ruodussa, sillä aikaa kun ne ikävät “yksittäistapaukset” pistävät paskaksi kaiken mikä ei ole omaa.

Hoitava lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että odotellaan nyt sitä patologin lausuntoa, mutta kun ei osannut perustella kantaansa muuten kuin sanomalla, että “niin on ollut tapana”, otin oikeudet omiin käsiini ja soitin kilpailevalle lääkäriasemalle. Selitettyäni tilanteen ja briiffattuani lääkäriä radiologin lausunnolla sain ajan maanantaiksi.

Se hyvä puoli noissa yksityisissä lääkäreissä ainakin on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ja aina voi kilpailuttaa, toisin kuin kunnallisella puolella.

Voi harmi, kun ei voikaan mennä sitten pariin viikkoon töihin, kun on tikkejä vatsanahassa… Onneksi sentään juuri sopivasti alkoi työmotivaatio ollakin ihan helvetin heikko.

Pyytäisin teitä ystävällisesti miettimään uusiksi termistön, jota valmistamienne ja käyttämienne instrumenttien nimeämisessä hyödynnätte. Erityisesti minua korpeaa myymänne ja käyttämänne solunäytteiden ottamiseen tarkoitettu väline, jota te hieman harhaanjohtavasti nimitätte “ohueksi neulaksi”.

SIINÄ MEHUPILLIN PAKSUISESSA NEULASSA EI SAATANA OLE MITÄÄN OHUTTA!

Iloisin kesäterveisin,

Nimim. “Kämmenen kokoinen mustelma kyljessä”

Minulta meni kolme varttia aikaa hoksata, että työpäivä on jo päättynyt. Ja sittenhän tuli tietenkin kamala kiire, kun muistin, että täytyy sännätä rokotettavaksi omaan pitäjään ja matkaa on puolensataa kilometriä ja aikaa vain puoli tuntia.

Huomenna sitten pääsee taas neulalla sohittavaksi. Ja ultraäänikikottimella.

Päivän paras uutinen on kuitenkin se, että tänään sain käpäliini uuden työvuorolistan, jonka lopussa siintää jo hartaasti varrottu vuosiloma. Neljä viikkoa tämänvuotisia ja pari päälle viime vuodelta jääneitä.

Jei!

Vierasmäärä kuihtui alkuperäisestä alle puoleen, mutta niinhän se on, että kun väki vähenee, niin pidot vaan paranee.

Emäntä vain otti ja hyytyi kesken kekkereiden ja kun sauna vasta lämpeni, niin allekirjoittanut hiipi peiton alle tuhisemaan. Täyden mahan vieressä oli lystiä köllöttää ja vieraiden ilkamoinnista huolimatta Nukku-Matti kolkkasi tulevan rouvan onnistuneesti kanveesiin.

Aamulla ei ollut krapulasta tietoakaan.

Kerrassaan harvinaista.

Ihan vaan tiedoksi jatkossa, että hääpaikan talonmies on läheinen tuttu ja vaikka mitä yrittäisit selittää, niin paikka on varattu kuitenkin meille ennalta sovittuna ajankohtana, eikä peruutukseksi kelpaa kuin minun henkilökohtainen ilmoitukseni.

Ja sitä ei tule.

Vittu että pitää olla pieni elämä ja vähän mielekästä tekemistä, kun täytyy ryhtyä ihmisten tärkeimpiä juhliakin sabotoimaan.

Ei tässä ehdi murehtimaan. Tänään on grillijuhlat ja vaikka osanottajamäärä onkin viikkojen varrella hieman kutistunut, niin kymmenen ihmistä teettää töitä silti ihan kiitettävästi.

Kiitos kaikille sähköpostia lähettäneille. En ole vajoamassa epätoivoon, sillä kuten jo aikaisemmin kirjoitin, minulla ei ole sellaiseen yksinkertaisesti aikaa. Menen tiistaina ultraäänitutkimukseen ja ohutneulanäytteeseen ja sitten katsellaan jatkoa. Saavat luvan leikata kasvaimen jo ensi viikolla tai sitten vasta syyskuussa. Aikatauluuni ei sovi mikään muu vaihtoehto ja minä en neuvottele.

Minä aion juhlia hääni ennakkosuunnitelmien mukaan ja aion myös lähteä kuukaudeksi häämatkalle heti häiden jälkeen.

Seuraava kasvain voi sitten ottaa tästä opikseen ja tiedustella sihteeriltäni sopivaa ajankohtaa kasvulleen.

Tai itseasiassa huomasin sen kyhmyn kyllä jo aikoja sitten, mutta ajattelin sen olevan vain harmiton lipooma.

Sitten se kyhmy otti ja kasvoi ja muuttui aivan saatanan kipeäksi. Varasin ajan lääkäriin.

Lääkäri tutki. Totesi saman tien, että ei ole lipooma, vaan jotain muuta.

Ja se jotain muuta voi sitten kuulemma olla hyvänlaatuista tai sitten ei. Mutta ilmeisesti se on hyvänlaatuista tai ei imusolmukkeessa.

Ja nyt siitä pitäisi sitten ottaa ohutneulanäyte ja antaa patologin arpoa onko vai ei. Ja sitten pitäisi leikata jokatapauksessa.

Saatanan puoskarit!

Minulla on häät kolmenkymmenenkuuden päivän päästä. Minulla ei ole aikaa odottaa neljäätoista päivää sitä vitun patologin lausuntoa, jossa kerrotaan onko vai eikö. Eikä minulla ole aikaa odotella leikkausta. Tai pitää kahta viikkoa tikkejä nahassani sen jälkeen kun on päässyt luvallisesti puukotettavaksi.

Ja minulla ei etenkään ole nyt aikaa vittu syövälle, juovalle tai millekään muullekaan vitun tuumorille!

Vittu!

Story of my life.

“Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa ja miksi.”

Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan jättämässä mietinnössä peräänkuulutetaan muun muassa sisällöntuottajien etujen ja kiinnostuksen kohteiden julkistamista.

Nettihän on toki täynnänsä yhden jos toisenkin asian lobbaajia ja heidän tuotoksiaan.

Netti on tänä päivänä myöskin itsessään sen verran valtavaksi paisunut verkosto, että sen valvominen on jo ajatuksena absurdi ja herättää kenessä tahansa omilla aivoillaan ajattelevassa ja perusmaalaisjärjellä varustetussa ihmisessä väkisinkin kysymyksen mitä helvettiä hänen verorahoillaan oikein puuhataan? Onhan valvontaa toki askarreltu muun muassa lapsipornon levittämisen estämiseksi ja Suomessakin pyritty toteuttamaan Lex Karpelan muodossa, mutta suurin osa aktiivisistä netin käyttäjistä ja uutisointia seuraavista ihmisistä kyllä tietää miten surkuhupaisan laihoin tuloksin.

Vaikka itse kirjoitankin tätä blogia omalla nimelläni ja naamallani (pärstäkerroin siitä kiinnostuneille löytyy täältä), suon mielelläni kuitenkin anonymiteetin niille, jotka eivät henkilöllisyyttään tahdo kaikelle rahvaalle paljastaa. Anonymiteetti kun ei välttämättä ole nykypäivän internetissä yhtään huono valinta, ottaen huomioon sen määrän pahansuopia hiippareita, joita tässäkin blogissa aika ajoin käy räksyttämässä.

Mitä laatutakuuseen tulee, niin itse en sellaista suostu antamaan. Minun kohdallanihan se voisi tarkoittaa hyvinkin sitä, että käyttämästäni sanastosta pitäisi heti kärkeen karsia pois ne voimasanat, joihin olen perin mieltynyt. Ja tämä blogi on rakennettu alunperinkin kiroilulle ja haiseville mielipiteille ja vieläpä ihan tietoisesti. En todellakaan ole valmis luopumaan saavuttamistani eduista tai pehmentämään imagoani. En, vaikka viralliset tahot käskisivät.

Ja mitä taas sisällöntuottajien kiinnostuksen kohteisiin tulee, niin luulisi jo pelkän sisälukutaidon riittävän mysteerin ratkaisemiseen. Siellähän ne blogissa seisovat, itse kullakin, ne kiinnostuksen kohteeet. Ei tarvita edes kummoista medialukutaitoa! Riittää kun on sisäistänyt lukutaidon perusteet.

Pikemminkin Europarlamentin kannattaisi keskittyä valvomaan tarkemmin suurien mediatalojen kiinnnostuksen kohteita. Suomessakin on jo valitettavasti nähtävissä, miten itseään sitoutumattomiksi tituleeraavat sanomalehdet valikoivat uutisointinsa sen mukaan, mikä saa heidän ilmeiset taloudelliset ja poliittiset sidosryhmänsä paistattelemaan mahdollisimman myönteisessä valossa.

Omat kiinnostuksen kohteeni rajoittuvat varsin pitkälti korkeaan omavalmistusasteeseen, nopeisiin autoihin ja designkenkiin.

Minä tiedän.

Tahdotteko tekin tietää?

Minäpä kerron.

Se on kiusallista, kun joutuu menemään lääkäriasemalle päivystykseen kammottavan, enkefaliittirokotteesta johtuvan allergisen reaktion vuoksi ja henkilön ottaa vastaan aivan jumalattoman komea ja nuori, lääkäriaseman uusi mieslääkäri. Lääkäri tutkii potilaan turvonnutta ja punaista pärstäkerrointa kulmat huolestuneesti rypyssä ja katsoo sitten nieluun. Ja korviin. Ja kaivaa sitten stetoskoopin esiin.

-Kuunnellaanpa keuhkot. Otatko sen hupparin pois?

Eikä potilaalla ole rintaliivejä yllään.

Eikä tilannetta ainakaan helpota lääkärin kommentti, kun potilas kainostelee.

-Ajattele se asia niin, että ainakaan sä et voi punastua enää yhtään enempää.

Mitä helvettiä ravintolan johtoportaassa oikein ajatellaan, tai pikemminkin mitä ei, kun tyytymätöntä asiakasta uhkaillaan oikeustoimilla tämän arvosteltua saamaansa huonoa ja vielä ylihinnoiteltua palvelua?

Eikö puskaradio ole kertonut tälle ravintoloitsijalle vielä tapaus Lehtovaarasta?

Ei jumalauta saatana mitä spedeilyä!

Tunnen syvää myötähäpeää ravintola-alan ammattilaisena moisesta idiotismista.

Tyytymättömiin asiakkaisiin törmää kyllä päivittäin, mutta niin törmää siihenkin faktaan, että myös ne tyytymättömät asiakkaat tuovat taloon rahaa. Ja jos tyytymättömien asiakkaiden huonoa kokemusta pyrkii hyvittämään, niin ne saattavat joskus jopa palata taloon rahoineen.

Jos niitä sen sijaan uhkailee, ne kertovat siitä takuulla muille ja vieläpä ihan oikeutetusti.

Mahtaa ravintoloitsija pian nauttia hatullisestaan haisevaa, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Lehtovaaran Kauppi ja Molanderkin joutuivat opettelemaan kantapään kautta ja niin nähtävästi Nuevo Latinon pääpirutkin.

Viime viikolla kyseisen lafkan radiomainoksen kuultuani ehdotin Miehelle, että voisimme käväistä illallisella uudessa paikassa, ihan mielenkiinnosta.

No, nytpä lakkasi kiinnostamasta. Menettivät uskollisen asiakkaan ennen kuin onnistuivat sellaista edes saamaan.

Kokkaan jatkossakin latinovellini ihan itse.

Minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni tyytymätön ulkonäkööni.

Minulla on kriisi.

Otsassani on uurteita ja ne ovat ryhtyneet häiritsemään minua ihan toden teolla. En tiedä miksi, kun ne ovat siinä kuitenkin olleet jo muutaman vuoden, eivätkä ne ole oikeastaan edes ryppyjä, vaan sellaisia ilmejuonteinta, jotka näkyvät kun kohotan kulmiani.

Taidanpa hakea parit piikit botoxia.

En haihatellut sillä perusteella, että elämässäni olisi muka jotain vikaa. Kaikki on varsin mallillaan.

Haihattelin huvikseni. Mietiskelin millaista elämä olisi, jos olisin valinnut jossain vaiheessa toisin. Toisen koulun, toisen työn, toisen kaupungin. Minne olisin päätynyt ja kenen seurassa aikaani viettäisin? Sitäkin mietin, millaista olisi, jos olisin joutunut naimisiin jonkun entisen heilani kanssa? Tai jos olisimmekin Miehen kanssa saaneet tarjouksemme läpi siitä yhdestä ihanasta talosta Palojoella? Tai mitä jos olisimmekin jääneet Helsinkiin?

Haihattelu, jos jokin, on elämän pieniä iloja. Sitä voi verrata kauniisiin design-kenkiin. Se on turhaa ja vähän lapsellista, mutta samalla jännittävää ja harmitonta.

Minä väittäisin, että ei minun oikeasti tarvitse mitään pitää.

Vapaata on kyllä kolme päivää, mutta oikeastaan ei huvita tehdä kerrassaan mitään. Ei huvita raahautua puolen Suomen halki minnekään, ei huvita juurikaan litkiä kuperkeikkalimonaadia. Huvittaa istua velkatorpassa ja huilia vain.

Siksikin huvittaa, kun menin ja teloin peukaloni kustannuspaikalla. Kynsi irtosi melkeinpä juurimutineen. Teki pahaa.

Ohimennen vanhalla työpaikallaan piipahtanut Motoristikomistuskin naljaili ilmiömäisestä kyvystäni aiheuttaa itselleni tahattomasti kivuliaita ruumiinvammoja. Sitten se puhui jotain levotonta vaaleanpunaisista nahkahousuista ja minulle tuli yllättäen pakottava tarve lähteä tupakalle, koska en jaksanut flirttailla takaisin. Tai sitten en vain osannut.

On vähän sellainen tunne, etten ole viime aikoina osannut mitään.

Aivan sama.

Kesälomaan on enää viisi viikkoa aikaa.

Olimme kolmansilla treffeillä saaristossa Porvoon edustalla.

Olin maksanut itseni kipeäksi ensin ruokakaupassa, sitten Alkossa ja tuhlannut yhden ainoan aterian valmistamiseen juomineen kahden viikon palkkani. Pidin itseäni silkkana idioottina kaiken tuhlailun jälkeen, mutta minulla olikin oma lehmä ojassa.

Muutamia päiviä aikaisemmin Mies oli tietämättään vienyt minut unelmieni treffeille Suomenlinnaan katselemaan Kustaanmiekkaan, kun ruotsinlaivat lipuvat salmen läpi kohti avovettä. Minä olin korviani myöten kusessa tuohon moottoripyöräilevään ja veneilevään komistukseen, joka hymyili taukoamatta ja oli kiinnostunut juuri niistä asioista joista minäkin.

Minä olin päättänyt, että tuo jätkä ei pääse livistämään kovin helpolla, joten tein sen, minkä parhaiten osaan.

Viettelin illallisella ja viinillä.

Koko yön istuimme valveilla kalliita ja humalluttavia viinejä nautiskellen, katsellen ensin auringon laskua ja sitten nousua.

Hieman ennen aamukuutta Mies kysyi, josko uskaltaisin harkita viettäväni hänen seurassaan aikaa hieman enemmänkin.

Ehdotukseen oli helppo suostua.

Siitä on nyt neljä vuotta.

Tuossa samaisessa saaressa on sen jälkeen käyty monta kertaa. Kerran siellä paloi vene, kerran siellä minua kosittiin polvillaan. Monta kertaa olen sillä samaisella nuotiopaikalla valmistanut Miehelle rakkaudella parasta mitä osaan, yhtä monta kertaa on istuttu saunamökillä tai rantakalliolla auringonnousuun asti.

Tänään nauroin Miehelle, miten helppoja me molemmat olimmekaan.

Minulle riittivät ruotsinlaivat, hänelle pihvi lisukkeineen.

Kahden viikon päästä on helvetti irti.

Sen lisäksi oma henkilökohtainen helvettinihän on jo valloillaan ihan jo siitäkin syystä, että minulla on käsissäni joukko eliittikouluista valmistuneita kesätyöntekijöitä, joilla ei tasan tarkkaan ole kykyä vastata huutoonsa.

Tekisi niin tasan mieli repiä irti muutama pää ja parit raajat, kun katsoo sitä turaamista, ylimielistä asennetta ja silkkaa tietämättömyyttä mitä tulee pelkkään noviisitason keittiökemiaan ja metodeihin.

En voi vittu soikoon ymmärtää, miten ihmiset voivat epäonnistua jopa kerman vaahdottamisessa!

Jostain syystä ei yllätä yhtään, että se joukon ainoa, joka itseasiassa jotain osaa ja jolle voi nakittaa muutakin tekemistä kuin lattioiden kuuraamista, on hakenut oppinsa Roihuvuoresta, suuren ja mahtavan ja ah-niin-jumalattoman seksikkään ja ylevän Perhon sijaan.

Perho on paska koulu.

What else can I say?

Ymmärrän päivä päivältä paremmin Gordon Ramsayn huutoa ja raivoa Hell’s Kitchenissä.

Jos minulla olisi edes puoliksi yhtä paljon statusta, niin ruumiita olisi jo tullut.

Tänäänkin olisi kai teoriassa voinut viettää hyvinkin touhukkaan päivän, mutta ei sitten tullut kuitenkaan vietettyä.

Nukuttiin pitkään, katsottiin vuokraelokuvaa, grillattiin ja chillattiin. Elettiin päinvastoin kuin maanantain perinteet edellyttäisivät. No, trimmasin Seisoskelijalle ihan vittuilumielessä irokeesin.

Hööf… Jos tästä vaikka saunaan vääntäytyisi notkumaan. Ja sitten nukkumaan.

Ja huomenna taas sorvin ääreen.

Hanki riikinkukon perssulkia.

Palauta koulutehtävät ennen juhannusta.

Eijumalautasaatana!

Miten vitussa tuo elikko tulee tuolta häkistä ulos?

Tällä kertaa Mies oli töihin lähtiessään laittanut Seisoskelijan omaan yksiöönsä oleilemaan siksi aikaa, kunnes allekirjoittanut pääsi töistä. Ja allekirjoittanuthan pääsi. Ja koira oli taas ovella vastassa.

Häkki on helvetin suuri, teräksestä ja kovamuovista tehty. Siinä on kiskoilla liukuvat luukut, joissa on jämerät salvat molemmin puolin. Ei tuolta helvetti soikoon tulla ulos ilman peukaloita ja aivoja!

Ja mikä vitun juttu tämä nyt sitten mukamas taas on, että tuolla nelikinttuisella kohelolla on taas suoli kuralla? Tässä on jo monta viikkoa soudettu ja huovattu. Milloin suoli on kunnossa, milloin paska lentää kuin varpusparvi. Ei kait tuolle nyt voi ripulilääkettäkään jatkuvasti syöttää!

Eläinlääkärin mukaan ruokakin on herkkävatsaiselle koiralle hyvin sopivaa ja lisäksi on keitelty kammottavaa liisteriä kauraleseistä, riisistä, jauhetusta naudan vatsasta ja kananmunista. Näyttää ja haisee ihan viikon vanhalle kuolemalle se tökötti, mutta kuulemma hellii vatsaa.

Vittu.

Minua on huijattu.

Koirat eivät ole kivoja lemmikkejä, eikä niistä ole ihmiselle harrastukseksi. Ne tappavat pitkässä juoksussa huumorintajun ja mielenterveyden.

Ihan varmasti laitoin.

Laitoin sille sinne häkkiin vielä pari puruluutakin ja tarkistin kahteen kertaan, että luukut ovat varmasti salvassa.

Hetki sitten, kun tulin kotiin, oli Seisoskelija ovella vastassa. Häkin luukut olivat kiinni. Molemmat puruluut keittiön lattialla.

Lienee aika tarkistaa lääkitys.

Jos ei tepsi, lienee parasta kutsua paikalle manaaja.

No se, kun häämatkalle on aikaa varattuna kuukausi, ensimmäisessä pikkuparatiisissa vietetään viikko ja sitten olisi vielä kolme viikkoa aikaa!

Tai siis vain kolme viikkoa aikaa!

Maailmassa on niin valtavasti pökerryttävän henkeäsalpaavia paikkoja, mutta niin kirotun rajallisesti aikaa!

Vähintäänkin joka kolmas päivä tulee mieleen joku kohde, jossa olisi oikeastaan melkeinpä pakko piipahtaa, mutta sitten iskee se todellisuus vasten kasvoja, että jos puolet häämatkasta menee lentokoneessa omia polvia imeskellen, niin siinä menee koko matka ihan justiinsa hukkaan.

Kirottua.

Sisältä.

Se on nyt piereskellyt tauotta kutakuinkin kaksi vuorokautta.

Välillä kääntää lattialla maatessaan kylkeä ja töräyttelee kuin aikamies, välillä taas sniikkailee pitkin huushollia ja päästelee hiljaisia, mutta sitäkin haisukkaampia tuhnuja.

Tuolla koiralla voisi ryhtyä laatimaan itselleen bioenergiaa! Jonkin sortin polttimo kiinni vaan persuuksiin!

Riittäisi talvipakkasilla lämpöä talossa, eikä tarvitsisi kuunnella viherpiipertäjien narinaa puulämmityksen pienhiukkaspäästöistä.

Eikä pääsisi kaikki tuo metaanikaan ikävästi ilmakehää pilaamaan.

Sitten voisi patentoida rakin ja lyödä rahoiksi!

Näin teemme.

Jos henkilöllä on vaikkapa hammas lohjennut pahanpäiväisesti ja se hammas vaatii pikaista rukkaamista kesken työpäivän, niin siinähän sitä sitten mutristellaan naamaa ja tingataan, että kukas nämä työt tekee, jos pitää kerran hammaslääkäriin asti mennä? Ja auta armias, jos se hammaslääkärissä käynti venyy yli listaan merkatun työajan, niin sitten vänkätään, että pitäisi nyt vielä tulla tekemään tunnit sisään.

Have I got the news for you, suckers!

Ei pitäisi! Ei todellakaan pitäisi! Missään ei sanota, että pitäisi, ei etenkään, jos se hammaslääkäri kirjoittaa potilaalle aanelosen, jossa todistetaan henkilö on ollut paikattavana purukalustoineen, eikä esimerkiksi paikallisesssa kaljalla.

Ja hiukkasen ihmetyttää myös suhtautuminen niin kutsutun vapaa-ajan velvollisuuksiin. Niitä ei tietenkään voi olla olemassa, elleivät ne ole omaa henkilökohtaista lihaa ja verta, sosiaaliturvatunnuksin varustettuja ja lain silmissä henkilön huollettavia.

Kieltäydy venymästä sillä perusteella, että lemmikkisi on ollut kotona kymmenen tuntia yksin ja sinun täytyy todellakin nyt lähteä, kun tuo palkallinen työaikakin juuri umpeutui ja taas pyöritellään silmiä! Vetoa siihen, että meidän pikku Jaakko-Maarialla on nuha, niin saat jäädä pois kolmeksi päiväksi, eikä kukaan kysele perään.

Vittu.

Taidan hankkia suurperheen.

Ja jahka on huollettavat saatu potkittua pihalle nurkista maleksimasta, niin ryhdyn yrittäjäksi saman tien.

Ne vain paranevat vuosien vieriessä.

Kymmenen vuotta sitten yksi heistä pakkasi laukkunsa ja muutti Euroopan turuille. Vuosien mittaan terveisiä läheteltiin satunnaisesti milloin kenenkin kautta, mutta koskaan ei tavattu.

Perjantaina sitten pitkästä aikaa tavattiin. Hain tuon entisen heilani, Kauniin Miehen, lentokentältä, kun hän saapui Suomeen juhlistamaan yhteisen vanhan ystävämme häitä.

En keksi kyllä mitään lystimpää, kuin sen, että pääsee jatkamaan hupailua juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Naurunremakka alkoi saman tien ja jatkui hervottomana aina siihen saakka, kun tänään saattelimme Miehen kanssa hänet jälleen kentälle.

Vaikka Kaunis Mies käänsi kelkkansa jo ikuisuus sitten ja ryhtyi tykkäämään enemmän muista kauniista miehistä, oli niin valtavan sydäntälämmittävää huomata, ettei vuodet ole muuten miestä muuttaneetkaan. Sama poikamainen, ilkikurinen charmi on tallella ja sama luokattoman huono stand-up -komiikka naurattaa edelleen. Ja yhä vaan vieläkin Kaunis Mies saa lietsottua minustakin esiin sen prinsessaleikkejä rakastavan hempukan, joka joskus olin.

Yhdessä vollotettiin kirkossa, me kaksi “vanhaa akkaa”.

Ensi vuonna Frankfurtissa.

Viimeistään.

Juomaa ja ruokaa riittävästi ja riittävän hyvää. Seuraa riittävästi ja ihan helvetin hyvää sellaista. Bändi hyvä ja musiikkia riittävästi.

Muistoksi jäi valtavat rakot jalkapohjiin, kipuilevat kämmenet ja keskimääräistä kipeämpi pää.

Oli siis hauskaa.

Ja entäs sitten ne miehet, jotka niitä keikaroivia turhakkeita kaulaansa ripustavat!

Ensinnäkään en ole elämäni aikana tavannut kuin kaksi miestä, jotka osaavat itse solmia solmionsa. Toinen heistä on isäni ja toinen heistä ei asu kanssani samassa osoitteessa.

Minä osaan solmia solmion kahdella tavalla. Windsorilla tai vain puolikkaalla. On ollut pakko opetella, kun on jostain syystä aina lyöttäytynyt yhteen kädettömien tunarien kanssa.

Mutta sitä minä vaan tässä, että mikä perkele siinä on, jätkät, niin hankalaa?

Miksei voi solmia itse?

Mikä perkeleen kravattimaisteri minä olen teille niitä kikottimia kaulaan virittämään?

(Eihän kyse ollut vain kenenkään -hmmm- kunniasta?)

Siinähän könyät aamuvarhaisella ylös sängystä, kun koira rapistelee ovella siihen malliin, että pihalle on jo kiire, heität aamutakin päällesi ja ryysit ulos. Sytytät tupakin.

Ja sitten ne saatanat hyökkäävät.

En jumalauta voi käsittää mikä virka on hyttysillä. Mitä hyötyä niistä muka?

En ole.

Mutta on jälkikasvusta toki meidänkin huushollissa puhuttu ihan vakavissaankin.

Nythän on niin, että vaikken vielä toivottoman vanha olekaan, niin riittävän vanha kuitenkin ymmärtääkseni elämän rajallisuuden ja hyväksyäkseni sen tosiasian, että jos mielii viettää eläkepäiviä rauhassa, alkaa lasten hankinnalla olla kohta “kiire”. Neljäs vuosikymmen pyörähtää mittariin kohtsillään ja vaikkei se nykypäivänä olekaan kohtuuton ikä ensisynnyttäjälle, niin ei ruho ainakaan hedelmällisemmäksi tästä muutu, saati sitten hetkessä palaudu vähemmästäkään rääkistä.

Ja vastoin joidenkin uskomuksia, minä en suinkaan vihaa lapsia, jos nyt en vieraita lapsia välttämättä hevillä rakastakaan. Ja kyllä, minä haluan omia lapsia. Mies haluaa niitä, jos mahdollista, enemmän kuin minä.

Sen verran vanhanaikainen kuitenkin olen, että ennen papin aamenta en äidiksi ryhdy. En siitäkään huolimatta, että vahinko jo kertaalleen kävi ja vahingossa hoitui pois päiväjärjestyksestäkin.

Mutta häiden jälkeen sopii tulla, jos on tullakseen.

Hyvällä tuurilla tähän aikaan ensi vuonna tilanne on tämän katon alla jotain ihan muuta, kuin mihin on totuttu.

Ihan toisella tavalla yhtä mukavaa on se, kun vieraat sulkevat oven perässään.

Tarjoilut maittivat vieraille, kaikki santsasivat, emäntä sai kiitosta.

Näinhän sen pitikin mennä.

Kaikki menee suunnitelmieni muk-

Mitä tarjota niille inehmoille, kun ne kuitenkin tietävät, että olen kokki. Ennakko-odotukset tuntuvat olevan lähes poikkeuksetta kovin korkealla ja sekös lykkää painetta minun tontilleni.

Huomenna on tulossa belgialaisia vieraita.

Mitä helvettiä belgialaisille voi tarjota?!

Niillähän on siellä Belgiassaan jo kaikki maailman herkut tarjolla, kun ovat sen sijoitelleet niin lystikkäästi keskelle parhainta Eurooppaa. On parhaat suklaat, on herkulliset oluet, makkarat, leivonnaiset. Ranskanperunatkin.

Jos tulisi vieraita Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta, niin äkkiäkös niille laittaisi kystä kyllä, kun eihän niillä piruparoilla siellä ole kuin hiekkaa ja termiittejä. Ja kehitysmaa-apuriisiä ja nötköttiä. Pyöräyttäisi vaan lihapullat ruskealla kastikkeella ja uusia perunoita, niin johan olisi gourmet.

Mutta ei belgialaisille sellaista voi.

Kun eivät lihapullatkaan ole suomalainen keksintö.

Se on olemassa, muttei sinne tarvitse mennä.

Tänään kuitenkin menin ja ostin jotain. Nimittäin mekon. Ensin tosin tapani mukaan olin jo kiikuttamassa kassalle pikimustaa luomusta, kunnes päässä viirasi ja valitsinkin valko-musta-limevihreän.

Tosi retro. Tosi tyttömäinen. Tosi omituinen.

Mutta sopii yhteen Moschinojen kanssa.

Ensi lauantaina saa laittaa päälle ja olla tyttötyttö.

(Ja mikä huikeinta, tajusin kotimatkalla, että ilman vyötä mekkoon mahtuu leveän peräsimen lisäksi aivan käsittämättömän suuri maha. Ei sillä että sellaista olisi vielä nyt, tai tuloillaankaan, mutta ainakin kalliille kotimaiselle vaatteelle löytyy käyttöä myös sitten, kun on viimeisillään tiineenä. Tunnen oloni fiksuksi kuluttajaksi.)

Tyydyin kuitenkin käymään yhdellä pussikaljalla Alppipuistossa ja menemään sitten kiltisti nukkumaan. Nukuinkin viisitoista tuntia, vaikka vanhasta tottumuksesta heräsin hetkeksi aamuyöllä, kun ruumis oli nähtävästi menossa töihin, vaikka aivoilla on viikkolepopäivä.

Yhdeksän pintaan olikin lysti herätä sitten lopullisesti siihen, että koko talo haisee koiranpaskalta.

Koirilla on ripuli.

Ne eivät osaa käyttää vessaa.

(sopiva kirosana tähän)

Oli tullut postikortti. Siinä oli minun etunimeni, mutta väärä sukunimi.

Tai ei nyt ihan vääräkään, mutta se tuleva.

Tuolta se siis näyttää kirjoitettuna.

En ole käyttänyt kenkiä kuin kerran. Juuri sen kerran, kun totesin niiden olevan äärimmäisen epämukavat. Sen kerran jälkeen tungin kengät takaisin laatikkoonsa, jonka kannessa komeilee kohokirjaimin muotitalon nimi ja paiskasin laatikon kaapin perukoille kiroillen omaa naisellista turhamaisuuttani ja ilmeistä hölmöyttäni. Unohdin mokomat kikottimet tyystin.

Eilen törmäsin laatikkoon sattumalta ja päätin kokeilla, josko kipsuttimet olisivat vuosien varrella kypsyneet mukaviksi.

Eivät totisesti ole.

Mutta jumalaisen kauniit ne ovat edelleen. Norsunluunvalkoiset, nelituumaisella stilettokorolla. Mutta koskapa jalkani on niin pienet, aiheuttavat korot sen, että päkiäni hädin tuskin osuvat maahan, jonka seurauksena paino on ikävästi varpailla. Se taas johtaa vääjäämättä siihen, että varpaat puutuvat alta aikayksikön ja kaiken lisäksi vähäiselläkin kävelyllä pikkuvarpaista irtoaa viimeisetkin ihon riekaleet.

Yritä siinä sitten olla viehko ja kävellä lanteet seksikkäästi keinahdellen, kun kasvoilla on tuskan irvistys ja kylmä hiki.

Ja siitäkin huolimatta olen tässä aikani kuluksi mietiskellyt, josko sittenkin hääpäivänä ahtaisin sorkkani mieluummin näihin Moschinoihin, kuin laatikossaan silkkipaperikääressä lepääviin Manoloihin. Manolot ovat tietenkin aina Manolot, mutta Moschinot ovat lystikkäämmät ja korkeammat. Lisäksi pelkään kuollakseni, että onnistun raapimaan Manolot tohjoksi.

Manolot kun ovat kuitenkin aina Manolot, Moschinot ovat kuitenkin vain Moschinot.